Arabien valloitusretket

Arabivaltakunnan laajentumisvaiheet islamilaisen tarinaperinteen mukaisesti:
  622–632 profeetta Muhammedin aika
  632–661 "oikeaanjohdettujen kalifien" aika
  661–750 umaijadien dynastian aika

Arabien valloitusretket tapahtuivat 600-luvun alussa, ja niiden seurauksena Lähi-itään syntyi uusi jättiläisvaltio, joka Aleksanteri Suuren valtakunnan tavoin yhdisti Välimeren rannat ja Persian ylängöt yhdeksi suurvallaksi. Valloitusten seurauksena alueelle levisi kulttuuri, joka yhdisteli arabialaisia ja persialaisia aineksia. Arabivaltakunnan valtionuskonnoksi kehittyi islam, jonka pohjalta syntyi omintakeinen uusi sivilisaatio. Arabivallan myötä arabian kieli levisi koko alueelle Irania lukuun ottamatta. Persian kieltä alettiin kuitenkin kirjoittaa arabialaisin merkein.

Käsitys siitä, että valloittajat olisivat olleet etniseltä identiteetlitään arabeja, on äskettäin kiistetty. Uudemman teorian mukaan valloittajien arabi-identiteetti olisi syntynyt vasta hitaasti seuraavien vuosisatojen aikana.[1]

Jättiläismäisen valtakunnan nopeasta synnystä 600-luvulla on erilaisia näkemyksiä. Yleisimmin hyväksytty perustuu islamilaiseen tarinaperinteeseen, joka kertoo Arabian niemimaalta alkaneesta sotilaallisesta invaasiosta. Viime vuosikymmeninä niin sanotun historiallis-kriittisen koulukunnan piirissä on katsottu, että ulkopuolisen valloituksen sijaan uusi valtio olisi syntynyt Persian ja Bysantin romahduksen seurauksena siten, että valtaan olisivat nousseet näillä alueilla jo eläneet paimentolaisheimot.[2] Lähdeaineistojen niukkuuden takia läntisillä tutkijoilla on toisistaan poikkeavia näkemyksiä Lähi-idän tapahtumista 600-luvulla.[3]

Islamilainen perimätietoMuokkaa

 
Kalifi Umar valloittaa Jerusalemin 638. 1800-luvun kaiverrus

MuhammedMuokkaa

800-luvulla kootun islamilaisen tarinaperinteen mukaan abbasidikalifien johtaman jättiläisvaltion alkusolun umman eli uskovien yhteisön perusti islamin profeetta Muhammed vuonna 622 Arabian niemimaalla sijaitsevalle Medinan keitaalle. Profeetta aloitti sotatoimet entistä kotikaupunkiaan Mekkaa vastaan ja niiden menestys johti siihen, että puolen Euroopan kokoinen Arabian niemimaa oli valloitettu profeetan kuollessa kymmenen vuotta myöhemmin.

Ibn Hisham kertoo Muhammed-elämäkerrassaan ensimmäisestä taistelusta, joka oli Mekkaan menevän kauppakaravaanin ryöstö.[4] Tätä Badrin taistelua seurasi Uhudin taistelu, jonka muslimit hävisivät, kuten Koraanin katsotaan kertovan, ja sen jälkeen Vallihautasota, missä mekkalaiset epäonnistuivat yrityksessä vallata Medina. Vuonna 630 Muhammed valtasi Mekan, josta oli joutunut pakenemaan kahdeksan vuotta aikaisemmin. [5] Kaikkiaan Jumalan lähettiläs suoritti Ibn Hishamin mukaan 27 sotaretkeä ja lähetti 38 pienempää sotaretkeä toisten alaisuudessa ympäri Arabian niemimaata mutta myös Syyriaan ja Palestiinaan.[6]

Oikeaanjohdetut kalifit (632–661)Muokkaa

Islaminuskon mukaisesti uskovien komentajan eli kalifin velvollisuutena on sotia juutalaisia, kristittyjä ja zarahustralaisia vastaan, kunnes he kääntyvät muslimeiksi tai suostuvat maksamaan tälle veroa. [7] Muhammedin jälkeen arabit noudattivat tätä ohjetta ja jatkoivat valloituksiaan neljän oikeaanjohdetun kalifin johdolla. Valloitusretket suuntautuivat Palestiinaan, Syyriaan, Irakiin, Egyptiin ja Persiaan. Pohjoiseen tunkeutuminen toi arabit vastakkain bysanttilaisten ja sassanidien suurten valtakuntien kanssa. Arabit löivät Bysantin ja Persian armeijat yhdessä vuosikymmenessä, ja koko Persia sekä Bysantin merkittävimmät provinssit liitettiin pian umman hallitsemaan alueeseen.[8]

Islamilaisessa historiankirjoituksessa Bysantti kukistettiin kahdessa taistelussa: Jarmukissa ja Ajnadaynissa Gazan lähellä. Vastaavasti Persian valloituksen katsotaan edenneen kahden suurtaistelun kautta, Qadisiyyan ja Nahavandin taisteluiden.[9][10] At-Tabarin kertomusten mukaan vihollisarmeijoissa oli yleensä 150 000 - 200 000 sotilasta, muslimeilla 10 000 - 40 000, vihollisen tappiot nousivat tyypillisesti sataan tuhanteen, ja muslimien sotasaalis oli uskomattoman runsas.[11][12] Arabit valloittivat Damaskoksen vuonna 635, Antiokian 636 ja Jerusalemin 638. Koko Persia valloitettiin vuoteen 643 mennessä.

