Katafrakti

antiikin ajan raskas ratsuväki

Katafrakti oli antiikin aikana käytetty raskaan ratsuväen sotilas. Katafraktia pidetään ritarin edeltäjänä.

Katafrakti kohokuvassa sassinidien aikakaudelta Iranin alueelta

Katafraktit otettiin aluksi käyttöön 300-luvulla eaa. Armeniassa ja ne levisivät nopeasti hellenistiseen maailmaan. Katafraktien varustukseen kuului yleensä peitsi ja miekka. Katafraktit ja usein heidät ratsunsakin oli vahvasti haarniskoitu ja monella keihäällä oli vaikeuksia päästä läpi heidän panssareistaan. Katafrakteja käyttivät mm. armenialaiset, Pontos, Parthia, Persia, sassanidit, seleukidit, Rooman valtakunta, Bysantin valtakunta, sarmaatit, kumaanit, volga-bulgaarit, turkkilaiset ja jopa mongoleilla oli joskus mukana katafrakti-tyylinen raskas ratsuväki.

Nimi "katafrakti" tulee kreikan sanasta katafraktes (läpinivottu), joka tarkoittaa rengashaarniskaa. Ensimmäisen kerran sana esiintyy latinassa 100-luvulla eaa. (cataphractarius).

Katafraktien taktiikat muokkaa

 
Elävöitetty Sassanidien ajan katafrakti .

Katafrakteja käytettiin monella tavalla. Heidän tehtävänään oli ratkaista taistelu rynnäköimällä vihollisen heikkoa kohtaa vastaan heti falangin päästyä taistelukontaktiin. Armenialaisessa ja persialaisessa armeijassa katafraktit olivat usein armeijan ydin ja heitä tuki jousiratsuväki. Jousiratsuväen tehtävänä oli taistelun aluksi "pehmittää" vihollisen linjoja, sekä saattaa vihollisen muodostelmat sekaisin. Koska kevyesti panssaroidut tai panssaroimattomat jousiratsumiehet olivat todella nopeita, he pystyivät välttämään lähitaistelukontaktia vihollisen raskaamman ratsuväen kanssa ja tarvittaessa pakenemaan, ampuen näitä jatkuvasti jousillaan. Kun vihollisarmeija oli tarpeeksi heikentynyt jousiratsuväen tulituksesta, aloittivat katafraktit rynnäkön.

Parthian katafraktit muokkaa

Roomalaiset joutuivat Carrhaen taistelussa 53 eaa. parthialaisten katafraktien ja hevosjousimiesten hyökkäyksen kohteeksi. Taistelu oli suurimpia tappioita Rooman historiassa ja roomalaiset välttelivät yhteenottoa pitkään parthialaisten kanssa, koska legioonalaisten ei uskottu selviävän taistelusta katafraktien kanssa. Roomalaiset laskivat, että katafraktirynnäkön pysäyttämiseen vaaditaan vähintään kahdeksan legioonalaisen syvyinen rintama.

Rooman katafraktit muokkaa

Roomalaiset kohtasivat katafraktiratsuväkeä noin vuonna 100 kun Danuvius-joelle (Tonava) ilmestyneet sarmaatit käyttivät niitä sodankäynnissä. Aluksi roomalaiset palkkasivat sarmaattien katafrakteja auxilia-tukijoukoiksi, mutta he alkoivat itsekin käyttää katafrakteja (equites catafractarii) noin Hadrianuksen aikoihin. Katafraktin aseena oli noin 4 m:n pituinen peitsi (contus), ja ratsu oli usein panssaroitu vain etuosaltaan. 300-luvulle tultaessa katafraktien haarniska koostui koko ruumiin peittävästä lorica segmentatasta, sekä hevosen peittävästä lamellaarihaarniskasta (clibanium).[1]

