Wikipedia

Vladimir Lenin

Neuvostoliiton Kansankomissaarien neuvoston johtaja
(Ohjattu sivulta V. I. Lenin)

Vladimir Iljitš Lenin (ven. Влади́мир Ильи́ч Ле́нин; yleensä V. I. Lenin), alkuperäinen sukunimi Uljanov (ven. Влади́мир Ильи́ч Улья́нов Ru-Lenin.ogg kuuntele ääntämys (ohje); 22. huhtikuuta (J: 10. huhtikuuta) 1870 Simbirsk, Venäjän keisarikunta – 21. tammikuuta 1924 Gorkin kylä lähellä Moskovaa) oli venäläinen vallankumouksellinen, bolševikkipuolueen johtaja ja leninistisen ideologian perustaja.

Vladimir Lenin
Lenin vuonna 1918.
Lenin vuonna 1918.
Neuvostoliiton Kansankomissaarien neuvoston johtaja
30. joulukuuta 1922 – 21. tammikuuta 1924
Seuraaja Aleksei Rykov
Venäjän SFNT:n Kansankomissaarien neuvoston johtaja
8. marraskuuta 1917 – 21. tammikuuta 1924
Seuraaja Aleksei Rykov
Henkilötiedot
Syntynyt22. huhtikuuta (J: 10. huhtikuuta) 1870
Simbirsk, Venäjän keisarikunta
Kuollut21. tammikuuta 1924 (53 vuotta)
Gorki Leninskie, Neuvostoliitto
Ammatti juristi
Puoliso Nadežda Krupskaja
Tiedot
Puolue Neuvostoliiton kommunistinen puolue
Uskonto ateisti
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Nimi Lenin oli alkujaan yksi Vladimir Uljanovin vallankumouksellisista salanimistä.[1] Erään selityksen mukaan nimi Lenin on muunnos Siperian Lena-joesta ja tarkoittaa joen varren asukasta.[2] Toisen selityksen mukaan nimi saatiin Leninin paossa käyttämästä passista, joka oli kuulunut Nikolai Lenin -nimiselle todelliselle henkilölle.[3]

Leninin kontribuutiot marxilaiseen ajatteluun tunnetaan leninisminä. Lenin kehitti muiden muassa ajatukset demokraattisesta sentralismista ja kannatti kurinalaista kaaderia, vallankumouksen etujoukkoa.

Varhaisvuodet muokkaa

 
Lenin noin vuonna 1887.
 
Lenin, kuva pidätysajalta. Joulukuu 1895.

Leninin isä Ilja Nikolajevitš Uljanov (1831–1886) oli korkeasti koulutettu matemaatikko ja toimi virkamiehenä julkisen koulutuksen kehittäjä ja kohosi virka-asemansa perusteella perinnölliseen aatelistoon.[4][5]

Ilja Uljanov oli ajatusmaailmaltaan vapaamielinen ja toimi tavoitteenaan demokratian edistäminen Venäjällä ja esimerkiksi ilmaisen yleisen koulutuksen alulle panija. Iljan suku oli alun perin nimeltään Uljanin ja taustaltaan joidenkin lähteiden mukaan talonpoikainen mordvalainen[6][5], joidenkin lähteiden mukaan tšuvassi.[7]

Leninin äiti, Maria Aleksandrovna Blank (1835–1916), tunnettiin vapaamielisenä. Äidin kautta Leninin esivanhemmista löytyy äidin äidinisän puolelta saksalaista verenperintöä, äidinisä puolestaan oli kristinuskoon kääntynyt juutalainen Alexander Blank. Lisäksi Leninillä sanotaan olleen isänäidin puolelta kalmukkilaista tai kirgiisiläistä sukutaustaa ja hänen äitinsä äidinäiti oli Pietariin muuttanutta ruotsalaista sukua.[7][5] Leninin isä kuoli aivoverenvuotoon vuonna 1886 Leninin ollessa vasta kuudentoista vanha.

Lenin kastettiin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Hän kääntyi 16-vuotiaana kuitenkin ateistiksi tutustuttuaan 1700-luvun valistusfilosofiaan. Leninin kiinnostus valistusajan tietoteoriaan näkyi hänen myöhemmissä teoksissaan.[8]

Opinnot ja poliittinen herääminen muokkaa

Toukokuussa 1887 Leninin vanhin veli, narodnikkiliikkeessä mukana ollut Aleksandr hirtettiin osallistumisesta keisari Aleksanteri III:n salamurhayritykseen. Tämä sai Leninin radikalisoitumaan, ja osallistuttuaan opiskelijamielenosoituksiin hänet pidätettiin ja erotettiin vielä samana vuonna Kazanin yliopistosta. Lenin jatkoi opiskeluaan itsenäisesti ja opetteli muun muassa viisi vierasta kieltä, latinan, kreikan, saksan, ranskan ja englannin.[9] Vuonna 1891 hän sai oikeuden toimia lakimiehenä.

Lenin ei kuitenkaan jäänyt lakimiesuralle, vaan liittyi vallankumoukselliseen toimintaan ja johti marxilaisia opintokerhoja keskittäen toimintansa suurimmaksi osaksi Pietariin. Vallankumouksellisen toimintansa johdosta hänet pidätettiin 7. joulukuuta 1895, ja viranomaiset pitivät häntä vangittuna vuoden ajan. Tämän jälkeen hänet karkotettiin kolmeksi vuodeksi Siperiaan Jeniseiskin kuvernementissa sijaitsevaan Šušenskojen kylään. Siellä karkotettujen annettiin melko rauhassa jatkaa kirjallisia töitään ja solmia yhteistyösuhteita keskenään.[10] Šušenskojeen oli karkotettuna myös suomalainen vallankumouksellinen Oskar Engberg, jonka kanssa Lenin ystävystyi. Karkotusaikanaan vuoden 1898 heinäkuun 10. päivänä Lenin meni naimisiin sosialistiaktivisti Nadežda Krupskajan kanssa.[11] Vuonna 1899 hän julkaisi teoksen Kapitalismin kehitys Venäjällä. Kirja julkaistiin salanimellä Vladimir Iljin. Teos käsitteli kattavasti keisarikunnan kansantaloutta, pääosin venäläisen marxismin perustajan Georgi Plehanovin näkemyksien pohjalta.[12]

Vuonna 1900 Leninin karkotustuomio päättyi. Hän matkusteli Venäjällä ja matkusti sitten Sveitsin Zürichiin, jossa hän tapasi Georgi Plehanovin. Tämän ja Aleksandr Potresovin kanssa hän suunnitteli Iskra-lehden perustamista. Lehden perustamisen jälkeen Lenin matkusti Saksan Nürnbergiin neuvottelemaan Saksan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen kuuluvien ystäviensä kanssa. Seuraavan syksyn hän vietti Münchenissä toimittaen Iskra-lehteä, jonka ensimmäiset painokset olivat pieniä, muutaman sadan kappaleen suuruisia. Iskra-lehdet salakuljetettiin Saksan, Itävallan ja Turkin rajojen ylitse Venäjälle.[13][14] Leninin vaimo Nadežda Krupskaja saapui Müncheniin 1. huhtikuuta 1901 ja Nadeždan äiti Jelizaveta Vasiljevna toukokuussa 1901. Nadežda huolehti Iskran kirjeenvaihdosta ja Jelizaveta Vasiljevna avusti salakielisten kirjeiden kirjoittamisessa.[15]

Lenin siirsi 1902 Iskra-lehden toimituksen Münchenistä Lontooseen huomattuaan Baijerin poliisin tarkkailevan heidän toimiaan.[16] Syksyllä 1902 Siperiasta paennut Lev Trotski tapasi Leninin Lontoossa ja Lenin ehdotti häntä Iskra-lehden toimitusneuvoston jäseneksi Georgi Plehanovin vastustaessa tätä.[17] Iskra-lehden toimitusneuvoston jäsen Juli Martov ehdotti toisessa edustajakokouksessa lehden toimituksen siirtämistä Sveitsiin Geneveen Georgi Plehanovin vuoksi. Lenin äänesti tätä ehdotusta vastaan kaikkien muiden jäsenten kannattaessa sitä. Huhtikuussa 1903 Iskra-lehden toimitus siirtyi Geneveen.

Bolševikkipuolueen synty muokkaa

Lenin nousi Venäjän sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa vaikutusvaltaiseen asemaan.

Lenin kirjoitti vuosien 1901–1902 välisenä aikana Mitä on tehtävä -nimisen kirjan, joka käsitteli puhdasoppista marxilaista näkemystä puolueen organisaatio-ongelmista. Lenin korosti kirjassa, että Venäjän poliittinen kulttuuri poikkesi Saksasta ja Englannista ja että tsaarinvalta pakotti käyttämään narodnikkien jo 1870-luvulla kehittämiä maanalaisen toiminnan muotoja.[2] Tämän kirjan hän kirjoitti salanimellä N. Lenin, jolla hänet tunnettiin siitä lähtien. Kirja sai osakseen erittäin ristiriitaisen vastaanoton marxilaisissa piireissä. Kirjasta tuli 1900-luvun poliittinen klassikko ja sen on sanottu johtaneen kiistaan, jonka ansiosta kommunistinen puolue syntyi.[18][19]

Maaliskuussa 1902 perustettu edustajakokouksen järjestelykomitea päätti, Leninin ollessa yhtenä päättämässä, mitkä ryhmät Euroopassa ja Venäjällä saivat osallistua Belgian Brysselissä pidettävään puolueen toiseen edustajakokoukseen. Lenin oli järjestänyt Iskran edustajille edustajakokoukseen enemmistön.[20] Edustajakokous aloitettiin 17. heinäkuuta 1903, mutta Belgian poliisin aiheuttamien hankaluuksien vuoksi kokous siirrettiin Lontooseen, jossa kokousta pidettiin Veljeyden kirkossa 30. heinäkuuta 1903 ja jatkettiin vielä English Clubissa Charlotte Streetillä. Kokouksessa käsiteltiin puolueen ohjelmaa, agraarikysymystä ja puolueen sääntöjä. Puolueen johtamisesta käydyt keskustelut päättyivät Leninin ja Plehanovin näkemyksen voittoon, jolloin Bundin ja muiden ryhmittymien edustajat marssivat kokouksesta ulos. Lenin nimitti voittoa saanutta ryhmäänsä enemmistöläisiksi eli bolševikeiksi ja hävinnyttä Juli Martovin ryhmää vähemmistöläisiksi eli menševikeiksi.[21] Lenin kirjoitti edustajakokouksen tapahtumista artikkelissaan ”Askel eteenpäin, kaksi taaksepäin”.[2] Tässä kokouksessa perustettiin Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue, puolueen keskuskomitean jäseniksi valittiin Gleb Krzizanovski, F. V. Lengnik ja V. A. Noskov. Iskra-lehden toimitusneuvostossa oli nyt entisen seitsemän jäsenen sijaan vain Juli Martov, Lenin ja Georgi Plehanov.

