Arabien valloitusretket

Arabien valloitusretket liittyvät 600-luvun alkupuoliskolla alkaneisiin poliittisiin mullistuksiin, jotka johtivat arabivaltakunnan syntyyn ja laajenemiseen Lähi-idässä 600- ja 700-lukujen aikana. Näissä mullistuksissa Bysantti vetäytyi idästä, sassanidien Persia romahti, ja valtavat alueet joutuivat nomadiheimojen haltuun. Lähi-itään syntyi uusi jättiläisvaltio, joka Aleksanteri Suuren valtakunnan tavoin yhdisti Välimeren rannat ja Persian ylängöt yhdeksi suurvallaksi. Umaijadien hallitsemasta Damaskoksesta ja myöhemmin abbasidien Bagdadista johdettu arabivaltakunta jatkoi laajentumistaan vielä 700-luvulla, mutta alkoi sitten murentua itsenäisiin tai autonomisiin osiin. Myöhempinä vuosisatoina nähtiin Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä useiden klaanivaltioiden nousuja ja tuhoja. Arabien jälkeen alkoi turkkilaisten paimentolaiskansojen nousu.

Arabivaltakunnan laajentumisvaiheet islamin myyttisen tarinaperinteen mukaisesti:
  622–632 profeetta Muhammedin aika
  632–661 "oikeaanjohdettujen kalifien" aika
  661–750 umaijadien dynastian aika

600-luvun tapahtumilla oli pysyvät vaikutukset maailmanhistoriaan. Valtavan klaanivaltion virallinen uskonto kehittyi irti juutalaiskristillisistä lähtökohdistaan ja omaksui piirteitä zarathustralaisuudesta.[1] Valtionuskontona se mukautui vastaamaan uuden klaanivaltion ja sen luoneen paimentolaiskulttuurin tarpeita.[2][3] Näin syntyi omintakeinen islamilainen sivilisaatio, joka levisi myös arabivaltakunnan ulkopuolelle. Arabian kieli syrjäytti kreikan ja paikalliset berberikielet, ja persiaa alettiin kirjoittaa arabialaisin merkein. Vanhan antiikin sivistys tuhoutui, mutta sen tilalle nousi 800-luvulta alkaen persialais-arabialainen kulttuuri, joka nousi sadoiksi vuosiksi tieteen huipulle koko maailmassa. Arabivaltakunta saartoi Euroopan ja katkaisi sen kauppayhteydet, mikä vaikutti Euroopan taantumiseen ja sen painopisteen siirtymiseen Välimereltä kohti pohjoista.[4][5]

Paimentolaiskansojen eteneminen ajoittui 600-luvulta 900-luvulle, minkä jälkeen ne alkoivat menettää asemiaan Espanjassa ja Italiassa. On arveltu, että paimentolaisten eteneminen olisi johtunut kulkutautien aiheuttamasta väestökadosta maanviljelysvaltioissa sekä 500-luvulta alkaneesta ilmastonmuutoksesta. [6][7][8] Toisen teorian mukaan selityksenä oli islaminusko ja sen mukanaan tuoma sitoutuminen Pyhään sotaan.

Erilaisia teorioitaMuokkaa

 
Kuoleman enkeli kolkuttaa oveen ruttoepidemian raivotessa kaupungissa. On arveltu että rutto heilautti valtasuhteita paimentolaisyhteiskuntien eduksi.

Mullistuksen syytMuokkaa

Poliittisten muutosten alkusyynä on yleisimmin pidetty islamin nousua Arabian niemimaalla asuneiden paimentolaisten uskonnoksi. Muslimit olisivat lähteneet kalifin johdolla pyhään sotaan viedäkseen Jumalan lain koko maailmaan profeetta Muhammedin ilmaiseman Allahin tahdon mukaisesti. Valloitusten tärkein menestystekijä olisi ollut paimentolaisten uskonkiihko, jonka edessä armeijatkin taipuivat.[9]

Historiallis-kriittiset tutkijat ovat kehitelleet tapahtumille uusia selityksiä. Niiden mukaan valtavan paimentolaisvaltion synnyn taustalla oli vanhojen maatalousvaltaisten imperiumien pitkään vaikuttanut kriisi, joka sai ne lopulta romahtamaan. Valtakunnat olivat kärsineet 400-luvulta alkaen epidemioista, kuten rutosta, jotka olivat supistaneet niiden asukaslukua.[10][11][5] Justinianuksen ruton jälkeen Välimeren alueen väkiluku oli pienimmillään sitten Rooman valtakunnan nousun.[12] Lisäksi 500-luvulla tapahtunut ilmastonmuutos oli ilmeisesti vähentänyt sateita ja viilentänyt ilmastoa.[10][13][14] Persiaan vaikutti myös se, että jokivedellä tapahtuneen keinokastelun hitaasti aiheuttama suolaantuminen oli alkanut tuhota ennen viljavaa peltomaata.[14] Valtakuntien väestön arvellaan kulkutautien johdosta vähentyneen kolmanneksesta puoleen.[15] Tämä menetys yhdessä ilmastomuutoksen ja peltojen hylkäämisen takia olisi aiheuttanut valtioille kassakriisin ja vaikeuden ylläpitää armeijoita.

Nämä imperiumien ongelmat suosivat kuitenkin paimentolaisia. Heitä pikemminkin auttoi peltojen muuttuminen ruoholaitumiksi, eikä rutto iskenyt paikasta toiseen liikkuvaan väestöön yhtä pahasti etenkään, kun taudin yhtenä väli-isäntänä oli mustarotta. Demografinen tasapaino olisi siten heilahtanut paimentolaisväestöjen hyväksi 600-luvulla.[16] Kaikille paimentolaisyhteisöille ominainen sotaisuus ja taipumus saalistukseen antoi niille yllykkeen parantaa asemiaan, kun siihen tarjoutui tilaisuus.[17] Tilaisuuden tarjosi Bysantin ja Persian sota, joka heikensi edelleen molempia valtakuntia.

Arkeologi Yehuda Nevon mukaan valtakunnat eivät sortuneet ulkoiseen valloitukseen, vaan valta siirtyi paikallisille arabiheimoille, jotka olivat toimineet molempien valtakuntien apujoukkoina ja rajavalvojina.[18] Bysantin alueiden osalta kyse olisi ollut suhteellisen rauhallisesta vallansiirrosta, jossa alueita jo hallinneet heimot olisivat saaneet entistä itsenäisemmän aseman Bysantin vasalleina.[19] Persian osalta tapahtui koko valtakunnan romahdus, joka nosti valtaan näiden alueiden paimentolaisheimot sassanidien sotakoneiston lakattua olemasta.

Etninen tausta ja uskontoMuokkaa

Uusien vallanpitäjien on perinteisesti katsottu olleen arabeja, mutta tämäkin olettamus on viime aikoina kiistetty. Peter Webbin mukaan paimentolaisheimot eivät vielä olleet etniseltä identiteetiltään arabeja, vaan heistä tuli sellaisia vasta seuraavien vuosisatojen aikana, jolloin arabi-identiteetti kehittyi yhteisen kielen, uskonnon ja aseman pohjalta.[20] On myös katsottu, että valtaan nousseiden nomadien uskontona ei aluksi ollut islam, joka olisi syntynyt vasta 700-luvun lopulla abbasidien noustua valtaan.[21] Ristiriitaisten näkemysten syynä on se, että 600- ja 700-lukujen tapahtumista on vähän aikalaislähteitä.[22]

Islamilainen perimätietoMuokkaa

 
Kalifi Umar valloittaa Jerusalemin 638. 1800-luvun kaiverrus

Myös läntinen historiankirjoitus on viime aikoihin asti luottanut 600-luvun tapahtumien kuvailussa 800- ja 900-lukujen muslimilähteisiin. Ne ovat kuitenkin ajallisesti liian myöhäisiä ollakseen varsinaista tietoa. Islamilaisen kuvauksen epäluotettavuus onkin alettu nykyisin ymmärtää.[23] Tämä kerronta syntyi palvelemaan abbasidihallinnon poliittisia ja uskonnollisia tarpeita, eikä ollut oikeaa historiankirjoitusta.[19][24][25] Tarinoista muodostui abbasidihallinnon "perustamismyytti", joka selitti islamin synnyn ja oikeutti abbasidien hallinnon.[26]

Islamilaisissa kertomuksissa näkyvät suullisen tarinankerronnan jäljet. Niissä on tyypillistä korostaa vihollisen murskaavaa ylivoimaa, vastustajalle tuotettua täystuhoa sekä muslimien tarumaista sotasaalista. Kun taistelut voitiin kuitata lyhyesti, muslimien väliset keskustelut käydään tarkasti läpi. Taistelupaikkojen tarkka kuvaus jää myös tekemättä, mutta kaatuneet muslimit osataan luetella tarkoilla ja pitkillä nimillä. [27][28][29] Taistelujen kuvaukset ovat lyhyitä, kaavamaisia, runollisia ja seuraavat usein Vanhan Testamentin esikuvia. [30]

Muhammedin valloituksetMuokkaa

Islamilaisen kuvauksen mukaan arabien valloitussota alkoi Arabian niemimaalta, jonne profeetta Muhammed vuonna 622 oli perustanut islamilaisen valtion alkusolun Medinan keitaalle. Sieltä hän aloitti sotatoimet entistä kotikaupunkiaan Mekkaa vastaan. Menestys johti siihen, että Mekan lisäksi puolen Euroopan kokoinen Arabian niemimaa oli valloitettu profeetan kuollessa kymmenen vuotta myöhemmin. Ibn Hisham kertoo Muhammed-elämäkerrassaan ensimmäisestä taistelusta, joka oli Mekkaan menevän kauppakaravaanin ryöstö.[31] Tätä Badrin taistelua seurasi Uhudin taistelu, jonka muslimit hävisivät ja sen jälkeen Vallihautasota, missä mekkalaiset epäonnistuivat yrityksessä vallata Medina. Vuonna 630 Muhammed valloitti Mekan, josta oli paennut kahdeksan vuotta aikaisemmin. [32] Kaikkiaan Jumalan lähettiläs suoritti Ibn Hishamin mukaan 27 sotaretkeä ja lähetti 38 pienempää sotaretkeä toisten alaisuudessa ympäri Arabian niemimaata mutta myös Syyriaan ja Palestiinaan.[33]

Oikeaan johdettujen kalifien (632–661) valloituksetMuokkaa

 
Myyttinen mielikuva muslimivalloittajasta kamelin selässä (1890) Kuva osoittaa ratsastajan kiikkerän asennon kamelisatulassa, joka on sijoitettu kyttyrän päälle.

