Al-Andalus

Al-Andalus (arab. الأندلس‎, al-ʼAndalus) on arabiankielinen nimi arabien hallitsemalle rajoiltaan vaihtuneelle alueelle Iberian niemimaalla vuosina 711–1492. Espanjan arabivaltaus tapahtui hyökkäyksenä Pohjois-Afrikasta. Laajimmillaan arabivalta oli heti aluksi, jolloin se ulottui Pyreneitten pohjoispuolelle nykyiseen Etelä-Ranskaan saakka.

Maurilainen basaari (maalaus 1873)
Alhambra-petit.jpg
Espanjan historia

Esihistoriallinen Iberia
Hispania
Keskiaika

Habsburgien Espanja
Valistuksen aika
Ensimmäinen tasavalta
Restauraatio
Toinen tasavalta
Sisällissota 1936–1939
Francon valtakausi
Siirtyminen demokratiaan
Vuodesta 1975 nykypäivään

Al-Andalusin muslimeita kutsuttiin maureiksi. Arabien valtakautta hallitsivat jatkuvat sisällissodat. Sodittiin myös pohjoisten kristittyjen valtakuntien kanssa, joihin tehtiin vuosittain jihadistisia ryöstöretkiä. Arabivallan lyhyt kulta-aika koettiin 900-luvulla, jolloin Abd ar-Rahman III julistautui kalifiksi Córdobassa. Córdoban kalifaatti tuhoutui 1000-luvun alussa sotilaskapinassa, minkä jälkeen syntyi useita pieniä islamilaisia valtioita. Ne joutuivat Marokosta 1000-luvulla tulleiden almohadien ja sen jälkeen 1100-luvulla marokkolaisten almoravidien saaliiksi.

Arabien hallitsema alue kaventui vuosisatojen mittaan pohjoisen kristittyjen valtakuntien edetessä. Vuoden 1250 jälkeen alue rajoittui enää pieneen Kastilian vasallivaltiona eläneeseen Granadan emiraattiin. Vasallivaltio lakkautettiin 1492, mahdollisesti Osmanien valtakunnan uhan takia, ja Granadan kaikki muslimit karkotettiin Espanjasta. Juutalaisia tai kristittyjä siellä ei enää ollut, sillä muslimit olivat vuorostaan karkottaneet heidät. [1][2][3][4][5][6] Espanjan takaisinvalloitus tunnetaan nimellä Reconquista. Sana otettiin kuitenkin käyttöön vasta 1800-luvulla. [7]

Islamilaisen Andalusian suvaitsevaisuudesta on tullut myytti, jota on hyödynnetty sekä maailmanpolitiikassa että Espanjan matkailuteollisuudessa. Historioitsijoiden mukaan myytti antaa väärän kuvan menneisyydestä.[8]

Arabivalloituksen yleiskuvaMuokkaa

Vuonna 711 Pohjois-Afrikasta alkanut arabien ja berberien hyökkäys tuhosi länsigoottien eli visigoottien valtakunnan. Nopea romahdus on luonut mielikuvan siitä, että hävinneessä osapuolessa oli jotain vialla.[9] Eräässä tietokirjassa todetaankin: "Valloittaja-armeijoiden hämmästyttävä menestys paljasti länsigoottien valtion mielivaltaisen ja hajanaisen hallinnon heikkouden." [9] Paimentolaisinvaasio saattoi kuitenkin johtua myös maatalousyhteiskuntien kriisistä, johon vaikutti ruton aiheuttama väestökato sekä ilmaston kuivuminen.[10][11]

Visigoottien valtakunta 400–700 jKrMuokkaa

 
Visigoottien viimeinen kuningas Roderik.

Arabien ja berberien hävitysvimma ei kohdistunut pimeää keskiaikaa eläneeseen maahan. Ennen arabivalloitusta Pyreneitten niemimaa ei liioin ollut Euroopan syrjäseutua. Alueen 400-luvulla valloittaneet visigootit olivat luoneet sinne kehittyneen ja enimmäkseen vakaan yhteiskunnan sen jälkeen, kun miehityksen kaaoksesta oli toivuttu. Roomalaiseen perinteeseen nojautuva lainsäädäntö oli koottu lakikirjaksi Codex iudicum. Siinä oli edistyneitä piirteitä, kuten naisten omaisuuden suoja, mikä muualla Euroopassa toteutui vasta paljon myöhemmin.[12][13]

Visigootit olivat vaihtaneet 500-luvun lopulla areiolaisuuden nikealaiseen kolminaisuusoppiin. Se todisti Hispanian läheisistä suhteista muuhun Eurooppaan. Yhteydet olivat syntyneet jo satoja vuosia aikaisemmin roomalaisvalloituksen myötä. Pyreneitten niemimaa oli kuulunut Rooman valtakunnan ydinalueisiin, ja sieltä olivat tulleet monet Rooman keisareista ja esimerkiksi filosofi Seneca. Muuhun Eurooppaan asukkaita yhdistivät uskonto, kulttuuri, kieli ja etninen sukulaisuus. Seitsemään vapaaseen taiteeseen perustuva koulujärjestelmä tuotti yhteiskuntaan lukeneistoa. Yksi oppineista, Isidorus Sevillalainen, kuului katolisen kirkon tärkeimpiin kirkkoisiin. Toledossa seurattiin Konstantinopolin arkkitehtuuria, ja kaupunki oli huomattava kristillinen keskus. Roomalaiset kylpylät, akveduktit ja tiet todistivat insinööritaidon tasosta.[14]

Visigoottien valtakunnassa oli vahvasti juutalaisvastaista lainsäädäntöä. Collins arvelee, että tämä oli vastareaktiota juutalaisen vaikutuksen leviämisestä kristillisiin tapoihin, kuten pääsiäisen ajan laskemiseen. Papisto osoitti levottomuutta tästä kehityksestä, joka johtui paitsi juutalaisväestön suuresta määrästä, myös siitä, että esimerkiksi raamattuja ei ollut kaikilla papeillakaan niiden kalliin hinnan takia. Toisaalta oppien sekoittuminen todisti juutalaisten ja kristittyjen läheisistä väleistä paikallisella tasolla. Toisin kuin myöhäiskeskiajalla, juutalaisvainoja ei tiedetä esiintyneen visigoottien valtakunnassa. Valtiollisen ja kirkolliset määräykset olivat ilmeisesti jyrkempiä kuin todellinen tilanne paikallisella tasolla.[15]

Visigoottien heikkouksiaMuokkaa

Visigoottien heikkoutena olivat politiikka, talous ja väestö. Antiikin yhteiskuntien taantumisen eräänä syynä on pidetty väestön vähenemistä, mikä voi selittää myös sitä, miksi roomalaiset eivät kyenneet pysäyttämään kansainvaelluksia rajoilleen. Roomalaiset olivat toisaalta avanneet kulkutautien Pandoran lippaan ulotettuaan valloituksensa Lähi-itään. Sieltä tulleet aasialaiset kulkutaudit, kuten tuhkarokka ja isorokko, tappoivat 200-luvulta alkaen niin tehokkaasti, että Euroopan väkiluvun on arvioitu laskeneen puoleen alkuperäisestä vuoteen 650 mennessä.[10] Vaikutusta on ilmeisesti ollut myös ilmastonmuutoksella. Ilmaston lämpeneminen ja sateiden väheneminen tuhosi peltoja mutta lisäsi paimentolaistalouksille sopivia laidunmaita.[10] Thomasin mukaan visigoottien valtakunta ennen valloitusta oli kärsinyt sekä rutosta että nälänhädästä, jotka olivat supistaneet väestöä. [16]

Kolmas tekijä oli visigoottien poliittinen hajaannus. Arabivalloituksesta kertova ainoa aikalaislähde, "Vuoden 754 kronikka" antaa ymmärtää, että Espanjassa oli tapahtunut vallankaappaus, jossa Roderik oli päässyt kuninkaaksi ”senaatin” avustamana. Kronikan mukaan hän ehti hallita yhden vuoden ennen kuin arabien Pohjois-Afrikan emiiri Musa lähetti armeijansa Iberian niemimaalle. Valloittajat ehkä saapuivat hävinneen osapuolen kutsusta auttamaan vallanperimyskiistassa hävinnyttä osapuolta. Kuvernööri Tarik löi Roderikin armeijan, joka kronikan mukaan kärsi eripuraisuudesta.[17] Joidenkin historioitsijoiden mukaan visigoottien valtakunta oli hyökkäyksen aattona poliittisen ja sotilaallisen heikkouden tilassa useiden sisäisten ristiriitojen takia. Thomas katsoo, että myös suuri juutalaisväestö oli siihen kohdistuneiden sortavien lakien takia ajautunut konfliktiin valtaeliitin kanssa.[16] Paikallistasolla välit saattoivat silti olla hyvät, eikä myöhemmin keskiajalla esiintyneitä juutalaisvainoja esiintynyt visigoottien valtakunnassa.[15]

Arabivallan edut ja haitatMuokkaa

 
Umaijadien arabivaltakunta laajimmillaan ennen vuotta 750. Espanja oli sen suhteellisen itsenäinen osa.

Pyreneitten niemimaan liittyminen arabimaailmaan toi mukanaan monenlaisia seuraamuksia.

HyötyjäMuokkaa

Lähi-itään 600-luvulla syntynyt arabien jättivaltio yhdisti Persian samaan valtakuntaan muun Lähi-idän kanssa. Yli tuhat vuotta kestänyt jakautuminen päättyi ja johti ihmisten, tavaroiden, keksintöjen ja ajatusten virtaan aina Intiasta ja Kiinasta saakka Välimeren rannoille. Uusien vaikutteiden ja keksintöjen joukkoon kuuluivat tekniset uutuudet, kuten kiinalainen paperi ja tieteelliset keksinnöt, kuten Intiasta tullut matemaattinen merkkijärjestelmä.[18][19]

Islamilainen sivilisaation on katsottu edistäneen kastelun käyttöä ja levittäneen uusia peltoviljelylajikkeita ja puutarhakasveja.[20][21] Toisaalta on väitetty, että Espanjassa arabivalloitus ei muuttanut maisemaa, sillä arabit rakensivat kastelujärjestelmiään aikaisemman roomalaisaikaisen kanavaverkoston pohjalle.[22] Aiempia käsityksiä kritisoinut Decker arvioi, että Espanjan maatalousympäristö ja viljely ei olisi juurikaan muuttunut arabivallan aikana.[23]

Bagdadin kalifien suosima oppineisuus siirtyi yhteisen kielen myötä myös Andalusiaan. Kuuluisin oppinut oli Córdobassa 1100-luvulla vaikuttanut filosofi ja šariatuomari Averroës, joka kuitenkin joutui vaikeuksiin almohadien jyrkän uskonnollisuuden johdosta. Kun Pyreneitten niemimaa liittyi arabialaiseen kulttuuripiiriin, se pääsi osalliseksi vaikutteiden virrasta, jonka hyödyt silti rajoittuivat lähinnä yhteiskunnan huippukerroksiin.