Genevessä lokakuussa 1903 pidetyssä Venäläisten sosialistien ulkomaisenliiton edustajakokouksessa Juli Mortov hyökkäsi Leniniä vastaan, Georgi Plehanov siirtyi Juli Mortovin ja menševikkien puolelle. Axelrod ja Martov syyttivät Leniniä siitä, että hän pyrki tekemään puolueesta kenraalijoukon ilman armeijaa.[22] Bolševikeista tuli nyt vähemmistö, Lenin erosi Iskrasta ja puolueneuvostosta.[23]

Vuonna 1903 Lenin johti bolševikkiosaa sen erottua menševikeistä.[24] Tämä jako johtui suureksi osaksi Leninin pamfletista Mitä on tehtävä?. Puolue tulisi rajata yksinomaan ammattivallankumouksellisille, Lenin halusi muut työläiset ja sympatisoivat idealistit pois puolueesta. Puolueesta pitäisi myös tehdä tiukan keskusjohtoinen, jotta se pystyisi vallankumoukseen.[25][22] Lenin oli huomannut, että työläisillä itsellään ei ollut vallankumouksen vaatimaa yhteistä tahtoa, koska kapitalismin aikana heidän olonsa olivat parantuneet hieman. Lenin ei myöntänyt tämän johtuvan kapitalismista vaan siirtomaista (imperialismista) ja sanoi olojen parantumisen olevan eräänlaista työläisten lahjontaa. Myöhemmin Lenin sai myös Lev Trotskin vakuutettua siitä, että työläisten sijaan kumous onnistuisi vain ammattivallankumouksellisilta, minkä seurauksena menševikkeihin jäänyt Trotski lopulta vaihtoi puolta.[26]

Leninin puoluekäsityksen ydin oli johtajuus. Työläiset tarvitsivat tietoisuutensa ohjausta, joka tuli korkeammalla tasolla olleelta älymystöltä. Älymystön päätehtävä oli kasvattaa työväenluokka kypsäksi toteuttamaan vallankumous. Kasvatustyö puolestaan ei onnistuisi vain julkaisemalla artikkeleita, vaan siihen tarvittiin puoluetta. Älymystöllä oli tieteellistä tietoa, jota tarvittiin vallankumousteorian kehittämisessä, ja vain vallankumousteorialla varustettu puolue voi toivoa menestyvänsä vallankumouksen toteuttamisessa. Puolueen johtoon piti saada kokopäivävallankumouksellisia, jotka voivat toimia vain, jos heidän ei tarvinnut pelätä jäävänsä valitsematta uudelleen seuraavassa puoluekokouksessa.[2]

Menševikit toimivat enemmän Länsi-Euroopan puolueiden lailla, kun taas bolševikit olivat taistelujärjestö, joka pyrki kaatamaan tsaarinvallan muun muassa terrorilla. Menševikkien merkittävimpinä johtajana olivat Juli Martov, Georgi Plehanov ja Vera Zasulitš. Bolševikkeihin liittyivät myöhemmin monet entisistä menševikeistä muun muassa Lev Trotski, jonka taidot osaltaan auttoivat lokakuun vallankumouksen onnistumisessa, ja Aleksandra Kollontai.[27] Menševikit pitivät puoluejäsenyyden avoimena ja tekivät yhteistyötä myös muiden puolueiden kanssa ja sen jäseniä päätyi myöhemmin jopa toiseen Aleksandr Kerenskin johtamaan väliaikaiseen hallitukseen.[28]

Lenin oli Genevessä vuoden 1904 lopusta vuoden 1905 alkuun, mutta lähetti Venäjälle asiamiehiä perustamaan bolševikkien alueellisia konferensseja, joita perustettiin kolme. Ne lähettivät edustajansa elimeen, jonka nimeksi tuli Enemmistön komiteoiden toimisto. Leninin ja Bogdanovin johtamalla toimistolla oli kahdeksan jäsentä. Se perusti puolueen nimissä pienen kirjakustantamon.[29][2] Lenin perusti Vperjod-lehden (Eteenpäin) yhdessä Anatoli Lunatsarskin ja Bogdanovin kanssa. Iskran kilpailijaksi tarkoitettu viikkolehti aloitti ilmestymisensä 22. joulukuuta 1904.[24][2]

Venäjä oli aloittanut sodan Japania vastaan vuonna 1904 ja sota oli kääntynyt vuoden lopulla tappiolliseksi. Eserrie oli murhannut sisäministeri V. K. Plehwen kesällä 1904.[30] 9. tammikuuta 1905 Pietarin työläiset marssivat pappi Georgi Gaponin johdolla viemään anomusta Talvipalatsiin keisari Nikolai II:lle lakiasäätävän kokouksen koollekutsumiseksi. Anomuksessa esitettiin muun muassa progressiivisen tuloveron ja työsuojelulain säädännön aikaan saamista ja Venäjän–Japanin sodan lopettamista. Marssijoiden edessä marssi ortodoksikirkon pappi Georgi Gapon. Talvipalatsin lähelle päästyään heitä kehotettiin hajaantumaan, mutta he jatkoivat marssimistaan, ja sotilaat avasivat tulen surmaten kymmeniä ihmisiä. Joka puolella Venäjää alettiin lakkoilemaan ja syntyi mellakoita.[31]

Bolševikkien keskuskomitea kutsui kolmannen edustajakokouksen koolle vuonna 1905. Menševikit; Plehanov, Juri Martov ja muut iskralaiset, jotka eivät suostuneet osallistumaan Lontoon kokoukseen, kokoontuivat Genevessä. Lontoon kokoukseen osallistuivat bolševikit ja muutamat menševikkiedustajat. Kokous aloitettiin 12. huhtikuuta 1905 salaisessa istuntosalissa, jonka paikkaa ei tiedetä. Lenin esitti kokouksissa jyrkkiä mielipiteitä, joiden johdosta menševikit sanoivat Leninin pettäneen marxilaisuuden. Lenin vaati, että puolueen pitää käyttää hyväkseen syntynyt vallankumouksellinen tilanne ja puolueen on tämän tähden muutettava toimintatapojaan.[32]

Lenin matkusti Nadežda Krupskajan kanssa Genevestä Saksan kautta Tukholmaan, josta he matkustivat höyrylaivalla Helsinkiin, saapuen junalla Pietariin 8. marraskuuta 1905. Pietarissa ollessaan Lenin kirjoitti lehtiartikkeleita ja piti yhteyksiä puoluetovereihinsa, kävi puhumassa puolueen tilaisuuksissa ja kansankokouksissa. Lenin muun muassa kehotti bolševikkiosastoja aktiiviseen toimintaan.[33] Joulukuussa 1905 sosialidemokraattinen työväenpuolue järjesti Tampereella puoluekonferenssin, jossa Lenin ja Stalin tapasivat toisensa ensimmäisen kerran.

Vuodet maanpaossa muokkaa

Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen joulukuussa Moskovassa bolševikkien aseellinen vallankaappausyritys epäonnistui, ja Lenin joutui lähtemään turvallisuussyistä maanpakoon Suomeen vuonna 1907. Lenin asui sen jälkeen useita kertoja Suomessa ja matkusteli Euroopassa osallistuen erilaisiin sosialistisiin kokouksiin ja muuhun toimintaan.[34]

Lenin aloitti yhteistyön menševikkien kanssa. Menševikit vastustivat monia Leninin näkemyksiä, mutta Lenin kannatti heidän ehdotustaan osallistua vaalikampanjaan Kaukasiassa. Puolueen keskuskomiteaan kuului nyt seitsemän menševikkiä ja kolme bolševikkia, mutta Lenin ei ollut heidän joukossaan. Bolševikkiryhmä perusti salaisen bolševikkikeskuksen, jonka jäseniksi valittiin Lenin, Bogdanov ja Leonid Krasinin.[35] Bolševikkiryhmä perusti Suomen puolelle Terijoen Kuokkalaan Villa Vasan huvilaan tukikohtansa, jossa Lenin ja muutamat muut bolševikit työskentelivät 15 kuukauden ajan. Kuokkalasta Lenin matkusti tärkeisiin kokouksiin, joita pidettiin Suomessa ja Lontoossa sekä Stuttgartissa. Venäjälle Lenin ei enää matkustanut ennen vuotta 1917.[36][34]