Umaijadidynastia (661–750)Muokkaa

Perimätiedon mukaan kalifin aseman kaappasi epäoikeudenmukaisesti itselleen Syyrian emiiri Muawija, joka perusti vuoteen 750 asti kestäneen umaijadien dynastian. [13]700-luvun alussa arabit olivat laajentaneet valloittamiensa alueiden itärajan jo Intian ja Kiinan rajoille. Koko Pohjois-Afrikan arabit valloittivat vuoden 642 ja 700-luvun alun välillä. Vuonna 711 arabit hyökkäsivät Espanjaan ja valloittivat sen nopeasti, kunnes heidät pysäytettiin Galliassa, Poitiersin tienoilla vuonna 732. Perimätieto kertoo, että valloitusten jälkeen suuri osa alueiden paikallisväestöstä kääntyi islamiin ja alkoi sotia arabien rinnalla.[14]

Umaijadikalifeista alkaen islamilainen perimätieto ja kriittinen historiantutkimus alkavat vähitellen myös kohdata toisiaan, vaikka eroavuuksia edelleen esiintyy. Syyrian Damaskoksesta käsin hallinneet umaijadikalifit törmäsivät valtapiirinsa reunoilla kapinoihin, joiden taltuttaminen ei onnistunut. Umaijadit menettivät ensin otteensa Pohjois-Afrikasta ja lopullinen häviö koettiin Iranin koillisesta Khorasanin maakunnasta alkaneelle abbasidikapinalle, jonka johtajia olivat abbasideiksi itseään kutsuneet arabit.[15]

Abbasidien dynastia (750–1258)Muokkaa

Abbasididynastian vallan aikana arabivaltakunta alkoi vähitellen murentua. Kalifien valtakunnan koko ja kalifin valta-asema vaihteli, kunnes 1200-luvulla mongolivaltaus teki kalifaatista lopun. Abbasidien valtakunnassa 800-luvulta alkaen koettiin islamilaisen kulttuurin nousu ja kukoistus.

Arabien menestyksen syytMuokkaa

Länsimaiset tutkijat ovat yleensä hyväksyneet islamilaisen selostuksen arabivaltion syntymisestä, mutta ovat joutuneet pohtimaan syitä siihen, miksi muslimiarmeijat menestyivät niin hyvin. Islamilaisen tarinaperinteen mukaan arabit onnistuivat lyömään itseään monta kertaa suurilukuisempia armeijoita. Länsimaiset tutkijat ovat katsoneet, että tärkein tekijä oli arabien armeijan tehokas aavikkosodankäynti, joka perustui kameleihin, kevyeen aseistukseen ja suureen liikkuvuuteen vaikeakulkuisten aavikoiden halki.[16] [8]Kamelit olivat muslimien voittojen aineellinen perusta.[17] Suurempi osuus olisi kuitenkin ollut uskonnollisella vakaumuksella ja sen mukanaan tuomalla solidaarisuudella. [17] Lisäksi Bysantti ja Persia olivat heikentyneet äskettäisessä sodassaan, ja kristitty maailma oli hajaannuksen tilassa. Khalkedonin kirkolliskokouksessa 451 hyväksytty oppi Kristuksen kahdesta luonnosta ei kelvannut Syyrian ja Egyptin kirkoille, mistä oli seurannut vastatoimia. Vainojen seurauksena paikallisen väestön arvellaan jopa tervehtineen arabeja parempina hallitsijoina kuin bysanttilaisia. Arabien uskotaan saaneen myös avukseen bysanttilaisten ja sassanidien palkkasotureita, joista osa oli arabeja.[8]

Historiallis-kriittinen kuvausMuokkaa

 
Herakleioksen ja Khusrau II armeijoiden taistelu. Piero della Francesca -1492

Läntisten orientalistien valtavirta ei ole tyystin hylännyt islamilaista tarinaperintöä, mutta on alkanut suhtautua siihen yhä valikoivammin. Tällaisia tutkijoita ovat muun muassa Michael Cook, Patricia Crone, Fred Donner, Robert G. Hoyland [3] ja Suomessa osittain Jaakko Hämeen-Anttila.[18] Uudenlaisia näkemyksiä edustaa myös esimerkiksi Peter Webb, jonka mukaan arabi-identiteetti olisi kehittynyt vasta 700-luvulla, joten 600-luvun valloittajat eivät olisi pitäneet itseään vielä arabeina.[19][1]