Islaminuskon mukaisesti kalifin velvollisuus oli sotia juutalaisia, kristittyjä ja zarathustralaisia vastaan, kunnes he kääntyivät muslimeiksi tai ainakin alistuivat ja suostuivat maksamaan veroa. [34] Muhammedin jälkeen muslimit noudattivat uskonnollista velvollisuutta ja jatkoivat valloituksia neljän oikeaan johdetun kalifin johdolla. Kalifit olivat Abu Bakr (632–634), Umar (634–644), Uthman (644–656) ja Ali ibn Abi Talib (656–661). Valloitusretket suuntautuivat Palestiinaan, Syyriaan, Irakiin, Egyptiin ja Persiaan. Pohjoiseen tunkeutuminen toi arabit vastakkain bysanttilaisten ja sassanidien suurten valtakuntien kanssa. Arabit löivät Bysantin ja Persian armeijat suurissa tuhoamistaisteluissa. Koko Persia sekä Bysantin merkittävimmät provinssit liitettiin islamilaisen umman alueeseen.[35]

Lähes kaikki suuret ratkaisutaistelut käytiin islaminuskon mukaan kalifi Umarin (634–644) hallitessa. Hänen aikanaan valloitettiin Pohjois-Egypti ja ne alueet, jotka nykyisin kuuluvat Israeliin, Jordaniaan, Libanoniin, Irakiin, Iraniin ja Kuwaitiin. Tarkempien vuosilukujen mukaan muslimit valloittivat Damaskoksen 635, Antiokian 636, Jerusalemin 638, Egyptin 639–642 ja Persian vuoteen 643 mennessä. Seuraava kalifi Uthman (644–656) oli profeetan vävy. Hänen toimestaan vallattiin Kypros, Libyan rannikko, osia nykyisestä Turkista sekä nykyisen Persian alue kokonaisuudessaan. Islaminuskon mukaan muslimit valloittivat Damaskoksen vuonna 635, Antiokian 636, Jerusalemin 638 ja Egyptin 639–642. Koko Persia valloitettiin vuoteen 643 mennessä.

Taistelut Bysanttia vastaanMuokkaa

Islamilaisen kertomuksen mukaan kalifaatti voitti bysanttilaisarmeijan kahdessa suuressa taistelussa, joista ensimmäinen tapahtui Ajnadaynissa Gazan lähellä vuonna 634. Siellä 10 000 sotilaan arabiarmeija kukisti roomalaisarmeijan surmaten jopa 150 000 Bysantin sotilasta. Varhaisin taistelua koskeva tieto on peräisin latinankielisestä Fredegariuksen kronikasta 658/660, joka kertoo saraseenien valloituksista. Katkelma voi kuitenkin olla myöhemmin tehty lisäys. Bysantilaiset lähteet eivät tunne taisteluita. [36]

Seuraava taistelu kerrotaan käydyn Jarmukissa lähellä Golanin kukkuloita vuonna 636. Jarmuk on Jordanin sivujoki. Taistelun voittaneessa arabiarmeijassa oli Al-Tabarin mukaan 40 000 sotilasta, kun taas roomalaisarmeija käsitti 200 000 sotilasta, joista 120 000 surmattiin. Tabari kertoo 900-luvulla Jarmukin taistelusta Historian 12. osassa,[37][38] mutta kovin epätarkasti.[37] Tabari toteaa, että taistelu oli ankara, mutta lopulta muslimit voittivat. Yksityiskohtaisemmin Tabari kertoo siitä, mistä taistelun aikana keskusteltiin ja minkä nimiset muslimit kaatuivat.

Taistelut Persiaa vastaanMuokkaa

Sassanidien valtakunta tuhottiin samoin kahdessa suurtaistelussa. [39] Ensimmäinen käytiin Qadisyyassa nykyisen Irakin alueella vuonna 634 tai 637. Al-Tabarin mukaan 12 000 miestä käsittävä kalifaatin armeija löi sassanidien 120 000 miestä ja 30 elefanttia käsittäneen armeijan ja tuotti sille 22 000 kaatuneen tappiot.[40] Seurauksena oli Mesopotamian joutuminen kalifaatin haltuun. Lopullinen yhteenotto tapahtui vuonna 642 eli kahdeksan vuotta myöhemmin Nahavandissa (639, 640 tai 642), joka oli Bagdadin ja Teheranin puolivälissä. Kalifaatin armeijassa oli Al-Tabarin mukaan 30 000 sotilasta, sassanideilla noin 100 000 miestä. [41][42] Voitto kallistui nytkin muslimeille, ja lopputuloksena iranilaisen sassanidivaltion romahdus.

Umaijadien (661–750) valloituksetMuokkaa

Perimätiedon mukaan kalifin aseman anasti Alin jälkeen epäoikeudenmukaisesti itselleen Syyrian emiiri Muawija, joka perusti vuoteen 750 asti kestäneen umaijadien dynastian.[43] 700-luvun alussa umaijadit olivat laajentaneet alueidensa itärajan jo Intian ja Kiinan rajoille. Koko Pohjois-Afrikan umaijadit valloittivat vuoden 642 ja 700-luvun alun välillä. Vuonna 711 arabit hyökkäsivät Espanjaan ja valloittivat sen nopeasti, kunnes heidät pysäytettiin Galliassa, Poitiersin tienoilla vuonna 732. Perimätieto kertoo, että valloitusten jälkeen suuri osa alueiden paikallisväestöstä kääntyi islamiin ja alkoi sotia arabien rinnalla.[44]

Islaminuskon mukaan umaijadit eivät olleet sukua profeetta Muhammedille, vaikka olivat samaa mekkalaista heimoa, quraišeja. Alun perin he olivat jopa Muhammedin vihollisia. Sekä sunnit että šiiat pitävät umaijadeja islamin pettureina.[45] Damaskoksesta käsin hallinneet umaijadikalifit törmäsivät valtapiirinsä reunoilla kapinoihin, joiden taltuttaminen ei onnistunut. Umaijadit menettivät ensin otteensa Pohjois-Afrikasta. Lopullinen häviö koettiin Iranin koillisesta Khorasanin maakunnasta alkaneelle abbasidikapinalle, jonka johtajia olivat abbasideiksi itseään kutsuneet arabit. Nämä palauttivat valtakuntaan kadoksiin joutuneen alkuperäisen islamin.[46] Arabivaltakunta ei kuitenkaan enää laajentunut, vaan alkoi murentua.

Arabien menestyksen syytMuokkaa

Länsimaiset tutkijat ovat yleensä hyväksyneet islamilaisen selostuksen arabivaltion syntymisestä, mutta ovat joutuneet pohtimaan syitä siihen, miksi muslimiarmeijat menestyivät niin hyvin. Islamilaisen tarinaperinteen mukaan arabit onnistuivat lyömään ja tuhoamaan itseään suunnilleen kymmenen kertaa suurempia ammatti-armeijoita.

Länsimaiset tutkijat ovat katsoneet, että tärkein tekijä oli arabien armeijan tehokas aavikkosodankäynti, joka perustui kameleihin, kevyeen aseistukseen ja suureen liikkuvuuteen vaikeakulkuisten aavikoiden halki.[47] [35] Kamelit olivat muslimien voittojen aineellinen perusta.[9] Suurempi vaikutus oli historioitsijoiden McNeill ja McNeill mielestä uskonnollisella vakaumuksella.[9] Tämä tulkinta vastaa islaminuskon omaa käsitystä: voittojen taustalla oli muslimien moraalinen ylemmyys.[48] Lisäksi Bysantti ja Persia olivat heikentyneet äskettäisessä sodassaan, ja kristitty maailma oli hajaannuksen tilassa. Khalkedonin kirkolliskokouksessa 451 hyväksytty oppi Kristuksen kahdesta luonnosta ei kelvannut Syyrian ja Egyptin kirkoille, mistä oli seurannut hallituksen vastatoimia. Vainojen seurauksena paikallisen väestön arvellaan jopa tervehtineen arabeja vapauttajina.[49] Tieto toistuu valloituksista kertovissa muslimilähteistä.[50] Arabien uskotaan saaneen myös avukseen bysanttilaisten ja sassanidien palkkasotureita, joista osa oli arabeja.[35]

Valloitusretkien islamilaiset lähteetMuokkaa

 
Herakleioksen ja Khusrau II armeijoiden taistelu. Piero della Francesca -1492

Neljä tärkeintä kirjaaMuokkaa

Islamilaiset lähteet 600-luvun muslimivalloituksista perustuvat pääasiassa neljään teokseen. Ibn Ishaqin (k. 767) teos Sirat Rasul Allah (Jumalan Profeetan elämäkerta) tunnetaan vain lähinnä Ibn Hishamin (k. 834) ja al-Tabarin (k. 923) tekemistä referaateista, joista A. Guillaume on koonnut ennallistuksen.[51] Teos kattaa Muhammedin omat valloitussodat. Ibn Ishaq ja Ibn Hisham on henkilöinä tuntemattomia, sillä heistä on tiedossa vain epäluotettavia tarinoita.

