Oikeaanjohdetut kalifit

islamilaisen historiankirjoituksen mukaan ensimmäinen kalifaatti noin 632–661
Arabihallitsija ja kristillisiä ristisymboleita arabivaltakunnan kolikossa (632–675 jaa).

Oikeaanjohdetut kalifit (Rashidun-kalifaatti) ovat islamilaisen perimätiedon mukaan neljä ensimmäistä profeetta Muhammadin seuraajaa islamilaisen umman johtajina. He olivat järjestyksessä Abu Bakr (632–634), Umar (634–644), Uthman (644–656) ja Ali (656–661). Muslimit pitävät profeetta Muhammadin ja neljän oikeaanjohdetun kalifin aikaa "kultakautena", jolloin valtakuntaa vielä hallittiin islamin periaatteiden mukaisesti ennen umaijadien edustaman rappion alkamista.[1]

Rashidun-kalifaattiMuokkaa

Muhammedia seurannut oikeaan johdettujen kalifien aika 600-luvun alussa on osa uskonnollista historiankirjoitusta, mutta kalifeista ei ole löytynyt heidän historiallisuutensa varmentavaa aikalaistietoa. Islamilaisessa perinteessä katsotaan, että Muhammedin kuollessa Arabian niemimaa oli muslimien hallussa, ja pyhän sodan jatkaminen sen ulkopuolelle jäi Muhammedin seuraajien tehtäväksi. Islamilainen 800-luvun tarinaperinne kertoo heistä yksityiskohtaisesti.[2]

Abu Bakr (632–634)Muokkaa

Islamilainen tarina kertoo, että sen jälkeen, kun Muhammed oli kuollut vuonna 632 Abu Bakr tunnustettiin kalifiksi eli profeetan seuraajaksi tai sijaiseksi.[3] Abu Bakr oli Muhammedin läheinen työtoveri ja lempivaimo Aišan isä. Hänen aikanaan islam alkoi levitä Arabian niemimaan ulkopuolelle. Koraani koottiin ensimmäisen kerran hänen aikanaan, vaikka kalifi epäili hankkeen järkevyyttä, koska profeettakaan ei ollut sitä tehnyt.[4] Kerrotaan, että Abu Bakrin kaudella monet arabiheimot kapinoivat ("Ridda-kapinat") ja vääriä profeettoja ilmestyi.[2] Abu Bakr pyrki yhdistämään arabi­heimot ja valmisteli laajoja valloitus­sotia, mutta kuoli ehdittyään olla kalifina vain kaksi vuotta.[5]

Umar (634–644)Muokkaa

Tarinaperinteen mukaan Abu Bakrin seuraajaksi tuli kalifi Umar ibn al-Khattab, Muhammedin appi, jonka kymmenvuotisena hallituskautena (634–644) uusi valtakunta laajeni nopeasti, sillä arabien aseita seurasi ilmiömäinen menestys. Vajaassa vuosikymmenessä määrältään vähäisemmät ja samanaikaisesti usealla eri rintamalla taistelevat arabit onnistuivat lyömään Bysantin ja Persian armeijat ja valtaamaan merkittäviä provinsseja. Vuonna 633 arabit tunkeutuivat Mesopotamiaan, sassanidien imperiumin läntisimpään osaan. Toiset suuntasivat Syyriaan ja Palestiinaan, missä Jordan-joen tuntumassa sijainneessa Jarmukissa käytiin vuonna 636 suuri ratkaisutaistelu. Taistelun voittaneessa muslimiarmeijassa oli Tabarin mukaan 40 000 sotilasta, kun taas roomalaisarmeija käsitti 200 000 sotilasta, joista 120 000 tai jopa 150 000 surmattiin. Tällaiset uskomattomat sankaritarinat ovat osa islamilaista perimätietoa, mutta Jarmukin taistelusta ei ole löydetty mitään arkeologisia jälkiä.[6]

Näiden voittojen jälkeen Bysantti vetäytyi Palestiinasta ja Syyriasta.[7] 630-luvun loppuun mennessä sekä Damaskos että Jerusalem olivat arabien hallinnassa, samoin koko Mesopotamia. Pohjois-Afrikan valloitus alkoi arabien tunkeutuessa Egyptiin loppuvuodesta 639. Seuraavalla vuosikymmenellä kukistuivat Egypti ja Persia, ja muslimit etenivät voitokkaasti lännessä pitkin Välimeren etelärannikkoa Libyaan ja idässä Afganistanin vuorille ja Keski-Aasian aroille.