HaittojaMuokkaa

Arabivalloituksella oli myös kielteisiä puolia. Valloitus katkaisi Iberian niemimaan satavuotiset siteet Eurooppaan, kun niemimaa liitettiin osaksi persialais-arabialaista kulttuuripiiriä. Arabivalloitus ei tuonut tullessaan suvaitsevaisuutta tai rauhaa edes miehitykseen kuuluneen tuhoamisen jälkeen. Valloitusta seurasi satoja vuosia kestänyt väkivalta, jota kesti arabivallan loppuun asti. Jatkuvaa hävityssotaa käytiin pohjoisen kristittyjä valtioita vastaan, sillä vuosittainen jihad kuului hallitsijoiden uskonnollisiin velvollisuuksiin. Arabivalta oli myös sisäisesti epävakaa, sillä se perustui klaanijärjestelmään, jossa perheet ja klaanit taistelivat vallasta. Väestön valtaosan muodostaneet kristityt ja juutalaiset joutuivat dhimmeinä toisen luokan kansalaisiksi. Arabimiehityksen luoma kirjavuus johti sisällissotiin valtaapitävien arabien, berbereiden ja saqalibojen eli orjasotilaiden ja eunukkien välillä. Valloittajat veivät alueen sotaan ja hävitykseen, joista päästiin ensimmäisen kerran eroon vasta kun vieraat oli satoja vuosia myöhemmin karkotettu takaisin Pohjois-Afrikkaan.[24]

Euroopassa on yleistynyt käsitys, että Espanjan arabivalta oli alueelle siunaus. Tietokirjat kertovat, että kristillinen ja juutalainen kulttuuri nousivat Espanjassa kukoistukseen ”muslimien menestyksekkään dhimmi -järjestelmän alaisena”.[25] Unescon mukaan "Läpi koko islamilaisen kauden Al-Andalus oli huomattava esimerkki ja merkittävä esikuva suvaitsevaisuudelle."[26] Norjalaiset Knut Aukrust ja Dorte Skulstad ehdottivat, että vuonna 2011 olisi vietetty kansainvälistä juhlavuotta vuonna 711 tapahtuneen Espanjan muslimivalloituksen kunniaksi.[27] Espanjalaiset viettävät kuitenkin mieluummin muslimien maasta karkottamisen vuosipäivää 2. tammikuuta (Dia de la Toma), jolloin viimeinen muslimivaltio eli Granadan emiraatti lakkasi olemasta.

 
Arabivalloitukset vuoteen 732 mennessä (vihreä).

Espanjan valloitus 712–732Muokkaa

Espanjan valloituksesta kertovat arabilähteet ovat liian myöhäisiä ollakseen luotettavia. Vanhin on egyptiläisen Ibn Abd al-Hakamin Futuh Misr, joka on kirjoitettu 800-luvulla, mutta sen vanhimmat säilyneet käsikirjoitukset ovat 1100-luvulta.[28] Kertomukset ovat muokkaantuneet myöhempien arabihallitsijoiden, etenkin umaijadiemiirien propagandatarpeisiin.[29]

Valloituksesta raportoiva ainoa aikalaislähde on tuntemattoman tekijän mahdollisesti Toledossa kirjoittama "Vuoden 754 kronikka". Se kertoo, että vuonna 712 Roderik teki epäonnisen hyökkäyksen Tarikin joukkoja vastaan, jotka olivat jo pitkään hävittäneet kaupunkeja Espanjassa. Kronikan mukaan emiiri Musa nousi toisen armeijan kanssa samana vuonna maihin Cadizissa ja eteni Toledoon ja Pohjois-Espanjassa Zaragosaan. Musa ulotti siten heti valtansa lähes koko niemimaalle. Visigoottien hallituskaupungissa Toledossa valloittajat teloittivat entisen valtaeliitin apunaan prinssi Oppa, entisen kuningas Wittizan veli. Valloittajat saivat luultavasti apua myös Espanjan juutalaisväestöltä, joita oli sorrettu. Valtausarmeijoiden kooksi on arveltu 15 000 miestä. Berberit olivat sen suurin ryhmä, eikä mukana ollut arabijoukkoja ainakaan kalifaatin sydänalueilta. Myöhäisen arabilähteen mukaan Tarikin joukkoihin kuului 17 arabia ja 12 000 berberiä.[30] Kyse oli siten pääosin pohjoisafrikkalaisin voimin tehdystä invaasiosta.[31][32]

Vuoden 754 kronikan mukaan Musa ”raunioitti kauniita kaupunkeja, poltti ne tulella, ristiinnaulitsi herrat ja mahtimiehet ja teurasti lapset miekalla.”[33] Ajan tapojen mukaan kaupunki säästyi hävitykseltä, jos se antautui. Muussa tapauksessa miehet tapettiin ja naiset ja lapset otettiin orjiksi. Täydellisen tuhon kokivat Córdoba, Toledo ja Zaragosa. Muuten asiallinen vuoden 754 kronikoitsija herkistyy kertoessaan arabien ja berberien hirmutöistä. Hän kirjoittaa, että vaikka jokainen ruumiinosa muuttuisi kieleksi, olisi mahdoton kuvata Espanjaan kohdistuneen tuhon mittaa.[34]150 vuotta myöhemmin egyptiläinen historioitsija Ibn abd al-Hakam [35] kirjoitti, ettei kyseessä ollut valloitus vaan tuomiopäivä.[36] Thomas pitää kuitenkin Vuoden 754 kronikan ja myöhemmän arabihistorian kuvauksia liioitteluna. Lähteiden perusteella hän katsoo, että kaupungit yleensä välttyivät hävitykseltä, koska ne antautuivat valloittajalle. [37]

Ainoa seutu, jota valloittajat eivät saaneet pysyvästi haltuunsa, oli vuoristoinen Asturias Luoteis-Espanjassa, missä saraseeneja vastaan noussut kapina 718–722 johti pienen kristillisen kuningaskunnan syntyyn.[38] Historioitsija Johannes Thomas on pitänyt tietoja kaupunkien tuhoamisesta myyttisenä liioitteluna ja arvelee, että valta olisi vaihtunut yleensä rauhallisesti antautumissopimusten pohjalta. [30]

Vuoden 720 jälkeen arabivalloittajien kiinnostus siirtyi vuoristoisen Asturiasin ohi Etelä-Ranskaan ja Narbonneen. Tavoitteena Ranskassa eivät olleet pysyvät aluevalloitukset. Sinne tehtiin ryöstöretkiä, jotka ulottuivat Ranskan keskiosiin saakka. Iskut loppuivat luultavasti arabien hajaannukseen eivätkä vastarinnan kasvuun, vaikka Kaarle Martelin saama voitto Poitiersissa vain 300 km päässä Pariisissa onkin aikaisemmin esitetty ratkaisutaisteluna.[39] Collinsin mukaan arabit alkoivat menettää asemiaan Ranskassa jo 720-luvulla. Ilmeni sama ongelma kuin Vähä-Aasiassa, missä arabit eivät kyenneet vakiinnuttamaan valtaansa alueilla, jotka olivat vuoriston erottamia arabien tukialueista.[40]

Arabivalloituksen aiheuttama pakolaistulva purkautui Etelä-Ranskaan ja Pohjois-Italiaan. Tärkeitä käsikirjoituksia, kuten Liber Oratorium, pelastettiin barbaaristen hyökkääjien tuholta. Espanjasta paenneet oppineet vaikuttivat myöhemmin karoliinisen renessanssin syntyyn Kaarle Suuren valtakunnassa.[41] Valloitus hävitti visigoottien valtakunnan kielellisen ja etnisen yhtenäisyyden, joka oli ehtinyt jo syntyä. Harvalukuiset germaanivalloittajat olivat siihen mennessä sulautuneet alkuperäisväestöön. Määrältään yhtä lailla harvalukuiset uudet valloittajat edustivat kahta kansallisuutta. Osa oli arabiaa puhuvia arabeja, mutta valtaosa Pohjois-Afrikan berberiheimoista värvättyjä palkkasotureita. Toisin kuin visigootit, arabivalloittajat eivät koskaan sulautuneet alistamaansa väestöön vaan muodostivat siitä eristäytyneen yläluokan.

Olivatko valloittajat muslimeita?Muokkaa

 
Sotaretkiä Toursin-Poitiersin taistelun jälkeen vuosina 734–742.

Afrikasta tulleita miehittäjiä kutsutaan arabeiksi, berbereiksi ja muslimeiksi ja valloitusta uskonsodaksi. Vaikka vallitseva käsitys onkin se, että kyseessä oli islamilainen valloitussota, valloittajista nykyään käytetyt käsitteet eivät saa tukea aikalaislähteistä. Vuoden 754 kronikka ei käytä sanoja ”muslimi”, ”islam” tai ”Koraani”. Vaikka kronikoitsija oli nähtävästi kirkonmies, hän ei kuvaile arabivalloitusta uskonsotana vaan etnisenä konfliktina.[42] Valloittajat eivät nähtävästi olleet nykymielessä "arabeja", sillä tämä ei-arabien keksimä muinainen sana tuli uudelleen käyttöön vasta 1500-luvulla. Sitä ennen eurooppalaiset puhuivat "saraseeneista", millä tarkoitettiin idän pakanoita yleensä. Arabit eivät itsekään käyttäneet tätä sanaa itsestään. [43][44]

Valloittajien uskonnosta kertova tärkein aikalaisdokumentti on Jerusalemin Temppelivuorella, jonne kalifi Abd al-Malik oli rakennuttanut vuonna 691 temppelin. Se osoitti, että arabien pyhä kaupunki oli tuolloin Mekan asemesta Jerusalem. Pyhäkön seinäkirjoitus ylisti Jeesusta Jumalan lähettiläänä, mutta kielsi hänen jumaluutensa.[45] Tämän perusteella on arveltu, että espanjalaiset olisivat ehkä pitäneet hyökkääjiä areiolaisina kristittyinä. Arabien alistamat Pohjois-Afrikan berberit olivat kristittyjä; heidän keskuudestaan oli noussut jopa kirkkoisiä, kuten Augustinus ja Tertullianus.[46] Thomas katsoo, että valloittajien kutsuminen muslimeiksi on anakronismia eikä vastaa aikalaislähteiden antamaa kuvaa.[30]

Kiinnostavaa tietoa islamia koskevan tiedosta al-Andalusissa tarjoaa Espanjasta löytynyt Muhammed-elämäkerta. Vuonna 848 munkki Eulogius löysi – tai väitti löytäneensä – navarralaisesta Leiren luostarista käsikirjoituksen ”Muhammedin elämä”. Se on pilkallinen ivamukaelma profeetan elämästä, jonka Eulogius oli luultavasti itse kirjoittanut. Kirjoituksesta puuttuvat edelleen sanat islam, muslimi, Mekka, Medina ja Koraani.[47] Eulogiuksen kirjoitukset ovat varhaisin todiste islamin saapumisesta Espanjaan. Vielä vuonna 839 pidetyssä Córdoban piispainsynodissa islamia ei käsitelty.[48]

Tiedot kristittyjen kääntymisestä islamiin antavan epäsuoraa tietoa siitä, milloin islam saapui al-Andalusiin. Kääntyminen saavutti huippunsa 900-luvun jälkipuoliskolla ainakin Córdobassa, mistä tietoja on saatavissa. Massakääntymiset osoittivat, että uskonnolliset jännitteet olivat tuolloin voimistuneet ja kristittyjen asema heikentynyt. Lähteiden puutteen takia on mahdotonta selvittä, kuinka suuri osa väestöstä koskaan kääntyi islamiin.[49] Arabimatkailijan kertomuksen perusteella enemmistö al-Andalusin maaseudun asukkaista oli kristittyjä vielä vuonna 949.[50] Jo 800-luvulla kristittyjä oli alkanut paeta pohjoisen kristittyihin valtakuntiin, missä heitä kutsuttiin "mozarabeiksi".[51]

Berberi- ja arabikapinoita 741–746Muokkaa

Pohjois-Afrikan berberit nousivat kapinaan arabivalloittajia vastaan 740-luvulla johtajanaan Masayra. Kalifi lähetti alueen uudeksi kuvernööriksi Kultumin, jolla oli mukanaan Syyriasta koottu sotajoukko. Hänet kuitenkin surmattiin Tangerin lähellä käydyssä taistelussa. Samaan aikaan myös al-Andalusin berberivaruskunnat nousivat arabeja vastaan ja uhkasivat Toledoa, minkä johdosta arabit menettivät valloittamiaan alueita Pohjois-Espanjassa. Syyrialaisen armeijan johdossa Balj ibn Bishr vetäytyi Pohjois-Afrikassa Ceutaan. Al-Andalusissa Ibn Qatan kaappasi arabilähteiden mukaan omavaltaisesti vallan. [52]

