Etelämanner

maapallon eteläisin manner

Etelämanner on maapallon eteläisin manner. Se on lähes kokonaan eteläisen napapiirin eteläpuolella ja kokonaan 60. eteläisen leveys­piirin eteläpuolella. Mantereen sisäosissa sijaitsee Etelänapa.

Etelämanner
Antarctica (orthographic projection).svg
Pinta-ala 14 000 000 [1] km²
Väkiluku ei vakituista asutusta
muutama tuhat väliaikaista asukasta kerrallaan
Valtioita 0
Aikavyöhyke UTC−3 (käytössä vain Grahaminmaalla)

Etelämanner satelliittikuvassa.

Etelämanner voidaan jakaa läntiseen ja itäiseen Etelä­mantereeseen. Etelämantereen ja sitä ympäröivien saarten yhteisnimitys on Antarktis.

Etelä­mantereen pinta-ala on 14 miljoonaa neliökilometriä, ja se on viidenneksi suurin maanosa. 98 prosenttia Etelä­mantereesta on mannerjäätikön peitossa, ja lisäksi sen rannikoilla on laajoja jäälauttoja. Etelämanner on ainoa maanosa, jossa ei ole vakituista asutusta eikä yhtään valtiota. Vuosittain noin 1 000–5 000 tutkijaa asuu tutkimusasemilla, joita on rakennettu ympäri maanosaa.

Etelä­manner on maailman kylmin, kuivin ja tuulisin maanosa. Ankaran ilmaston johdosta siellä selviytyvät vain kylmään todella hyvin sopeutuneet kasvit ja eläimet, kuten pingviinit.

Vuonna 1961 alle­kirjoitettu Antarktiksen sopimus estää Etelämantereella sotilaallisen toiminnan ja kaivos­toiminnan, hyväksyy tieteellisen tutkimuksen ja suojelee maanosan eko­systeemiä. Se solmittiin alun perin 12 maan välillä, ja vuonna 2014 sopijavaltioita oli 50.[2]

MaantiedeMuokkaa

 
Etelämantereen tärkeimmät maantieteelliset piirteet. Oikealla puolella Itä-Etelämanner ja vasemmalla Länsi-Etelämanner. Ylävasemmalla Etelä-Amerikkaa kohti kurottava Antarktiksen niemimaa, mantereen pohjoisin osa. Etelänapa on suorien pituusviivojen risteyskohdassa.
 
Etelämanner ilman jäätä, mutta ilman jään sulamisesta seuraavaa merenpinnan nousua ja maankohoamista.

Etelämanner on päärynän muotoinen. Itäpuoli on muodoltaan pullistunut ja länsipuolella on Etelä-Amerikkaa kohti kurottava pitkulainen Antarktiksen niemimaa.[3]

Etelämannerta ja sitä ympäröivää merialuetta ja saaria 60. eteläisen leveyspiirin eteläpuolella kutsutaan yhteisnimityksellä Antarktis.[4]

Itä- ja länsiosaMuokkaa

Etelämanner jaetaan kahteen monin tavoin erilaiseen puoliskoon, Länsi-Etelämantereeseen ja Itä-Etelämantereeseen. Länsipuoli on kokonaan maapallon läntisellä pallonpuoliskolla, ja itäpuoli suurimmaksi osaksi itäisellä. Niiden luonnollisena rajana voidaan pitää Transantarktisia vuoria.[5]

Itä-Etelämanner on Etelämantereen puoliskoista selvästi suurempi, pinta-alaltaan Australian kokoinen. Sen pohjoisrannikko kulkee melko tarkalleen eteläisen napapiirin mukaisesti. Pituusasteiltaan se sijaitsee Afrikan, Aasian ja Australian tasolla. Itä-Etelämantereen peruskallio on muinaista ja vakaata prekambrista kalliota, ja se on merenpinnan yläpuolella. Kallion päällä on keskimäärin kahden kilometrin paksuinen jäätikkö, jossa on 90 prosenttia kaikesta Etelämantereen jäästä. Rannikoilla on hiukan paljasta maata.[5]

Itä-Etelämantereen maa-alueet ovat myötäpäivään luettuna Kuningatar Maudin maa, Enderbynmaa, Kemp Land, Mac. Robertsonin maa, Princess Elisabeth Land, Keisari Wilhelm II:n maa, Kuningatar Maryn maa, Wilkesinmaa, Adélienmaa, George V Land ja Oates Land. Itä-Etelämannerta reunustavat Haakon VII:n meri, Davisinmeri ja Dumont d’Urvillen meri.[5]

Länsi-Etelämanner sijaitsee pituusasteiltaan Amerikan ja Uuden-Seelannin välissä kansainvälisen päivämäärärajan itäpuolella. Siihen kuuluu Antarktiksen niemimaa, jonka pohjoisosat ovat koko Etelämantereen pohjoisimpia osia. Länsi-Etelämantereen maa-alueita ovat Ellsworthinmaa ja Marie Byrdin maa. Sitä rajaavat merenlahdet Rossinmeri ja Weddellinmeri. Muita reunameriä ovat Amundseninmeri ja Bellingshauseninmeri. Suurin osa Länsi-Etelämantereen kallioperästä on merenpinnan alapuolella, keskimäärin 440 metriä. Sen ilmasto on lauhempi kuin itäpuoliskon, sen kallioperä on nuorempaa, se on vuoristoisempaa, ja siellä on aktiivisia tulivuoria.[5]

Navat ja aikavyöhykkeetMuokkaa

 
Seremoniallinen etelänapa.