Umarin murhasi persialainen käsityöläinen.[2]

Uthman (644–656)Muokkaa

 
Tummanvihreällä "Uthmanin ajan" kalifaatti vuonna 654. Vaaleanvihreät ovat vasallivaltioita.

Kertomusten mukaan kolmas kalifi Uthman oli profeetan vävy. Persian ja Egyptin valloitus saatettiin loppuun ja Kypros vallattiin. Koraani koottiin uudelleen ja entiset kopiot poltettiin.

Egyptiläiset sotilaan murhasivat Uthmanin Medinassa.[2]

Ali ibn Abi Talib (656–661)Muokkaa

Neljäs kalifi Ali ibn Abi Talib oli Muhammedin ottopoika, vävy ja serkku. Hän nousi valtaan arabien sisällissodan voittajana ja siirsi pääkaupungin Kuufaan Irakissa. Muun muassa Muhammedin lempivaimo Aisha oli mukana Uthmanin vastaisessa kamelitaistelussa, joka käytiin lähellä Badria ja jonka Uthman voitti. Syyrian kuvernööri Muawija (Uthmanin serkku) ei kuitenkaan tunnustanut uutta kalifia. Siffinin taistelu vuonna 657 ei tuonut asiaan ratkaisua. Alin kannattajista osa kääntyi häntä vastaan, koska Ali oli sopinut Muawijan kanssa. Alin kannattajat, šiialaiset, ryhtyivät Alin kuoleman jälkeen tukemaan kalifiksi tämän poikaa Husainia. Sillä välin Muawija julistautui kalifiksi Damaskoksessa.[2].

Eräs khariji murhasi Alin moskeijan aamurukouksessa.[2]

SisällissodatMuokkaa

Ensimmäinen fitnaMuokkaa

Islamilaisen tarinaperinteen mukaan Islamin ensimmäinen sisällissota alkoi vuonna 656, kun Egyptistä tulleet kapinalliset surmasivat kolmannen kalifin Uthmanin. Alin valinta seuraavaksi kalifiksi ei kuitenkaan saanut kaikkien tukea. Syyrian Umaija-sukuinen kuvernööri Muawija katsoi velvollisuudekseen kostaa Uthmanin kuoleman. Kufassa Alilla oli vankka kannatus, ja hän siirsi pääkaupunkinsa sinne.

Samaan aikaan Mekassa nostivat kapinalipun kaksi Quraish-heimon merkittävää jäsentä, jo aiemmin yhteisön johtajuudesta haaveita eätelleet Talha ibn Ubaidallah ja al-Zubairin ja Aishan liittoutuma. Joulukuussa 656 Ali löi mekkalaiset haastajansa surmaten Talhan ja al-Zubairin sekä toimittaen Aishan kotiarestiin Medinaan. Taistelu tunnetaan Kamelitaisteluna, Aisha johti taistelua istuen kamelin selässä. Keväällä 657 kaksi jäljelle jäänyttä kilpailijaa, Ali ja Muawija, kohtasivat Siffinissä Eufratin varrella. Kun taistelussa ei päästy ratkaisuun, päädyttiin asettamaan sovittelukomitea. Osa Alin kannattajista esitti vastalauseensa poistumalla hänen joukoistaan; heidät tunnettiin sittemmin kharijiitteina, "poistuneina", "uloslähtijöinä". Sovittelu ei tuonut ratkaisua, ja vuonna 660 Syyrian arabit julistivat Muawijan kalifiksi. Ennen kuin kahden kalifin tilanteeseen saatiin ratkaisu, eräs kharijilainen surmasi Alin Kufan moskeijassa. Ensimmäinen sisällissota päättyi, kun yhteisö Alin kuoleman jälkeen lähes yksimielisesti tunnusti Muawijan kalifaatin. Näin umman yhtenäisyys palautui.[8] Historiantutkimus ei ole vahvistanut islamilaisia kertomuksia niin sanotusta ensimmäisestä fitnasta.

Toinen fitnaMuokkaa

Kalifi Muawija tiedetään historialliseksi henkilöksi useiden aikalaislähteiden perusteella.[9] Sen sijaan islamilainen tarinaperinne toisesta fitnasta perustuu 200 vuotta myöhäisempiin suullisiin kertomuksiin.