Qatan sai avukseen Baljin armeijan, jonka hän kuljetti Andalusiaan sillä ehdolla, että nämä poistuvat tehtävänsä tehtyään. Baljin syyrialaisarmeija kukisti berberit kolmessa taistelussa, mutta sen sijaan, että olisi tämän jälkeen poistunut, Balj marssi Córdobaan ja surmasi Qatanin. Arabit ajautuivat keskinäiseen sotaan, jossa syyrialaisjoukkoja vastassa olivat Andalusian arabit ja näiden afrikkalaiset liittolaiset; tällöin myös Balj sai surmansa. Egyptin kuvernööri onnistui Kairouanista käsin kukistamaan Pohjois-Afrikan berberien kapinan ja nimitti al-Andalusiin kuvernööriksi Abu al-Kattarin, joka sai aikaan sovun keskenään taistelevien arabien väillä.[52]

Abu al-Kattaria vastaan nousi arabikapina 744 sen jälkeen, kun kalifi Walid II murhattiin Bagdadissa. Valta al-Andalusissa siirtyi kapinallisille, jolloin umaijadikalifit menettivät otteen alueesta. Kymmenen vuotta myöhemmin umaijadit kuitenkin palasivat uudelleen valtaan.[52]

Umaijadien kausi 756–1031Muokkaa

 
Al-Andalus ja kristityt valtiot noin vuonna 1000

Islamilainen historiankirjoitus kertoo, että abbasidien vallankumouksesta selvisi hengissä umaijadiprinssi Abd-ar Rahman I (756–788), joka onnistui siirtymään Espanjaan. Paikallisine tukijoineen hän syrjäytti viimeisen emiirin Yusufin ja hallitsi kuolemaansa asti. Kesti kuitenkin melkein 30 vuotta ennen kuin hän onnistui vakiinnuttamaan asemansa, sillä kapinoita sattui kaiken aikaa.[53] Visigoottien Toledon sijaan pääkaupungiksi vaihtui Córdoba.

Vuoden 780 tienoilla Pyreneiden niemimaalla oli kaksi valtiota: pieni kristillinen Asturian kuningaskunta pohjoisen vuoristossa sekä iso arabivaltio. Visigoottien entiset ydinalueet Pohjois-Espanjassa Douron laaksossa olivat muuttuneet autiomaaksi. Niistä oli tullut ei-kenenkään-maata, jota molemmat tahot vuorollaan hävittivät. Arabiemiiri joutui koko ajan sotimaan myös muita arabiklaaneja vastaan. Levottomuuksien tuokioksi laantuessa 780-luvulla hän rakennutti Córdoban kuuluisan Mesquitan ensimmäisen vaiheen. Aikalaislähteet eivät tässä vaiheessa tunne islamia, eikä rakennuksen rukoussuuntakaan osoita Mekkaan. Tämän takia on arveltu, ettei rakennus vielä tässä vaiheessa ollut moskeija.[48] Abd-al Rahman I alkoi käyttää orjasotilaita suojatakseen valtaansa klaaneilta. Samaa keinoa käytettiin myös muissa klaanirakenteeseen perustuvissa muslimivaltioissa.

Abd ar-Rahman I ei pystynyt valloittamaan koko niemimaata, sillä pohjoiset reuna-alueet, kristillinen Asturias, Galicia, Ebron laakso ja Katalonia jäivät hänen valtapiirinsä ulkopuolelle. Toisaalta häntä ei luultavasti edes kiinnostanut näiden alueiden haltuunotto. Vääräuskoisten maat soveltuivat pyhän sodan eli jihadin maalitauluiksi. Emiirit järjestivät niille vuosittaisia ryöstöretkiä, joilla hankittiin sotilaskunnian ohella sotasaalista, kuten naisia ja lapsia. Tapettujen vihollisten päät lyötiin voitonmerkkeinä seipäisiin Córdoban porteille.[54]

Verinen 800-lukuMuokkaa

 
Maurien sotajoukkoa

Abd ar-Rahmanin kuolemaa seurasi sadan vuoden aika sotaa ja kapinoita. Emiirin kuolema aloitti kaksivuotisen vallanperimyssodan hänen kolmen poikansa välillä. Voittajaksi selviytyi Hisham I (788–796) muiden paetessa Pohjois-Afrikkaan. Hisham teki vuosittain ryöstöretkiä pohjoiseen ja soti myös omalla maaperällä, kun frankit tunkeutuivat Andalusiaan.

Hishamin kuoltua valta siirtyi hänen pojalleen. Al-Hakam I (796–822) sai kokea kertauksena isänsä valtaannousun tapahtumat. Kapinoita syttyi Toledossa ja Zaragosassa, ja Afrikkaan ajetut sedät Suleiman ja Abdallah yrittivät kaappausta. Vuosia kestänyt sota päättyi Suleimanin teloitukseen, kun taas Abdallah onnistui vakiinnuttamaan asemansa Valenciassa. Al-Hakam tunnettiin siitä, ettei hän vältellyt kovia otteita. Vuonna 796 hän murhautti Toledossa kaupungin 700 johtohenkilöä, kymmenen vuotta myöhemmin Córdobassa ristiinnaulittiin 72 salaliittolaista ja vuonna 818 kukistettiin pääkaupungin lähiössä ramadanin aikana syntynyt kapinaliike, jonka osallistujista 300 ristiinnaulittiin riviin emiirin palatsin edustalle.

Seuraavien kolmen hallitsijan valtakaudet 800–luvulla muistuttivat aiemmin koettua. Pohjoisrajalla käytiin sotaa kristittyjä vastaan ja Córdobassa, Toledossa ja muualla kukistettiin kapinaliikkeitä. Emiirit olivat riippuvaisia berberivaruskunnistaan sekä arabien heimoarmeijoista. Niistä ei ollut apua, kun viikingit aloittivat rannikkokaupunkien ryöstelyn 800-luvun puolivälissä. Paikallisten mahtimiesten ja kaupunkien kapinointi kiihtyi ja todisti, että emiirit eivät pystyneet hallitsemaan maata. Kyse oli verokapinoista emiirien raakaa ryöstötaloutta vastaan.

Etelä-Espanja irtautui vuoden 880 jälkeen Córdoban kontrollista, kun kapinakenraali Umar ibn Hafsun valtasi kristittyjen tukemana useita kaupunkeja. Kaupunkien takaisinvalloitus onnistui Hafsunin kuoleman jälkeen. Kapina kiristi uskonryhmien välejä, ja kostotoimet johtivat kristittyjen lisääntyvään pakoon al-Andalusista.[55]

Islamilainen al-AndalusMuokkaa

 
Córdoban moskeijan rukoushallin kaaria. Esikuva kaksoisholvikaariin ja niiden väritykseen saatiin lähellä olevasta roomalaisesta Meridan akveduktista.[56]

Viimeistään 800-luvulla Andalusian arabien uskonto oli muuttunut islamiksi. Yleisen käsityksen mukaan se oli islamia alusta alkaen, mutta siitä todistavat lähteet puuttuvat. 1000-luvulla elänyt muslimihistorioitsija Ibn Hayyan kertoo, että malikiittinen lakikoulukunta alkoi vallita Andalusiassa al-Hakamin hallintokaudesta eli 800-luvun alusta alkaen.[57] Kiristyneitä uskontosuhteita 800-luvulla ilmentävät Pyhän Eulogiuksen kirjoitukset ja hänen kertomuksensa Córdoban kristityistä marttyyreista.

Andalusian malikiitit olivat uskonnollisesti erityisen jyrkkiä. Asia saattoi johtua al-Andalusin runsaasta katolisesta väestöstä, mikä sai ulaman vartioimaan oikeaoppisuutta tavallista tarkemmin.[58][59] Paitsi että uskosta luopuneet muslimit piti teloittaa, kuolemantuomioita jaettiin myös šariakäsikirja Muwatan opeista poikenneille muslimeille. Jumalanpilkkaajat oli tapana sekä teloittaa että ristiinnaulita.[60] Näin tehtiin Córdobassa vuoden 818 esikaupunkimellakan jälkeen.[61] Toistuvasta varkaudesta seurasi asteittain etenevä raajojen amputaatio. Aviorikoksesta seurasi kuolemantuomio. Malikiitit kielsivät muslimeilta lautapelit ja alkoholin, sianlihan ja valkosipulin. Córdoban emiirit kuitenkin ottivat oikeudekseen nauttia musiikista, vaikka sekin oli kiellettyä. Hallitsijahovin muusikot olivat kristittyjä orjia, eivät muslimeita.[62] Kuuluisin heistä oli Persiasta 800-luvun alussa saapunut aikansa kohujulkkis, entinen musta orja Ziryāb.[63] Hänen kerrotaan tuoneen mukanaan Córdobaan ihmeellisiä uutuuksia, kuten parsan ja deodorantin.[64]

Kristittyjen ja juutalaisten asemaMuokkaa

 
Francisco Lameyer y Berenguer (1825–1877) Maurit hyökkäävät juutalaisasutukseen (1865). 1800-luvulla espanjalaiset alkoivat nähdä itsensä kansakuntana, joka karkotti muslimit. Myös taiteessa näkyi arabivaltaan kohdistunut kritiikki.

Nykyään korostetaan, että al-Andalus oli uskonnollisesti suvaitsevainen: "Tuhat vuotta sitten Etelä-Espanjassa asui sulassa sovussa niin muslimeita, kristittyjä kuin juutalaisiakin. Heidän kulttuurinsa ja uskonsa sekoittuivat ja kukoistivat."[65] Todellisuudessa muslimit syrjivät Andalusiassa toisia uskontoja. Näin tekivät myös kristityt koko Euroopassa. Juutalaiset olivat periaatteessa samoilla linjoilla muiden uskontojen ansaitsemasta kohtelusta, mutta eivät pystyneet toteuttamaan sitä muualla kuin kotipiirissä.[66]

Ei-muslimeille asetettiin vaihtelevia ja usein tarkoituksellisesti nöyryyttäviä rajoituksia, jotka tekivät heistä toisen luokan kansalaisia. Näihin ehtoihin alettiin viitata ”Umarin sopimuksena”. Dhimmin eli ei-muslimin oli noustava seisomaan muslimin läsnä ollessa ja ensimmäisenä tervehdittävä muslimia. Kristinuskon harjoittaminen ei saanut näkyä katukuvassa. Islamin puhtaussääntöjen takia muslimi ei voinut syödä samaa ruokaa dhimmin kanssa, ei edes käyttää samoja astioita. Dhimmin oli pukeuduttava tavalla, joka erotti hänet muslimeista. Dhimmi sai ratsastaa ainoastaan muulilla ja silloinkin vain istuen poikittain sen selässä.[67][68] Varsinkin muiden uskontojen likaisuutta korostavat opit estivät normaalin vuorovaikutuksen yhteistä ruokailua myöten. Islamiin kuului zarathustralaisuudesta omaksuttu puhtausajattelu, joka teki vääräuskoisista ja heidän tavaroistaan saastaisia.[69]

Kun dihmmeiltä perittiin heille määrättyä korotettua henkiveroa (jizya), se piti malikiittien ohjeen mukaan tehdä nöyryyttävällä tavalla: ”zakat kuuluu muslimeille heidän puhdistamisekseen ja annettavaksi takaisin köyhille, kun taas jizya on määrätty Kirjan kansoille heidän nöyryyttämisekseen”. Erään suosituksen mukaan dhimmiä piti kuristaa kurkusta ja sanoa: ”Oi dhimmi, Allahin vihollinen, maksa jizya, jonka olet velkaa sinulle antamastamme suojelusta ja osoittamastamme kärsivällisyydestä.” Muita keinoja olivat veron maksaminen polvillaan, niskaan lyöminen tai puisen maksukuitin ripustaminen dhimmin kaulaan.[70]