Lenin oli saavuttanut menševikeille asettamansa poliittiset tavoitteensa ja lopetti yhteistyön vuonna 1907.[36] Kuokkalasta Lenin ja muut bolševikit joutuivat lähtemään kesäkuussa 1907, uusi bolševikkikeskus perustettiin Pariisiin.[36] Pariisissa Lenin kirjoitti lähinnä vain päivänpoliittisiin kysymyksiin liittyneitä artikkeleita ja reagoi tapahtumiin johtamatta mitään käytännön toimintaa. Hän kävi lukuisissa kokouksissa puhumassa ja tuli puhujana tunnetuksi sekä yleistajuisesta asioiden käsittelytavastaan että persoonallisesta esiintymisestään. Lenin solmi ystävyyssuhteen venäläis-ranskalaiseen bolševikkiin Inessa Armandiin. Lenin vaihtoi asuinpaikkaa Pariisista Longjumeauhon, sieltä Krakovaan ja viimein syksyllä 1914 Berniin.[2]

Maailmansodan syttyminen elokuussa 1914 oli tapahtuma, johon Lenin ja puolueen keskuskomitea reagoivat julkilausumalla venäläisen sosialidemokratian näkökulmasta. Puolueen linjaksi päätettiin ottaa sosialistisen vallankumouksen propagoiminen sodan kaikissa mahdollisissa vaiheissa, tasavaltojen propagoiminen ja pyrkimys niiden muuttamiseksi tasavaltaisiksi Euroopan Yhdysvalloiksi ja tietysti Venäjän vallankumouksen edistäminen. Sotaa koskeneissa kirjoituksissaan Lenin yritti selittää sitä kansantaloudellisilla tekijöillä kuten kansainvälisen talouden keskittymisellä, tuotannon kartellisoitumisella, siirtomaiden riistolla ja pääoman ylivaltiollisella liikkuvuudella. Tästä selitysmallista Lenin johti poliittisen ohjelman, jonka mukaan proletariaatin oli muutettava imperialistinen sota kansalaissodaksi, jossa se voi päästä kerta kaikkiaan eroon kansalliskiihkoisen porvariston vallankäytöstä. Kesällä 1916 Lenin sai valmiiksi kapitalismin kasautumisvaiheen muuttumista imperialismiksi käsitelleen empiirisen tutkielman nimeltään Imperialismi, kapitalismin korkein vaihe.[2]

Helmikuun vallankumous muokkaa

Pääartikkeli: Helmikuun vallankumous

Ensimmäisen maailmansodan nöyryytykset ja pula veivät tsaarinvallan suosion pohjalukemiin. Silti vielä tammikuussa 1917 Lenin arvioi, että tsaarinvalta ei kukistuisi hänen elinaikanaan.[37][38] Helmikuun vallankumouksessa 1917 duuman väliaikainen komitea otti vallan käsiinsä ja asetti väliaikaisen hallituksen. Sen johtoon tuli liberaalidemokraattisen kadettipuolueen ruhtinas Georgi Lvov ja yhdeksän muuta kadettipuolueen ministeriä duuman liberaalienemmistön vuoksi.[39]

Koska Pietarin neuvosto oli jo yhtä merkittävä, tai merkittävämpi valtakeskus kuin hallitus, hallitukseen otettiin mukaan ainoana sosialistina neuvoston kakkosmies, sosialistivallankumouksellisten Aleksandr Kerenski. Väliaikainen hallitus antoi kansalle ihmisoikeudet, lakkautti sensuurin ja kuolemantuomion sekä vapautti poliittiset vangit muttei taipunut Saksan rauhanehtoihin, missä kaikki puolueet sosialistisia myöten tukivat sitä. Kansa kuitenkin oli yhä erittäin tyytymätön jatkuvaan sotaan, mikä kuukausien mittaan vei hallituksen suosiota.[40]

Venäjä oli edeltävien kolmen vuoden aikana käynyt sotaa, jossa oli kaatunut yli miljoona venäläistä. Suurin osa kuolleista oli pakkovärvättyjä rivimiehiä, joita käytettiin ensimmäisen maailmansodan taisteluissa lähinnä tykinruokana. Sodan suoraan ja välillisesti aiheuttamat siviilitappiot, joita ei ole tilastoitu luotettavasti, eivät myöskään jääneet vähäisiksi. Viimeinen naula arkkuun oli kesällä 1917 surkeasti epäonnistunut ja jopa 400 000 venäläisen hengen vaatinut Kerenskin hyökkäys, jonka seurauksena Venäjän armeija käytännössä romahti. Sodan vastustaminen oli Leninin päätavoitteita, ja hän halusi lopettaa sen mahdollisimman pian.[41]

Takaisin Venäjälle 1917 muokkaa

 
Leninin junamatka Sveitsistä Venäjälle 1917.

Saksan hallitus näki tilaisuutensa ja lähetytti Leninin Suomen kautta Venäjälle tekemään vallankumouksen, jotta maa irtautuisi sodasta. Saksan hallituksen luvalla Lenin pääsi matkustamaan Sveitsistä ”sinetöidyssä junassa” Saksan läpi Ruotsiin ja sieltä edelleen Suomeen.[42] Matkaseurana olivat Nadežda Konstantinova, Zinovjevit, Karl Radek, Inessa Armand ja Fritz Platten sekä muita, yhteensä 32 emigranttia.[43] ”Sinetöinnistä” huolimatta heinäkuussa pääministerin paikan liberaaleilta saanut SR:n Kerenski väitti myöhemmin Leniniä saksalaisten agentiksi.[44][45]

16. huhtikuuta 1917 Lenin saapui Pietariin (siihen aikaan venäjäksi Petrograd) Suomen asemalle ja otti bolševikkiliikkeen komentoonsa ja haukkui väliaikaista hallitusta tukeneet Pravdan toimittajat Lev Kamenevin ja Josif Stalinin. Lenin asettui Huhtikuun teeseissä tukemaan neuvostovaltaa, vaikka bolševikeilla ei ollut vielä merkittävää valtaa neuvostoissa.[42]

»Ei parlamentaarinen tasavalta – palaaminen siihen työläisten edustajien neuvostoista olisi askel taaksepäin, – vaan työläisten, batrakkien ja talonpoikien edustajain Neuvostojen tasavalta koko maassa, alhaalta ylös asti --[46]»

Entinen bolševikki ja otsovisti Aleksinski syytti Leniniä saksalaisten vakoojaksi viitaten Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen rahoituslähteisiin, minkä seurauksena Leniniä vastaan käynnistettiin kiivas lehdistökampanja. Koska tappouhkauksiakin esitettiin, Lenin ja Zinovjev pakenivat rajan tuntumaan, mistä Lenin jatkoi myöhemmin Suomeen. Suomessa Lenin valmisteli kolmea kirjoitusta: artikkeleita ”Uhkaava katastrofi ja kuinka sitä vastaan on taisteltava” ja ”Kykenevätkö bolševikit pitämään valtiovallan?” sekä valtio-opilliseksi pääteokseksi tarkoitetun Valtion ja vallankumouksen loppulukua.[43]

Lokakuun vallankumous muokkaa

Pääartikkeli: Lokakuun vallankumous

Bolševikit yrittivät jo heinäkuussa vallankaappausta Trotskin johdolla Leninin suunnitelmien mukaan, mutta yritys epäonnistui. Tuolloin bolševikkeja tukevassa konekiväärikomppaniassa levitettiin huhuja, että yksikkö siirrettäisiin rintamalla Saksaa vastaan. Rykmentinkokous kehotti sotilaita kapinaan ja matruusit siirtyivät laivoihin ja lähtivät ottamaan Pietaria haltuunsa. Joukko suuntasi bolševikkien päämajaan Krzezińskan palatsille, jossa Leniniä vaadittiin ottamaan johto. Matkalla Taurian palatsiin vaatimaan neuvostoa ottamaan vallan käsiinsä, tavattiin SR:n johtaja Viktor Tšernov, jota oltiin viemässä ammuttavaksi, mutta Trotski sai hänet pelastettua. Lopulta rintamalta tulleet joukot piirittivät Krzezińskan palatsin ja väliaikainen hallitus määräsi bolševikkijohtajat Leninin, Trotskin, Grigori Zinovjevin, Lev Kamenevin ja Anatoli Lunatšarskiin pidätettäväksi.[47]

Liberaalit vetäytyivät pian hallituksesta ja se jäi sosialisteille Kerenskin johdossa. Kerenskin suunnitteleman hyökkäyksen epäonnistuttua ja armeijan menetettyä satatuhatta miestä väliaikaisen hallituksen asema heikkeni entisestään. Kerenski pelkäsi että syytökset bolševikkeja vastaan vahvistaisivat oikeistoa, joten bolševikkien lehdet saivat jatkaa ilmestymistään eikä punakaartia riisuttu aseista.[48]

Ylipäällikkö Lavr Kornilov vaati täysiä valtuuksia järjestyksen palauttamiseksi ja estämään bolševikkikaappauksen ja lähetti Krymovin ratsuväkiarmeijakunnan Pietariin. Väliaikainen hallitus tulkitsi tämän kapinaksi ja Kerenski pyysi apua ”kaikilta demokraattisilta voimilta”, myös bolševikeilta. Bolševikit saivat aseistaa punakaartinsa ja panssarikansiristeilijä Auroran matruusit kutsuttiin puolustamaan Talvipalatsia. Kornilovin kapinan jälkeen bolševikkeja alettiin vapauttaa vankiloista ja johtajat palasivat, paitsi Lenin, joka piileskeli Suomessa.[49]