Tarinan mukaan Muawija nimesi poikansa Yazidin suraajakseen kalifina vuonna 680. Syyrian ulkopuolella päätöstä kauhisteltiin. Kalifaatin muuttumista perinnölliseksi pidettiin vieraana kaikelle niin arabialaiselle kuin islamilaisellekin perinteelle. Hijazissa kalifin aseman muuttumista perinnölliseksi vastusti muun muassa neljännen kalifin Alin poika Husain. Abdallah ibn al-Zubair ja Husain nostivat kapinalipun ja siirtyivät Mekkaan vuonna 680. Lähimpien kannattajiensa kanssa Husain lähti kohti Kufaa, missä jo hänen isänsä oli saanut laajimman kannatuksensa. Yazidin lähettämät joukot kuitenkin katkaisivat matkanteon Kerbelassa, jossa Husain lokakuussa 680 joukkoineen surmattiin. Yritys nostaa Alin jälkeläinen kalifiksi päättyi epäonnistumiseen, mutta Husain ja hänen isänsä Ali nousivat shiialaisuuden marttyyreiksi ja avainhenkilöiksi.

Yazidin kuoltua vuonna 683 suuri osa islamilaista yhteisöä tunnusti Ibn al-Zubairin kalifiksi. Umaijadien vaikeuksia lisäsi, että Yazidin poika Muawija II kuoli ehdittyään hallita vasta muutaman viikon. Seuraavaksi kalifiksi umijadit valitsivat Muawijan serkun Marwan ibn al-Hakamin. Hän hallitsi vain vuoden mutta onnistui 692 kukistamaan Ibn al-Zurairin ja päättämään toisen fitnan. Tarina toisesta fitnasta päättyy tähän, mutta ketään sen esittelemistä henkilöistä ei ole voitu varmentaa historiallisiksi hahmoiksi.

Sotamenestyksen arviointiaMuokkaa

Vajaassa kahdeksassakymmenessä vuodessa arabiheimot olivat ottanet haltuunsa ne alueet, jotka pysyivät muslimien hallussa aina 1000-luvulle saakka. Arabit levittäytyivät Vanhan maailman kuivan vyöhykkeen mukaisesti alueille, joilla sijaitsevat suurimmat aavikot. Vuoristot, meret ja suuret joet pysäyttivät etenemisen tehokkaasti.

Israelilainen arkeologi Yehuda Nevo on esittänyt teorian, että islamilaisen perimätiedon kertomia suurtaisteluja ei koskaan käyty, koska niistä ei muun muassa ole löytynyt mitään arkeologisia jälkiä. Harvalukuisten ja kurittomien Arabian niemimaan arabiheimojen olisi lisäksi ollut mahdoton kukistaa kahden suurvallan ammattiarmeijoita.[6] Eräät historioitsijat ovatkin esittäneet, että ulkoisen valloituksen sijaan kyseessä olisi ollut alueilla jo asuneiden arabiheimojen kapinointi kaikkialla hajomassa olevaa keskusvaltaa vastaan. Paikallisilla arabiheimoilla oli sotakokemusta, koska ne olivat toimineet molempien suurvaltojen apujoukkoina niiden keskinäisissä sodissa.[10] Sekasorron ajasta voittajaksi selvinnyt Muawija oli nähtävästi Bysanttia palvellut arabikenraali, ja hänen hallintokielenään oli kreikka.[11]

Useimmat läntiset arabistit ovat luottaneet islamilaiseen perimätietoon ja sen pohjalta yrittäneet löytää selityksiä sen kuvaamalle loistavalle sotamenestykselle. Myös monet historioitsijat, kuten McNeill ja McNeill ovat luottaneet tarinaan.[12] Selitykset arabien menestykselle ovat olleet seuraavia.

Arabian niemimaan pohjoisosissa ei ole luonnollisia maantieteellisiä rajoja, vaan aavikko jatkuu katkeamattomana Syyropalestiinan ja Mesopotamian alueille, jotka 600-luvun alussa olivat Bysantin sekä Persian sassanidien hallinnassa. Arabialaiset paimentolaisheimot olivat vuosisatojen ajan esteittä vaeltaneet näitä aavikoita. Tunkeutuminen pohjoiseen johti konfliktiin bysanttilaisten ja sassanidien kanssa. Yhteenotoissa paljastui näiden valtioiden heikkous, ja niin alun perin siellä asuneiden arabiheimojen alistamisretkinä alkaneet operaatiot olisivat muuttuneet valloitusretkiksi arabiheimojen asuttamien alueiden ulkopuolelle.[13]