Dhimmien sekä mulattien (muladies) eli islamiin kääntyneiden kristittyjen ja juutalaisten sorto johti ajoittain kapinoihin, joista jotkut menestyivät. Vuonna 797 Toledon ”kuoppaanheittopäivänä” hakattiin pää irti sadoilta kapinaan syyllistyneiltä mulateilta, jotka oli ensin houkuteltu sovinnonjuhlaan.[71][72] Sata vuotta myöhemmin mulatti Umar Ibn Hafsun kävi Malagassa vuosikymmeniä kestänyttä sotaa umaijadeja vastaan.[73] Yleensä juutalaiset joutuivat silti altavastaajiksi. Heidät karkotettiin Córdobasta vuonna 1013, ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Joulukuun 30. päivänä vuonna 1066 muslimit murhasivat pogromissa 5 000 juutalaista eli jokseenkin koko Granadan juutalaisväestön.[74][75] Almoravidit aloittivat vuonna 1126 juutalaisten karkottamisen al-Andalusista, mitä kristityt hallitsijat 1492 jatkoivat. Almoravidit veivät heitä Pohjois-Afrikkaan, minne yhteisöt katosivat.[76]

Naisten asemaMuokkaa

Kaikenlaista kiihkoilua vastustavan UPF-säätiön mukaan ”oppineet ovat lähes sadan vuoden ajan ihailleet naisten saavuttamaa sosiaalista asemaa al-Andalusissa".[77] Säätiön esimerkit kuitenkin rajoittuvat hallitsijahovien naisiin. Jotkut heistä todella saivat opillista sivistystä, ja naisia saattoi nähdä lääkäreinä tai esiintyvinä taiteilijoina kuten runoilijoina tai laulajina. Kyseessä olivat kuitenkin hovien kristityt naisorjat, eivät vapaat musliminaiset.[78] Tavallisten naisten asemasta šaria antaa synkän kuvan. Kunniallisen naisen tuli verhoutua huiviin ja pysytellä kotona. Tämä oli tosin mahdotonta muille kuin varakkaille, koska alemmissa yhteiskuntakerroksissa naisten oli pakko tehdä työtä. Naisten työ tapahtui kuitenkin tarkasti rajatuin tavoin.[78]

Todistajina oikeudessa naisen sanalla oli puolet miehen sanan arvosta, vakavimmissa tapauksissa ei mitään. Sukupuolielinten rituaalinen silpominen oli malikiiteille suotavaa, eli se tuotti ansiota Jumalan silmissä. Hyväksyttyä oli pitää useita vaimoja. Naisten ottaminen sotasaaliiksi oli lainmukaista ja merkitsi seksiorjuutta. Tuomiona aviorikoksesta oli kivittäminen. Kuuluisa filosofi Averroȅs oli Córdobassa šariatuomari eli qadi. Hän kirjoitti, että naimaton nainen, joka syyllistyi aviorikokseen, tuli kivittää kuoliaaksi kaivamatta kuoppaa. Se tarkoitti raaempaa versiota kivityskuolemasta, missä väkijoukko sai ajaa naista takaa, kunnes tämä tuupertui kivisateeseen.[79]

Córdoban kultakausi 929–975Muokkaa

 
Madinat Al-Zahran esiinkaivettuja raunioita.

Espanjan islamilaisen vaiheen kukoistus koettiin 900-luvulla keskuksena sen pääkaupunki Córdoba. Ajanjakso kesti alle 40 vuotta mutta jätti pysyvän muiston historiaan. Vuonna 912 emiiriksi oli noussut Abd al-Rahman III (912–961). Hän vahvisti sotaväkeään tuomalla Espanjaan berbereitä ja orjasotilaita, joita käytti arabiklaanien vastapainona. Emiirin sotaretket tuottivat tulosta. Hän alisti valtaansa kapinoivan kaupungin toisensa jälkeen ja menestyi myös Pohjois-Espanjan pieniä kristittyjä valtioita vastaan. Rikkaiden perheiden pakkosiirto Córdobaan lisäsi pääkaupungin loistoa. Emiiri rakennutti laajan palatsikompleksin nimeltä Madῑnat al-Zahra seitsemän kilometrin päähän kaupungista. Córdobaan tuotiin ylellisyystarvikkeita Lähi-idästä, mutta niitä tuotettiin myös paikallisesti. Palatsialueen arkeologiset kaivaukset ovat tuoneet päivänvaloon kullasta, norsunluusta, kristallista, lasista ja keramiikasta tehtyjä esineitä. Löydetyt antiikin filosofeja ja muita hahmoja esittävät veistokset osoittavat, että 900-luvun kultakauden kalifit legitimoivat valtaansa esiintymällä tieteen ja oppineisuuden ystävinä. Palatsialueen ulkopuolella nämä teokset olisivat olleet ulama-papiston vallan takia mahdottomia pakanallisen taustansa takia. [80]

Esiin kaivettu loisto on johtanut virheellisesti uskomaan, että samanlainen ylellisyys olisi vallinnut myös muissa kaupungeissa ja pitempäänkin. Näin ei ollut. Brittihistorioitsija Roger Collins toteaa, että ”kultakausi” rajoittui lähes pelkästään Córdobaan ja sielläkin korkeintaan 50 vuoden jaksoon vuosien 930 ja 980 välillä.[81]

 
Córdoban Madinat al-Zahrasta esiin kaivettuja aarteita.Museo Arqueológico y Etnológico.

Todellinen kukoistuskausi alkoi vuoden 929 tienoilla, kun Abd ar-Rahman III julistautui kalifiksi. Se päättyi hänen poikansa ja seuraajansa al-Hakam II:n kuolemaan vuonna 976. Kalifaatin perustaminen merkitsi sitä, että hallitsija irtautui Bagdadin kalifaatin auktoriteetista ja julistautui itse Muhammedin seuraajaksi. Córdobasta rikkauksineen tuli 900-luvun kalifaatin aikana kulttuurin, oppineisuuden ja kaupankäynnin keskus, joka veti vertoja Bagdadille, Konstantinopolille ja muille suurille keskuksille.

Myytti islamilaisen Andalusian suvaitsevaisuudesta perustuu luultavasti siihen, että Abd ar-Rahman III palkkasi juutalaisia hallintovirkoihin.[82] Tunnetuin heistä oli hallitsijan sihteeri ja lääkäri Hisdai ben Shaprut. Vuodelta 987 peräisin oleva lääkäriluettelo osoittaa, että umaijadien hovissa kristillistaustaiset lääkärit alkoivat tosin harvinaistua samaan aikaan, kun juutalaiset yleistyivät.[83] Ulama eli islamilainen papisto ei katsonut hyvällä juutalaisten suosimista, mutta kalifin lisääntynyt valta oli tehnyt hänet osittain riippumattomaksi näiden suosiosta. Syynä juutalaisten suosintaan ei ollut suvaitsevaisuus vaan laskelmointi. Samasta syystä kuin kalifit palkkasivat orjasotilaita armeijaan välttääkseen arabiklaanien taholta tulevaa uhkaa, he palkkasivat juutalaisia hallintoon välttääkseen hallintomiesten taholta tulevan kaappausvaaran. Juutalaisten pääsy hallitusvirkoihin ei siten johtunut islamin suvaitsevaisuudesta, vaan siitä, että islamilaisen papiston valta oli tilapäisesti heikentynyt.

Tiedossa ei ole, millaisia eri uskonryhmien suhteet olivat arkielämässä, eikä sitäkään, miten kalifi suhtautui pääkaupungin kristittyihin. Córdoban ulkopuolella asuneista juutalaisista tietoa löytyy vain hautakirjoituksista.[84] Sekä juutalaisten että muslimien puhtaussäännöt kuitenkin viittaavat siihen, että esimerkiksi yhteinen ruokailu oli mahdotonta.[69]

Al-Mansur (978–1002)Muokkaa

 
Joitakin al-Mansurin sotaretkiä. Tummanvihreällä uudet valloitukset.

Kun Abd ar-Rahman III:n seuraaja al-Hakam II kuoli vuonna 976, valta siirtyi visiiri al-Mansurille. Hänen aikanaan hallitsijan valta alkoi heikentyä, ja al-Mansur joutuikin edeltäjiään enemmän hakemaan oikeutusta hallinnolleen ulamalta.[85] Saadaksen tarvitsemansa tuen islamilaiselta papistolta hän antoi polttaa ainakin osan kalifien kuuluisasta kirjastosta, joka ei tosin 400 000 nidettä voinut käsittää, kuten al-Maqqari 600 vuotta myöhemmin väittää.[86][87] Luvut 40, 400, 4000 ja niin edelleen ovat seemiläisissä kielissä kielikuvia, jotka tarkoittavat "paljon". [88][89] Islamilaiset lähteet ovat antaneet luvuksi myös 600 000[90] ja syyttäneet tuhosta ristiretkeläisiä.[91] Al-Mansūr antoi uskonoppineiden seuloa kirjastosta ne kirjat, jotka he halusivat hävittää islamin vastaisina. Näitä olivat antiikin tieteitä, kuten logiikkaa, filosofiaa tai astrologiaa käsittelevät kirjat. Sen sijaan lääketiedettä ja matematiikkaa koskevat kirjat välttyivät tuholta.[92] Harhaoppisia muslimeja teloitettiin ja älymystöä pantiin telkien taakse. Muuan heistä oli Muhammad ibn Abī Jum`a, jonka kieli leikattiin ennen kuin hänet ristiinnaulittiin.[92] Córdoban moskeija laajennettiin al-Mansurin aikana sen lopulliseen kokoon.

Osoittaakseen ansionsa oikeauskoisten hallitsijana al-Mansur teki 25 vuoden aikana 52 sota- ja ryöstöretkeä eli kaksi jihadia vuodessa. Vuonna 985 hän hävitti Barcelonan, joka oli ehtinyt kokea sadan vuoden rauhan ajan. Vuonna 997 saman kohtalon koki Santiago di Compostela, josta saatuja kristittyjä vankeja nöyryytettiin siten, että he joutuivat raahaamaan katedraalinsa kirkonkellot maanteitse Córdobaan. Kristityn kronikoitsijan selostus al-Mansurin kuolemasta päättyi sanoihin: "Hän joutui suoraan Helvettiin".[93]

Ensimmäiset taifat (1009–1090)Muokkaa

 
Taifat ja kristityt valtiot vuonna 1030.

Katastrofi odotti al-Mansurin kuoltua vuonna 1002, jolloin valta siirtyi hänen pojilleen. Al-Mansur oli vahvistanut armeijaansa rahtaamalla Espanjaan yhä lisää berbereitä Pohjois-Afrikasta. Tämä lisäsi etnisiä ristiriitoja, jotka kalifin kuoltua puhkesivat sisällissodaksi vuosina 1009–1013. Sisällissodassa kalifaatti romahti. Sodan viimeisenä vuotena Córdoba palatseineen koki berberien käsissä täydellisen hävityksen. Kun Madῑnat al-Zahara paloi ja kultakausi päättyi, muslimien läsnäolo Andalusiassa ei kuitenkaan vielä ollut edes puolivälissä. Kesti viisisataa vuotta ennen kuin viimeinen emiiri poistui haareminsa kanssa Espanjan maaperältä.

Umaijadien valtakunta mureni sisällissodassa 38:aan keskenään sotivaan muslimivaltioon eli taifaan. Tästä lähtien Córdoba oli vain yksi niistä. Joissakin taifoissa valtaan pääsivät arabit, toisissa berberit, muutamissa orjasotilaat . Poliittinen kartta muuttui samaksi kuin se oli ollut sata vuotta aikaisemmin ennen kuin Abd ar-Rahman III oli tehnyt lopun Andalusian sekasorrosta. Ainakin osa taifa-ruhtinaista otti mallia Córdoban kalifeista siinä, että he suosivat hoveissaan juutalaisia virkamiehiä.