Kornilovin oikeistolaisen kapinan jälkeen Lenin päätteli, ettei neuvostoilla ole mahdollisuuksia menestyä, kun vastapuolen otteet kovenevat. Hän alkoi vaatia aseellista kansannousua. Syyskuussa Lenin lähetti kirjeet, joissa ilmoitti kansannousun hetken koittaneen. Lokakuussa, kun Lenin Pietariin saavuttuaan osallistui salaa keskuskomitean kokoukseen, hanke viimein hyväksyttiin äänin 10-2 ja se pantiin toimeen 25. lokakuuta (7. marraskuuta). Väliaikainen hallitus koki viimeiset tappionsa, kun saksalaiset valtasivat Itämeren saaria, Kronstadt ja Pietari valmistautuivat hyökkäykseen ja kaupungin evakuointia valmisteltiin. Suuriruhtinaiden palatseja alettiin ryöstellä ja kapinasta puhuttiin jo yleisesti. Trotski nimettiin Pietarin neuvoston puheenjohtajaksi. Varuskunnan ja hallituksen välille syntyi aseellinen yhteenotto, kun hallitus pyrki siirtämään epäluotettavat joukot rintamalle.[50][43]

Bolševikit aloittivat kapinan Trotskin johdolla. Sen keskuksena oli Smolnan entinen aatelisneitojen instituutti. Kaappaus eteni huomaamattomasti, eikä kohdannut minkäänlaista vastarintaa. Tekijäjoukko oli melko pieni, muun muassa joitain tuhansia varuskunnan sotilaita ja joitain satoja bolševikkeja, mutta Kerenskin hallitus oli käynyt niin heikoksi, että vastustus oli olematonta ja kumous oikeastaan veretön. Yöllä Lenin kutsui koolle keskuskomitean muodostamaan hallitusta. Ministerejä nimitettiin kansankomissaareiksi Ranskan suuren vallankumouksen malliin. Lenin ehdotti Trotskia kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajaksi, mutta tämä kieltäytyi muun muassa juutalaisuutensa vuoksi ja Lenin otti tehtävän. Trotskille tulivat ulkomaanasiat.[51]

Samana iltana alkoi toinen yleisvenäläinen työläisten ja sotilaiden neuvostojen edustajakokous Smolnan juhlasalissa. Trotski julisti väliaikaisen hallituksen lakanneen olemasta ja Leninin työläisten ja talonpoikien vallankumouksen voittaneen. Tällä välin väliaikainen hallitus istui yhä Talvipalatsissa, josta Kerenski pakeni rintamalle etsimään lisäjoukkoja. Talvipalatsin puolustajat lähtivät hiljakseen pois. Viimein Auroran tykillä ammuttiin yksi laukaus, Talvipalatsi vallattiin ja ministerit kiikutettiin Pietari–Paavalin linnoitukseen.[44][52] Lenin oli Smolnan käytävällä huomauttanut Trotskille, että siirtymä illegaalisuudesta ja takaa-ajetun asemasta vallankäyttäjäksi on liian suuri, se panee pään pyörälle.[43]

Neuvosto-Venäjän johtoon muokkaa

Bolševikkipuolue siunasi monien kyläyhteisöjen jo kesällä 1917 tekemät maanjaot, mutta parissa kuukaudessa se riisti vallan neuvostoilta, ammattiliitoilta, sosialistisilta puolueilta, korttelikomiteoilta ja muilta, jotka olivat itsenäisesti taistelleet vanhaa valtaa vastaan. Joulukuussa tästä seurasi laajoja lakkoja bolševikkeja vastaan. Lenin perusti salaisen poliisin Tšekan 20. joulukuuta 1917 jahtaamaan ”vallankumouksen vastustajia”.[53]

8. marraskuuta 1917 Lenin valittiin kansankomissaarien neuvoston puhemieheksi eli neuvosto-Venäjän johtajaksi. Lenin halusi tehdä välittömästi rauhan saksalaisten kanssa, kun taas moni muu bolševikki arvioi sodan johtavan vallankumoukseen Saksassakin, eikä Lenin saanut hyväksyntää Saksan tiukoille rauhanehdoille ennen kuin Saksa valtasi Baltian ja läheni Pietaria. Brest-Litovskin rauhansopimuksessa 3. maaliskuuta 1918 neuvosto-Venäjä luopui Baltian maista, alueistaan Puolassa, Ukrainasta ja Suomesta.[54][55]

Huhtikuussa 1918 julkaistiin Leninin kirjoitus ”Neuvostovallan lähimmät tehtävät”, jossa hän määritteli periaatteita, joiden avulla voitiin päästä alulle sosialismissa. Neuvostot olivat nimellisesti uudentyyppisen valtion korkein vallankäyttäjäkunta, mutta lisäksi vallankumous tarvitsi ”raudanlujaa kättä”, demokraattista sentralismia ja proletariaatin diktatuuria sekä rahaa.[43]

Lenin kieltää muut puolueet muokkaa

25. marraskuuta 1917 pidetyissä perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleissa bolševikit saivat vain 25 % äänistä. Suurimmaksi puolueeksi nousi Sosialistivallankumouksellinen puolue (SR), joka sai noin 40 % äänistä. SR-puolueen vasemmistosiipi eli vasemmistososialistivallankumoukselliset olivat kuitenkin liittoutuneet bolševikkien kanssa ja Lenin lähetti bolševikkeja tukeneet matruusit sulkemaan perustuslakia säätävän kokouksen 19. tammikuuta 1918.[56]

Perustuslakikokouksen sijaan bolševikit julistivat hallituksensa olevan vastuussa neuvostoille (sovjet), joiden edustajakokoukseen bolševikit ja vasemmisto-SR:läiset saivat yli 90 %:n enemmistön. Bolševikit muodostivat hallituksen yhdessä heitä tukeneiden vasemmisto-SR:ien kanssa, mutta sittemmin rauhansopimukseen (3. maaliskuuta 1918) tyytymättömät vasemmisto-SR:läisetkin alkoivat vastustaa bolševikkeja.[57]

Kaikkien ei-bolševististen ryhmien (sosialististen ja ei-sosialististen) pyrkiessä torjumaan bolševikkien valtapyrkimyksiä Lenin vangitsi tai ammutti niiden jäseniä sekä lakkautti järjestöjä. Vasemmisto-SR:läinen Jakov Bljumkin murhasi heinäkuussa Saksan lähettilään, kreivi von Mirbachin, tarkoituksenaan aloittaa uudelleen sota Saksaa vastaan. Samassa yhteydessä puolue järjesti kapinan Moskovassa, jonne hallitus oli siirtynyt. 30. elokuuta SR:läiset murhasivat bolševikkijohtajat Moisei Uritskin ja V. Volodarskin.[58]

Leninin selitys bolševikkien yksinvallalle oli, että työväestön enemmistö oli heidän takanaan. Hän kehitteli näkemystään bolševikeista proletariaatin vallankumouksellisena etujoukkona, jonka tuli iskeä oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Bolševikkien iskuryhmät onnistuivat tärkeissä suurissa kaupungeissa ja maaseudun asukkaat saivat seurata valtataistelua sivusta.[43]

Murhayritys muokkaa

30. elokuuta vuonna 1918 sosialistivallankumouksellinen Faina Kaplan ampui Leniniä kolmesti; tämä haavoittui mutta parani. Tapaus saattoi silti vaikuttaa Leninin terveyden myöhempään heikkenemiseen.[59] Vasemmisto-SR:läisiin kuulunut Kaplan oli ollut elinkautisessa vankeudessa 1906–1917 tsaarin virkamiehen murhayrityksestä. Hän kannatti perustuslakikokousta ja piti Leniniä vallankumouksen petturina. Arvioiden mukaan Kaplan toimi oma-aloitteisesti.[60]

Tšekan kuulusteluissakaan Kaplan ei suostunut paljastamaan rikostovereitaan, joten hänet ammuttiin 3. syyskuuta 1918. Samana päivänä Izvestija-lehdessä bolševikit vaativat ”murskaamaan vastavallankumouksen hydran massiivisella terrorilla”, ja 5. syyskuuta puolalaisen Feliks Dzeržinskin johtama Tšeka antoi määräyksen ”punaisesta terrorista.” Seuraavina kuukausina myös teloitettiin 800 SR-läistä ja muuta vastustajaa oikeudenkäynneittä. Ajan mittaan luvut vain nousivat, jopa viralliset luvut puhuivat tuhansista. Sosialistivallankumouksellinen puolue kiellettiin. Menševikkien sallittiin aloittaa marraskuussa uudelleen toimintansa, kun he lupasivat pysyä lojaalisti oppositiossa.[61]

Sisällissota muokkaa

Pääartikkeli: Venäjän sisällissota
 
Lenin puhuu vuonna 1919.
 
Lev Trotski, Lenin ja Lev Kamenev 1919.