Roomalaiset ottivat aluksi katafraktin käyttöön legioonien tueksi monen muun ratsuväkityypin ohessa. Sodankäynnin muuttuessa 300-luvulla entistä ratsuväkipainotteisemmaksi, legioonat olivat väistyneet pääasiallisena jalkaväkenä kevyempien mutta joustavampien auxiliariusten tieltä ja infrastruktuuri, kuten tiet, huonontuneet. Ratsuväki osoittautui huonoilla teillä raskasta jalkaväkeä paremmin liikkuvaksi. Katafraktit (equites clibanarii) muodostivat nyt armeijan iskuvoimaisimman osan, ja jalkaväellä oli enää apuaselajin osa. Taistelutaktiikka muuttui paljon ratsuväkikeskeisemmäksi, sillä pääasiallisena vihollisina olivat tuolloin barbaarijalkaväki ja -ratsuväki, joita vastaan raskaan ratsuväen ja kevyen jalkaväen yhdistelmä toimi tehokkaimmin.

Katafraktit olivat erityisen tehokkaita barbaarien jalkaväkeä ja kevyemmin varustettua ratsuväkeä vastaan. On epäilty, että kuningas Arthurin ja Pyöreän Pöydän ritarien esikuvana olisi roomalainen katafraktiosasto. Rooman katafraktien yksikkötunnuksena oli draco, lohikäärmeen kaltainen tuulipussimainen standaari. On arveltu, että Walesin lohikäärmetunnus on juuri Rooman katafraktien perua.

Bysantin katafraktit muokkaa

Bysantin katafraktiratsuväki kehitettiin Rooman katafrakteista 500-luvuilla taistelemaan jousiratsuväkeä vastaan, mihin tuolloin jo laadultaan heikentyneet legioonat soveltuivat kehnosti. Bysantin katafraktit olivat varustautuneet peitsen (kontos tai kontarion) ja miekan (spathion) lisäksi myös jousiaseella (toxion) ja taistelutikoilla (marzobarbuloi). Ratsastajat oli panssaroitu ennennäkemättömän raskaasti ja hevonen yleensä vielä ratsastajaansakin raskaammin. Bysantin katafraktit pystyivät vastaamaan jousiratsuväen tulitukseen, eivätkä he lähteneet takaa-ajoon, mikä olisi ollut riskialtista ja tehotonta.

Bysantin aikaan jalustimet yleistyivät käytössä. Ne helpottivat ratsastamisen oppimista sekä paransivat ratsun ohjaamista ja ratsastajan tasapainoa. Jalustimet lisäsivät ratsuväen tehoa, sillä Bysantin katafraktit saattoivat käyttää pidempiä peitsiä kuin helleenisen maailman katafraktit ja heidän oli helpompaa myös käyttää jousia ratsujen selästä.

Bysanttilaisen katafraktin panssarointi koostui rengaspaidasta (lorikion) sekä lamellaarikyrassista (klibanion); tästä myös kaikkein raskaimman ratsuväen nimi klibanoforoi. Raajat suojattiin teräsliuskoista tehdyillä säärystimillä ja käsivarsisuojilla; kypärään kiinnitetty rengashaarniskahuppu suojasi pään ja kasvot. 700-luvulta eteenpäin varustukseen kuului pisaranmuotoinen kilpi (skuta), joka oli esikuvana normannikilvelle.

Keisari Nikeforos II Fokas kuvaa ohjesäännössään klibanoforosten ideaalimuodostelman kiilaksi, jonka kärjen ja sivustat muodostavat peitsiratsumiehet ja keskustan jousiratsumiehet. Taisteluun päästessään muodostelman syvyys läpäisee vihollisen rivit, ja keskustan jousiratsumiehet kykenevät ampumaan eturivien yli murtokohtaan, maksimoiden näin sekä tulen että liikkeen.

Katafraktit säilyivät Bysantin armeijan ydinjoukkona aina ristiretkiaikaan asti. Sen jälkeen raskas ratsuväki palkattiin länsimaisista ritareista (latinikon), joita johtivat bysanttilaiset upseerit.

Lähteet muokkaa

  1. Adrian Goldsworthy: Rooman sotilasmahti, s. 205. Karisto, 2005.