Almoravidit (1085–1145)Muokkaa

 
Taifat vuonna 1080.
 
Almoravidien valtakunta vuonna 1120.

Pohjoisen kristityt valtiot hyödynsivät sisällissodan aiheuttamaa romahdusta ja laajensivat valloituksiaan jo puoliväliin niemimaata. Vuonna 1085 Navarran ja Leónin kuningas Alfonso VI valtasi Toledon ja painosti muita taifoja. Ahdingossa Sevillan ja Granadan hallitsijat kääntyivät afrikkalaisten uskonveljien puoleen pyytäen apua Suur-Marokkoa hallinneilta berberiruhtinailta almoravideilta. Nämä toivat joukkonsa Espanjaan ja onnistuivat lyömään Kastilian ja Aragonian armeijat. Taifat vapautuivat alistussuhteesta pohjoisen kristityille valtiolle, mutta auttajat eivät poistuneet, vaan ottivat itse ohjat käsiinsä.

Ulama tervehti Marokon almoravideja vapauttajina, koska halusi päästä eroon maallistuneista taifa-kuninkaista. Almoravidien jyrkän juutalaisvastaisuuden takia monet oppineet juutalaiset pakenivat pohjoisen katolisiin kuningaskuntiin, missä he saivat tehtäviä kuningashoveista. Almoravidien valtaamaan Espanjaan jääneet kristityt kärsivät uusien vallanpitäjien politiikasta vielä enemmän kuin juutalaiset. Kristittyjä alettiin karkottaa Afrikkaan kaupunki kerrallaan vuodesta 1126 alkaen.[94] Tällaisen kohtalon kokivat muun muassa Valencian, Malagan ja Granadan kristityt.[95]

Almoravidit eivät kauan pystyneet vastustamaan kristittyjen valtioiden kasvavaa painetta. Muslimit menettivät Zaragosan Pohjois-Espanjassa (1138) ja pian myös Lissabonin (1147). Kaksi vuotta ennen Lissabonin kukistumista almoravidit olivat jo menettäneet asemansa emämaassaan Marokossa, jossa almohadien berberidynastia oli vallannut pääkaupunki Marrakeshin.

Toinen taifa (1140–1203) ja almohadit (1145–1287)Muokkaa

 
Iberian niemimaa ja almohadit 1150.

Almoravidien 60 vuotta kestänyt valta Pyreneillä katkesi almohadien valtaannousuun Marokossa. Espanjassa almoravidien valtakunta hajosi pariinkymmeneen pikkuvaltioon, jolloin alkoi uusi taifojen kausi. Almohadit ryhtyivät poimimaan niitä yksi kerrallaan, mikä vei yhteensä 25 vuotta. Almohadit olivat vielä jyrkempiä dhimmejä kohtaan kuin almoravidit. Heidän aikanaan jopa malakiittien opit muuttuivat liian sopuisiksi. Myös šariatuomarina toiminut kuuluisa filosofi Averroës karkotettiin Cordobasta Marokkoon, missä hän kuoli. Averroësin kirjallinen tuotanto tunnettiin sen jälkeen parhaiten kristityssä Euroopassa.

Uudet hallitsijat tekivät monikulttuurisuudesta lopun esittämällä vuonna 1160 juutalaisille ja kristityille uhkavaatimuksen, joka myöhemmin annettiin heille itselleen: joko kääntyminen tai karkotus Afrikkaan.[96] Afrikkaan karkotettiin myös aikakauden kuuluisin oppinut, Córdobassa vaikuttanut Ibn Rushd eli Averroȅs (1126–1198). Hän oli šariatuomari, mutta ennen muuta kuuluisa filosofi, jonka maine Aristoteleen kommentaattorina kasvoi Euroopassa.

Monet valitsivat näennäisen kääntymisen välttääkseen karkotuksen. Heihin kuului juutalaisen filosofian kaikkien aikojen suurin nimi, Moses Maimonides. Hänkin joutui silti lopulta pakenemaan Egyptiin. Monet juutalaiset etsivät Maimonideen tavoin sellaisia arabiankielisiä maita, joissa juutalaisiin olisi suhtauduttu myönteisemmin. Kristityt pakenivat mieluiten pohjoisen kristillisiin valtioihin. Almohadit lopettivat tarpeettomana dhimmi-järjestelmän Andalusiassa. Abu Yusuf kerskui, ettei hän ollut jättänyt yhtään kirkkoa tai synagoogaa polttamatta.[97]

Almohadien valta oli ulottunut enää alle puoliväliin Pyreneitten niemimaata. Pian sekin alkoi kaventua, ja pääkaupunki vaihtui Córdobasta Sevillaan. Kristittyjen valtioiden liitto voitti almohadit vuonna 1212, minkä jälkeen myös eteläisen Espanjan kaupungit kukistuivat vuorotellen, niiden joukossa Córdoba (1236), Sevilla (1248) ja Cadiz (1256).

Kolmas taifa (1232–1287)Muokkaa

Almohadien vallan murentuessa al-Andalusissa syntyi kymmenkunta lyhytikäistä taifaa. Kolmas taifojen kausi kesti 55 vuotta. Lopulta jäljelle jäi vain puoli-itsenäinen Granadan emiraatti.

Granadan emiraatti (1238–1492)Muokkaa

 
Espanja vuonna 1360.

Portugalin reconquista päättyi vuonna 1249 Afonso III:n vallatessa Algarven. Vuonna 1238 Granadan emiraatista tuli Kastilian kuningaskunnan suojelema valtio. Kastiliaa hallitsi tällöin Ferdinand III. Kooltaan nykyistä Belgiaa vastaava Granada jäi Espanjan viimeiseksi muslimilinnoitukseksi. Se maksoi Kastilian kuninkaalle veroa koko kaksi ja puolisataa vuotta kestäneen olemassaolonsa ajan.

Almohadien vallan jäljiltä Granada oli puhdas muslimivaltio, jossa ei eletty convivenciaa muuten kuin siten, että käännynnäiset muodostivat oman epäilyttävän ryhmänsä.[98] Heistä käytettiin pilkallista nimitystä muladies. Sana oli samaa kantaa kuin ”mulatti”, joka viittasi hevosen ja aasin ristisiitokseen eli muuliin. Granadassa, kuten muuallakin islamilaisessa maailmassa muladies osoittautui usein epäluotettavaksi ja kapinaherkäksi, koska ei nauttinut samoja oikeuksia kuin muut.

Viimeinen berberi-invaasio Afrikasta torjuttiin vuonna 1340 Rio Saladon taistelussa Granadaa ja sen avukseen Marokosta saamia joukkoja vastaan. Granadan emiraatti pyyhittiin kartalta vuonna 2. tammikuuta vuonna 1492. Islamilaisesta vasallista tehtiin loppu, kun Osmanien valtakunnan eteneminen Välimerellä muuttui uhaksi Espanjan turvallisuudelle. Katolinen kuningaspari Ferdinand II ja Isabella I esittivät muslimeille samat ehdot, jotka kristityt olivat kuulleet almohadeilta kolmesataa vuotta aikaisemmin: kääntyminen tai karkotus.

 
Granadan emiraatti

JälkipyykkiMuokkaa

Iberian niemimaalla oli säilynyt paljon antiikin perintöä. Sivistys oli juuri elpymässä 400-luvun kansainvaellusten jälkeen, kun niemimaa jäi Afrikasta 700-luvun alussa tulleen barbaarisen hyökyaallon alle. Uudesta onnettomuudesta se alkoi toipua vasta arabivalloituksen jälkeen 1500- ja 1600-luvuilla. Silloin alkoi nousta esiin merkittäviä espanjalaisen kulttuurin ikoneja, kuten kirjailijat Calderón, Lope de Vega ja Cervantes tai maalarit El Greco ja Velázquez.[99] Muslimien karkotuksen jälkeen 1500-luvulla niemimaa sai viimein kokea rauhan, tai ainakin sodat siirtyivät pääosin sen rajojen ulkopuolelle.

Kristinuskoon kääntyneitä muslimeita eli moriskoja jäi vielä eteläiseen Espanjaan. Käännynnäiset eivät juuri sulautuneet katoliseen Espanjaan vaan säilyttivät vanhat tapansa. Väestöryhmien välille syntyi jännitteitä, kunnes moriskoihin kohdistunut vaino johti kahteen moriskojen tekemään kapinayritykseen 1500-luvulla. Espanjan hallitus pelkäsi turkkilaisten käyttävän tilannetta hyväkseen. Niinpä moriskot päätettiin karkottaa Afrikkaan.

Vuosina 1609–1614 yhteensä 300 000 moriskoa häädettiin maasta. Se johti islamilaisen kulttuurin romahdukseen Espanjassa. Tulos ei silti ollut täydellinen, sillä suuri osa palasi takaisin, ja vajaa puolet onnistui luultavasti kokonaan välttämään karkotuksen. Moriskoja vastaan syntyi oikeusjuttuja vielä 1700-luvullakin salaisesta islamin harjoittamisesta. Espanjan tyhjentäminen islamista kesti siten 300 vuotta vielä Granadan valloituksen jälkeen.

Nykyaika ja tulevaisuusMuokkaa

Muistona 700-luvun berberi-invaasiosta on jäänyt monien kulttuurivaikutteiden ohella geneettiset jäljet asukkaiden perimään.[100] Afrikasta tulleiden muslimien lukumäärä on kuitenkin alkanut uudelleen kasvaa Pyreneitten niemimaalla. Vuonna 2016 heitä oli Espanjassa yli miljoona. Vuoteen 2050 mennessä islaminuskoisten lukumäärän arvioidaan kaksinkertaistuvan 5–7 prosenttiin väestöstä eli kahteen tai kolmeen miljoonaan.[101]

Al-Andalus ja suvaitsevaisuusmyyttiMuokkaa

 
Pyhä Eulogius teloitettiin yhtenä "Cordoban marttyyreista" vuonna 857 Muhammedin pilkkaamisesta. Hän oli julkaissut ivallisen Muhammed-elämäkerran, jossa väitettiin, että koirat söivät profeetan ruumiin.

