Avaa päävalikko

Espanjan siirtyminen demokratiaan

vuonna 1977 toteutettu uudistus

Francon kauden loppuvuodetMuokkaa

Espanjassa oli 1970-luvun alussa voimakkaita jännitteitä. Francon hallitus pyrki tukahduttamaan työläisten lakkoilun ja alueelliset separatistiset liikkeet. Valtion joustamaton asenne kärjisti riitoja. Esimerkiksi lakko tulkittiin rikoslain tarkoittamaksi valtionvastaiseksi rikokseksi. Itsehallintoa tavoitelleet alueet Baskimaa ja Katalonia olivat Francon mielestä petollisia maakuntia. Vuoden 1973 öljykriisi aiheutti Espanjassa taloudellisen laskukauden, joka kärjisti yhteiskunnan ristiriitoja entisestään. Francon tarkoituksena oli nostaa seuraajakseen amiraali Luis Carrero Blanco, josta tuli maan pääministeri kesäkuussa 1973. Blanco murhattiin saman vuoden joulukuussa Madridissa, ja hänen tilalleen nimitetty Carlos Arias Navarro oli Francon kauden ensimmäinen siviilipääministeri.[1]

Navarro pyrki edeltäjäänsä maltillisempaan linjaan, joskin Francon falangistit vaativat häneltä tiukan linjan jatkamista. Paineet kasvoivat, kun naapurimaa Portugali siirtyi demokratiaan huhtikuun 1974 neilikkavallankumouksessa ja samaan aikaan Franco oli verenkiertohäiriöiden takia kykenemätön työhönsä. Diktaattorin viransijaisena toimi prinssi Juan Carlos. Pääministeri Navarro pyrki kukistamaan separatistiliikkeitä muun muassa Bilbaon piispaan kohdistetuilla kurinpitotoimilla ja katalonialaisen anarkistin kuolemantuomion toimeenpanolla. Kun Franco piti televisiopuheen joulukuussa 1974, kansa saattoi päätellä tämän olevan jo huonossa kunnossa. Diktatuurin loppua ounasteltiin.[1]

Kuningas lähtee uudistusten tielleMuokkaa

 
Adolfo Suárez

Francon kuoltua Juan Carlos kruunattiin Espanjan kuninkaaksi marraskuussa 1975. Falangistit pyrkivät korostamaan, että kyse on uudesta francolaisesta monarkiasta, mutta uusi kuningas katsoi perivänsä vallan 1900-luvun alkupuolelle saakka hallinneelta Bourbonin hallitsijasuvulta. Varovaiset neuvonantajat halusivat kuninkaan pysyvän päivänpolitiikan ulkopuolella, mutta Juan Carlos ei suostunut siihen. Hän ei kuitenkaan voinut rientää suin päin demokratiaan, koska maan hallintokoneisto oli pidettävä toimivana. Hän käytti hyväkseen olemassaolevien lakien tulkinnanvaraisuutta ja hallintokoneistossa esiintyvää uudistushalua. Maan eri poliittiset suuntaukset pyrittiin saamaan yhteiseen ponnistukseen järjestelmän uudistamiseksi, ja se onnistuikin lukuun ottamatta ”bunkkeriksi” (búnker) nimitettyä francolaista ryhmittymää. Pääministeri Navarro erotettiin kesällä 1976 ja hänen tilalleen valittiin oikeustieteilijä Adolfo Suárez.[1]

Poliittiset uudistukset ja uusi perustuslakiMuokkaa

Marraskuussa 1976 Espanjan francolaiset valtiopäivät hyväksyivät lain poliittisista uudistuksista, joka samalla tarkoitti, että valtiopäivät hajottivat itse itsensä. Uudistus alistettiin kansanäänestykseen, jossa ne hyväksyttiin. Pian sen jälkeen laillistettiin Espanjan sosialistinen työväenpuolue PSOE. Uudistustyö oli kuitenkin vaarassa sortua, sillä vuonna 1977 tapahtui lukuisia poliittisia murhia ja kidnappauksia sekä Baskien separatistijärjestö ETA:n pommi-iskuja. Kuningas päätti, että vapaat vaalit järjestetään kesäkuussa 1977.[1]

Vaaleissa valittu perustuslakia säätävä cortes työskenteli 16 kuukautta luodakseen pohjan maan monipuoluejärjestelmäksi. Siinä säädettiin, että Espanja on parlamentaarinen monarkia. Ehdotus hyväksyttiin kansanäänestyksessä joulukuussa 1978 ja sen tunnetaan vuoden 1978 perustuslakina.

Vuoden 1977 vaalitMuokkaa

 
Vaalipäivän äänestäjiä

Kesäkuun 1977 vaaleissa oli 23 miljoonaa äänioikeutettua, joista 80 prosenttia käytti oikeuttaan. Kaksi puoluetta nousi muita suuremmiksi: keskustaoikeistolainen Demokraattisen keskustan unioni UCD ja keskustavasemmistolainen PSOE. Kommunistipuolueen ennakoitua pienempi äänisaalis (9,5 %) on tulkittu äänestäjien haluksi välttää äärimmäisyyksiä, ja lisäksi Espanjan sisällissota oli synnyttänyt epäluottamusta kommunisteja kohtaan[2]. Alueelliset Katalonian ja Baskimaan puolueen menestyivät hyvin. Erillistä "kirkkopuoluetta" ei muodostunut, mikä osaltaan johtui piispojen neuvoston päätöksestä, ettei yksikään puolue voinut väittää edustavansa kirkkoa. Adolfo Suárezista tuli maan ensimmäinen demokraattisesti valittu pääministeri.[1]

Talouden tehostaminenMuokkaa

Kansallisen sovinnon yhtenä osana oli puolueiden tekemä niin sanottu Moncloa-sopimus, joka solmittin marraskuussa 1977. Sen mukaan maan taloutta lähdettiin kohentamaan vähentämällä hallintokoneistoa, hillitsemällä inflaatiota ja vähentämällä kauppataseen vajetta. Suurista palkankorotuksista pidättäydyttiin. Katalonialle palautettiin autonomia. Samaan aikaan tehty yleinen armahdus salli monien Francon valtaa vastustaneiden tasavaltalaisten palata kotimaahansa. Haasteellisina säilyivät vanhoillisten francolaisten ja baskien tyytymättömyys.[1]

VallankaappausyritysMuokkaa

Everstiluutnantti Antonio Tejero de Molina yritti helmikuussa 1981 tehdä sotilasvallankaappauksen. Sen tarkoituksena oli palauttaa francolainen diktatuuri. Kapinalliset tunkeutuivat Espanjan parlamenttiin ottaakseen sen jäsenet panttivangeiksi. Kaappaus epäonnistui kuningas Juan Carlosin päättäväisen toiminnan ansiosta. Pian tämän jälkeen Espanja hyväksyttiin Naton ja Euroopan talousyhteisön jäseneksi.[2]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g Juan Lalaguna: Espanja. Traveller´s History, s. 213–221. suomennos Ritva Sneck ja Kirsi Kankaansivu. Unipress, 2015. ISBN 978-951-579-846-4.
  2. a b Erling Bjøl: ”Suunta muuttuu etelässä”, Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 19: Uusi maailmanjärjestys, s. 298–299. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09631-1.