Umarin sopimus

Umarin sopimus on tunnetuin keskiaikainen dhimmien asemaa määrittelevä islamilainen asiakirja. Dhimmeillä tarkoitetaan niitä islamin alaisuuteen joutuneita ei-muslimeita, joille on myönnetty suojeltu asema. Käytäntö liittyi arabiheimojen tapoihin, joissa päällikkö saattoi ottaa suojelukseensa oman klaanin ulkopuolisia vieraita.

Kalifi Umar valloittaa Jerusalemin vuonna 638. Kaiverrus 1800-luvulta.

Tällä nimellä kulkevasta sopimuksesta oli 800-luvun alussa olemassa useita versioita, kuten Abu Yusufin tai Al-Shafin versiot. Kanonisoitu ja klassinen versio Shurūt Umar vakiintui kalifi al-Mutawakkilin aikana vuoden 850 tienoilla. Se on kuitenkin säilynyt vasta 1100-luvulta peräisin olevana käsikirjoituksena. Vaikka Umarin sopimusta ei vielä 1000-luvullakaan noudatettu kovin järjestelmällisesti, siitä näyttää myöhempinä vuosisatoina tulleen yleisesti hyväksytty normi.

Teksti on muodoltaan kahdenvälinen sopimus. Sopimuksen myöhemmissä kuvauksissa (Abu Yusuf ja Shafi'i) muslimit ovat aktiivisia ehtojen esittäjiä ja dhimmit kuuntelijoita. Varhaisessa versiossa sen sijaan kristityt dhimmit itse ehdottavat kirjeessä kalifi Umarille, että heitä syrjittäisiin korvauksena muslimien antamasta suojelusta.

Varhainen versio

Umarin sopimuksen varhaisessa versiossa kristityt vaativat itselleen seuraavia ehtoja.

• 1) emme rakenna uusia kirkkoja tai synagogia emmekä korjaa vanhoja;
• 2) olemme velvollisia majoittamaan matkalla olevia muslimeja kolmen päivän ajan;
• 3) emme opeta Koraania lapsillemme:
• 4) emme harjoita julkisesti uskontoa emmekä käännytä ketään omaan uskontoomme. Emme estä ketään kääntymästä islamiin;
• 5) osoitamme kunnioitusta muslimeja kohtaan: jos muslimi haluaa istua, annamme hänelle paikkamme;
• 6) emme käytä muslimeille ominaisia vaatteita tai hiusmallia emmekä puhu heidän tavallaan;
• 7) emme ratsasta hevosella, käytä satulaa emmekä kanna miekkaa tai muita aseita;
• 8) emme kaiverra arabian kielisiä merkkejä sinettiimme;
• 9) emme myy käymisteitse valmistettuja juomia emmekä pidä sikoja muslimien läheisyydessä;
• 10) meidän on käytettävä otsatukkaa;
• 11) pukeudumme aina samalla tavalla minne menemmekin, ja käytämme vyötäröllä zunar-vyötä, (kristityt sinistä ja juutalaiset keltaista);
• 12) (a) emme pidä esillä ristejä tai kirjojamme muslimien käyttämillä teillä tai toreilla, emmekä järjestä kulkuetta pääsiäisenä;
• 12 (b) käytämme kirkonkelloja hillitysti emmekä ripusta kirkontorniin ristiä;
• 12 (c) emme korota ääntä kirkonmenoissamme, hautajaisissa tai muslimien läsnä ollessa;
• 12 (d) emme sytytä valoja (kynttilöitä) muslimien läsnä ollessa;
• 12 (e) emme hautaa kuolleitamme muslimien läheisyyteen;
• 13) emme ota muslimeille tarkoitettuja orjia;
• 14) emme rakenna taloamme korkeammaksi kuin muslimit.

Lopuksi dhimmit ilmoittavat, että jos he rikkovat näitä sitoumuksia vastaan, he menettävät suojelunsa ja ovat velvollisia kärsimään rangaistuksen niskoittelusta ja kansankiihotuksesta.

Umarin sopimuksen arviointia

Islamilainen perinne sisältää muitakin samanlaisia säädöksiä, joiden kerrotaan sisältyvän ”Umarin sopimukseen”. Esimerkiksi fatimidikalifien aikana Egyptissä kristittyjen piti julkisessa kylpylässä kantaa kaulaan sidottua puista ristiä ja juutalaisten puista kultaisen vasikan kuvaa. Cohen katsoo, että ehtojen tarkoituksena oli suojella arabivalloittajien haurasta identiteettiä ja tukea heidän epävarmaa asemaansa. Toisin kuin kristityssä maailmassa, pukeutumisohjeiden tarkoituksena ei Cohenin mukaan ollut syrjiä ketään, vaan ainoastaan helpottaa monikulttuuristen tapojen noudattamista.

Islamilaisen perimätiedon mukaan sopimus tehtiin kalifi Umarin (634-644) hallintokaudella, mutta läntisten tutkijoiden mukaan se kirjoitettiin ilmeisesti 700- ja 800-lukujen vaihteessa. Oikeaan johdettu kalifi Umar saattaa olla fiktiivinen henkilö, sillä hänestä ei ole löytynyt kirjallisia aikalaistietoja eikä arkeologisia jälkiä, kuten kolikoita.

Milka Levy-Rubinin mukaan Umarin sopimus heijasti arabivalloituksen luomaa luokkayhteiskuntaa, jonka arabit olivat omaksuneet sassanidien valtakunnan perintönä. Hallitsevan luokan ja alistettujen välille luotiin eroja määräyksillä, jotka koskivat pukeutumista, liikkumista ja erilaisia etuoikeuksia.

Nykyaika

Dhimmi-lainsäädäntö oli voimassa Osmanien valtakunnassa vuoteen 1856 asti. Islamistiset liikkeet ovat pyrkineet ottamaan sitä uudelleen käyttöön vielä nykyisinkin muun muassa Pakistanissa.

Lähteet

• Cohen, Mark R.: Under Crescent and Cross. The Jews in the Middle Ages. Princeton University Press, 1994. ISBN 978-0-691-13931-9.
• Juusola, Hannu: Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2005, 2. p. 2014. ISBN 951-662-920-2.
• Levy-Rubin, Milka: Non-muslims in the Early Islamic Empire. From Surrender to Coexistence. Cambridge University Press, 2011. ISBN 978-1-108-44961-8.
• Levy-Rubin, Milka: Treaty of Umar. Teoksessa; Böwering, Gerhard (toim.) The Princeton Encyclopedia of Islamic Political Thought, s. 562–563. Princeton University Press, 2013.
• Popp, Volker: The early history of islam, following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: Karl-Heinz. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origin of Islam. New Research into its Early History, s. 17–124. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)