Keskiajan islamilainen al-Andalus tarjotaan usein esikuvaksi suvaitsevaisuuden voitosta uskontojen välillä. Historioitsijat eivät kuitenkaan ole jakaneet tätä käsitystä yhtä usein kuin tietokirjailijat, filologit ja poliitikot. Andalusiassa jihadistiset ryöstöretket kristittyihin valtioihin kuuluivat normaaliin vuodenkiertoon. Arabivalloittajat eivät sulautuneet alkuperäisväestöön, vaan pysyivät hallitsevana yläluokkana, joka oli jakautunut keskenään taisteleviin klaaneihin. Niistä Andalusiassa tärkeimpiä olivat Qays ja Kalb. Muita aseistettuja ryhmiä olivat berberisotilaat, saqalibat eli orjasotilaat sekä eunukit. Klaaniyhteiskuntien jatkuvissa sodissa käytössä olivat keskiaikaiseen tapaan tappaminen, silpominen, omaisuuden tuhoaminen ja ryöstäminen.[102] Vaikka päiden irrottamista esiintyi myös kristityissä maissa, tapa huipentui islamilaisessa Andalusiasa.[103]

Mittava orjakauppa kuului myös andalusialaiseen elämänmuotoon. Orjia saatiin uskonsodista ja heitä ostettiin 900-luvulla etenkin viikingeiltä. "Saqaliba" tarkoitti kirjaimellisesti slaavia, mutta kaikki eivät olleet slaaveja. Orjakaupan reitit kulkivat Ranskasta Espanjaan, Itä-Euroopasta Krimin orjamarkkinoiden kautta Andalusiaan sekä Välimereltä Andalusiaan. Välimerellä Venetsian orjakauppiaat hankkivat orjia Andalusian ja Pohjois-Afrikan markkinoille. Muslimimerirosvot kaappasivat orjia Välimeren alueella etenkin Dalmatian rannikoilla. Orjien saatavuus loppui kristittyjen valtioiden vahvistuessa ja jäi lopulta merirosvoilun varaan.[104]

Tunnetaan myös kuusi tapausta kirjarovioista vuosien 950–1200 välillä. Niiden järjestäjinä olivat umaijadit, amiridit, abbadidit, almoravidit ja almohadit. Kirjojen polttamisen tarkoituksena oli sensuroida ja pelotella tiedemiehiä ja oppineita.[92]

Historioitsija Roger Collinsin mukaan al-Andalusissa ei koskaan ollut kuuluisaa suvaitsevaisuuden kultakautta. Hänen mukaansa elämä siellä muistutti Thomas Hobbesin kuvaamaa kaikkien sotaa kaikkia vastaan.[105] Historioitsija David Nirenberg toteaa, että uskontojen välisissä suhteissa Andalusiassa suvaitsevaisuuden sijaan väkivalta oli keskeinen ja olennainen tekijä. [106] Historioitsija Seraffin Fanjulin mielestä ylistetty convivencia oli brutaalia apartheidia.[107] Muslimivaltaa Andalusiasta vuonna 1160 paennut Moses Maimonides kirjoitti myöhemmin: "Koskaan ei ole ollut kansakuntaa, joka olisi yhtä paljon vihannut, nöyryyttänyt ja inhonnut meitä yhtä paljon kuin tämä."[108]


Kaikesta huolimatta ihannekuva islamilaisesta Andalusiasta ja sen suvaitsevaisuudesta on syntynyt jopa kolmella eri suunnalla. Ensimmäisenä myytin loivat muslimit 1600-luvulla, oman myyttinsä loivat juutalaiset 1800-luvulla ja kolmas suunta kehittyi eurooppalaisen kulttuuri- ja uskontokritiikin pohjalta jo 1600-luvulta alkaen.

Islamilainen myyttiMuokkaa

 
Granadan viimeisen emiirin perhe jättää Alhambran vuonna 1492.

Ajatus kultakaudesta syntyi muslimien keskuudessa 1600-luvulla, kun islamilainen Espanja oli jo kaukainen muisto. Muslimihistorioitsijat loivat haavekuvan loistavasta menneisyydestä, missä menetettyä al-Andalusia muisteltiin nostalgian hengessä. Esimerkki kaipuun täyttämästä kuvauksesta on vuonna 1632 kuolleen Ahmed al-Maqqarin teos ”Parfyymin henkäys vihreän Andalusian oksalta”. [109] Muslimihistorioitsijat korostivat al-Andalusin vaurautta ja loistoa ja liioittelivat esimerkiksi Córdoban väkilukua, palatsien ja julkisten rakennusten määrää ja kalifin kirjaston kokoa tavalla, jota historioitsija Roger Collins kutsuu "absurdiksi".[110][111] Nämä kuvaukset toistuvat usein faktatietona länsimaisissa tietokirjoissa.[112]

Juutalainen myyttiMuokkaa

Seuraavan ihannekuvan loivat Euroopan juutalaiset 1800-luvulla. Tutkija Mark R. Cohen arvelee, että muslimihistorioitsijoiden kiiltokuva sai nostetta juutalaisilta reaktiona Euroopassa lisääntyneeseen antisemitismiin. Tällöin alettiin hakea esimerkkejä ajoista, jolloin myös Abrahamin lapsilla oli arvostettu paikka yhteiskunnassa. Tähän tarpeeseen löydettiin keskiajan kadotettu paratiisi, jossa myös juutalaiset olivat päässeet korkeisiin virkoihin. Al-Andalus heitettiin eurooppalaisten kasvoille: jos barbaareina pidetyt muslimit pystyivät tähän, miksi ette te? Cohen lainaa johtavan 1800-luvun juutalaisen historioitsijan Heinrich Gaetzin tekstiä, jossa ylistettiin juutalaisten kohtelua Arabian niemimaalla ja al-Andalusissa, missä vallitsi juutalaisten "kukoistavin aikakausi".[113]

Eurooppalainen myyttiMuokkaa

Kolmas suunta, josta käsin Andalusian paratiisi löydettiin, oli eurooppalainen kulttuurikritiikki, joka alkoi jo varhaisella valistuskaudella 1700-luvulla kristinuskon arvosteluna ja kehittyi 1900-luvulla jälkikolonialismin ilmapiirissä, jossa sorretut kansat alkoivat saada uutta ymmärrystä osakseen. Länsimaissa syntyi ihanne monikulttuurisesta yhteiskunnasta, jossa eri uskonnolliset ryhmät ja kansallisuudet eläisivät rauhallisesti yhdessä.[114]

Ranskassa kardinaali Jean-François Paul de Gondi (1613–1679) oli ensimmäinen, joka haaveili siitä, että ilman tappiota Poitiersin taistelussa 732 saraseenit olisivat herättäneet Ranskassa henkiin rakkauden tieteisiin ja taiteisiin.[115] Ajatus arabivallan siunauksellisuudesta sai vähitellen kannatusta monilta muilta ranskalaisilta intellektuelleilta. Ranskalainen sosiologi Gustave Le Bon (1841–1931) oli ihastunut al-Andalusin islamilaiseen, rauhaa rakastavaan kulttuuriin. Ilman Poitiersin tappiota myös Eurooppa olisi saanut nauttia arabien tuomasta rauhasta ja suvaitsevaisuudesta.[116] Ranskalainen historioitsija Marc Ferro (s. 1924) toivoi, että läpikotaisin sivilisoituneet arabit olisivat voittaneet Poitiersissa, jolloin he olisivat ottaneet johtoaseman Euroopassa villeiltä germaaneilta.[116] Muslimien ihailu levisi myös Yhdysvaltoihin, missä historioitsija David Levering Lewis (s. 1936) pahoitteli muslimien tappiota Poitiersissa. Ilman sitä renessanssi olisi Euroopassa aikaistunut 200 vuotta ja myöhempiä uskonsotia ei olisi ollut.[117]

Espanjalaisessa historiankirjoituksessa Espanjan identiteetti alkoi 1800-luvulla rakentua ajatukselle kansasta, joka karkotti islamilaiset valloittajat. Tällöin syntyi käsite reconquista (takaisinvalloitus), joka hieman kömpelösti yhdisti uudelleen syntyneen Espanjan muinaiseen visigoottien valtakuntaan 600-luvulla.[7] Kirjallisuustieteilijä Americo Castro siirsi vaikutusvaltaisessa kirjassaan Espana en su historia (Christianos, moros y judios) (1948) keskustelun uusille raiteille, kun hän korosti kolmen uskonnon yhteisvaikutusta kansakunnan kehittymisessä. Hän loi tunnetun käsitteen convivencia (rinnakkaiselo). Castro ei ollut historioitsija vaan kielitieteilijä. Ajatus islamin, kristinuskon ja juutalaisuuden suvaitsevaisesta ja hedelmällisestä rinnakkaiselosta sai sen jälkeen puolustajia muistakin kielitieteilijöistä. Teoria nousi siivilleen Pohjois-Amerikassa, missä espanjan kielen professori Maria Rosa Menocal julkaisi vuonna 2002 menestyskirjan ”Ornament of the World”. [118] Sen arvostelut toteavat: ”Menocal näyttää meille harvinaisen hetken historiassa, jolloin muslimit, kristityt ja juutalaiset löysivät tavan elää yhdessä rauhan ja vaurauden ympäröiminä”. [118] Menocalin menestyksen jäljissä norjalaiset kielitieteilijät Knut Aukrust ja Dorte Skulstad todistivat samaa teoksessaan ”Spansk gullalder”. [119] Kirjoittajien mukaan ”kristityt, juutalaiset ja muslimit asuivat rinnakkain hedelmällisessä rinnakkainelossa”.[120] Suomessa kielitieteilijä Jaakko Hämeen-Anttila kertoo kirjassa "Islamin miekka" (2012), miten eri uskonnot elivät Espanjassa sovussa keskenään muslimivallan alaisuudessa.[121]

Espanjassa aluksi filologien viljelemää suvaitsevaisuusteoriaa alettiin 1980-luvulta alkaen hyödyntää sekä poliittisesti että kaupallisesti. Sen avulla Espanja pyrki rakentamaan suhteita arabimaihin, esimerkkinä Syyrian presidentin Bashar al-Assadin kutsuminen vuonna 2001 Madinat al-Zahraan kunniavieraaksi. Kaupallinen hyödyntäminen on näkynyt "Tres culturas" -motiivin käytössä puistoissa, ravintoloissa, festivaaleissa, museoissa, tavarataloissa ja yhdessä sairaalassakin. Muutkin kaupungit kuin Toledo houkuttelevat turisteja "kolmen kulttuurin" teemalla.[7]

Poliitikot ovat laajemminkin alkaneet hyödyntää andalusialaista suvaitsevaisuutta. Presidentti Barack Obama totesi Kairon puheessaan 2009: "Islamilla on ylpeä suvaitsevaisuuden historia. Näemme sen Andalusian ja Córdoban historiassa inkvisition aikana".[122] Varsinkin YK:n alajärjestö UNESCO on mainostanut Andalusiaa esimerkkinä siitä, miten juutalaisuus ja kristinusko kukoistivat islamin alaisuudessa.[123]

Suomessa arabian kielen professori Jaakko Hämeen-Anttila pitää Andalusian suvaitsevaisuutta todellisena. Hän katsoo, että reconquista ei tarkoittanut paikallisten asukkaitten vapauttamista; muslimeille ja juutalaisille se merkitsi päinvastoin suvaitsevaisuuden kauden päättymistä ja uskonnollisen ahdasmielisyyden alkua. Hämeen-Anttila pitääkin reconquistaa ulkopuolisena hyökkäyksenä. Se oli kulttuurisesti alempien sotaisten ruhtinaskuntien aggressio korkeatasoisempaa ja rauhallisempaa kulttuuria vastaan.[124]

Islamilainen tiede AndalusiassaMuokkaa

 
Al-Andalusin kuuluisin filosofi Averroes (1126-1198) karkotettiin Marokkoon almohadien dogmaattisen pappisvallan aikana.

Islamilaisen Andalusian merkitys tieteelliselle sivistykselle sai painoarvoa siitä, että Espanjan takaisinvalloituksen myötä eurooppalaisten saataville tuli runsaasti arabiankielistä tieteellistä kirjallisuutta, jota 1100-luvulta alkaen alettiin kääntää latinaksi. Toinen vastaava keskus oli Sisilia ja Etelä-Italia, joista arabit oli karkotettu. Molemmissa paikoissa käännöstyössä auttoivat paikalliset asukkaat, jotka lukivat kääntäjille tekstejä. Kääntäjät ymmärsivät tavallisesti vain puhuttua arabiaa, mutta eivät osanneet lukea sitä.[125] Juutalaiset oppineet toivat kristillisiin maihin paetessaan mukanaan arabian taitonsa, jota he käyttivät arabiankielisen tieteellisen kirjallisuuden kääntämiseen hepreaksi tai latinaksi. Kristillisestä Toledosta tuli Alfonso X aikana 1250-luvulla tärkeä arabialaisen kirjallisuuden kääntämisen keskus, missä sekä juutalaiset että kristityt tekivät käännöstyötä. Kuuluisin heistä oli Gerard Cremonalainen.[126]

Hämeen-Anttilan mukaan "vasta nimenomaan reconquista saattoi länsimaiset esi-isämme takaisin korkeimman sivistyksen lähteille arabialaisen tieteellisen tradition ansiosta".[127] Käännöstoiminnan merkitystä eurooppalaisen tieteen kehitykselle on kuitenkin liioiteltu, sillä tärkeimmät antiikin tekstit, kuten Aristoteleen, Platonin tai Ptolemaioksen pääteokset oli yleensä käännetty jo aikaisemmin suoraan kreikasta latinaksi. Esimerkiksi Ptolemaioksen Almagest tuli kuitenkin Euroopassa parhaiten tunnetuksi arabeilta vallatussa Toledossa vuonna 1175 arabiasta tehdyn käännöksen kautta.[128][129] Historioitsija Michael Harris arvioi, että suurin ansio antiikin tekstien säilymisessä oli Itä-Rooman valtakunnalla. Hänen mukaansa noin 75 % kreikankielisestä kirjallisuudesta siirtyi Eurooppaan Konstantinopolista. Vaikka jo Kaarle Suuri 800-luvulla omisti Bysantista saatuja teoksia, käsikirjoitusten virta alkoi kunnolla 1100-luvulla ja saavutti huippunsa 1300- ja 1400-luvuilla.[130]

Islamilaisessa Andalusiassa oli myös omaa tieteellistä toimintaa. Merkittävin tiedemies oli 1100-luvulla almohadien valtakunnassa elänyt filosofi Averroës, josta tuli kuuluisampi Euroopassa kuin islamilaisessa maailmassa. On arveltu, että Averroës joutui islamilaisen papiston silmätikuksi, minkä takia hän joutui tuomittavaksi. Hänen opetuksensa kiellettiin, teokset määrättiin poltettavaksi ja hänet karkotettiin Córdobasta Marokkoon. Monet hänen logiikkaa ja metafysiikkaa käsittelevistä teoksistaan katosivat lopullisesti kirjojen saaman hävitystuomion takia.