Venäjän sisällissota puhkesi tavallaan touko–kesäkuussa 1918, puolisen vuotta vallankumouksen jälkeen, aluksi kaupungeissa Volgan varrella bolševikkeja tukevien neuvostojen ja itävalta-unkarilaisista sotavangeista kootun tšekkoslovakilegioonan välillä. Taistelut rohkaisivat SR:n opposition perustamaan Samarassa komitean perustuslakikokouksen pelastamisen puolesta (Комуч). Tämä sai bolševikit karkottamaan SR:t ja menševikit paikallisista neuvostoista. Kadettipuolue puolestaan kokoontui heinäkuussa 1918 Omskiin perustaen Siperian väliaikaisen hallituksen. Nämä osapuolet jopa liittoutuivat Ufassa syyskuussa, mutta amiraali Aleksandr Koltšak julisti itsensä ylimmäksi johtajaksi ja karkotti sosialistit.[62]

Varsinaisesti sisällissodan katsotaan puhjenneen maaliskuussa 1919. Sekalaisista ryhmistä (muun muassa tsaarinvaltaa tukevat, kasakat) koostuvat valkoiset armeijat taistelivat puna-armeijaa vastaan, länsivaltojen tukemina. Valkokaarti saavutti aluksi merkittävää menestystä, mutta vuoden 1920 alkuun mennessä puna-armeija oli käytännössä kukistanut valkoiset ja sota oli pääosin ohi, joskin Krimillä olleiden Pjotr Wrangelin joukkojen kimppuun puna-armeija ehti vasta vuoden lopulla. Vuoden 1919 voitot sisällissodassa olivat saaneet puna-armeijan hyökkäämään Ukrainan valloittanutta Puolaa vastaan tarkoituksenaan päästä Saksaan asti. Entinen keisari Nikolai II teloitettiin perheineen heinäkuussa 1918 Jekaterinburgissa Leninin ollessa tietoinen käskystä.[63]

Lenin väitti kapitalismin olevan yhteydessä imperialismiin ja julisti vuonna 1917 kaikille kansoille ja vähemmistöille rajoittamattoman itsemääräämisoikeuden. Kuitenkin, kun sisällissodan jälkeen hänellä oli voimaa rajoittaa sitä, hän myös teki niin ja valloitti itsenäistyneet Armenian, Georgian ja Azerbaidžanin.[64]

Radikaali sosialismiin siirtyminen muokkaa

Venäjän keisarivalta oli teloittanut virallisesti 3 932 ihmistä vuosina 1825–1917 laillisin oikeudenkäynnein, joissa ”puolustusasianajajilla oli ainakin saman verran puhevaltaa kuin syyttäjilläkin”. Leninin johdolla bolševikit ylittivät tämän määrän neljässä kuukaudessa (maaliskuuhun 1918 mennessä).[65] Tosin suurin osa tsaarien tapattamista ihmisistä ei koskaan tullut viralliseen tietoon.[64]

Liberaalien väliaikainen hallitus oli helmikuun vallankumouksen jälkeen lakkauttanut kuolemanrangaistuksen, vapauttanut poliittiset vangit ja julistanut sanan-, paino- ja kokoontumisvapaudet. Vallankumouksen jälkeen Lenin ei nähnyt syytä palauttaa näitä oikeuksia, koska se olisi voinut vahingoittaa nuorta kommunistihallintoa.[66]

Lenin oli hyvin ankara vastustajilleen. Jo ennen vallankumousta pitämissään puheissa hän oli vannonut tuhoavansa porvariston luokan kokonaan. Tästä syystä hän puuttui pikkutarkasti vainojen yksityiskohtiin, mistä todisteena ovat säilyneet hänen lukuisat kirjeensä. Esimerkiksi kirjeessään 10. elokuuta 1918 Lenin kirjoitti:

»Toverit! Kulakkien kapina teidän viidessä piirikunnassanne on murskattava säälimättä. – – On luotava esimerkkitapaus. 1) Hirtettävä (ja sanon hirtettävä sillä tavalla, että ihmiset näkevät sen) ainakin sata kulakkia, porhoa, tunnettua verenimijää. 2) Julkaistava heidän nimensä. 3) Otettava heiltä kaikki vilja. 4) Nimettävä panttivangit, kuten ilmoitimme eilisessä sähkeessämme. Tehkää tämä sillä tavalla, että ihmiset satojen virstojen säteellä näkevät sen, vapisevat, ottavat opikseen ja toteavat: ne tappavat verta janoavat kulakit nyt ja tulevaisuudessakin. – –»

Tämän tueksi Lenin käski sulkea ”kulakit” (talonpojat), papit ja porvarit keskitysleireihin yhteiskuntaluokan tai ammatin perusteella riippumatta heidän teoistaan.[67]

Eräs Tšekan ohje 1. marraskuuta 1918 kuului:

»Me emme käy sotaa yksittäisiä henkilöitä vastaan. Me hävitämme porvariston luokkana. Älkää tutkinnassa etsikö asiakirjoja älkääkä todisteita siitä, mitä syytetty on tehnyt tai sanonut neuvostovaltaa vastaan. Ensimmäinen kysymys, joka teidän on hänelle esitettävä, koskee sitä, mihin luokkaan hän kuuluu, millainen on hänen alkuperänsä, kasvatuksensa, koulutuksensa, mikä hänen ammattinsa.[68]»

Lenin kirjoitti vuonna 1917:

»Köyhälistön etujoukon täytyy käyttää valtiota keskitetyn väkivallan ja pakon elimenä yhtä paljon riistäjien vastarinnan murtamiseksi kuin kansanjoukkojen pitämiseksi valvontansa alaisina.[69]»

Tyytymättömyys johtaa kapinoihin muokkaa

Neuvosto-Venäjän johto aloitti radikaalin sosialismiin siirtymisen 13. toukokuuta 1918 muodostamalla valtavia komennuskuntia takavarikoimaan talonpoikien ylimääräiset elintarvikkeet. Komennuskuntien jäsenet saivat palkkioksi osan itselleen ja lisäksi rahaa. Näin talonpojilta otettiin pois kannustimet. Tämä ei osoittautunut hyväksi ratkaisuksi, sillä ruoantuotanto romahti ja ruokapula paheni entisestään.[70]

Kansan keskuudessa ei oltu tyytyväisiä sosialismin toteutustapaan. Pula, talousromahdus ja nälkä saivat aikaan lukemattomia talonpoikien, merimiesten ja jopa työläisten kapinoita ympäri maata, toisinaan heinähangoin ja keihäin tykkejä ja konekiväärejä vastaan.[71] Kansannousut tukahdutettiin muun muassa ampumalla mielenosoittajia, julistamalla työsulkuja lakkoilevia työläisiä vastaan sekä pidättämällä heitä ja opposition aktivisteja, pommittamalla ja polttamalla kyliä, käyttämällä kemiallisia aseita ja hirttämällä epäiltyjä sekä sulkemalla kymmeniä tuhansia kapinallisten perheenjäseniä panttivangeiksi keskitysleireille (lähinnä naisia, lapsia ja vanhuksia).[72]

Lenin itse kertoi syyttömien kaltoin kohtelun häirinneen häntä, mutta ei puuttunut näihin asioihin. Hänelle oli tärkeintä päämäärä ja hän antoi erikseen käskyjä tuhota opposition mielenosoituksia. Esimerkiksi talonpoikien tunnetuimmasta eli Tambovin kapinasta (jossa oli vaadittu takavarikointien ja Tšekan lakkauttamista, vapaita vaaleja ja kaupan vapautta) Lenin kirjoitti Tšekalle: ”Tämä liike on ehdottomasti murskattava mitä pikimmin ja sellaisella tavalla, että esimerkki on mahdollisimman selvä.”[73] Kenraali Mihail Tuhatševskin johtamalla yli 30 000 miehen armeijalla meni kaksi vuotta (1919–21) tuhota vastarinta ylivoimaisesta aseistuksesta ja raaoista otteista huolimatta. Tambovin kapinan keskitysleireillä oli 50 000 ”panttivankia” ym. ja kuolleisuus oli 15–20 % kuukaudessa. Vaikka myös Tambovin kapina oli syntynyt spontaanisti, muista kansannousuista poiketen sen organisoi järjestelmälliseksi SR:n entinen aktiivi Aleksandr Antonov.[74]

Nälänhätä muokkaa

Radikaali sosialismiin siirtyminen romutti maan talouden, ja vuonna 1921 syntyi suuri nälänhätä. Länsimaiden ruokalähetyksistä huolimatta ainakin viisi miljoonaa ihmistä menehtyi nälkään 1921–22. Aikaisemmassa nälänhädässä 1891 Lenin oli itse asunut nälänhätäalueella mutta vastustanut ruoka-avun antamista. Hänen ystävänsä A. Beljakov muisteli kirjassaan Tiennäyttäjän nuoruus:[75]

»[Leninillä] oli rohkeutta sanoa suoraan, että nälänhädällä oli useita myönteisiä vaikutuksia, nimittäin teollisuusproletariaatin – – ilmaantuminen. – – Kun nälänhätä tuhoaa takapajuisen talonpoikaistalouden, lähestymme – niin hän selitti – objektiivisesti lopullista tavoitettamme, sosialismia, vaihetta joka seuraa heti kapitalismin jälkeen. Lisäksi nälänhätä tuhoaa uskon tsaariin että jopa Jumalaan.[76]»

Politbyroon jäsenille 19. maaliskuuta 1922 osoittamassaan kirjeessä hän selitti luonteenomaisella kyynisellä tavallaan, miten nälänhätää voitaisiin käyttää hyväksi.