Kaikkein varovaisinta linjaa edustavat ne orientalistit, joiden mielestä arabien 800-luvun perimätieto kaksisataa vuotta aikaisemmista tapahtumista ei kelpaa tietolähteeksi. Nämä tutkijat ovat halunneet muodostaa kuvan arabivaltakunnan syntymisestä käyttäen ainoastaan aikalaislähteitä kuten arkeologisia todisteita.[20] Niiden hahmottama kuva 600-luvusta poikkeaa jyrkästi vakiintuneesta näkemyksestä, sillä nyt pois jäävät sekä islam, profeetta Muhammed että oikeaanjohdetut kalifit, joista ei ole löytynyt aikalaislähteitä 600-luvulta. Myös ajatus muslimihyökkäyksestä Arabian niemimaalta on torjuttu samasta syystä. [21]

Vaihtoehtoisen kuvauksen mukaan suurvaltojen romahdus alkaa Bysantin ja sassanidien Persian välisestä sodasta, joka alkoi 602. Sassanidit valloittivat ensin kaikki Bysantin valtakunnan alueet Lähi-idässä ja etenivät jopa Konstantinopolin porteille asti. Käänne tapahtui 622, kun keisari Herakleios voitti sassanidien armeijan Armeniassa.[22] Herakleios marssi Iranin sydänmaille ja pakotti sassanidit Niniven taistelun jälkeen vuonna 627 rauhaan. Siinä sassanidit menettivät kaikki sodassa valtaamansa alueet. Kun Persian valtaylimystö murhasi kuningas Khosrau II:n, seurauksena oli sassanidien valtajärjestelmän hajoaminen muutaman vuoden kuluessa.

Persian mureneminen ei auttanut Bysanttia, sillä se ei kyennyt palauttamaan valtaansa vanhoille alueilleen, jotka se sai takaisin Persialta rauhansopimuksessa. Uusia vallanpitäjiä olivat alueella asuneet arabiheimot, joista molemmat suurvallat olivat värvänneet apujoukkoja sodankäyntiinsä. Näitä olivat Syyrian etelärajoilla asuneet kristityt ghassanidit ja Irakin etelärajoilla asuneet kristityt lakhmidit.[23][24] Paimentolaisväestöä asui muuallakin kaikkialla Syyriassa, Irakissa ja Iranissa. Kun suurvalta-armeijoiden ylläpito loppui rahan puutteessa, tähän asti alistetut nomadiheimot havahtuivat siihen, ettei niiden yläpuolella enää ollutkaan vieraita valtiaita. [25] Nyt alkoi niin sanottu "arabien aika", jota alettiin laskea vuodesta 622.[26][27] Väkivallan monopoli siirtyi paimentolaisille, joiden keskuudessa vallinnut klaanikulttuuri arvosti sotilashyveitä ja sotakuntoa.[28] Lähi-itä vajosi anarkistisen ryöstelyn kohteeksi, mitä Jerusalemin patriarkka Sofronius kuvaa vuoden 634 alussa kirjoittamassaan synodisessa kirjeessä:[29]

”Jotta katkaistaisiin kaikkien barbaarien, ja erityisesti niiden saraseenien ylpeys, jotka syntiemme tähden ovat odottamatta nousseet meitä vastaan ja riehuvat kaikkialla epäkunnioittavalla ja jumalattomalla häpeämättömyydellään … [saapukoon Kristus] pian ja tukahduttakoon heidän hullun röyhkeytensä ja toimittakoon nämä halpamaiset olennot, kuten aikaisemminkin, Jumalan määräämän hallitsijamme jalkajakkaroiksi.”

Valtatyhjiön luomassa keskinäisessä välienselvittelyssä voiton peri vuoteen 640 mennessä ensin Syyriassa ja vuoteen 660 mennessä koko valtavalla alueella arabikenraali Muawija.[30] Hän on ensimmäinen alueen arabihallitsija, jonka historiallisuus on voitu todistaa. Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin islam astui kuvaan mukaan. Muawija perusti Damaskokseen kreikan kieltä käyttävän hallinnon, jonka uskonto keskittyi Damaskokseen haudatun Johannes Kastajan kulttiin.[31] Myös muslimit pitävät Muawijaa ja hänen poikiaan epäislamilaisina ja rappeutuneina hallitsijoina, koska mitkään aikalaislähteet eivät kerro islamista heidän valtakunnassaan.[32] Muawijan kukistuttua Bysanttia vastaan käydyn epäonnisen sodan jälkeen valtataistelu alkoi uudelleen. Sen voitti Persian Mervistä tullut Abd al-Malik ibn Marwan. [33] Hänen uskontonsa oli "muhammadismia",[34] jonka perusajatukset kirjattiin Jerusalemin Temppelivuorelle rakennetun Kalliomoskeijan friistekstiin vuonna 691. Joidenkin mielestä kyse oli islamista, toisten mielestä edelleen kristinuskon itäisestä lahkosta.[35]

Arabien menestyksen syytMuokkaa

 
Poliittinen kartta vuoden 650 tienoilla, jolloin arabivaltakunnan johtoon oli Syyriasta käsin nousemassa Muawija.