Tärkein valloitussodista kertova lähde on persialaisen al-Tabarin monumentaalinen "Profeettojen ja kuninkaiden historia". Se on käännetty englanniksi nimellä The History of al-Tabari ja käsittää 40 osaa.[52] Tabarin valtavan tuotteliaisuuden takia häntä on epäilty nimimerkiksi, jonka taustalla olisi Tabaristanissa eli nykyisessä Māzandarānissa vaikuttanut persialainen koulukunta. Al-Tabarin kirjojen tyyli ei liioin vastaa hänen ilmoitetun elinaikansa eli 900-luvun arabiaa. Sen takia on myös arveltu, että tekstit olisi voitu ainakin osin kirjoittaa tai vähintäänkin viimeistellä vasta 1100- ja 1200-luvuilla.[53]

Kolmas lähde on Kitab Futuh al-Shaam (arab. كتاب فتوح الشام, Kirja Syyrian valloituksesta). Sen oletettu kirjoittaja on Abu al-Basri, joka tunnetaan paremmin nimellä al-Azdi. Kirjan ensimmäiset versiot ilmestyivät 1000- ja 1100-luvuilla islamilaisessa Espanjassa. Kirjoittajasta ei tiedetä mitään, ja hänen nimensä mainitaan ensimmäisen kerran vasta 1179. Al-Azdin teosta on luonnehdittu "historialliseksi fiktioksi", missä sankarit puhuvat enemmän kun tekevät.[54]

Neljäs ja viimeinen merkittävä valloituksista kertova lähde on toinen Futuh al-Shaam. Sen tekijälle on annettu nimeksi Pseudo-Waqidi, koska on osoitettu ettei kirjoittaja ole aiemmin oletettu al-Waqidi (k. 823). Kirjan katsotaan olevan peräisin joitakin vuosisatoja al-Waqidia myöhemmältä ajalta. Kirja on luultavasti tehty vasta ristiretkien aikaan, ja se sisältääkin paljon polemiikkia kristittyjä vastaan. Sitä ei voi pitää luotettavana lähteenä valloituksista. [55]

Kertomusten tyypillisiä piirteitäMuokkaa

Boaz Shoshan on kuvannut neljän yllämainitun muslimilähteen keskeisiä piirteitä valloitushistorian esittämisessä.[56] Hän toteaa, että tarinat loivat arvojärjestystä islamilaisessa maailmassa esittelemällä joidenkin klaanien ja yksilöiden mainetekoja ja toisten häpeällisiä tekoja.[57] Esimerkiksi Ibn Hishamilla arvojärjestyksen luominen näkyi siinä, kuka ensimmäiseksi oli kääntynyt islamiin tai ketä Muhammed ensimmäiseksi tervehti. Umaijadikalifien esivanhemmat olivat pettureita jo Muhammedin eläessä, ja jonkun heistä Muhammed tappoikin omin käsin.[58]

Vihollisen määrällinen ylivoimaMuokkaa

Valloituskertomusten pysyvä teema on vihollisen valtava määrällinen ylivoima. Vihollisarmeijan tyypillinen koko on 100 000 sotilasta, jota vastassa on esimerkiksi 20 000 muslimia, kuten Jordanin laaksossa Fihlin luona. Vihollisista kaatui 7 000 ja muslimeista 17. Kesarean taistelussa kuolleita bysanttilaisia oli 100 000. Qinnasrinissa 2 000 muslimia löi 30 000 miehen bysanttilaisarmeijan.[59] Tarinaan kuuluu, että bysanttilaiset olivat ensiluokkaisissa sotavarusteissa mutta muslimit tavallisissa arkivaatteissaan. Kalifi Abu Bakr joutuikin toteamaan, että yksi muslimi vastasi taistelussa tuhatta monijumalaista sotilasta.

Kuuluisan Jarmukin taistelun kuvauksissa, missä muslimit voittivat, vertailut ovat samanlaisia. Bysantin armeijan komentajan Vahanin kerrotaan todenneen, että Bysantin armeijassa oli kuninkaita ja prinssejä, kun taas muslimiarmeija koostui rääsyisistä arabeista. Historiikit esittävät sellaisia lukuja kuin 400 000 vastaan 30 000. Khalid hyökkää tuhannella ratsulla 100 000 bysanttilaista vastaan. Vihollisella oli Saifin kuvauksen mukaan 140 000 sotilasta, joista 40 000 oli kiinnitetty toisiinsa ketjuilla karkaamisen estämiseksi. Muita lukuja ovat 160 000 vastaan 36 000 ja 200 000 vastaan 46 000. Pseudo-Waqidi kertoo että 25 000 tai 41 000 muslimia taisteli "luotettavien tietojen mukaan" 600 000 tai 700 000 bysanttilaista vastaan. Abu Ubaida ilmoittaa vihollisarmeijan kooksi 800 000. On myös raportoitu, että kristityn armeijan koko oli 1,6 miljoonaa sotilasta. He marssivat 160 ristin alla taistelukentälle. Papit lukivat ääneen Raamattua ja veisasivat virsiä.[60]

Kuoleman rakastaminen, marttyyrius ja jihadMuokkaa

Historiikeissa kerrotaan, että muslimit olivat miehiä, jotka rakastivat kuolemaa enemmän kuin polyteistit viiniä. Muslimin rakkaus jihadiin oli suurempaa kuin heidän rakkautensa esikoispoikaansa kohtaan. Abu Bakrin kerrottiin neuvoneen: "elä kuin jihadisti ja kuole marttyyrin kuolema". Pseudo-Waqidi, joka kirjoitti ilmeisesti ristiretkien aikaan, toistelee sanoja jihadi ja marttyyri melkein joka sivulla.[61]

AskeettisuusMuokkaa

Huolimatta siitä, että hyökkäävät muslimit pääsivät käsiksi ylellisiin mukavuuksiin, joita heidän valtaamansa kehittyneemmät sivilisaatiot tarjosivat, muslimit vastustivat kiusausta ja elivät islamin lain mukaisessa vaatimattomuudessa. Kyse ei ollut pelkästään uskontojen erosta vaan erilaisesta moraalista. Jopa vastustajat panivat merkille muslimien vaatimattomuuden: he eivät syö ennen nukkumista eivätkä aamulla herättyään vaan ainoastaan imeskelevät hammastikkua. Arabi ei anna arvoa ruualle tai vaatetukselle, kuten persialaiset. Havainnollinen kuvaus näistä eroista on voitetun persialaisen kuvernöörin matka tapaamaan kalifi Umaria. Kuvernööri oli puettu kultalangoilla kirjailtuun kalliiseen pukuun. Medinaan tultuaan hän sai tietää, että Umar oli nukkumassa moskeijassa. Kuvernööri tapasi kalifin siellä viitta käärittynä tyynyksi pään alle ja ilman yhtään vartijaa. Bysantin keisari Herakleois ihmetteli, miksi kalifi pukeutuu vain paikattuihin rääsyihin. Vastauksen tällaisiin kysymyksiin antaa muuan kristitty kuolinvuoteellaan: muslimit voittivat, koska heitä ei kiinnosta tämä maailma. [62]

"Munkkeja yöllä ja sotureita päivällä"Muokkaa

Tämä lause toistuu raporteissa muslimien vastustajien puheena. Nämä kertovat muslimien kilpailevan keskenään nuolien ampumisessa samalla kun lausuvat ääneen Koraanin säkeitä. Sellaisia vastustajia kohdatessa olisi parempi olla maan alla kuin päällä. Myös keisari Herakleios oppii, että muslimit voittavat määrällisestä alivoimastaan huolimatta, koska he rukoilevat öisin, paastoavat päivisin, täyttävät lupauksensa, kehottavat hyvään ja kieltävät pahan.[63] Miksi kristityt vertasivat muslimeja juuri munkkeihin? On arveltu, että kristilliset munkit olivat muslimeille hurskauden tärkeitä esikuvia. Muuan esimerkki siitä on tarina Bahirasta.[64] Islamin viiden peruspilarin on nähty sisältävän kristilliseen luostarielämään kuuluvia piirteitä.[65]

Muslimien tasa-arvoisuusMuokkaa

Valloitushistoriikit sisältävät esimerkkejä kalifien tasa-arvoisuudesta muiden mulsimien kanssa. Al-Jabal kertoi bysanttilaisille: "Jos teidän kuninkaanne on Herakleois, meidän kuninkaamme on Jumala -- ja emiirimme on vain yksi meistä, jota seuraamme vain niin kauan kuin hän hallitsee Kirjamme ja Profeettamme sunnan mukaisesti. Muuten eroamme hänet. Jos hän varastaa, hänen kätensä katkaistaan, jos hän syyllistyy aviorikokseen, hänet ruoskitaan." Neuvottelijoiden on vaikea erottaa kalifia muiden joukosta, sillä tämä pukeutuu vaatimattomasti, kulkee kävellen ja syö vieläpä vaatimattomampaa ruokaa kuin muut. [66]