»tappavan iskun antamiseksi vihollisen kalloon. – – Kun nämä nälkiintyneet nyt syövät ihmislihaa, kun teiden varsilla makaa satoja ja tuhansia ruumiita, meillä on juuri nyt ja vain juuri nyt tilaisuus (ja meidän siis pitää) takavarikoida kirkon omaisuus raivokkaalla tarmolla, säälimättömästi. – – Voimme siis nyt hankkia käsiimme satojen miljoonien kultaruplien aarteen. – – koska vain nälän synnyttämä epätoivo voi saada massat suhtautumaan toimiimme myötämielisesti tai ainakin puolueettomasti – – Olen hahmotellut toimintasuunnitelmamme tällaiseksi: julkisuudessa toimenpiteistä määrää toveri Kalinin (presidentti) yksin. – – pidättää Shujassa mahdollisimman runsaasti pappeja, pikkuporvareita ja porvareita, vähintäänkin muutama tusina, ja heitä on syytettävä suorasta tai välillisestä osallistumisesta kirkon omaisuuden takavarikoinnista annetun määräyksen väkivaltaiseen vastustamiseen. – – Mitä suurempi joukko taantumuksellisen papiston ja taantumuksellisen porvariston edustajia teloitetaan, sen parempi meille. Meidän on heti annettava kaikille näille ihmisille sellainen opetus, etteivät he enää uneksikaan minkäänlaisesta vastarinnasta vuosikymmeniin.[77]»

Uusi talouspolitiikka (NEP) muokkaa

Pääartikkeli: NEP

Sosialismi ei toteutunut Venäjällä läheskään yhtä helposti kuin Lenin oli ehkä kuvitellut.[78] Talonpojat eivät halunneet antaa viljojaan koko kansan hyväksi, koska ruokaa oli muutenkin vähän. Työläiset taas eivät halunneet tehdä töitä pienellä tai kokonaan puuttuvalla palkalla. Sosialistista yhteiskuntaa ei voinut rakentaa ilman varoja. Tämän vuoksi Lenin käynnisti uuden talouspolitiikan NEP:n, jossa hän palautti osittaisen yksityisomistuksen siinä toivossa, että maa vaurastuisi ja voisi sitten siirtyä sosialistiseen yhteiskuntamalliin. Tehtaita palautettiin yksityisten haltuun ja talonpojille taattiin omistus- ja myyntioikeus omiin tuotteisiinsa.[56]

Vuonna 1928 Neuvostoliiton talous saavutti maailmansotaa edeltäneen tason, mutta tuolloin Josif Stalin lakkautti NEP:n puolueen vähemmistön vastustuksesta huolimatta. Kirjoissaan Lenin antoi ymmärtää, että NEP:in oli tarkoituskin olla lyhytikäinen.[79]

Leninin kuolema muokkaa

 
Yksi viimeisimmistä valokuvista Leninistä. Otettu Gorkissa 15. toukokuuta 1923. Leninin rinnalla ovat hänen sisarensa Anna ja lääkäri A. M. Koževnikov.

Lenin poti vaikeaa verenpainetautia, joka aiheutti hänelle arterioskleroosin.[80] 25. toukokuuta 1922 Lenin sai ensimmäisen sydänkohtauksensa ja halvaantui oikealta puoleltaan.[59][81][82]

Saman vuoden joulukuun sydänkohtauksen jälkeen hän jätti aktiivipolitiikan. Toukokuussa 1923 Lenin siirtyi lääkärin neuvojen mukaan huvilalle Gorkiin lähellä Moskovaa. Kremlissä hän kävi tämän jälkeen vain muutaman kerran.[59] Lenin piti halvauksensa johdosta tilaansa toivottomana ja pyysi Stalinia myrkyttämään hänet, mistä Stalin kieltäytyi.[81] Lenin kuoli tammikuussa 1924. Kuolinsyynä oli ilmeisesti aivoverisuonten kovettuma, ateroskleroosi, ja osasyynä siihen oli hänen niskassaan säilynyt Kaplanin luoti.[59]

Kuoleman jälkeen Leninin ruumis palsamoitiin ja asetettiin näytille Moskovan Punaisen torin laidalle rakennettuun mausoleumiin.[83] Pietari, entinen Sankt-Peterburg nimettiin Leningradiksi Leninin mukaan. Kaikki tämä tapahtui Leninin omien toiveiden vastaisesti.[84]

”Testamentissaan” Lenin arvosteli kaikkia keskuskomitean johtohenkilöitä. Bolševikkien puoluekokokouksessa Stalin sai pitää vuonna 1922 myönnetyn pääsihteerin paikkansa ja selvisi voittajana väittelyissä ja valtataistelussa.[85] Testamentissaan Lenin oli pitänyt Stalinia liian karkeana johtamaan kommunistista puoluetta.[86]

Lenin ja Stalin muokkaa

Leninin ja Stalinin välillä ei ollut juuri poliittisia erimielisyyksiä, ja Stalin pitikin itseään Leninin oppilaana. Puolueen väittelyissä Stalin liittyi lähes poikkeuksetta Leninin puolelle vastustamaan muun muassa Trotskia ja muita oppositiolaisia.[87] Vuonna 1913 Stalin kirjoitti mainetta tuoneen teoksensa Marxismi ja kansallisuuskysymys, jota Lenin piti niin loistavana, että tahtoi julkaista sen puolueen virallisena poliittisena ohjelmana.[88] Vuonna 1922 Stalin nimitettiin puolueen pääsihteeriksi Leninin ehdotuksesta.[87]

Leninin sairastuttua lääkärit kielsivät häneltä poliittisen toiminnan, ja puolueen politbyroo nimitti Stalinin tiedonvälittäjäksi. Tänä aikana Stalin riiteli Leninin puolison Nadežda Krupskajan kanssa. Kuultuaan riidasta Lenin loukkaantui ja saneli ”testamenttinsa”, jossa hän arvosteli Stalinin käytöstapoja ja arvosteli muitakin puolueen johtohenkilöitä. Leninin kuoleman jälkeen ”testamentti” luettiin bolševikkien 13. puoluekokouksessa ja valtuutetut tahtoivat Stalinin jatkavan puolueen pääsihteerinä.[85]

Ideologia ja politiikka muokkaa

Poliittinen teoria muokkaa

” Kun katselen sosiaalidemokraatteja, jotka ylpeästi ja omahyväisesti julistavat, että me emme ole anarkisteja, varkaita emmekä ryöstäjiä, vaan kaiken sellaisen yläpuolella, joudun kysymään itseltäni: ymmärtävätkö nämä ihmiset lainkaan mitä puhuvat? [89] ”

Leninin maailmankuva oli muotoutunut 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, ja sittemmin hän arvioi, ettei 1900-luvulla ollut hänelle enää paljonkaan älyllistä tai tiedollista annettavaa.[90] Sen sijaan hän keskittyi sosialistisiin ajattelijoihin Karl Marxiin, Friedrich Engelsiin, Georgi Plehanoviin ja Karl Kautskyyn, joista kahdelle viimeiselle hän myöhemmin käänsi selkänsä. Lenin kuitenkin ihaili Niccolò Machiavellia ja Charles Darwinia (hänen työhuoneessaan Kremlissä oli pieni apinan muotoinen pöytäkoriste, jossa luki Darwinin nimi), palasi myöhemmin myös Aristoteleen pariin ja löysi maailmansodan aikana G. W. F. Hegelin ja saksalaisen sotateoreetikon Carl von Clausewitzin, jotka jättivät Leninin ajatteluun omat jälkensä. Ehdottomina esikuvinaan hän piti Marxia ja Engelsiä, ja itseään ainoana oikeana ja korvaamattomana Marxin tulkitsijana. Pääoman Lenin uskoi olevan ikuisesti toden teoksen.[90][2] Suhde Friedrich Nietzschen moraalifilosofiaan oli kaksinainen.[91]

Maanpaossa viettämiensä vuosien aikana Lenin kiinnostui pyrkimyksestä argumentoida filosofian avulla opponentteja vastaan. Hän osallistui Plehanovin ja Bogdanovin väliseen keskusteluun filosofian perustasta kirjoittamalla pelkästään tietoteoriaan keskittyvän teoksen Materialismi ja empiriokritisismi. Se julkaistiin toukokuussa 1909.[2]

Lenin oli pohjimmiltaan teoreetikko ja inhosi politiikan tunteellisuutta. Siksi hän myös painotti älymystön johtavaa asemaa politiikassa ja piti vieraana ajatusta, että työläiset itse hallitsisivat itseään. Hän ei ollut varsinaisesti kosketuksissa köyhälistöön, vaan piti tilastotietoja ja tutkimuksia henkilökohtaisia kokemuksia todempana kuvauksena Venäjän kansan elinoloista.[90] Näiden tilastojen ja tutkimusten pohjalta hän muun muassa esitti, että Venäjä oli jo 1860-luvulla kapitalistinen maa.[92]

Proletariaatin diktatuuri muokkaa

Lenin arveli, että hänen vaatimansa ”proletariaatin demokraattinen diktatuuri” vetoaisi erityisesti alempaan yhteiskuntaluokkaan. Hänen mielestään se olisi samalla myös tehokkain tapa taloudellisen kehityksen turvaamiseksi. Lenin kannatti alun perin Venäjän marxilaisten yleisesti esittämää kaksivaiheisen vallankumouksen mallia: ensin demokraattinen ja kapitalistinen valtio, jota seuraisi sosialistinen vallankumous ja lopulta kommunismi. Vallankumouksen edetessä hän ei kuitenkaan sitoutunut tähän, vaan siirtyi nopeasti toteuttamaan Venäjällä omaa sosialismin malliaan.[93]

Bolševikit pyrkivät saamaan puolueelleen kansansuosiota osallistumalla yleiseen propagandaan sekä valtakunnanduuman toimintaan ja muuhun yleiseen päätöksentekoon. Eräiden väitteiden mukaan myös Venäjän salainen poliisi Ohrana tarjosi Leninille otollisen tilaisuuden. Ohrana oli jokseenkin hyvin perillä sosialistivallankumouksellisten keskinäisistä kiistoista ja pyrki lietsomaan polemiikkia, joka repi puoluetta. Ohrana tuki bolševikkien asemaa Venäjällä myös vangitsemalla menševikkejä ja muita Leninin vastustajia.[94]