Islamilaiseen tarinaan luottavat läntiset historioitsijat katsovat löytäneensä arabien sotamenestyksen syyt uskonvarmuudesta ja kamelin käytöstä taisteluissa, [36][17][37][38] vaikka muitakin selityksiä on esitetty, kuten muslimien uskonnollinen suvaitsevaisuus, suurvaltojen heikkeneminen niiden keskinäisessä sodassa, Arabian niemimaan väestöpaine ja Bysantin uskonnolliset ristiriidat.[37][36][39] Näistä selityksistä huolimatta lopputulosta on pidetty ihmeenä: "kourallinen autiomaan sotureita kukistaa kaksi maailman varakkainta, väkirikkainta ja voimakkainta imperiumia".[40] Jaakko Hämeen-Anttila toteaakin, että "Arabien tekemät valloitukset ovat maailmahistoriassa lähes ainutlaatuisen onnistuneita." [41]

Jos muslimien valloitussotia pidetään vain kansanperinteenä, ihmettä ei tarvita selittäjäksi. Sen sijaan on kysyttävä, mikä sai Idän kaksi suurvaltaa romahtamaan 600-luvun alussa. Eräänä selityksenä on sotaväsymyksen ohella tarjottu silkkitien kautta idästä tulleita kulkutauteja, kuten tuhkarokkoa ja isorokkoa. Ne aiheuttivat 100-luvulta lähtien jopa viisisataa vuotta kestäneen väestökadon, joka mahdollisesti jopa puolitti asukasluvun laajoilla alueilla.[42] Kaksi suurta epidemiaa koettiin vuosina 165–180 ("Antoninuksen rutto") ja 251–266. Vuodet 542–750 olivat jatkuvien ruttoepidemioiden aikaa. Tämän niin sanotun Justinianuksen ruton ensimmäinen aalto koettiin 542–543. Kyseessä oli paiserutto, joka levisi Egyptistä Syyriaan, Bysanttiin ja Persiaan. [43] Historioitsija McNeill ja monet muut katsovat, että kulkutaudit heikensivät perinteisiä maatalousyhteiskuntia ja altistivat ne paimentolaisten hyökkäyksille. [44][45] Paimentolaisheimot olivat vähemmän alttiita kulkutaudeille kuin paikoillaan tiheästi elävä väestö. Etenkään paiserutto ei päässyt koettelemaan nomadeita, sillä se tarvitsi Aasiasta tullutta mustarottaa väli-isännäkseen. Mustarotan elinpiiriin eivät kuuluneet kuivat aroseudut, missä nomadit hankkivat elantonsa.

Voimasuhteisiin saattoi vaikuttaa myös mahdollinen ilmastonmuutos kuivempaan ja kylmempään kauteen, joka heikensi maatalousyhteiskuntia ja lisäsi paimentolaisille sopivia maita.[46] Iranin heikentymiseen on voinut vaikuttaa myös viljelysmaiden suolaantuminen Mesopotamiassa tuhatvuotisen keinokastelun seurauksena. [47] Tulevina vuosisatoina Euroopan painopiste siirtyi Välimereltä pohjoiseen, missä ensimmäinen kulttuurin renessanssi alkoi Kaarle Suuren hovissa. [48]

Arabivaltion nousun selityksenä voi siten nähdä maatalousyhteiskuntien ja paimentolaisyhteiskuntien välisen voimasuhteen järkkymisen. Yhtäkkiä sotaisat nomadit olivatkin vahvempia kuin järjestyneet suurvallat, joiden selän olivat katkaisseet rutto, maatalouden ahdinko ja sota. Alkeellista paimentolaiselämää eläneet arabiheimot valtasivat sivilisoituneet kaupungit, kuten 1300-luvulla elänyt tunisialainen oppinut Ibn Khaldun kuvasi historiassa toistuvaa sykliä.[49] Heiluri alkoi kuitenkin kääntyä toiseen suuntaan jo 800-luvulla, jolloin alkoi muun muassa Espanjan islamilaisten alueiden takaisinvalloitus eli reconquista.

Arabivalloitusten vaikutuksetMuokkaa

Mittasuhteiltaan jättiläismäisen arabivaltakunnan synty Lähi-itään muutti maailmanhistoriaa. Se tuhosi altaan antiikin sivistyksen ja persialaisen kulttuurin, yhdisti kansoja ja tuotti lopulta oman erikoisen versionsa inhimillisestä kulttuurista.