Vihollinenkin tunnustaa islamin ylivertaisuudenMuokkaa

Islamilaisten valloittajien vastustajat ylistävät muslimilähteissä toistuvasti Profeetan seuraajien moraalia ja heidän hengellistä ylemmyyttään.[67] Persiassa kaupungin asukkaat tervehtivät valloittajina saapuvia muslimeja, jotka ovat vapauttaneet heidät pahan vallasta. Bysantin puolella pappi toteaa: "Totuus kuuluu näille ihmisille". Palmyran kuvernööri tunnustaa, että arabit ovat "rauhallisia, oikeudenmukaisia ja hyväluonteisia ihmisiä, jotka vastustavat pahuutta ja korruptiota." Myös juutalaiset asettuvat muslimien puolelle. [68]

Muhammed näki tapahtumat jo ennaltaMuokkaa

Muslimihistoriikit kertovat lukuisissa kohdissa, miten profeetta Muhammed oli ennustanut taistelujen kulun. Al-Nuaym ibn Hammad (k. 844) kertoo, että profeetan mukaan Bysantin keisari lähettää 300 000 sotilasta Qinnasriniin taistelemaan 70 000 jemeniläistä vastaan. Selostuksessa Jumala keskustelee enkeleiden kanssa ja on raivoissaan kristittyjen ylpeydestä, jolla he heiluttelevat ristejään. [69] Myös viholliset ovat saaneet tiedon Profeetan ennustuksista, mikä laskee heidän taistelutahtoaan, koska Jumala on muslimien puolella. Myös keisari Herakleios on saanut tiedon muslimien voitosta. Hän jylisee armenialaiselle kenraalilleen Vahanille: "Nämä arabit tulevat ehdottomasti hallitsemaan maita kruununi alla." Muslimit saavat voitoistaan selvät merkit myös tähdistä ennustajilta.[70]

Kääntyminen islamiinMuokkaa

Kun ottaa huomioon muslimien moraalisen ylemmyyden ja heidän ennalta määrätyn voittonsa, kääntyminen islamiin on odotetusti nopeaa. Mitä korkeampi asema käännynnäisellä on, sitä parempi. Yarmukissa islamiin kääntyy Bysantin lähettiläs. Al-Azdi raportoi toisesta lähettilään kääntymisestä ja Pseudo-Waqidi esittää useita muita tapauksia. Vangiksi jäänyt Busran kuvernöörin puoliso kääntyy islamiin nähtyään, miten hyvin muslimit kohtelevat vankejaan. Hän vaatii eroa miehestään, koska ei vielä tiedä, että tämäkin on kääntynyt. [71]

Kalifin auktoriteettiMuokkaa

Kalifit Abu Bakr, Umar ja myös Uthman pitävät lankoja käsissään Medinasta käsin. He johtavat joukkojaan kirjeitse ja osoittavat tällöin tulevien taistelukenttien tarkkaa maantieteellistä tuntemusta. He ovat paitsi käytännön asiantuntijoita, myös moraalisia esikuvia, jotka muistuttavat Koraanin määräyksistä. [72]

Kutsuminen islamiinMuokkaa

Kaikki edeltävät teemat tai troopit johtavat viimeiseen: kutsuun ottaa vastaan islam. Aihe esiintyy ensimmäiseksi Irakissa al-Hiran valtauksen yhteydessä, jolloin Khalid ibn al-Walid julistaa: "Kutsun teitä alistumaan Jumalalle ja islamille. Jos vastaatte kutsuun, olette muslimeita: saatte ne edut, joista he nauttivat ja kannatte ne velvollisuudet, jotka heille kuuluvat. Jos kieltäydytte, teidän on maksettava jizya -veroa. Jos kieltäydytte siitäkin, tuon teitä vastaan klaaneja, jotka ovat innokkaampia kuolemaan kuin te olemaan elossa." Vastaavat kutsut toistuvat taisteluhistorioissa. Bysantin rintamalla Umar lähettää lähettilään Konstantinopoliin asti vaatimaan antautumista. [73]

Historiallis-kriittinen kuvausMuokkaa

Patricia Crone kirjoittaa islamilaisen perimätiedon olevan "tarinankertojien keksintöä"[74] ja jatkaa: "On kauan tunnustettu, että osa islamin nousua koskevista kertomuksista on peräisin tarinankertojilta; mutta on oletettu, että tarinankertojat vain lisäsivät omiaan ytimeltään terveeseen kertomukseen - - Tämä on tarinankertojien osuuden karkeata aliarvioimista - - juuri tarinankertoja loivat koko perimätiedon."[75] "On ilmeistä, että jos yksi tarinankertoja sattuu mainitsemaan ryöstöretken, seuraava tietää ryöstöretken päivämäärän ja kolmas tietää kaiken mitä yleisö haluaa kuulla siitä." Tätä havainnollistaa se, että Ibn Ishaqin (k. 767) kertomusten pituus jää huomattavasti jälkeen siitä, mitä Waqidi (k. 823) osasi kertoa Muhammedista.[76] Joidenkin mielestä 800-luvun suullinen perimätieto ei kelpaa lainkaan tietolähteeksi 600-luvusta. Nämä tutkijat pyrkivät muodostamaan kuvan arabivaltakunnan syntymisestä vain aikalaislähteiden, kuten arkeologisten todisteiden avulla.[77] Näin saatu kuva poikkeaa täysin islamilaisesta näkemyksestä, sillä pois jäävät sekä islam, profeetta Muhammed että oikeaan johdetut kalifit, joista ei ole aikalaislähteitä. Myös muslimihyökkäys Arabian niemimaalta muuttuu legendaariseksi tiedoksi.[78] Läntisten orientalistien valtavirta ei kuitenkaan ole tyystin hylännyt islamilaista tarinaperintöä, mutta on alkanut suhtautua siihen valikoivasti. Tällaisia tutkijoita ovat muun muassa Michael Cook, Patricia Crone, Fred Donner, Robert G. Hoyland [22] ja Suomessa osittain Jaakko Hämeen-Anttila.[79] Uudenlaisia näkemyksiä edustaa myös esimerkiksi Peter Webb, jonka mukaan arabi-identiteetti olisi kehittynyt vasta 700-luvulla, eivätkä 600-luvun valloittajat olisi pitäneet itseään vielä arabeina.[80][20]

Sassanidien PersiaMuokkaa

Vaihtoehtoisen kuvauksen mukaan suurvaltojen romahdus alkoi Bysantin ja sassanidien Persian välisestä sodasta, joka oli alkanut 602 tekosyynä Bysantissa tapahtunut vallankaappaus. Sassanidit valloittivat ensin kaikki Bysantin valtakunnan alueet Lähi-idässä ja etenivät jopa Konstantinopolin porteille asti. Käänne tapahtui 622, kun keisari Herakleios löi perusteellisesti sassanidien armeijan Armeniassa.[81] Herakleios marssi Iranin sydänmaille ja pakotti sassanidit Niniven taistelun jälkeen vuonna 627 rauhaan. Siinä sassanidit menettivät kaikki sodassa valtaamansa alueet.

Rauhansopimuksen jälkinäytöksenä Persian valtaylimystö murhasi kuningas Khosrau II:n vuonna 628, minkä jälkeen sassanidien valtajärjestelmä alkoi hajota. Khosrau II:n seuraajaksi tuli hänen poikansa Kavad II. Dynastian tilanne oli tukala. Hävityn sodan jälkeen maassa riehuivat koillisessa turkkilaiset paimentolaisheimot ja luoteessa kasaarit. Talous oli pitkän ajan kuluessa heikentynyt kulkutautien, ilmastonmuutoksen ja keinokasteltujen peltojen suolaantumisen takia. Hallitsevan luokan keskuudessa puhkesi sisällissotia, ja kahden vuoden kuluessa valtaistuimella ehti olla kymmenen hallitsijaa. Vuonna 632 oli vuorossa Khosraun pojanpoika Yazdegerd III (vallassa 632–651), joka oli valtaistuimelle noustessaan kahdeksanvuotias.[82] Kerrotaan, että hänet surmattiin pakomatkalla Mervissä, mutta tarina voi olla keksitty.[83]

Dynastian hajottua uusia vallanpitäjiä olivat Persiassa asuneet arabiheimot, joita sassanidit olivat värvänneet apujoukoiksi sodankäyntiinsä. Persialaisia olivat tukeneet etenkin Irakin etelärajoilla asuneet kristityt lakhmidit.[84][85] Kun suurvalta-armeijat hajosivat, tähän asti alistetut nomadiheimot havahtuivat siihen, ettei niiden yläpuolella enää ollutkaan vieraita valtiaita. [86] Alkoi niin sanottu "arabien aika", jota alettiin laskea vuodesta 622 eli vuodesta, jolloin persialaiset olivat kärsineet ratkaisevan tappion Herakleiokselle.[87][88] Valta siirtyi paimentolaisille, joiden klaanikulttuuri arvosti sotilashyveitä ja sotakuntoa.[89]

Bysantin alueetMuokkaa

Bysantti ei kyennyt enää palauttamaan valtaansa vanhoille alueilleen, jotka se sai takaisin Persialta rauhansopimuksessa. Jo 500-luvun loppuun mennessä alueiden hallinto oli järjestetty niin, että Palestiinaa, Libanonia, Syyriaa ja Irakia oli ympäröinyt viisi paimentolaisten hallitsemaa provinssia: Gassan, Laxm/Hira, Phoinikon, Palestiina III ja Arabia. Kahta viimeksi mainittua johtivat Bysantin virkamiehet, mutta muut olivat eri tavoin autonomisia paimentolaisvaltioita. Phoinikonin hallitsijat kontrolloivat myös Palestiinan ja Arabian paimentolaisväestöjä.[90] Bysantti solmi arabiliittolaistensa (foederati) kanssa vasallisopimuksia, joiden nojalla nämä saivat Bysantin vanhat alueet haltuunsa, kun maksoivat veroa Bysantille.[91] Nevon mukaan Bysantin etuna oli luopua alueista hallitusti niin, että se voisi jatkaa niiden kanssa kauppaa. Valta siirrettiin vähitellen paikallisille eliiteille. Samalla korostettiin uskonnollisia ristiriitoja Lähi-idän kristittyjen kanssa, jolloin vältettiin tilanne, jossa hallitsija olisi lakannut suojelemasta oikeauskoisia kristittyjä.[92] Lähi-itä vajosi silti myös anarkistisen ryöstelyn kohteeksi, mitä Jerusalemin patriarkka Sofronius kuvaa vuoden 634 alussa kirjoittamassaan synodisessa kirjeessä:[93]

”Jotta katkaistaisiin kaikkien barbaarien, ja erityisesti niiden saraseenien ylpeys, jotka syntiemme tähden ovat odottamatta nousseet meitä vastaan ja riehuvat kaikkialla epäkunnioittavalla ja jumalattomalla häpeämättömyydellään … [saapukoon Kristus] pian ja tukahduttakoon heidän hullun röyhkeytensä ja toimittakoon nämä halpamaiset olennot, kuten aikaisemminkin, Jumalan määräämän hallitsijamme jalkajakkaroiksi.”