Proletaarinen internationalismi ja kansallisuuspolitiikka muokkaa

Ensimmäisen maailmansodan aikana Lenin omaksui kannan, jonka mukaan sosialistien tulisi vastustaa kaikkia sotaa käyviä hallituksia ja jokaisen maan työläisten tuli vastustaa oman maansa sotaponnistuksia. Lenin korosti Marxin oppia, ettei proletaareilla ole kotimaata: niinpä Venäjän työläisten ensisijaisen myötätunnon ja avunannon olisi pitänyt kohdistua muita työläisiä – myös vihollismaiden työläisiä – kohtaan, eikä oman maan porvaristoon. Leninin kansainvälisyyttä korosti myös Neuvostoliiton kansallislauluksi valittu Kansainvälinen. Lenin uskoi Venäjän vallankumouksen laajenevan hyvinkin nopeasti maailmanlaajuiseksi sosialistiseksi vallankumoukseksi.[95]

Lenin ja Neuvosto-Venäjän ensimmäinen bolševikkihallitus selittivät ei-venäläisten kansojen olevan oikeutettuja eroamaan Neuvosto-Venäjästä ja lupasivat niille itsemääräämisoikeuden. Leninin politiikassa lupaus kansojen itsemääräämisoikeudesta oli kuitenkin vain taktista laatua. Niin kauan kuin Venäjän sisällissota oli käynnissä, kaikki puna-armeijaa vahvistanut ja vihollista heikentänyt apu oli Leninille tervetullutta. Leninin mielestä nationalismi ilmiönä oli riippuvainen niistä taloudellisista tekijöistä, jotka olivat yhteiskunnallisen kehityksen perusta, minkä vuoksi hän rajoitti kansojen itsemääräysoikeutta varauksilla. Kansojen itsemääräämisoikeutta ei sallittu Venäjän kommunistisen puolueen sisällä. Se oli vain väline pyrittäessä tärkeämpiin tavoitteisiin eli maailmanvallankumoukseen ja proletariaatin diktatuuriin.[96]

Suhtautuminen terroriin muokkaa

Lenin vastusti ruohonjuuritason demokratiaa ja monipuoluejärjestelmää.[97] Hän vastusti vuoden 1917 ajatusta demokraattisten, kansan valitsemien neuvostojen hallitsemasta maasta, ja kannatti ”proletariaatin diktatuuria”, jossa kaikki valta olisi keskitetty bolševikkipuolueelle. Vuoden 1917 ajatusten hylkääminen johti muun muassa hänen uskollisimpien sotilaidensa, Kronstadtin matruusien, kapinaan 1921. Leninin käsitystä kansanvallasta kuvasi hyvin vastaus, jonka hän antoi Trotskille tämän kysyttyä Leninin mielipidettä matruusien vaatimuksiin: ”Parlamentaarinen ja demokraattinen järjestelmä on askel taaksepäin, bolševikkien yksinvaltaisesti johtama proletariaatin diktatuuri on askel eteenpäin vallankumouksen tiellä”.

Vain viikkoja ennen ensimmäistä halvauskohtaustaan 1922 Lenin kiirehti rikoslain uudistamista sosialistivallankumouksellisten eli eserrien oikeudenkäyntiä varten. Lenin vaati, että ”ampumista on sovellettava laajemmin”. Toveri Kurskille 17. toukokuuta 1922 lähettämässään kirjeessä Lenin korosti:

Oikeus ei saa poistaa terroria – tämän lupaaminen olisi itsepetosta tai petosta – vaan sen on perusteltava ja laillistettava se periaatteellisesti, selkeästi, vilpittä ja kauhistelematta. Muotoilun on oltava mahdollisimman väljä, sillä vain vallankumouksellinen oikeudentaju ja vallankumouksellinen omatunto määräävät väljemmän tai suppeamman käytännön soveltamisen edellytykset.[98]

Leninin luonne muokkaa

Leninin luonteenpiirteisiin kuului myös vahva luottamus siihen, että hän oli aina oikeassa.[92] Leniniä on kuvattu ihmisenä, joka viihtyi poikkeusoloissa ja kriiseissä. Hän sai silloin kehitellä oman ratkaisunsa ja puolustaa sitä niiltä, jotka eivät sitä hyväksyneet. Kannanotoissaan Lenin oli ehdoton ja äkkipikainen. Hän oli toisaalta myös ailahtelevainen ja herkkätunteinen. Henkilökohtainen arvostelu sai hänet joskus sairastumaan joko flunssaan tai hermostollisiin vaivoihin.[43]

Leninin kannattajat ovat esittäneet Leninin humaanina neuvostojohtajana.[79] Hän katsoi rakentavansa kommunismia parhaiten tuhoamalla estävät tekijät eli porvariston, papiston ja yläluokan. Lenin hyväksyi väkivallan näitä ”työkansan vihollisia” vastaan. On ilmestynyt tutkimuksia, joissa Lenin kuvataan luonteeltaan rikolliseksi. Tähän liittyy sen korostaminen, että Leninin toiminnan liikkeellepaneva voima oli henkilökohtainen katkeruus vallitsevaa järjestelmää kohtaan.[99]

Henkilökultti muokkaa

Katso myös: Henkilöpalvonta (politiikka)
Katso myös: Luettelo Vladimir Leninin mukaan nimitetyistä paikoista
 
Leninin kuoleman viisivuotispäivänä julkaistu juliste.

Leninin ympärille muodostui Neuvostoliiton ensimmäinen henkilökultti, jota useat historioitsijat ja elämäkertojen kirjoittajat ovat kuvailleet ”puoliuskonnolliseksi”.[100][101][102][103][104] Kuolemaansa asti Lenin pystyi estämään tämän kansan keskuudessa syntyneen henkilökultin päätymisen osaksi virallista puolueen propagandaa. Kuitenkin välittömästi hänen kuoltuaan otettiin tämä kristuksenkaltainen pelastaja-Lenin osaksi virallista puolueen Lenin-kulttia, vaikka monet puolueen johtajat, mukaan lukien Leninin leski Nadežda Krupskaja vastustivatkin sitä.[105][79]

Leninisminä tunnettu oppijärjestelmä muotoiltiin hänen teostensa pohjalta ja siitä tehtiin myöhemmin eräänlainen valtionuskonto. Neuvostojohtajien henkilöihin ja toimiin jälkikäteen kohdistettu arvostelu ei juuri koskaan ulottunut Leniniin asti.[106]

Leninin patsaat muokkaa

Monumentaalinen propaganda oli Leninin Venäjän vallankumouksen alussa esittämä suunnitelma, jota alettiin toteuttaa Neuvostotasavallassa vuodesta 1918 alkaen. Siinä otettiin käyttöön [visuaalinen monumenttitaide, vallankumoukselliset iskulauseet ja monumentaalinen kuvanveisto tärkeiksi vallankumouksellisten aatteiden ja kommunististen ihanteiden propagoijiksi. Suunnitelma loi kysynnän monumentaaliselle, valtion tilaamalle kuvanveistolle, joka loi perustan koko myöhemmälle Neuvostoliiton kuvanveiston koulukunnalle.

Neuvostoliiton kaaduttua vuonna 1991 alkoi Itä-Euroopan maissa ja Venäjällä suuri Lenin-patsaiden tuhoaminen. Melkein kaikki Itä-Euroopan valtioiden puolella olevat Lenin-patsaat on tuhottu tai siirretty museoihin. Venäjän puolella Lenin-patsaita on säilynyt paljon enemmän. Maapallon eteläisin patsas sijaitsee Etelämantereen luoksepääsemättömyyden navalla.

Muutamia säilyneitä Lenin-patsaita:

Lenin ja Suomi muokkaa

Pääartikkeli: Vladimir Lenin ja Suomi

Lenin toimi maastakarkotuksensa aikana usein Suomesta käsin. Lenin esitti ensimmäistä kertaa myötämielisyytensä Suomen itsenäisyydelle Tampereella 1905 ja 1906 pidetyissä kokouksissa. Kokoukset pidettiin talossa, jossa on nykyisin Lenin-museo.

Vallankumouksen jälkeen Lenin yllytti kirjeissään Suomen SDP:tä tekemään aseellisen vallankumouksen Suomessa ja lähetti Stalinin puoluekokoukseen tukemaan vaatimuksiaan. SDP:n puoluekokous kuitenkin äänesti tätä vastaan 26. marraskuuta 1917 äänin 59–43;[107] vastaavan päätöksen Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto teki jo 10.11. äänin 18–8).

Suomen eduskunnan julistettua Suomen yksipuolisesti itsenäiseksi porvarienemmistöllä 6. joulukuuta Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden 31. joulukuuta 1917. On esitetty erilaisia arvioita siitä, miksi Lenin hyväksyi porvarillisen Suomen itsenäisyyden. Selvimpänä ovat nähtävissä Leninin puolueohjelmaankin kirjatut ideologiset syyt, joiden johdosta myös joukko muita valtioita – muun muassa Viro ja Ukraina – pääsi itsenäistymään neuvosto-Venäjästä. Leninin on esitetty toivoneen Suomessa puhkeavan vallankumouksen, joka palauttaisi Suomen jälleen neuvosto-Venäjän yhteyteen. Myös Suomen SDP:n pyyntö on saattanut vaikuttaa asiaan.

Lenin antoi määräykset toimittaa aseita ”Suomen proletariaattia varten” 7.1.1918 – 10 000 kivääriä ja 17.1.1918 – 25 000 kivääriä ”Suomen rautatien komissaarille”.[108]

Leninin teoksia muokkaa

Joitakin Leninin kirjoituksia on julkaistu Marxist Internet Archiven suomenkielisessä osassa http://www.marxists.org/suomi/lenin/index.htm

Suomennoksia muokkaa

  • Materialismi ja empiriokritisismi. (Materializm i empiriokrititsizm, 1909). Moskova: Edistys, 1975.
  • Valitut teokset. 10 osaa. Moskova: Edistys, 1976–1977.
  • Teokset. 45 osaa. Petroskoi & Moskova: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike & Edistys, 1953–1970.
  • Valtio ja vallankumous. Helsinki 1972.