Sivistyksen tuhoutuminenMuokkaa

Kun järjestystä ylläpitävät voimat poistuivat Lähi-idästä joko valtion romahduksen (Persia) tai voimattomuuden (Bysantti) takia, ne jättivät siviiliväestön suojattomaksi paimentolaisheimojen barbaariselta hyökkäykseltä. Alistetusta asemastaan vapautuneet arabiheimot aloittivat keskinäisen taistelun tarjolla olevasta runsaasta saaliista. Jerusalemin patriarkka Sofronius valittaa kirjeessään vuonna 636 tai 637 anarkian leviämistä:

”Miksi barbaariset ryöstöretket seuraavat toistaan? Miksi saraseenit käyvät kimppuumme? Miksi niin paljon hävitystä ja ryöstöä? Miksi kirkkoja tuhotaan? Miksi ristiä pilkataan? Miksi pakanoiden suut saavat herjata Kristusta? Kostonhimoiset ja Jumalaa vihaavat saraseenit … ryöstävät kaupunkeja, tuhoavat peltoja, polttavat kyliä, panevat kirkkoja tuleen, kaatavat pyhiä luostareita...[50]

Välitön vaikutus oli kreikkalais-roomalaisen ja persialaisen sivistyksen tuhoutuminen joko lopullisesti tai tilapäisesti. Paikasta toiseen liikkuneet, osittain pakanalliset beduiinijoukot keräsivät ryöstösaalista ja tuhosivat kaiken eteensä tulevan. 1300-luvulla elänyt tunisialainen muslimihistorioitsija Ibn Khaldun luonnehti arabeja villi-ihmisiksi ja vertasi heitä mykkiin petoeläimiin.[51]

Barbarisoituminen näkyi luku- ja kirjoitustaidon sekä latinan ja kreikan kielten katoamisena. Arvokkaita käsikirjoituksia hävitettiin, kun luostareita ryöstettiin ja poltettiin. Kun järjestys vähitellen palautui arabikenraali Muawijan toimesta, Lähi-itä ei ollut entisensä. Uudet vallanpitäjät eivät osanneet kaupunkikulttuurin edellyttämiä taitoja. Arabien tekemät rakennukset esimerkiksi romahtelivat rakennustaidon puuttuessa. [52] Tuhottujen kaupunkien tilalle arabit perustivat uusia (Kufa, Basra, Kairouan), mutta vääriin paikkoihin, koska ajateltiin lähinnä kamelilaitumien läheisyyttä.[52] Muawija joutuikin turvautumaan hallinnossa Syyriaan jääneisiin kreikankielisiin Bysantin virkamiehiin, ja hallinnon virkakielenä oli sen takia kreikka.

Koska paimentolaiset eivät arvostaneet kaupunkikulttuurin hienouksia, antiikin taiteet katosivat ja niiden mukana teatteri ja suurin osa musiikista ja kuvataiteesta. Ensimmäinen arabialainen teatteriesitys nähtiin vasta yli tuhat vuotta myöhemmin (se tapahtui vuonna 1848 Beirutissa).[53] Iranin tuhatvuotinen kirjallisuuden historia pysähtyi Nahavandin taistelun jälkeen kirjarovioihin ja pitkään, jäätävään hiljaisuuteen, jota kesti 200 vuotta.[54] Valloitusta seuranneiden runsaan sadan vuoden aikana edes arabivalloittajat itse eivät jättäneet juuri mitään kirjallisia dokumentteja toimistaan. Myös islamilainen historiankirjoitus on pannut merkille sivistyksen katoamisen, joka kulki arabivalloitusten jäljissä. Selitykseksi hiljaisuudelle kerrotaan, että Koraanin tyrmäävä kauneus pysäytti kirjailijoiden kynät.[54][55]

Maailmojen yhdistäminen ja erottaminenMuokkaa

Historioitsija Henri Pirennen mukaan arabivaltion syntyminen Välimeren rannoille sulki Euroopan perinteiset kauppareitit Välimerellä ja siitä itään ja vaikutti näin Euroopan maiden taantumiseen ja Euroopan painopisteen siirtymiseen Välimereltä kohti pohjoista.[56] Toisaalta arabivaltion synty yhdisti perinteisesti erillään olleen Persian ja muun Lähi-idän ja loi lyhyeksi aikaa valtavan talousalueen. Yli tuhat vuotta kestänyt idän jakautuminen päättyi ja johti ihmisten, tavaroiden, keksintöjen ja ajatusten virtaan aina Intiasta ja Kiinasta saakka Atlantin valtameren rannoille asti. Uusien vaikutteiden ja keksintöjen joukkoon kuuluivat ruoka-aineet, kuten uudenlaiset mausteet ja sitrushedelmät, tekniset uutuudet, kuten kiinalainen paperi ja tieteelliset keksinnöt, kuten Intiassa keksitty matemaattinen kirjoitusjärjestelmä nollamerkkeineen. Yhdistymistä edisti arabian kielen leviäminen. Sen edessä aiemmin puhutut kielet katosivat kaikkialta muualta paitsi Persiasta, missä puhuttu pahlavi muuntui farsiksi, jota alettiin kirjoittaa arabialaisin merkein.