Arabit onnistuivat lyömään itseään huomattavasti suurilukuisempia armeijoita. Tärkein tekijä menestyksessä oli arabien tehokas aavikkosodankäynti, joka perustui kameleihin, kevyeen aseistukseen ja suureen liikkuvuuteen vaikeakulkuisten aavikoiden halki. Lisäksi Bysantti ja Persia olivat heikentyneet sodissa, ja kristitty maailma oli kaiken lisäksi hajaannuksen tilassa. Khalkedonin kirkolliskokouksessa 451 hyväksytty oppi Kristuksen kahdesta luonnosta ei sopinut Syyrian ja Egyptin kirkoille. Vainojen seurauksena paikallinen väestö tervehtikin usein arabeja parempina hallitsijoina kuin bysanttilaisia. Arabit saivat avukseen bysanttilaisten ja sassanidien palkkasotureita, joista osa oli arabeja. Viime kädessä valloitukset perustuivat kameliarmeijoiden strategisiin etuihin, joita olivat aavikkosodankäynnin edellyttämät taidot, kuten kyky siirtyä nopeasti ja yllättävästi paikasta toiseen läpikulkemattomina pidettyjen aavikoiden halki.[14][12]

Kalifien historiallisuusMuokkaa

Kalifit ilmestyvät islamilaisiin lähteisiin vasta 800-luvulla. Espanjassa kirjoitettu niin sanottu "Vuoden 754 kronikka" on ensimmäinen lähde, jossa kalifit mainitaan. Suurin osa käsikirjoituksesta on kuitenkin säilynyt kopiona vasta 1100-luvulta, joten ei ole varmaa miten alkuperäinen kuvaus on.[15] Tuntemattoman kristillisen kirkonmiehen tekemässä Kronikassa kerrotaan, että Muhammedin oltua vallassa 10 vuotta häntä seurasi Abu Bakr, joka hallitsi kolme vuotta. Tätä seurasi Umar ja sitten Uthman vuonna 647. Kronikka ei tunne Alia, vaan ilmoittaa Uthmanin seuraajaksi Muawijan vuonna 657.[16]

Ensimmäinen arabivaltion hallitsija, josta on jäänyt historiaan arkeologisia jälkiä, kuten kolikoita ja piirtokirjoituksia, on Mu’awiya (vallassa vuodet 660–680) .[9] Ensimmäinen hallitsija, joka käytti itsestään nimitystä "kalifi" oli Abd al-Malik ibn Marwan (685–705).

Koska neljästä "oikeaan johdetusta kalifista" ei ole löytynyt aikalaislähteitä, heidän on myös arveltu olleen abbasidikaudella luotuja persialaiseen nelilukuun perustuvia mielikuvitushahmoja, jotka mytomorfisesti rinnastuivat Adamiin, Nooaan, Abrahamiin ja Moosekseen.[17] Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan nykyään valtaosa islamin varhaishistorian tutkijoista katsoo, että yksittäisten hadithien osalta onkin lähes mahdoton sanoa, ovatko ne aitoja.[18] Eräiden muiden mukaan ei ole varmuutta yhdenkään hadithin aitoudesta eli siitä, että 800-luvulla tallennettu suullinen tarina olisi peräisin jo 600-luvulta.[19] Tämä tekee kalifien historiallisuuden kyseenalaiseksi, ja sama koskee selostuksia kahdesta sisällissodasta värikkäine vaiheineen. Hämeen-Anttilan mukaan ei kuitenkaan ole merkitystä sillä mitä tapahtui, vaan sillä, mitä uskotaan tapahtuneen.[20]

Oppi neljän oikeaan johdetusta kalifista muodostui 1000-luvun alussa, kun shiialaisten buijidien hallitsemassa Bagdadissa kalifi al-Qadir muotoili sen. Oppi todisti, että shiialaisten syytös Alin syrjäyttämisestä oli väärä, koska neljäs kalifi oli juuri Ali.[21]

Vuonna 1999 löydettiin niin sanottu Zuhayrin piirtokirjoitus, jonka on katsottu todistavan ensimmäisenä arkeologisena lähteenä kalifi Umarin historiallisuuden puolesta. Sitä on toisaalta pidetty osittaisena väärennöksenä.[22]