Astronomiassa merkittävä saavutus oli niin sanotut Toledon taulukot, jotka Ibn al-Zarqallu kirjoitti 1100-luvulla almohadien valtakunnassa. Taulukoita käytettiin ennustamaan auringon, kuun ja planeettojen liikkeitä suhteessa kiintotähtiin. Taulukot edustivat alansa huippunsa 1300-luvun alkuun asti.[131] Granadan emiraatissa Malagalla vaikuttanut Ibn al-Baytar (k. 1248) kirjoitti alansa merkittävimmän arabiankielisen oppaan lääkeaineista, joita opas luetteli kaikkiaan 1400. Jo 800-luvulla arabit käyttivät useita lääkeaineita, joita ei Euroopassa tunnettu, kuten Intian kautta tullut kamferi, Keski-Aasiasta saatu myski ja kreikkalaisilta peritty salmiakki eli "Ammonin suola". 1100-luvulla córdobalainen Muhammad ibn Aslam al-Ghafiqi kirjoitti laajan oppikirjan silmäsairauksista.[132]

Myyttisiä käsityksiäMuokkaa

Väitteet Córdobaan ja Toledoon 900-luvulla perustetuista yliopistoista[133][134][135] sekoittavat toisiinsa Euroopassa syntyneen yliopistolaitoksen ja islamilaiset madrasat.[136] Samoin kirjastojen lukumäärää ja niiden kirja-aarteiden määrää koskevat tiedot ovat valtavaa liioittelua, jonka alkulähteenä on muun muassa 600 vuotta myöhemmin kirjoitettu al-Maqqarin historiateos.[86][87][137] On myös liioittelua, että näihin islamilaisiin kaupunkeihin olisi kohdistunut opinhaluisten oppineiden tulva sekä kristitystä että islamilaisesta maailmasta. Islamilaiset uskonoppineet sen sijaan vaelsivat keskiajalla eri kaupungeissa kuunnellakseen madrasoissa eri kirjoen luentaa ja tulkitsemista. Jotkut kristityt oppineet matkustivat muslimaissa ostaakseen käsikirjoituksia.[136]

On väitetty, että muslimien, juutalaisten ja kristittyjen muodostamat työryhmät käänsivät Toledossa yhdessä tekstejä arabiaksi, espanjaksi ja latinaksi, mikä olisi vaatinut läheistä yhteistyötä ja uskonnollista suvaitsevaisuutta, josta käytettiin nimitystä "conviviencia".[138] Väitteelle ei kuitenkaan ole löytynyt historiallista vahvistusta. Sana "convivencia" tuli käyttöön vasta 1900-luvulla. [138]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Collins, R.: The Arab Conquest of Spain 710–797. Blackwell, 1989/1994.
  • Collins, R.: Caliphs and Kings. Spain, 796–1031. Wiley, 2014.
  • The Chronicle of 754. Teoksessa: K. B. Wolf (toim.) Conquerors and Chroniclers of Early Medieval Spain. 2nd ed., s. 107–108. Liverpool University Press, 2011.
  • Fernandez-Morera, D.: The Myth of the Andalusian Paradise. Muslims, Christians and Jews under Islamic Rule in Medieval Spain. ISI Books., 2016.