Islamilainen sivilisaatioMuokkaa

Arabivalloitusten tärkein seuraus oli omaperäisen islamilaisen sivilisaation synty ja leviäminen. Ensimmäiset merkit islamin uskosta ilmestyvät historiaan 800-luvulla, jolloin alkoi laajamittainen uskonnollisten teosten kirjoittaminen. Ne keskittyivät puolustamaan kalifaatin hallitsevaa dynastiaa, jonka esi-isän, profeetta Muhammedin ne selittivät sekä valtion että sen uskonnon perustajaksi. Kirjojen tekoa helpotti se, että paperinvalmistuksen oppiminen kiinalaisilta käsityöläisiltä oli muuttanut kirjojen tekemisen käteväksi ja halvaksi entiseen verrattuna. Islaminuskon ytimeksi muodostui kristillinen oppi yksijumalaisuudesta, missä historia päättyi Jumalan tuomioon, jolloin hyvät pääsevät Paratiisiin ja pahat joutuvat Helvettiin. Islam omaksui kristinuskoa enemmän aineksia myös juutalaisuudesta, lisäsi siihen vaikutteita zarathustralaisuudesta ja parsilaisuudesta[57] sekä buddhalaisuudesta[58] ja yhdisti kaiken beduiinien sotaisaan ja ankaraan klaanikulttuuriin ja sen arvomaailmaan.

Näin syntynyt uusi pelastususkonto osoittautui houkuttelevaksi sekä hallitsijoille että heidän alamaisilleen, joille se kristinuskon tavoin tarjosi lohtua tuonpuoleisesta elämästä, missä vääryydet korjattaisiin.[59] Islamin voimaa osoitti se, että vaikka mongolit 1200-luvulla tuhosivat kaiken, mitä abbasidivaltakunnasta vielä oli jäljellä, valloittajat itse kääntyivät islamiin. Islamin houkutukset pystyi torjumaan ainoastaan kolmiyhteiseen Jumalaan luottava nikealainen kristinusko. Espanjan ja Sisilian takaisin vallanneet kristityt eivät kääntyneet muslimeiksi, vaan korjasivat moskeijat takaisin kirkoiksi.

Valloitetut maat islamisoituivat ja arabialaistuivat, mutta kehitys oli hidasta. Persiassa islamin omaksuminen vaati satoja vuosia. [60] Arabivaltion sisään jäi silti edelleen muidenkin uskontojen kuin juutalaisuuden saarekkeita, kuten Egyptiin noin 10 prosentin koptilainen vähemmistö.[61]

Lähes kaksisataa vuotta kestäneen barbarian jälkeen Arabivaltakunnan kulttuuri sai uuden käänteen, kun vuoden 750 kumouksessa valtaan nousseet abbasidit alkoivat tuoda siihen Persiasta omaksumiaan asioita. Tällä keinoin abbasidit luultavasti hankkivat tukea itselleen Persiasta, joka oli Arabivaltakunnan vaurain ja väkirikkain osa. Ernest Renanin mukaan islamissa olikin kyse persialais-arabialaisesta sivilisaatiosta, sillä arabit omaksuivat persialaisen korkeakulttuurin saavutuksia liittäen ne omiin perinteisiinsä.[62] Yksi niistä oli kreikkalaisen kirjallisuuden käännösliike, jonka sassanidikuninkaat olivat aloittaneet. Sen oli määrä olla keino, jolla kootaan uudelleen maailmalle hajonneen Zarathustran kirjoittaman Avestan koko viisaus. Arabikalifien ja arabiylimystön 800-luvulta lähtien tukema kirjallisuuden kääntäminen oli pitkäjänteistä ja kauan kestänyttä politiikkaa, joka lopulta muuttui myös uuden tiedon tuottamiseksi.[63]

Tätä aikaa kuvataan yleensä "islamin kultakaudeksi", mutta Renan kutsui sitä "persialaiseksi renessanssiksi", sillä melkein kaikki arabiaksi kirjoittaneet tiedemiehet olivat todellisuudessa persialaisia, kuten persialaisia olivat myös islamin perusteosten kirjoittajat (esim. Kutub al-sittah -kokoelma). Myös Bagdadin hallintoeliitti oli pitkälti persialaista alkuperää. Arabit olivat tietoisia ristiriidasta, minkä takia yhdessä tarinassa umaijadikalifin, toisessa tarinassa abbasidikalifi Mamunin suuhun pantiin sanat: ”Persialaiset hallitsivat tuhat vuotta eivätkä tarvinneet arabeja hetkeäkään. Me olemme hallinneet alle vuosisadan (tai: kaksi vuosisataa) emmekä pärjää ilman heitä tuntiakaan.”[64] Toinen erikoinen seikka on, että siinä vaiheessa, kun uuden uskonnon eli islamin systematisointi hadith-kokoelmien keräilyineen oli käynnissä, Bagdadin kalifaatissa elettiin jo iltaruskon aikaa. Valtakunnan äärialueet Persiaa myöten olivat jo irronneet keskushallinnon otteesta, ja pääkaupungissa valtaa alkoi käyttää turkkilainen orja-armeija.[65]