Eräät historiantutkijat ovat arvelleet, että vuodesta 622 alkanut sekasorron kausi Lähi-idässä ei saanut alkuaan vähäväkiseltä Arabian niemimaalta tulleesta hyökkäyksestä, vaan sen lähtökohtana oli sen sassanidivaltakunnan romahdus Bysantille koetun tappion jälkeen sekä Bysantin vetäytyminen Lähi-idästä, kun sen sotilaallinen hallinta kävi sille liian kalliiksi. Valta jäi jaettavaksi Syyriassa ja Persiassa asuneille, osittain jo kristinuskoon kääntyneille arabiheimoille. Nämä olivat vanhastaan jakutuneet molempien suurvaltojen vasalleiksi ja liittolaisiksi. Seuranneen heimosodan voittajaksi selviytyi 660-luvulle tultaessa Muawija, joka nähtävästi oli Bysanttia palvellut irakilainen arabikenraali. Hän käytti virkakielenä kreikkaa ja löi kolikoita, joissa oli kristillisiä tunnuksia.[23][24]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Hämeen-Anttila 2004, s. 26.
  2. a b c d e f Fadhlalla Haeri: Islam (Alkuteos: The Elements of Islam, 1995), s. 95–99. Tammi, 1996.
  3. Veit Valentin: Maailmanhistoria, I osa esihistoriasta Aurinkokuninkaaseen, s. 160. Suomentanut Kai Kaila. WSOY, 1953.
  4. Jaakko Hämeen-Anttila: Johdatus Koraaniin, s. 82. Gaudeamus, 2006.
  5. Otavan iso Fokus, 1. osa (A–El), s. 187–191, art. Arabien maailmanvalta. Otava, 1973. ISBN 951-1-00273-2.
  6. a b Nevo, Y. E. & Koren, J.: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Prometheus Books, 2003.
  7. Kaegi, W.E.: Byzantium and the Early Islamic Conquests, s. 98. Cambridge University Press, 1995.
  8. Heikki Eskelinen: Maailmanhistorian käännekohtia 2 - Uskontulet, Otava. 1980. ISBN 951-1-06033-3
  9. a b Popp, Volker: ”The Early History of Islam, Following Inscriptional and Numismatic Testimony”, The hidden origin of Islam, s. 38. Prometheus Books, 2010. englanti
  10. Ohlig, K-H. & Puin, G.R. (toim): The Hidden Origins of Islam. Prometheus Books (englanniksi), 2010.
  11. Popp, V.: . The early history of islam. Following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: K.-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam, s. 37–38. Prometheus Books, 2010.
  12. a b McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maa-ilmanhistoriaan, s. 139. Vastapaino, 2003/2006.
  13. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 93–95 Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  14. Öhrnberg, Kaj (Islamilainen kulttuuri, 2005), s. 94–95.
  15. Thomas, J.: Araboislamische Geschichtsschreibung und ihre Auswirkungen auf Geschichtsbilder von al-Andalus (8 Jh.). Teoksessa: M. Gross & K.-H. Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion I. Von der koranischen Bewegung zum Frühislam, s. 144. Hans Schiler, 2010.
  16. Nimeke=Chronicle of 754. Teoksessa: K. B. Wolf (toim.) Conquerors and Chroniclers of Early Medieval Spain. 2nd ed.: {{{Nimike}}}, s. 93–99. Liverpool University Press, 2011.
  17. Volker Popp: Biblische Strukturen in der islamischen Geschichtsdarstellung. Teoksessa: Markus Gross & K-H. Ohlig /toim.). Schlaglichter. Die beiden ersten islamischen Jahrhunderte, s. 46–53. Schiler, 2008.
  18. Hämeen-Anttila, 2004, s. 20
  19. Ibn Warraq: The Quest for the Historical Muhammad, s. 49. Prometheus Books, 2000.
  20. Hämeen-Antila, 2004, s. 14
  21. Hugh Kennedy: The late Abbasid pattern, 945 1050. Teoksessa: The New Cambridge History of Islam. Vol. 1. The Formation of the Islamic World Sixth to Eleventh Centuries (toim. Chase B. Robinson), s. 392. Cambridge University Press, 2011. Teoksen verkkoversio.
  22. Robert Martin Kerr: „Forging Ahead into the Islamic Past“ – Einige Bemerkungen zur Inschrift von Zuhayr M. Groß & K.-H. Ohlig, Die Entstehung einer Weltreligion V, Der Koran als Werkzeug der Herrschaft;INÂRAH, Schriften zur frühen Islamgeschichte und zum Koran Band 9, s. 11–51.. 2020. Schiler & Mücke.
  23. Popp, 2010, s. 34–45
  24. Nevo, Y. E. & Koren, J.: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Prometheus Books, 2003.