Lähteet muokkaa

  • Courtois, Stéphane ym.: Kommunismin musta kirja. Rikokset, terrori, sorto. (Le Livre noir du communisme. Crimes, terreur, répression, 1997.) Suomentaneet Kaarina Turtia, Matti Brotherus ja Heikki Eskelinen. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-25073-2.
  • Jussila, Osmo: Neuvostoliiton tragedia. Utopiasta vankileirien saaristoksi. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26521-4.
  • Kaakkuriniemi, Tapani: V. I. Lenin. Teoksessa Politiikan teorian moderneja klassikkoja. Helsinki: Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-474-X.
  • Karlgren, Anton: Punainen diktaattori. Stalin ja bolševismin kehitys leninismistä stalinismiin. Suomentanut J. W. Tuura. Jyväskylä: Gummerus, 1942.
  • Kochan, Lionel: Vallankumouksen Venäjä 1890–1918. Helsinki: Tammi, 1966.
  • Marek, Franz & Fischer, Ernst: Mitä Lenin todella sanoi. (Was Lenin wirklich sagte, 1969.) Suomentanut Erkki Murto. 2. painos (1. painos 1970). Helsinki: WSOY, 1980. ISBN 951-0-02557-7.
  • Massie, Robert K.: Nikolai ja Aleksandra. (Nicholas and Alexandr. An Intimate Account of the Last of the Romanovs and the Fall of Imperial Russia, 1967.) Suomentanut Mirja Rutanen. 2. painos (1. painos 1968). Helsinki: Tammi, 1987. ISBN 951-30-6733-5.
  • Montefiore, Simon Sebag: Stalin. Punaisen tsaarin hovissa. (Stalin. The Court of the Red Tsar, 2004.) Suomentanut Kari Klemelä. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29502-7.
  • Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa 1. Helsinki: WSOY, 1967.
  • Rislakki, Jukka: Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa. Helsinki: Love kirjat, 1982. ISBN 951-835-057-4.
  • Service, Robert: Lenin. Elämäkerta. (Lenin. A Biography, 2001.) Suomentanut Arto Häilä. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-26280-3.
  • Service, Robert: Stalin. A Biography. Harvard University Press, 2005. ISBN 978-0-330-41913-0. (englanniksi)
  • Solzhenitsyn, Aleksandr: Gulag. Vankileirien saaristo, s. 260. Suomentanut Esa Adrian. Helsinki: Silberfeldt, 2012. ISBN 978-952-67534-2-3.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 9.
  2. ↑ a b c d e f g h i j Kaakkuriniemi, Tapani: V. I. Lenin. Teoksessa Kanerva, Jukka (toim.): Politiikan teorian moderneja klassikkoja, s. 86-99. Helsinki: Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-474-X.
  3. ↑ «Николай Ленин»: почему изначально Владимир Ульянов подписывался таким именем weekend.rambler.ru. 25.4.2019. Viitattu 21.6.2019. (venäjäksi)
  4. ↑ Lenin − aatelinen ammattivallankumouksellinen 31.12.1999. Verkkouutiset. Viitattu 9.12.2019.
  5. ↑ a b c Service, Robert: Lenin. A biography, s. 15–30. Pan Books. Kirja Google Booksissa (viitattu 22.2.2014). (englanniksi)
  6. ↑ Lenin.fi (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. ↑ a b Rusamny.com (Arkistoitu – Internet Archive)
  8. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 14−16.
  9. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 15.
  10. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 15–16.
  11. ↑ Service, Lenin, s. 142.
  12. ↑ Service, Lenin, s. 143−144, 170.
  13. ↑ Service, Lenin, s. 155, 160−161.
  14. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 8–9.
  15. ↑ Service, Lenin, s. 161−162.
  16. ↑ Service, Lenin, s. 176.
  17. ↑ Service, Lenin, s. 177.
  18. ↑ Service, Lenin, s. 169, 164−165.
  19. ↑ Kochan, Vallankumouksen Venäjä, s. 83.
  20. ↑ Service, Lenin, s. 179
  21. ↑ Service, Lenin, s. 181−185.
  22. ↑ a b Kochan, Vallankumouksen Venäjä, s. 84−85.
  23. ↑ Service, Lenin, s. 185−186.
  24. ↑ a b Service, Lenin, s. 195.
  25. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 29–30.
  26. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 35–37.
  27. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 37.
  28. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 40.
  29. ↑ Kochan, Vallankumouksen Venäjä, s. 97
  30. ↑ Service, Lenin, s. 197.
  31. ↑ Service, Lenin, s. 198−199.
  32. ↑ Service, Lenin, s. 202−204.
  33. ↑ Service, Lenin, s. 209−210.
  34. ↑ a b Marek & Fischer 1970, s. 41.
  35. ↑ Service, Lenin, s. 212−214.
  36. ↑ a b c Service, Lenin, s. 215−216.
  37. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 51.
  38. ↑ Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 388−389.
  39. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 51–53.
  40. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 60–62.
  41. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 140.
  42. ↑ a b Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 389.
  43. ↑ a b c d e f g Kaakkuriniemi 1989, s. 100-111.
  44. ↑ a b Marek & Fischer 1970, s. 68
  45. ↑ Massie: Nikolai ja Aleksandra, s. 391.
  46. ↑ V. I. Lenin. Teokset, XXIV osa, 1953, s. 5.
  47. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 71–72.
  48. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 73.
  49. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 75.
  50. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 78.
  51. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 62.
  52. ↑ Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 401.
  53. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 71.
  54. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 74.
  55. ↑ Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 412−413.
  56. ↑ a b Marek & Fischer 1970, s. 87.
  57. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 88.
  58. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 91.
  59. ↑ a b c d Marek & Fischer 1970, s. 118.
  60. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 120.
  61. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 123.
  62. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 126.
  63. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 127.
  64. ↑ a b Marek & Fischer 1970, s. 134.
  65. ↑ Kommunismin musta kirja, s. 32.
  66. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 136.
  67. ↑ Kommunismin musta kirja, s. 95.
  68. ↑ Kommunismin musta kirja, s. 26–27
  69. ↑ Karlgren, s. 249−250.
  70. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 135.
  71. ↑ Karlgren, s. 255, 277, 321.
  72. ↑ Karlgren, s. 278−279.
  73. ↑ Kommunismin musta kirja.
  74. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 142.
  75. ↑ Moskova 1960, s. 80–82.
  76. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 146.
  77. ↑ Kommunismin musta kirja, s. 151–152
  78. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 86.
  79. ↑ a b c Marek & Fischer 1970, s. 150.
  80. ↑ Vala, Klaus: Pisteen neliöimisestä, s. 63. Art House, 1990. ISBN 951-884-022-9.
  81. ↑ a b Pesonen, Hannu: Lenin vallankumousmies seurapiireistä, s. 57. {{{Julkaisija}}}.
  82. ↑ Service 2001, s.525
  83. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 12.
  84. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 160.
  85. ↑ a b Talbott, s. 447.
  86. ↑ Hirviö hurmasi kaikki. Tiede 10/2013, s. 48.
  87. ↑ a b Grey, Ian: Stalin: Man of History, s. 159. New York: Doubleday & Co, 1979. ISBN 0-349-11548-6. (englanniksi)
  88. ↑ Nuori Stalin, s. 262.
  89. ↑ Rikollisuuden ja politiikan liitosta Venäjällä Ulkopolitiikka. Viitattu 15.3.2022.
  90. ↑ a b c Marek & Fischer 1970, s. 153.
  91. ↑ Rosenthal, Bernice Glatzer: New Myth, New World. From Nietzsche To Stalinism. Penn State Press, 2004. ISBN 978-0-330-41913-0. (englanniksi)
  92. ↑ a b Marek & Fischer 1970, s. 155.
  93. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 14.
  94. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 92.
  95. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 41–42.
  96. ↑ Küng, Andres: Unelma vapaudesta. Passiivinen vastarinta nyky-Baltiassa, s. 70. Kustannuspiste, 1979. ISBN 951-95192-9-7.
  97. ↑ Service, Lenin, s. 166.
  98. ↑ Solzhenitsyn 2010, s. 260.
  99. ↑ Jussila, s. 65−108.
  100. ↑ Pipes, Richard (1990). The Russian Revolution: 1899–1919. s. 814. London: Collins Harvill. ISBN 978-0-679-73660-8.
  101. ↑ Service, Lenin, s. 485
  102. ↑ White, James D. (2001). Lenin: The Practice and Theory of Revolution. European History in Perspective. s. 185. Basingstoke, England: Palgrave. ISBN 978-0-333-72157-5.
  103. ↑ Read, Christopher (2005). Lenin: A Revolutionary Life. s. 284. Routledge Historical Biographies. London: Routledge. ISBN 978-0-415-20649-5.
  104. ↑ Smith, Trevor J.: The Collapse of the Lenin Personality Cult in Soviet Russia, 1985–1995 (englanniksi)
  105. ↑ Service, Lenin, s. 568
  106. ↑ Marek & Fischer 1970, s. 159.
  107. ↑ Suomi 80: viikko 48/1917
  108. ↑ Lenin ja Suomi III, s. 223−225. Valtion painatuskeskus, 1990.
  109. ↑ Mitä tehtävä, Lenin. Marxists.org
  110. ↑ Sosialismi ja sota, Sosialismi.net (pdf)
  111. ↑ Valtio ja vallankumous, Lenin. Marxists.org
  112. ↑ Vladimir Lenin, Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena, Sosialismi.net
  113. ↑ »Vasemmistolaisuus» lastentautina kommunismissa Marxists.org.

Aiheesta muualla muokkaa

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vladimir_Lenin&oldid=22330414”