Tieteiden suosiminen johti lopulta siihen, että kalifaatti saavutti koko maailmassa johtavan aseman monilla tieteenaloilla, kuten matematiikassa, tähtitieteessä, lääketieteessä ja luonnontieteissä. Niin sanottu islamilainen tiede pysyi maailman kärjessä jopa satoja vuosia. Lopulta se alkoi islamilaisen kulttuurin jäykistymisen takia jäädä kilpailijoistaan jälkeen. Matematiikassa ja tähtitieteessä eurooppalainen tutkimus ohitti arabimaailman vasta 1500-luvulla.[66]

1000-luvun jälkeen islamilaiseen maailmaan liittyneet alueet Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa, Afrikassa, Euraasian aroilla, Turkissa ja Euroopassa eivät enää arabialaistuneet.[67] Islamilainen sivilisaatio oli kuitenkin vakiinnuttanut asemansa maailmassa yhtenä sen suurimmista kulttuuripiireistä.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • At-Tabari: The History of at-Tabari. Vol. XIII. The Conquest of Iraq, Southwestern Persia, and Egypt (kääntänyt Gautier H. A. Juynbolh). State University of New York Press, 1989. Teoksen verkkoversio.
  • Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta. (Sirat rasul Allah, 800-luku.) Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Jaakko Hämeen-Anttila. Helsinki: Basam Books, 1999. ISBN 952-9842-27-9.
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Helsingissä: Otava, 2004 (6. painos: Loisto, 2008). ISBN 951-1-18669-8.
  • Nevo, Y. E. & Koren, J: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Amherst, NY: Prometheus Books, 2003). ISBN 1-59102-083-2.
  • Palva, Heikki & Perho, Irmeli (toim.): Islamilainen kulttuuri. Helsingissä: Otava, 1998 (3. painos 2005). ISBN 951-1-13315-2.
  • Webb, Peter: Imagining the Arabs. Arab Identity and the Rise of Islam. Edinburgh University Press, 2016. ISBN 978 1 4744 2643 5. (englanniksi)

