Vapaakirkollisuus Suomessa

Suomalainen vapaakirkollisuus syntyi 1860-luvun lopulla baptistisen ja metodistisen herätyksen alettua. Varsinaisesta vapaakirkollisesta liikkeestä voidan puhua 1880-luvulta lähtien. Suomalaiseen vapaakirkollisuuteen on vaikuttanut erityisesti lähetys-, pyhitys- ja allianssiherätyksen vaikutukset.[1]

Historia

muokkaa

Vapaakirkollisuuden saapuminen

muokkaa

Ensimmäisenä vapaakirkollisena liikkeenä Suomeen saapui baptistit, jotka korostivat uskon perustamista Raamatutun ja apostoliseen uskontunnustukseen. Oleellisin ero valtionkirkkoon oli baptistinen kastekäsitys. Baptistit korostivat myös seurakuntien itsenäisyyteen ja vapauteen perustuvaa järjestysmuotoa. Suomeen baptismi saapui Ruotsista, jossa oli jo 1860-luvun lopulla tuhansia jäseniä ja kasvoi vuosisadan loppuun eurooppalaisittain laajaksi yhteisöksi. Baptismi saapui Suomeen Ahvenanmaan kautta ja sen varsinaiseksi tukialueeksi muodostui pian Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielinen rannikkoseutu.[2]

Allianssikristillinen ja vapaakirkollinen liike

muokkaa

Varsinaisesta vapaakirkollisesta liikkeestä puhutaan 1880-luvun alkupuolelta lähtien. Merkittävä käänne oli lordi G. A. W. Radstockin Suomen matka vuonna 1879 sekä 1880-luvun alun puhujavieraat. Tunnetuimpia puhujia olivat H. G. Guiness sekä F. B. Meyer. Suomalaisia vaapaakirkollisia osallistui Guinessin lähetyksen koulutus- ja kenttätyöhön Englannissa, jossa he tutustuivat Dwight L. Moodyn ja Ira D. Sankeyn kaupunkiläheyts- ja evankeliointikampanjaan. Moodyn työtä jatkoivat Suomessa mm. Edvard Björkenheim ja Antti Mäkinen.[1]

Toinen merkittävä alkuvaiheen tekijä oli allianssihenkinen kristillisyys, jonka kannattajat tukivat vuonna 1846 perustettua Evankelista Allianssia. Allianssihenkisyys pyrki ylittämään kirkkokuntarajat ja suuntaamaan toiminnan laaja-alaiseen herätys- ja lähetystyöhön. Alkuvaiheessa suomalaisen vapaakirkollisen liikkeen piirissä allianssihakuisuus oli niin voimakasta, että liikettä on luonnehdittu vapaakirkon sijasta allianssiyhteisöksi.[1]

Vapaakirkollisia yhdyskuntia

muokkaa

Kulttuuri

muokkaa

Vapaakirkollinen liike sai ensimmäiset vaikutteensa Ruotsista ja Englannista. Liike korsti toiminnallista kristillisyyttä, jossa elämä asetettiin oppinäkökohtien edelle. Vapaakirkollinen liike toimi aluksi kirkon sisäisenä uudistus- ja herätysliikkeenä, mutta vähitellen etääntyi kirkosta. Vapaakirkollisille yhteisöille on ollut luonteenomaista karismaattisuus, kokoontumisten vapaamuotoisuus ja pyrkimys helppotajuisuuteen.[3]

Vapaakirkollinen liike organisoitui vapaaksi lähetysjärjestöksi vuonna 1889. Liikkeen pää-äänenkannattajaksi muotoutui vuonna 1889 perustettu Suomen Viikkolehti.[4]

Musiikki

muokkaa

Musiikilla ja hengellisillä lauluilla on ollut vapaakirkollisessa liikkeessä keskeinen asema. Vapaakristillinen musiikki on perinteisesti ollut laulettua musiikkia. Musiikki on ymmärretty evankeliumin julistusvälineeksi. Vapaakirkollisen musiikin aika jaetaan Constantin Boijen ja Hjalmar Braxénin aikaan, Tekla ja Eskil Renforsin aikaan, herätyslaulujen aikaan, Sävelsillan aikaan sekä Sävelten Sanoman aikaan. Ensimmäinen vapaakirkollinen laulukirja on Boijen Harpotoner vuodelta 1882. Braxén laajensi Boijen lauluvihkoa Harpunsäveliä-kokoelmaksi.[4]

Pyhäkoulutoimintaa varten vapaakirkollisessa liikkeessä käytettiin Karl Oskar Fontellin vuonna 1883 kokoamaa Lasten lauluja-kokoelmaa. Ajan suosituin vapaakirkollinen laulu oli Taivaan rautatiestä. 1900-luvun taitteessa Renforsit tekivät kaksi laulukirjaa: Riemusointuja ja Aamuvartio. Renforsien linjaa jatkoi myös Jokisen veljesten Herätyslauluja (1911). Laulut koottiin 1900-luvun taitteessa uuteen Harpunsäveliä-kokoelman painokseen (1916).[4]

Vapaaakirkollisten suuntien musiikkitoiminta laajeni ja monipuolistui Suomessa toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Tyypillisenä ilmiönä tulivat mukaan kitarakuorot. 2000-luvulla myös taidemusiikin asema ja merkitys on noussut seurakuntatyössä.[3]

Vuonna 1970 Suomen Vapaakirkko käynnisti Harpunsäveliä-kokoelman uudistamisen. Kaksi vuotta myöhemmin Suomen vapaakristillinen neuvosto päätti suosittaa yhteistä laulukirjaa ja vuonna 1976 ilmestyi 641 laulua sisältävä Hengellinen laulukirja. Vuonna 1979 ilmestyi Lauluviesti lasten ja nuorten käyttöön.[3]

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Seppo, Juha: Uskovien yhteisö vai valtionkirkko. Uskonnolliset vähemmistöyhteisöt ja evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaminen Suomessa vuosina 1923–1930. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1983. ISBN 951-9021-50-7.
  • Pajamo, Reijo: Kirkkomusiikki. Suomen musiikin historia. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27707-X.

Viitteet

muokkaa
  1. a b c Seppo 1983, s. 21–23
  2. Seppo 1983, s. 15–17
  3. a b c Pajamo 2004, s. 596–597
  4. a b c Pajamo 2004, s. 293–295