Valtatyhjiön luomassa paimentolaisten keskinäisessä välienselvittelyssä voiton peri vuoteen 640 mennessä ensin Syyriassa ja vuoteen 660 mennessä koko valtavalla alueella arabikenraali Muawija.[94] Hän on ensimmäinen alueen arabihallitsija, jonka historiallisuus on voitu todistaa.

UskontoMuokkaa

Perinteisen ja vallitsevan käsityksen mukaan valloittajat olivat islamiin vastikään kääntyneitä arabeja. Jotkut orientalistit ovat pitäneet anakronismina valloittajien uskonnon tulkitsemista islamiksi. K-H. Ohlig on esittänyt teorian, jonka mukaan Bysantin ja Persian palveluksessa olleet arabiheimot olisivat tällöin edustaneet vasta omaperäistä versiota kristinuskosta. Heidän omaksumansa kristinuskon muoto olisi ollut esi-nikealainen kristinoppi, johon ei vielä kuulunut kolminaisuusoppia tai Jeesuksen tulkitsemista Jumalan pojaksi. Kääntyminen olisi tapahtunut samalla tavalla kuin Euroopassa eli heimoittain poliittisten johtajien ja tässä tapauksessa klaaninjohtajien päätöksellä. Sille oli ominaista myös kansanomaisuus, mikä tarkoitti, ettei vielä ollut syntynyt varsinaista pappisluokkaa. Sen takia mukaan tuli myös paljon pakanallista ainesta, kuten jinnit, taikuus (esim. suurat 113 ja 114), alemmat jumaluudet (saatanalliset säkeet) sekä paimentolaisyhteiskuntien sosiaaliset normit. Sellaiselta näyttää myös Kaaban mustaan kiveen kohdistuva kunnioitus, joka muistutti Itä-Roomassa esiintynyttä meteoriittien palvontaa ja Lähi-idän Betyl -kivipatsaisiin kohdistunutta riittiä.[95] Maallikkouskonnollisuus olisi myös aiheuttanut kristillisen etiikan "latistumisen" hyötymoraaliksi, missä pääsy Paratiisiin perustui yksinkertaiseen hyvien ja pahojen tekojen yhteenlaskuun.[96]

Yehuda Nevon mielestä mukaan arabit olisivat olleet vielä vallan siirtyessä pääosin pakanoita, mutta pian sen jälkeen arabieliitti omaksui kansanomaisen juutalais-kristillisen uskon, joka runsaan sadan vuoden kuluessa kehittyi islamiksi.[91] Arkeologisten lähteiden nojalla tunnettu ensimmäinen arabihallitsija oli Muawija (661–680). Hän perusti Damaskokseen kreikan kieltä käyttävän hallinnon, jonka uskonto keskittyi Damaskokseen haudatun Johannes Kastajan kulttiin.[97] Myöhempi islamilainen historiankirjoitus pitää Muawijaa ja hänen poikiaan epäislamilaisina ja rappeutuneina hallitsijoina, mitä tukee se, että islamista ei heidän kaudeltaan ole löytynyt merkkejä.[98] Muawijan kukistuttua Bysanttia vastaan käydyn epäonnisen sodan jälkeen valtataistelu alkoi uudelleen. Sen voitti Persian Mervistä tullut Abd al-Malik ibn Marwan. [99] Hänen uskontonsa oli "muhammadismia",[100] jonka perusajatukset kirjattiin Jerusalemin Temppelivuorelle rakennetun Kalliomoskeijan friisitekstiin vuonna 691. Joidenkin mielestä kyse oli tällöin islamista, toisten mielestä edelleen kristinuskon itäisestä lahkosta.[101]


Arabien menestyksen syytMuokkaa

 
Poliittinen kartta vuoden 650 tienoilla, jolloin arabivaltakunnan johtoon oli Syyriasta käsin nousemassa Muawija.

Islamilaiseen tarinaan luottavat läntiset historioitsijat katsovat löytäneensä arabien sotamenestyksen syyt uskonvarmuudesta ja kamelin käytöstä taisteluissa, [102][9][103][104] vaikka muitakin selityksiä on esitetty, kuten muslimien uskonnollinen suvaitsevaisuus, suurvaltojen heikkeneminen niiden keskinäisessä sodassa, Arabian niemimaan väestöpaine ja Bysantin uskonnolliset ristiriidat.[103][102][105] Näistä selityksistä huolimatta lopputulosta on pidetty ihmeenä: "kourallinen autiomaan sotureita kukistaa kaksi maailman varakkainta, väkirikkainta ja voimakkainta imperiumia".[106] Jaakko Hämeen-Anttila toteaakin, että "Arabien tekemät valloitukset ovat maailmanhistoriassa lähes ainutlaatuisen onnistuneita." [107]

Jos muslimien valloitussotia pidetään vain kansanperinteenä, ihmettä ei tarvita selittäjäksi. Sen sijaan on kysyttävä, mikä sai Idän kaksi suurvaltaa romahtamaan 600-luvun alussa. Eräänä selityksenä on sotaväsymyksen ohella tarjottu silkkitien kautta idästä tulleita kulkutauteja, kuten tuhkarokkoa ja isorokkoa. Ne aiheuttivat 100-luvulta lähtien jopa viisisataa vuotta kestäneen väestökadon, joka mahdollisesti jopa puolitti asukasluvun laajoilla alueilla.[108] Kaksi suurta epidemiaa koettiin vuosina 165–180 ("Antoninuksen rutto") ja 251–266. Vuodet 542–750 olivat jatkuvien ruttoepidemioiden aikaa.[109] Tämän niin sanotun Justinianuksen ruton ensimmäinen aalto koettiin 542–543. Kyseessä oli paiserutto, joka levisi Egyptistä Syyriaan, Bysanttiin ja Persiaan. [110] Historioitsija McNeill ja monet muut katsovat, että kulkutaudit heikensivät perinteisiä maatalousyhteiskuntia ja altistivat ne paimentolaisten hyökkäyksille. [6][7] Paimentolaisheimot olivat vähemmän alttiita kulkutaudeille kuin paikoillaan tiheästi elävä väestö. Etenkään paiserutto ei päässyt koettelemaan nomadeita, sillä se tarvitsi Aasiasta tullutta mustarottaa väli-isännäkseen. Mustarotan elinpiiriin eivät kuuluneet kuivat aroseudut, missä nomadit hankkivat elantonsa.

Voimasuhteisiin saattoi vaikuttaa myös mahdollinen ilmastonmuutos kuivempaan ja kylmempään kauteen, joka heikensi maatalousyhteiskuntia ja lisäsi paimentolaisille sopivia maita.[8] Iranin heikentymiseen on voinut vaikuttaa myös viljelysmaiden suolaantuminen Mesopotamiassa tuhatvuotisen keinokastelun seurauksena. [111] Tulevina vuosisatoina Euroopan painopiste siirtyi Välimereltä pohjoiseen, missä ensimmäinen kulttuurin renessanssi alkoi Kaarle Suuren hovissa. [112]

Arabivaltion nousun selityksenä voi siten nähdä maatalousyhteiskuntien ja paimentolaisyhteiskuntien välisen voimasuhteen järkkymisen. Yhtäkkiä sotaisat nomadit olivatkin vahvempia kuin järjestyneet suurvallat, joiden selän olivat katkaisseet rutto, maatalouden ahdinko ja sota. Alkeellista paimentolaiselämää eläneet arabiheimot valtasivat sivilisoituneet kaupungit, kuten 1300-luvulla elänyt tunisialainen oppinut Ibn Khaldun kuvasi historiassa toistuvaa sykliä.[113] Heiluri alkoi kuitenkin kääntyä toiseen suuntaan jo 800-luvulla, jolloin alkoi muun muassa Espanjan islamilaisten alueiden takaisinvalloitus eli reconquista.