ViitteetMuokkaa

  1. a b Webb, 2017
  2. Nevo & Koren, 2003, 10
  3. a b Robert G. Hoyland: Reflections on the Identity of the Arabian Conquerors of the Seventh-Century Middle East AL-ʿUṢŪR AL-WUSṬĀ 25, 113–140. 2017.
  4. Ibn Hisham, 209–244
  5. Ibn Hisham, 376–399
  6. Ibn Hisham, 1999, 451-452
  7. Ahmad ibn Naqib al-Misri: Reliance of the Traveller (Umdat al-Salik), s. 602-03, (o9.8-9). amana publications, 2017.
  8. a b c Öhrnberg, Kaj: Kamelin kesyttämisestä Bagdadin tuhoon 1258. Teoksessa: Islamilainen kulttuuri, s. 94–95. Otava, 2005.
  9. Axworthy, s. 92
  10. Michael Axworthy: Iranin historia - Mielen valtakunta, s. 92. into, 2007.
  11. Kaegi, W.E.: Byzantium and the early islamic conquests, s. 98. Cambridge University Press, 1995.
  12. At-Tabari, The History of at-Tabari, vol. XIII ja XIV
  13. Haeri, Fadhlalla: Islam, s. 98–99. Tammi, 1996.
  14. History of the Arabs: The spread of Islam Historyworld.net. Viitattu 5.8.2014. (englanniksi)
  15. Fadhlalla Haeri, 106–107
  16. Touraj Daryaee: Sassanian Persia. The Rise and Fall of an Empire, s. 37. I.B.Tauris, 2009.
  17. a b c McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan, s. 139. Vastapaino, 2003/2006.
  18. Hämeen-Anttila, 2004, 13
  19. Philipp Wood: Peter Webb, Imagining the Arabs: Arab Identity and the Rise of Islam. Book review. AL-ʿUṢŪR AL-WUSṬĀ 25, 178–183. 2017.
  20. Nevo, Y. E. & Koren, J.: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state, s. 134–135. Prometheus Books, 2003.
  21. Nevo & Koren, Crossroads to Islam, 10–11
  22. Nevo & Koren, 2003, 48
  23. Nevo & Koren, 2003, 10, 43
  24. Michael Axworthy: Iranin historia, s. 89. into, 2013.
  25. Volker Popp, 2010, 28–27
  26. Green, J. & Tsafrir, Y.: Greek Inscriptions from Ḥammat Gader: A Poem by the Empress Eudocia and Two Building Inscriptions. Israel Exploration Journal. 32, 2/3 77–96, 1982.
  27. Popp, V.: The early history of islam. Following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam. (s. 17–124), s. 38. Prometheus Books, 2010.
  28. Salzman Philip Carl: Culture and Conflict in the Middle East, s. 15–16. Humanity Books, 2008.
  29. Nevo & Koren, 2003, 114
  30. Nevo & Koren, 2003, 96–97
  31. Popp, V.: The Early History of Islam, Following Inscriptional and Numismatic Testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam, s. 38, 41. Prometheus Books, 2010.
  32. Haeri, 1996, 100–101
  33. Popp, 2010, 51–52
  34. Popp, 2010, 57
  35. Luxenberg, Christoph: A new interpretation of the arabic inscription in Jerusalems’s Dome of the Rock, Teoksessa: K-H. Ohlig & G. Puin (toim.) The hidden origins of Islam. New research into its early history, s. 125-151. Prometheus, 2010.
  36. a b John V. Tolan: Saracens, s. 33. Columbia University Press, 2002.
  37. a b Öhrnberg, Kaj (Islamilainen kulttuuri, 2005), s. 94–95.
  38. Jaakko Hämeen-Anrrila: Islamin miekka, s. 80–83. Otava, 2012.
  39. Hämeen-Anttila: Islamin miekka, s. 80–83
  40. Tolan, 2002, 37
  41. Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia, s. 80. Otava, 2012.
  42. McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan, s. 122. Vastapaino, 2003/2006.
  43. William H. McNeill: Kansat ja kulkutaudit, s. 128. Vastapaino, 2004.
  44. Michael W. Dols: Plague in Early Islamic History. Journal of the American Oriental Society, Vol. 94, No. 3, s. 371-383, 1974. Artikkelin verkkoversio.
  45. Pekka Heikura: Justinianuksen rutto. Duodecim, 2002, vol 118 (8), s. 821–826. Artikkelin verkkoversio.
  46. McNeill & McNeill, 2006, 143
  47. McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan, s. 143. Vastapaino, 2003/2006..
  48. Henri Pirenne: Mohammed and Charlemagne, s. 279. Dover Publications, 1954.
  49. Ibn Khaldun: The Muqaddimah. Englanniksi kääntänyt Franz Rosenthal. Princeton University Press, 2015.
  50. Hoyland, R. G: Seeing islam as others saw it. A survey and evaluation of Christian, Jewish and Zoroastrian writings on early Islam. Studies in Late Antiquity and Early Islam 13, s. 72. The Darwin Press., 1997. Teoksen verkkoversio.
  51. Abd Ar Rahman bin Muhammed ibn Khaldun: The Muqaddimah asadullahali.files.wordpress.com. ”"Compared with sedentary people, they are on a level with wild, untamable (animals) and dumb beasts of prey. Such people are the Arabs."”
  52. a b Ibn Khaldun, 2015, 271–272
  53. Jaakko Hämeen-Anttila: Kirjallisuus. Teoksessa: Heikki Palva ja Irmeli Perho (toim.) Islamilainen kulttuuri, s. 408. Otava, 2016.
  54. a b Abdolhossein Zarinkoob: Two Centuries of Silence (Kääntänyt englanniksi Avid Kamgar), s. 86–91. authorhouse, 1957/2016.
  55. Gross, M.: New ways of Quranic Research. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 369-555. Prometheus, 2013.
  56. Pirenne, 1954, s. 187
  57. Goldziher, Ignaz: Read anew: islam and parsism. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 339–356. Prometheus., 1900/2013.
  58. Goldziher, Ignaz: Über den Einfluss des Buddhismus auf den Islam. Teoksessa: M.Gross & K-H. Ohlig (toim.) Vom Koran zum Islam. Schriften zur frühen Islamgeschichte und zum Koran, s. 322–345. Schiler, 1903/2009.
  59. McNeill & McNeill, 2003/2006
  60. Axworthy, Michael: Iranin historia - Mielen valtakunta.Suomentanut Kilpeläinen, Tapani., s. 94. Into, 2007.
  61. Öhrnberg, Kaj (Islamilainen kulttuuri, 2005), s. 95.
  62. Ernest Renan: Islam and Science. A Lecture presented at la Sorbonne 29 March 1883 mcgill.ca.
  63. Huff, Toby E.: The Rise of Early Modern Science. Islam, China, and the West, s. 54–75. Cambridge University Press, 2017.
  64. Abdolhossein Zarinkoob: Two Centuries of Silence, s. 67. Authorhouse, 2016. (englanniksi)
  65. Bennison, A. K.: The Great Caliphs. The Golden Age of Abbasid Empire, s. 38. Tauris, 2011.
  66. Huff, T. E.: The Rise of Early Modern Science. Islam, China, and the West. 3rd ed., s. 57, 59. Cambridge University Press, 2017.
  67. Öhrnberg, Kaj (Islamilainen kulttuuri, 2005), s. 97.