ViitteetMuokkaa

  1. "Para los autores árabes medievales, el término al-Andalus designa la totalidad de las zonas conquistadas — siquiera temporalmente — por tropas arabo-musulmanas en territorios actualmente pertenecientes a Portugal, Espana y Francia" ("Keskiajan arabikirjoittajille al-Andalus käsitti kaikki, myös väliaikaisesti arabi-muslimien valloittamat alueet nykyisten Portugalin, Espanjan ja Ranskan alueilla"), José Ángel García de Cortázar, V Semana de Estudios Medievales: Nájera, 1 al 5 de agosto de 1994, Gobierno de La Rioja, Instituto de Estudios Riojanos, 1995, p. 52.
  2. "Los arabes y musulmanes de la Edad Media aplicaron el nombre de al-andalus a todas aquellas tierras que habian formado parte del reino visigodo : la Peninsula Ibérica y la Septimania ultrapirenaica." ("Keskiajan arabit ja muslimit käyttivät al-Andalusin nimeä kaikkiin niihin maihin jotka olivat ennen osa visigoottien valtakuntaa: Iberian niemimaa ja Septimania”) Eloy Benito Ruano, Tópicos y realidades de la Edad Media, Real Academia de la Historia, 2000, p. 79.
  3. "Andalus, al-" Oxford Dictionary of Islam. John L. Esposito, Ed. Oxford University Press. 2003. Oxford Reference Online. Oxford University Press. Accessed 12 June 2006.
  4. Collins, R.: The Arab Conquest of Spain 710–797. Blackwell, 1989.
  5. Collins, R.: Caliphs and Kings. Spain, 796–1031. Wiley, 2014.
  6. Fernandez-Morera, D.: The Myth of the Andalusian Paradise. Muslims, Christians and Jews under Islamic Rule in Medieval Spain, s. 67. ISI Books., 2016.
  7. a b c Manuela Marin: Reinventing the History of Al-Andalus.Teoksessa: Sonja Brentjes ym. (toim.) 1001 Distortions. How (Not) Narrate History of Science, Medicine, and Technology in Non-Western Cultures, s. 75–96. Ergon Verlag, 2016.
  8. Collins, 2014, s. 1
  9. a b Lalaguna, J.: Matkaopas historiaan. Espanja, s. 18. Puijo, 1990/1992.
  10. a b c McNeill, W. H.: Kansat ja kulkutaudit, s. 124. Vastapaino, 1976/2004.
  11. Keys, David: Catastrophe: An Investigation into the Origins of Modern Civilization, s. 3–4. Ballantine Publishing Group, 2000. [commons.wikimedia.org/wiki/Main_Page Teoksen verkkoversio].
  12. Fernández-Morera, 2016
  13. Fernández-Morera, 2016, s. 59, 217–220
  14. Fernández-Morera, 2016, s. 68–78
  15. a b Collins, 1989, s. 66–71
  16. a b Thomas, Johannes: Zu den beiden Mythen "Entscheidungsschlacht am Guadalete" und "Zerstörung der Städte". Teoksessa: Markus Gross & K-H. Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion V. Der Koran als Werkzeug der Herrschaft, s. 193–207. Schiler & Mucke, 2020.
  17. Collins, 1989, s. 17
  18. Dard Hunter: Papermaking: The History and Technique of an Ancient Craft, s. 139, 260. Dover Publications, 1943. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  19. Huff, T.E.: Early modern science. Islam, China, and the West. 3rd ed., s. 57, 59. Cambridge University Press, 2017.
  20. Jaakko Hämeen-Anttila: Mare nostrum. Länsimaisen kulttuurin juurilla, s. 158–159. Otava, 2006.
  21. Michael Decker: Plants and Progress: Rethinking the Islamic Agricultural Revolution. Journal of World History, Volume 20, Number 2, June 2009, pp. 187–206, 2009. Artikkelin verkkoversio.
  22. Michael Decker: Plants and Progress: Rethinking the Islamic Agricultural Revolution. Journal of World History, Volume 20, Number 2, June 2009, pp. 187–206, 2009. Artikkelin verkkoversio.
  23. Michael Decker: Plants and Progress: Rethinking the Islamic Agricultural Revolution. Journal of World History, Volume 20, Number 2, June 2009, pp. 187–206, 2009. Artikkelin verkkoversio.
  24. Collins, 1989, s. 6–22
  25. Aukrust ja Skulstad Storrhaugin, 2017, 295 mukaan
  26. Benchrifa, M.: Al-Andalus: tolerance and convergence. Teoksessa: D. Diene (toim.) The routes of Al-Andalus. Spiritual convergence and intercultural dialogue (s. 15–17), s. 15. Unesco, 2001. Teoksen verkkoversio.
  27. Helge Storhaug: Islam. Yhdestoista vitsaus, s. 294. Kiuas Kustannus, 2017.
  28. Torrey, Charles C.: Introduction. Teoksessa: Ibn abd al-Hakam: The History of the Conquest of Egypt, North Africa and Spain, s. 1–14. Cosimo Classics,, 2010 (1921).
  29. Toral-Niehoff, Isabel & Leon Munoz, Alberto: Ornament of the world: Urban change in early Islamix Qurtuba. Teoksessa: The Power of Cities (toim. Sabine Panzram), s. 108–109. Brill, 2019. Teoksen verkkoversio.
  30. a b c Thomas, Johannes: Zu den beiden Mythen "Entscheidungsschlacht am Guadalete" und "Zerstörung der Städte". Teoksessa: Markus Gross & K-H. Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion V. Der Koran als Werkzeug der Herrschaft, s. 193–207. Schiler & Mucke, 2020.
  31. Fernández-Morera, 2016
  32. Collins, 1989, s. 28–32
  33. Vuoden 754 kronikka, 2011, s. 107
  34. The Chronicle of 754. Teoksessa: K. B. Wolf (toim.) Conquerors and Chroniclers of Early Medieval Spain. 2nd ed., s. 107–108. Liverpool University Press, 2011.
  35. Ibn abd al-Hakam: The History of the Conquest of Egypt, North Africa and Spain. Cosimo Classics, 2010 (1921). (arabiaksi)
  36. Fernández-Morera, 2016, s. 48
  37. Thomas, Johannes: Zu den beiden Mythen "Entscheidungsschlacht am Guadalete" und "Zerstörung der Städte". Teoksessa: Markus Gross & K-H. Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion V. Der Koran als Werkzeug der Herrschaft, s. 203. Schiler & Mucke, 2020.
  38. Collins, 1989, s. 19
  39. Fernandez-Morera, 2016, s. 48
  40. Collins, 1989, s. 98
  41. Collins, 1989, s. 214
  42. Collins, 1989, s. 61
  43. John V. Tolan: Saracens, s. 126–128. Columbia University Press, 2002.
  44. Webb, Peter: Imagining the Arabs. Arab Identity and the Rise of Islam., s. 23–59. Edinburgh University Press, 2016. ISBN 978 1 4744 2643 5. (englanniksi)
  45. Luxenberg, Christoph: A new interpretation of the arabic inscription in Jerusalems’s Dome of the Rock, Teoksessa: K-H. Ohlig & G. Puin (toim.) The hidden origins of Islam. New research into its early history, s. 125–151. Prometheus, 2010.
  46. Collins, 1989, s. 111
  47. Collins, 1989, s. 87
  48. a b Ohlig, K-H.: Von Bagdad nach Merw. Geschichte, rückwärts gelesen. Teoksessa: M. Gross & K-H. Ohlig (toim.) Vom Koran zum Islam. Schriften zur frühen Islamgeschichte und zum Koran, s. 47–48. Verlag Hans Schiler, 2009.
  49. Collins, 2014, s. 129
  50. Collins, 2014, s. 94
  51. Fernandez-Morera, D.: The Myth of the Andalusian Paradise. Muslims, Christians and Jews under Islamic Rule in Medieval Spain, s. 208–207. ISI Books, 2016.
  52. a b c Collins, 1989, s. 107–111
  53. Collins, 1989, s. 134
  54. Collins, 1989, s. 26
  55. Collins, 1989, s. 128
  56. Anwar, G. Chejne, Muslim Spain: Its History and Culture, MINNE ed. Minnesota: University Of Minnesota Press, s. 364.
  57. Collins, 1989, s. 25
  58. Collins, 1989, s. 25
  59. Fernández-Morera, 2016, s. 90
  60. Fernández-Morera, 2016, s. 103
  61. Collins, R.: Caliphs and Kings. Spain, 796–1031, s. 35. Wiley, 2014.
  62. Davida, Carl: Fixing a Misbegotten Biography: Zirya ̄ b in the Mediterranean World. Al-Masa ̄q, 2009, 21. vsk, nro 2, s. 121–136. Artikkelin verkkoversio.
  63. Bernard Lewis: Race and Slavery in the Middle East, s. 15. Oxford University Press, 1990.
  64. Collins, 2014, s. 135
  65. Islamilainen Espanja 24.11.2010. Yle Teema.
  66. Fernández-Morera, 2016, s. 196–197
  67. Kennedy, H.: The Great Arab Conquests. How the spread of Islam changed the world we live in, s. 91–92. Phoenix, 2007.
  68. Cohen, M. R.: Under Crescent and Cross. The Jews in the Middle Ages, s. 55–74. Princeton University Press., 1994.
  69. a b Goldziher, Ignaz: Read anew: islam and parsism. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 339–356. Prometheus, 1900/2013.
  70. Fernández-Morera, 2016, s. 209
  71. Collins, 2014, s. 33
  72. Fernández-Morera, 2016, s. 133
  73. Fernández-Morera, 2016, s. 227–229
  74. Fernández-Morera, 2016, s. 181–182
  75. Philip Carl Salzman: Culture and Conflict in the Middle East, s. 154. Humanity books, 2008.
  76. Collins, 2014, s. 95
  77. Extraordinary women in al-Andalus 2007. UPF, Unity Productions Foundation.
  78. a b Fernández-Morera, 2016, s. 154–156
  79. Fernández-Morera, 2016, s. 145
  80. Calvo Capilla, Susana: The Reuse of Classical Antiquity in the Palace of Madinat al-Zahraʾ and Its Role in the Construction of Caliphal Legitimacy. Teoksessa Gülru Necipoğlu (toim). Muqarnas. An Annual on the Visual Cultures of the Islamic World. vol 31., s. 1–35. Brill, 2014. Teoksen verkkoversio.
  81. Collins, 2014, s. 134
  82. Collins, 2014, s. 174
  83. Collins, 2014, s. 177
  84. Collins, 2014, s. 175
  85. Collins, 2014, s. 190
  86. a b Menocal, M. R.: Ornament of the world. How muslims, jews, and christians created a culture of tolerance in medieval Spain. New York: Back Bay Books., s. 33. Back Bay Books, 2002.
  87. a b Al-Maqqari: The history of the Mohammedan Dynasties of Spain. Volume 1. Kääntänyt P. de Gayangos, s. 139. Oriental translation fund. Google-kirjat, 1628–1630.
  88. Öhrnberg, Kaj: Aleksandrian kirjasto ja arabit. Tieteessä tapahtuu, 5, 2001. Artikkelin verkkoversio.
  89. esim. Maraghan observatoriossa oli yli 40 000 kirjaaa (1001 inventions, s. 270)
  90. Al-Hassani, Salim T.S. (Chief Editor): 1001 Inventions. The Enduring Legacy of Muslim Civilization. Third Edition, s. 77. National Geographic, 2012. ISBN 978-1-4262-0934-5.
  91. Brenjes, Sonja: 1001 Inventions:The Enduring Legacy of Muslim Civilization. Edited by Salim T. S. al-Hassan. Aestimatio, 2013, 10. vsk, s. 119–153. Artikkelin verkkoversio.
  92. a b c Safran, Janina: The politics of book burning in al-Andalus. Journal of Medieval Iberian Studies, 6:2, 148–168, 2014. Artikkelin verkkoversio.
  93. Collins, 2014, s. 192–193
  94. Collins, 2014, s. 95
  95. Fernández-Morera, 2016, s. 186
  96. Fernández-Morera, 2016, s. 186
  97. Fernández-Morera, 2016, s. 187
  98. Fernández-Morera, 2016, s. 208
  99. Fernández-Morera, 2016, s. 240
  100. Adams, S. M. et al.: The genetic legacy of religious diversity and intolerance: Paternal lineages of Christians, Jews, and Muslims in the Iberian peninsula. American Journal of Human Genetics, 83(6), s. 725–736. 2008.
  101. Europe’s Growing Muslim Population PEW Research Center. 28.11.2017.
  102. Klemettilä, H.: Keskiajan julmuus, s. 43–84. Atena, 2008.
  103. Collins, 2014, 1
  104. Bernard LewisRace and slavery in the Middle East: an historical enquiry, s. 11. Oxford University Press, 1990. ISBN 0-19-506283-3. (englanniksi)
  105. Collins, R.: Caliphs and Kings. Spain, 796–1031, s. 1. Wiley, 2014.
  106. David Nirenberg: Communities of violence. Persecution of Minorities in the Middle ages, s. 9. Princeton University Press, 1996.
  107. Nirmal Dass: Andalusia, or The Legend of Islamic Spain The New Rambler (Book Review). 20.4.2016.
  108. Moses Maimonides: Rambam. Selected Letters of Maimonides, s. 58. Yeshivath Beth Moshe, 1994.
  109. Al-Maqqari: The history of the Mohammedan Dynasties of Spain. Volume 1. Kääntänyt P. de Gayangos.. Google-kirjat, 1628–1630. Teoksen verkkoversio.
  110. al-Maqqari, 1840, s. 139
  111. Collins, 1989, s. 183
  112. Thomas, Johannes: Araboislamische Geschichtsschreibung und ihre Auswirkungen auf Geschichtsbilder von al-Andalus (8. Jh.) Teoksessa: Markus Gross ja Karl-Heinz Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion I, s. 140. Verlag Hans Schile, 2010.
  113. Mark R. Cohen: Under Crescent and Cross. The Jews in the Middle Ages, s. ix, 3–4. Princeton university Press, 1994.
  114. Fernandez-Morera, D., 2016, s. 2
  115. Thomas, Johannes: Al-Andalus Propaganda: Verteufelung des Westens, Christentumskritik und Lobgesänge auf die (nur angeblich) tolerante islamische Theokratie. Teoksessa:Markus Gross & K-H. Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion V. Der Koran als Werkzeug der Herrschaft, s. 179–192. Schiler & Mucke, 2020.
  116. a b Thomas, Johannes: Al-Andalus Propaganda: Verteufelung des Westens, Christentumskritik und Lobgesänge auf die (nur angeblich) tolerante islamische Theokratie. Teoksessa:Markus Gross & K-H. Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion V. Der Koran als Werkzeug der Herrschaft, s. 179–192. Schiler & Mucke, 2020.
  117. Thomas, Johannes: Al-Andalus Propaganda: Verteufelung des Westens, Christentumskritik und Lobgesänge auf die (nur angeblich) tolerante islamische Theokratie. Teoksessa:Markus Gross & K-H. Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion V. Der Koran als Werkzeug der Herrschaft, s. 179–192. Schiler & Mucke, 2020.
  118. a b Menocal, M.R.: Ornament of the world. How muslims, jews, and christians created a culture of tolerance in medieval Spain. Back Bay Books, 2002.
  119. Aukrust, K. & Skulstad, D.: Spansk gullalder og arven fra jøder og muslimer. Pax, 2011.
  120. Dorte Skulstad & Knut Aukrust: Det jødiske og muslimske paradis Al-Andalus var en gang et møtested i forsøket på å bygge humanitet. Dagbladet. 24.12.2011.
  121. Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin miekka, s. 123. Otava, 2012.
  122. Barack Obama: Remarks by the President at Cairo University, 6-04-09 4.6.2009 ("Islam has a proud tradition of tolerance.  We see it in the history of Andalusia and Cordoba during the Inquisition"). The White House. Viitattu 24.8.2020 (Puheessa Obama sekoitti muslimivallan ajan ja inkvisition esiintymisajan, kuten myöhemmin on huomautettu).
  123. Benchrifa, M.: Al-Andalus: tolerance and convergence. Teoksessa: D. Diene (toim.) The routes of Al-Andalus. Spiritual convergence and intercultural dialogue, s. 15–17. https://unesdoc.unesco.org/ark:/48223/pf0000114426: Unesco, 2001.
  124. Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia, s. 116. Otava, 2012.
  125. Burnett, 2013, s. 350
  126. Charles Burnett: Translation and transmission of greek and islamic science to latin christendom.Teoksessa: David C. Lindberg & Michael H. Shank (toim.): The Cambridge History of Science. Volume 2. Medieval Science, s. 341–364. Cambridge University Press, 2013.
  127. Hämeen-Anttila, 2012, s. 117
  128. G. J. Toomer: Introduction. Teoksessa: Ptolemy's Almagest. (kääntänyt G. J. Toomer), s. 3. Duckworth, 1984. (englanniksi)
  129. Charles Burnett: Translation and transmission of greek and islamic science to latin christendom.Teoksessa: David C. Lindberg & Michael H. Shank (toim.): The Cambridge History of Science. Volume 2. Medieval Science, s. 346. Cambridge University Press, 2013.
  130. Harris, Michael H.: History of Libraries in Western World. 4th Edition, s. 94. The Scarecrow Press, 1999. Teoksen verkkoversio. (englanniksi) "Of the Greek classics known today, at least 75 % are known through Byzantine copies. "
  131. North, John: Astronomy and Astrology Teoksessa: The Cambridge History of Science. Vol 2. Medieval Science, s. 459. Cambridge University Press, 2013.
  132. Savage-Smith, Emilie: Medicine in Medieval islam. Teoksessa: The Cambridge History of Science. Vol 2. Medieval Science, s. 139–167. Cambridge University Press, 2013.
  133. Pietikäinen Petteri: Hulluuden historia, s. 33. Gaudeamus, 2013.
  134. Koskinen, Heli-Maria: Córdoba - kaupunki joka täytyy nähdä kerran elämässä Espanja-Loma.fi. 9.8.2016. Viitattu 29.10.2020.
  135. Brenjes, Sonja: 1001 Inventions:The Enduring Legacy of Muslim Civilization. Edited by Salim T. S. al-Hassan. Aestimatio, 2013, 10. vsk, s. 119–153. Artikkelin verkkoversio.
  136. a b Brenjes, Sonja: 1001 Inventions:The Enduring Legacy of Muslim Civilization. Edited by Salim T. S. al-Hassan. Aestimatio, 2013, 10. vsk, s. 119–153. Artikkelin verkkoversio.
  137. Collins, 2014, s. 190
  138. a b Brenjes, Sonja: 1001 Inventions:The Enduring Legacy of Muslim Civilization. Edited by Salim T. S. al-Hassan. Aestimatio, 2013, 10. vsk, s. 119–153. Artikkelin verkkoversio.

Aiheesta muuallaMuokkaa