Perinteinen teoria valloittajien uskonkiihkosta olettaa, että valloittajat olisivat olleet muslimeita. Tästä ei kuitenkaan ole löydetty merkkejä. Sen takia on arveltu, että paimentolaisheimot olisivat olleet vielä pakanoita ja osittain erilaisiin kristillisiin lahkoihin kääntyneitä hyvin kansanomaisen ymmärryksen pohjalta. Mitä tulee kamelin ylivoimaisuuteen taisteluissa, sekin on kiistetty. Kameliteoriaa vastaan puhuu se, että vaikka kameli sopi kantojuhdaksi ja partiointiin aavikoilla, sitä ei ole käytetty ratsuväkihyökkäyksen kaltaisiin toimiin taistelukentällä ainakaan autiomaiden ulkopuolella. Esimerkit arabien valloitussodista eivät ole historiallisesti luotettavaa tietoa. Hevonen on kameliin verrattuna ylivoimainen taistelussa nopeutensa ja luonteensa johdosta. Yhdysvaltojen armeijan kokeet kamelin sotilaallisesta käytöstä vuosina 1859–1864 johtivat kielteiseen lopputulokseen.[114]

Arabivalloitusten vaikutuksetMuokkaa

Mittasuhteiltaan jättiläismäisen arabivaltakunnan synty Lähi-itään muutti maailmanhistoriaa. Se tuhosi altaan antiikin sivistyksen ja persialaisen kulttuurin, yhdisti kansoja ja tuotti lopulta oman erikoisen versionsa inhimillisestä kulttuurista.

Sivistyksen tuhoutuminenMuokkaa

Kun järjestystä ylläpitävät voimat poistuivat Lähi-idästä joko valtion romahduksen (Persia) tai voimattomuuden (Bysantti) takia, ne jättivät siviiliväestön suojattomaksi paimentolaisheimojen barbaariselta hyökkäykseltä. Nevon mukaan Bysantin taakseen jättämillä alueilla vallansiirto pyrittiin toteuttamaan rauhallisesti vasallisopimusten kautta. Anarkialta ei silti kokonaan vältytty. Alistetusta asemastaan vapautuneet arabiheimot aloittivat keskinäisen taistelun tarjolla olevasta runsaasta saaliista. Jerusalemin patriarkka Sofronius valittaa kirjeessään vuonna 636 tai 637 anarkian leviämistä:

”Miksi barbaariset ryöstöretket seuraavat toistaan? Miksi saraseenit käyvät kimppuumme? Miksi niin paljon hävitystä ja ryöstöä? Miksi kirkkoja tuhotaan? Miksi ristiä pilkataan? Miksi pakanoiden suut saavat herjata Kristusta? Kostonhimoiset ja Jumalaa vihaavat saraseenit … ryöstävät kaupunkeja, tuhoavat peltoja, polttavat kyliä, panevat kirkkoja tuleen, kaatavat pyhiä luostareita...[115]

Välitön vaikutus oli kreikkalais-roomalaisen ja persialaisen sivistyksen kärsimä laaja tuho. Paikasta toiseen liikkuneet, osittain pakanalliset beduiinijoukot keräsivät ryöstösaalista ja tuhosivat kaiken eteensä tulevan. 1300-luvulla elänyt tunisialainen muslimihistorioitsija Ibn Khaldun luonnehti arabeja villi-ihmisiksi ja vertasi heitä mykkiin petoeläimiin.[116]

Barbarisoituminen näkyi luku- ja kirjoitustaidon sekä latinan ja kreikan kielten katoamisena. Arvokkaita käsikirjoituksia hävitettiin, kun luostareita ryöstettiin ja poltettiin. Kun järjestys vähitellen palautui arabikenraali Muawijan toimesta, Lähi-itä ei ollut entisensä. Uudet vallanpitäjät eivät osanneet kaupunkikulttuurin edellyttämiä taitoja. Arabien tekemät rakennukset esimerkiksi romahtelivat rakennustaidon puuttuessa. [117] Vanhojen kaupunkikeskusten tilalle arabit perustivat uusia (Kufa, Basra, Kairo, Kairouan), mutta vääriin paikkoihin, koska ajateltiin lähinnä kamelilaitumien läheisyyttä.[117] Muawija joutuikin turvautumaan hallinnossa Syyriaan jääneisiin kreikankielisiin Bysantin virkamiehiin, ja hallinnon virkakielenä oli kreikka.

Koska paimentolaiset eivät arvostaneet kaupunkikulttuurin hienouksia, antiikin taiteet katosivat ja niiden mukana teatteri ja suurin osa musiikista ja kuvataiteesta. Ensimmäinen arabialainen teatteriesitys nähtiin vasta yli tuhat vuotta myöhemmin (se tapahtui vuonna 1848 Beirutissa).[118] Iranin tuhatvuotinen kirjallisuuden historia pysähtyi Nahavandin taistelun jälkeen kirjarovioihin ja pitkään, jäätävään hiljaisuuteen, jota kesti 200 vuotta.[119] Valloitusta seuranneiden runsaan sadan vuoden aikana edes arabivalloittajat itse eivät jättäneet juuri mitään kirjallisia dokumentteja toimistaan. Myös islamilainen historiankirjoitus on pannut merkille sivistyksen katoamisen, joka kulki arabivalloitusten jäljissä. Selitykseksi hiljaisuudelle kerrotaan, että Koraanin tyrmäävä kauneus pysäytti kirjailijoiden kynät.[119][120]

Maailmojen yhdistäminen ja erottaminenMuokkaa

Historioitsija Henri Pirennen mukaan arabivaltion syntyminen Välimeren rannoille sulki Euroopan perinteiset kauppareitit Välimerellä ja siitä itään ja vaikutti näin Euroopan maiden taantumiseen ja Euroopan painopisteen siirtymiseen Välimereltä kohti pohjoista.[4] Toisaalta arabivaltion synty yhdisti perinteisesti erillään olleen Persian ja muun Lähi-idän ja loi lyhyeksi aikaa valtavan talousalueen. Yli tuhat vuotta kestänyt idän jakautuminen päättyi ja johti ihmisten, tavaroiden, keksintöjen ja ajatusten virtaan aina Intiasta ja Kiinasta saakka Atlantin valtameren rannoille asti. Uusien vaikutteiden ja keksintöjen joukkoon kuuluivat ruoka-aineet, kuten uudenlaiset mausteet ja sitrushedelmät, tekniset uutuudet, kuten kiinalainen paperi ja tieteelliset keksinnöt, kuten Intiassa keksitty matemaattinen kirjoitusjärjestelmä nollamerkkeineen. Yhdistymistä edisti arabian kielen leviäminen. Sen edessä aiemmin puhutut kielet katosivat kaikkialta muualta paitsi Persiasta, missä puhuttu pahlavi muuntui farsiksi, jota alettiin kirjoittaa arabialaisin merkein.

Islamilainen sivilisaatioMuokkaa

Arabivalloitusten tärkein seuraus oli omaperäisen islamilaisen sivilisaation synty ja leviäminen. Ensimmäiset merkit islamin uskosta ilmestyvät kirjallisuuteen 800-luvulla, jolloin alkoi laajamittainen uskonnollisten teosten kirjoittaminen. Ne keskittyivät puolustamaan kalifaatin hallitsevaa dynastiaa, jonka esi-isän, profeetta Muhammedin ne selittivät sekä valtion että sen uskonnon perustajaksi. Kirjojen tekoa helpotti se, että paperinvalmistuksen oppiminen kiinalaisilta käsityöläisiltä oli muuttanut kirjojen tekemisen käteväksi ja halvaksi entiseen verrattuna. Islaminuskon teologiseksi ytimeksi muodostui kristillinen oppi yksijumalaisuudesta, missä historia päättyi Jumalan tuomioon, jolloin hyvät pääsevät Paratiisiin ja pahat joutuvat Helvettiin. Islam omaksui kristinuskoa enemmän aineksia myös juutalaisuudesta. Niihin kuului uskonnon varsinainen perusasia eli Jumalan lakia, šariaa, koskevat säädökset, joita jokaisen oli noudatettava. Islam sai suoraan vaikutteita myös zarathustralaisuudesta ja parsilaisuudesta[121] sekä buddhalaisuudesta[122] ja yhdisti kaiken beduiinien sotaisaan ja ankaraan klaanikulttuuriin ja sen arvomaailmaan. Antropologi Paul Harrison kirjoitti vuonna 1924: "muhamettilaisuus on tuskin muuta kuin beduiinikulttuurin projisiointia uskontoon." [123]

Näin syntynyt uusi pelastususkonto osoittautui houkuttelevaksi sekä hallitsijoille että heidän alamaisilleen, joille se kristinuskon tavoin tarjosi lohtua tuonpuoleisesta elämästä, missä vääryydet korjattaisiin.[124] Islamin voimaa osoitti se, että vaikka mongolit 1200-luvulla tuhosivat kaiken, mitä abbasidivaltakunnasta vielä oli jäljellä, valloittajat itse kääntyivät islamiin. Islamin houkutukset pystyi torjumaan ainoastaan kolmiyhteiseen Jumalaan luottava nikealainen kristinusko. Espanjan ja Sisilian takaisin vallanneet kristityt eivät kääntyneet muslimeiksi, vaan korjasivat moskeijat takaisin kirkoiksi.

Valloitetut maat islamisoituivat ja arabialaistuivat, mutta kehitys oli hidasta. Persiassa islamin omaksuminen vaati satoja vuosia. [125] Arabivaltion sisään jäi silti edelleen muidenkin uskontojen kuin juutalaisuuden saarekkeita, kuten Egyptiin noin 10 prosentin koptilainen vähemmistö.[126]

Lähes kaksisataa vuotta kestäneen barbarian jälkeen Arabivaltakunnan kulttuuri sai uuden käänteen, kun vuoden 750 kumouksessa valtaan nousseet abbasidit alkoivat tuoda siihen Persiasta omaksumiaan asioita. Tällä keinoin abbasidit luultavasti hankkivat tukea itselleen Persiasta, joka oli Arabivaltakunnan vaurain ja väkirikkain osa. Ernest Renanin mukaan islamissa olikin kyse persialais-arabialaisesta sivilisaatiosta, sillä arabit omaksuivat persialaisen korkeakulttuurin saavutuksia liittäen ne omiin perinteisiinsä.[127] Yksi niistä oli kreikkalaisen kirjallisuuden käännösliike, jonka sassanidikuninkaat olivat aloittaneet. Sen oli määrä olla keino, jolla kootaan uudelleen maailmalle hajonneen Zarathustran kirjoittaman Avestan koko viisaus. Arabikalifien ja arabiylimystön 800-luvulta lähtien tukema kirjallisuuden kääntäminen oli pitkäjänteistä ja kauan kestänyttä politiikkaa, joka lopulta muuttui myös uuden tiedon tuottamiseksi.[128]

Tätä aikaa kuvataan yleensä "islamin kultakaudeksi", mutta Renan kutsui sitä "persialaiseksi renessanssiksi", sillä melkein kaikki arabiaksi kirjoittaneet tiedemiehet olivat todellisuudessa persialaisia, kuten persialaisia olivat myös islamin perusteosten kirjoittajat (esim. Kutub al-sittah -kokoelma). Myös Bagdadin hallintoeliitti oli pitkälti persialaista alkuperää. Arabit olivat tietoisia ristiriidasta, minkä takia yhdessä tarinassa umaijadikalifin, toisessa tarinassa abbasidikalifi Mamunin suuhun pantiin sanat: ”Persialaiset hallitsivat tuhat vuotta eivätkä tarvinneet arabeja hetkeäkään. Me olemme hallinneet alle vuosisadan (tai: kaksi vuosisataa) emmekä pärjää ilman heitä tuntiakaan.”[129] Toinen erikoinen seikka on, että siinä vaiheessa, kun uuden uskonnon eli islamin systematisointi hadith-kokoelmien keräilyineen oli käynnissä, Bagdadin kalifaatissa elettiin jo iltaruskon aikaa. Valtakunnan äärialueet Persiaa myöten olivat jo irronneet keskushallinnon otteesta, ja pääkaupungissa valtaa alkoi käyttää turkkilainen orja-armeija.[130]

Tieteiden suosiminen johti lopulta siihen, että kalifaatti saavutti koko maailmassa johtavan aseman monilla tieteenaloilla, kuten matematiikassa, tähtitieteessä, lääketieteessä ja luonnontieteissä. Niin sanottu islamilainen tiede pysyi maailman kärjessä jopa satoja vuosia. Lopulta se alkoi islamilaisen kulttuurin jäykistymisen takia jäädä kilpailijoistaan jälkeen. Matematiikassa ja tähtitieteessä eurooppalainen tutkimus ohitti arabimaailman vasta 1500-luvulla.[131]

1000-luvun jälkeen islamilaiseen maailmaan liittyneet alueet Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa, Afrikassa, Euraasian aroilla, Turkissa ja Euroopassa eivät enää arabialaistuneet.[132] Islamilainen sivilisaatio oli kuitenkin vakiinnuttanut asemansa maailmassa yhtenä sen suurimmista kulttuuripiireistä.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • At-Tabari: The History of at-Tabari. Vol. XIII. The Conquest of Iraq, Southwestern Persia, and Egypt (kääntänyt Gautier H. A. Juynbolh). State University of New York Press, 1989. Teoksen verkkoversio.
  • Axworthy, Michael: Iranin historia. into, 2013.
  • Crone, Patricia: Meccan Trade and the Rise of Islam, Gorgias Press, 1987.
  • Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta. (Sirat rasul Allah, 800-luku.) Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Jaakko Hämeen-Anttila. Helsinki: Basam Books, 1999. ISBN 952-9842-27-9.
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Helsingissä: Otava, 2004 (6. painos: Loisto, 2008). ISBN 951-1-18669-8.
  • Jansen, Hans: Mohammed. Eine Biographie. Verlag C.H.Beck
  • McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan, Vastapaino, 2003/2006.
  • Nevo, Y. E. & Koren, J: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Amherst, NY: Prometheus Books, 2003). ISBN 1-59102-083-2.
  • Ohlig, Karl-Heinz & Puin, Gerd-R. (toim.): The Hidden Origins of Islam. Amherst, New York: Prometheus Books, 2010. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Palva, Heikki & Perho, Irmeli (toim.): Islamilainen kulttuuri. Helsingissä: Otava, 1998 (3. painos 2005). ISBN 951-1-13315-2.
  • Popp, Volker: The Early History of Islam, Following Inscriptional and Numismatic Testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam, Prometheus Books, 2010.
  • Salzman, Philip Carl: Culture and Conflict in the Middle East. Humanity Books, 2008.
  • Shoshan, Boaz: The Arabic Historical Tradition and the Early Islamic Conquests, Routledge, 2016.
  • Webb, Peter: Imagining the Arabs. Arab Identity and the Rise of Islam. Edinburgh University Press, 2016. ISBN 978 1 4744 2643 5. (englanniksi)
  • Öhrnberg, Kaj: Kamelin kesyttämisestä Bagdadin tuhoon 1258. Teoksessa: Islamilainen kulttuuri, Otava, 2016.

ViitteetMuokkaa

  1. Goldziher, Ignaz: Read anew: islam and parsism. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 339–356. Prometheus, 1900/2013.
  2. Saloviita, Timo: Klaaniuskonto islam. Tieteessä tapahtuu, 2020, 38. vsk, nro 4, s. 9–15. Artikkelin verkkoversio.
  3. Salzman, 2008, s. 14
  4. a b Pirenne, 1954, s. 187
  5. a b McNeill, 2004, s.131–132
  6. a b Michael W. Dols: Plague in Early Islamic History. Journal of the American Oriental Society, Vol. 94, No. 3, s. 371–383, 1974. Artikkelin verkkoversio.
  7. a b Pekka Heikura: Justinianuksen rutto. Duodecim, 2002, vol 118 (8), s. 821–826. Artikkelin verkkoversio.
  8. a b McNeill & McNeill, 2006, 143
  9. a b c d McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan, s. 139. Vastapaino, 2003/2006.
  10. a b William H. McNeill: Kansat ja kulkutaudit, s. 128. Vastapaino, 2004.
  11. Pekka Heikura: Justinianuksen rutto. Duodecim, 2002, vol 118 (8), s. 821–826. Artikkelin verkkoversio.
  12. Michael W. Dols: Plague in Early Islamic History. Journal of the American Oriental Society, Vol. 94, No. 3, s. 371–383, 1974. Artikkelin verkkoversio.
  13. Keys, David: Catastrophe: An Investigation into the Origins of Modern Civilization, s. 3–4. Ballantine Publishing Group, 2000.
  14. a b McNeill, J.R. & McNeill, W.H.: Verkottunut ihmiskunta, s. 143. Vastapaino, 2006.
  15. Huldén, Lena & Huldén, Larry & Heliövaara, Kari: Rutto, s. 71–73. Like, 2007.
  16. Saloviita, Timo: Klaaniuskonto islam. Tieteessä tapahtuu, 2020, 38. vsk, nro 4, s. 9–15. Artikkelin verkkoversio.
  17. Philip Carl Salzman: Culture and Conflict in the Middle East, s. 15. Humanity Books, 2008.
  18. Nevo & Koren, 2003, s. 10
  19. a b Nevo & Koren, 2003, s. 1–14
  20. a b Webb, 2017
  21. Popp, 2010
  22. a b Robert G. Hoyland: Reflections on the Identity of the Arabian Conquerors of the Seventh-Century Middle East AL-ʿUṢŪR AL-WUSṬĀ 25, 113–140. 2017.
  23. Jaakko Hämeen-Anttila: Johdatus Koraaniin, s. 40. Gaudeamus, 2006.
  24. Öhrnberg, Kaj, 2016, s. 90
  25. Shoshan, Boaz: The Arabic Historical Tradition and the Early ISlamix Conquests, s. 6. Routledge, 2016. ISBN 978-1-138-91894-8.
  26. Kennedy, 2007, s. 14
  27. Kaegi, W.E.: Byzantium and the early islamic conquests, s. 98. Cambridge University Press, 1995.
  28. At-Tabari, The History of at-Tabari, vol. XIII ja XIV
  29. Thomas, Johannes: Araboislamische Geschichtsschreibung und ihre Auswirkungen auf Geschichtsbilder von al-Andalus (8. Jh.) Teoksessa: Markus Gross ja Karl-Heinz Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion I, s. 156. Verlag Hans Schile, 2010.
  30. Shoshan, 2016, s. 2–3
  31. Ibn Hisham, 209–244
  32. Ibn Hisham, 376–399
  33. Ibn Hisham, 1999, 451–452
  34. Ahmad ibn Naqib al-Misri: Reliance of the Traveller (Umdat al-Salik), s. 602–03, (o9.8–9). amana publications, 2017.
  35. a b c Öhrnberg, Kaj: Kamelin kesyttämisestä Bagdadin tuhoon 1258. Teoksessa: Islamilainen kulttuuri, s. 94–95. Otava, 2005.
  36. Kaegi, W.E.: (1995). Byzantium and the early islamic conquests, s. 98. Cambridge University Press, 1995.
  37. a b Kennedy, H.: The great Arab conquests. How the spread of Islam changed the world we live in, s. 22. Phoenix, 2007.
  38. Tabari: History of al-Tabari, vol. 12. s. 132-134 1992. State University of New York Press.
  39. Michael Axworthy: Iranin historia - Mielen valtakunta, s. 92. into, 2007.
  40. Al-Tabari: The History of al-Tabari Vol. 12: The Battle of al-Qadisiyyah and the Con-quest of Syria and Palestine A.D. 635-637/A.H. 14-15. Käännös: Yohanan Friedmann, s. s. 56, 89. State University of New York Press, 1992.
  41. Kennedy, H.: The great Arab conquests. How the spread of Islam changed the world we live in, s. 171. Phoenix., 2007.
  42. Axworthy, 2007, s. 92
  43. Haeri, Fadhlalla: Islam, s. 98–99. Tammi, 1996.
  44. History of the Arabs: The spread of Islam Historyworld.net. Viitattu 5.8.2014. (englanniksi)
  45. Haeri, Fadhlalla: Islam, s. 98–101. Tammi, 1996.
  46. Fadhlalla Haeri, s. 106–107
  47. Touraj Daryaee: Sassanian Persia. The Rise and Fall of an Empire, s. 37. I.B.Tauris, 2009.
  48. Shoshan, 2016, s. 7
  49. Öhrnberg, 2016, s. 94
  50. Shoshan, 2016, s. 63
  51. Ibn Ishaq: The Life of Muhammad. A translation of Ishaq’s sirat rasul Allah with introduction and notes by A. Guillaume 1955. Oxford University Press (verkkoviite).
  52. al-Tabari: The History of al-Tabari vol. 1-40 kalamullah.com.
  53. Ohlig, K-H.: Geschichte und Geschichten. Teoksessa: M. Gross & K-H. Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion II. Von der koranischen Bewegung zum Frühislam (s. 13–33), s. 22. Verlag Hans Schiler, 2012.
  54. Shoshan, 2016, s. 8–9
  55. Shoshan, 2016, s. 13–15
  56. Shoshan, Boaz: The Arabic Historical Tradition and the Early Islamic Conquests, s. 53–72. Routledge, 2016.
  57. Shooshan, 2016, s. 30
  58. Jansen, 2008, 290
  59. Shoshan, 2016, s. 53
  60. Shoshan, 2016, s. 84
  61. Shoshan, 2016, s. 54–57
  62. Shoshan, 2016, s. 57–59
  63. Shoshan, 2016, s. 60
  64. Fowden, Elizabeth Key: The Lamp and the Wine Flask: Early Muslim Inteest in Christian Monasticism. Teoksessa: Islamic Crosspollinations: Interactions in the Medieval Middle East (toim. James Montgomery , Anna Akasoy & Peter E. Pormann, s. 8–13. E.J. Gibb Memorial Trust, 2007.
  65. Saloviita, Timo: Klaaniuskonto islam. Tieteessä tapahtuu, 2020, 38. vsk, nro 4, s. 9–15. Artikkelin verkkoversio.
  66. Shoshan, 2016, s. 61–62
  67. Shoshan, 2016, s. 63–64
  68. Shoshan, 2016, s. 63–64
  69. Shoshan, 2016, s. 64–67
  70. Shoshan, 2016, s. 64–67
  71. Shoshan, 2016, s. 68
  72. Shoshan, 2016, s. 69–71
  73. Shoshan, 2016, s. 71–72
  74. Patricia Crone: Meccan Trade and the Rise of Islam, s. 225. Gorgias Press, 1987.
  75. Crone, 1987, s. 235
  76. Crone, 1987, s. 223
  77. Nevo, Y. E. & Koren, J.: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state, s. 134–135. Prometheus Books, 2003.
  78. Nevo & Koren, Crossroads to Islam, s. 10–11
  79. Hämeen-Anttila, 2004, 13. "Uusimman tutkimuksen mukaan tiedämme siis yllättävän vähän islamin kaikkein varhaisimmasta historiasta ja profeetta Muhammedin elämästä."
  80. Philipp Wood: Peter Webb, Imagining the Arabs: Arab Identity and the Rise of Islam. Book review. AL-ʿUṢŪR AL-WUSṬĀ 25, 178–183. 2017.
  81. Nevo & Koren, 2003, 48
  82. Axworthy, 2007, s. 85
  83. Volker Popp: From Ugarit to Samarra. An archeological journey on the trial of Ernst Herzfeld. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources. (s. 14–175), s. 61. Prometheus, 2013.
  84. Nevo & Koren, 2003, s. 10, 43
  85. Michael Axworthy: Iranin historia, s. 89. into, 2013.
  86. Volker Popp, 2010, 28–27
  87. Green, J. & Tsafrir, Y.: Greek Inscriptions from Ḥammat Gader: A Poem by the Empress Eudocia and Two Building Inscriptions. Israel Exploration Journal. 32, 2/3 77–96, 1982.
  88. Popp, V.: The early history of islam. Following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam. (s. 17–124), s. 38. Prometheus Books, 2010.
  89. Salzman Philip Carl: Culture and Conflict in the Middle East, s. 15–16. Humanity Books, 2008.
  90. Nevo & Koren, 2003, s. 36
  91. a b Nevo & Koren, 2003, s. 10–11
  92. Nevo & Koren, 2003, s. 22–23
  93. Nevo & Koren, 2003, 114
  94. Nevo & Koren, 2003, 96–97
  95. Robert Wenning: The Betyls of Petra. Bulletin of the American Schools of Oriental Research, 2001, Nro 329, s. 79–95. (englanniksi)
  96. Ohlig, K.-H.: Syrian and Arabian Christianity and the Quran. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam, s. 393. Prometheus Books, 2010. Teoksen verkkoversio.
  97. Popp, V.: The Early History of Islam, Following Inscriptional and Numismatic Testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam, s. 38, 41. Prometheus Books, 2010.
  98. Haeri, 1996, s. 100–101
  99. Popp, 2010, 51–52
  100. Popp, 2010, 57
  101. Luxenberg, Christoph: A new interpretation of the arabic inscription in Jerusalems’s Dome of the Rock, Teoksessa: K-H. Ohlig & G. Puin (toim.) The hidden origins of Islam. New research into its early history, s. 125-151. Prometheus, 2010.
  102. a b John V. Tolan: Saracens, s. 33. Columbia University Press, 2002.
  103. a b Öhrnberg, Kaj (Islamilainen kulttuuri, 2005), s. 94–95.
  104. Jaakko Hämeen-Anrrila: Islamin miekka, s. 80–83. Otava, 2012.
  105. Hämeen-Anttila: Islamin miekka, s. 80–83
  106. Tolan, 2002, 37
  107. Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia, s. 80. Otava, 2012.
  108. McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan, s. 122. Vastapaino, 2003/2006.
  109. Kahlos, Maijastina: Rooman viimeiset päivät, s. 220. Otava, 2016.
  110. William H. McNeill: Kansat ja kulkutaudit, s. 128. Vastapaino, 2004.
  111. McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan, s. 143. Vastapaino, 2003/2006..
  112. Henri Pirenne: Mohammed and Charlemagne, s. 279. Dover Publications, 1954.
  113. Ibn Khaldun: The Muqaddimah. Englanniksi kääntänyt Franz Rosenthal. Princeton University Press, 2015.
  114. Vince Hawkins: The U.S. Army’s “Camel Corps” Experiment National Museum of the United States Army. Viitattu 10.10.2020.
  115. Hoyland, R. G: Seeing islam as others saw it. A survey and evaluation of Christian, Jewish and Zoroastrian writings on early Islam. Studies in Late Antiquity and Early Islam 13, s. 72. The Darwin Press., 1997. Teoksen verkkoversio.
  116. Abd Ar Rahman bin Muhammed ibn Khaldun: The Muqaddimah asadullahali.files.wordpress.com. ”"Compared with sedentary people, they are on a level with wild, untamable (animals) and dumb beasts of prey. Such people are the Arabs."”
  117. a b Ibn Khaldun, 2015, 271–272
  118. Jaakko Hämeen-Anttila: Kirjallisuus. Teoksessa: Heikki Palva ja Irmeli Perho (toim.) Islamilainen kulttuuri, s. 408. Otava, 2016.
  119. a b Abdolhossein Zarinkoob: Two Centuries of Silence (Kääntänyt englanniksi Avid Kamgar), s. 86–91. authorhouse, 1957/2016.
  120. Gross, M.: New ways of Quranic Research. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 369–555. Prometheus, 2013.
  121. Goldziher, Ignaz: Read anew: islam and parsism. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 339–356. Prometheus., 1900/2013.
  122. Goldziher, Ignaz: Über den Einfluss des Buddhismus auf den Islam. Teoksessa: M.Gross & K-H. Ohlig (toim.) Vom Koran zum Islam. Schriften zur frühen Islamgeschichte und zum Koran, s. 322–345. Schiler, 1903/2009.
  123. Wolf, E. R: The social organization of Mecca and the origins of Islam. Southwestern Journal of Anthropology, 7 (4), 329–356, 1951. Artikkelin verkkoversio.
  124. McNeill & McNeill, 2003/2006
  125. Axworthy, Michael: Iranin historia - Mielen valtakunta.Suomentanut Kilpeläinen, Tapani., s. 94. Into, 2007.
  126. Öhrnberg, Kaj (Islamilainen kulttuuri, 2005), s. 95.
  127. Ernest Renan: Islam and Science. A Lecture presented at la Sorbonne 29 March 1883 mcgill.ca.
  128. Huff, Toby E.: The Rise of Early Modern Science. Islam, China, and the West, s. 54–75. Cambridge University Press, 2017.
  129. Abdolhossein Zarinkoob: Two Centuries of Silence, s. 67. Authorhouse, 2016. (englanniksi)
  130. Bennison, A. K.: The Great Caliphs. The Golden Age of Abbasid Empire, s. 38. Tauris, 2011.
  131. Huff, T. E.: The Rise of Early Modern Science. Islam, China, and the West. 3rd ed., s. 57, 59. Cambridge University Press, 2017.
  132. Öhrnberg, Kaj (Islamilainen kulttuuri, 2005), s. 97.

Aiheesta muuallaMuokkaa