Etelämantereen sisämaassa 90. eteläisen leveysasteen kohdalla on maantieteellinen etelänapa. Sen ympäri 435 päivän jaksoissa 20 metrin etäisyydellä kiertää Maan pyörimisakselin eteläpää. Etelämantereella tai sen läheisyydessä sijaitsee myös maapallon magneettinen etelänapa, joka liikkuu jatkuvasti. Geomagneettisen etelänavan sijainti on 78°30′S, 111°0′E . Etelämantereen luoksepääsemättömyyden napa, eli kohta, josta on pisin matka lähimmälle rannikolle, sijaitsee kohdassa 85°50′S, 65°47′E .[6]

Etelämantereella sijaitsevat kaikki maapallon aikavyöhykkeet. Tutkimusasemilla käytetään usein emämaan aikaa mukavuussyistä.[7]

VuoristotMuokkaa

 
Etelämantereen korkokuva. Punainen on korkealla, sinertävät alueet ovat meressä kelluvaa lauttajäätä.
 
Mount Erebus Rossinsaarella Etelämantereen rannikolla on maailman eteläisin toimiva tulivuori.

Etelämantereella on useita suuria vuoriketjuja. Transantarktiset vuoret ulottuvat 3 200 kilometrin pituudelta Cape Adaresta Tyynenmeren eteläpuolelta Coats Landiin Atlantin puolelle. Antarktiksen niemimaan vuorikeju on 1 600 kilometriä pitkä. Kun Etelämanner oli vielä yli 65 miljoonaa vuotta sitten yhteydessä Australiaan, niemimaan vuoriketju oli yhteydessä Australian itäosien vuoriketjuun.[8]

Etelämantereen korkein huippu on 4 897 metrin korkuinen Vinsonin massiivi Ellsworthinvuorilla lähellä Weddellinmerta.[9]

Etelämantereen vuoristoja:

Näiden lisäksi on huomattava määrä vuoria ja muita pinnanmuodostumia, jotka ovat lumen ja jään alla peitossa. Monet paikat ja luonnonmuodostelmat on nimetty tutkimusmatkailijoiden ja entisaikojen hallitsijoiden mukaan.

JääMuokkaa

 
Itä-Etelämantereen tyypillistä jäätikkötasankoa.
 
Vuorten välistä virtaavaa jäätä.

Etelämantereen pysyvä jää peittää noin 14 miljoonaa neliökilometriä.[10] Koko mantereesta mannerjäätikkö peittää noin 98 prosenttia. Rannikolla on lisäksi suuria jäälauttoja, jäävuoria ja merijäätä.[11]

MannerjäätikköMuokkaa

Etelämantereen mannerjäätikkö on keskimäärin 2,3 kilometriä paksua. Paksuimmillaan se on mantereen itäpuolella, 4 800 metriä. Etelämantereen jäähän on sitoutunut 75 prosenttia maapallon makeasta vedestä.[12] Jääkupoli on niin paksu, että se peittää mantereen useimmat vuoret ja vuoristot.[13]

Suuri osa mantereen itäosan jään alla olevasta maasta on merenpinnan yläpuolella, mutta länsipuoliskon kallio on suurelta osin merenpinnan alapuolella.[14] Painava mannerjäätikkö on painanut maankuorta alemmas. Ilman jääpeitettä Etelä­manner nousisi keskimäärin 450 metriä merenpinnan ylle.[15]

Etelä­mantereen jäätikön kylmässä ytimessä syntyy jäätä ilmassa olevan kosteuden tiivistyessä syntyvistä lumikiteistä. Reunalla jäätä syntyy enemmän matalapaineiden tuomasta lumesta.[16] Maahan tulee mantereen keskellä lunta 20–60 millimetriä vuodessa etupäässä härmästä ja ilman kosteuden tiivistymisestä. Lumi muuttuu jääksi noin 100 metrin syvyydessä. Jään synty kerrostumalla vie aikaa 1 000–2 000 vuotta.[16]

Etelä­mantereen jää virtaa hitaasti, mutta nopeus kiihtyy reunoja kohti.[17] Mannerjäätikön keskustassa virtaus on vain noin luokkaa metri vuodessa.[17][18] Lambertin jäätikkö virtaa alkupäässä 230 metriä vuodessa ja loppupäässä 300 kilometrin päässä merellä olevassa kielekkeessä yhden kilometrin vuodessa.[19] Jään virtaus johtuu siitä, että se muuttuu sitkaaksi ja siirappimaiseksi suurissa paineissa, jotka syntyvät jäätikön omasta painosta.[20]

Joissain Etelä­mantereen osissa lähellä rannikkoa on niin sanottuja kuivia laaksoja, joissa ei ole jäätä, koska ympäröivät vuoret pysäyttävät jäätikön ja haihdunta on suurempi kuin sadanta. Suurimpia kuivien laaksojen alueista ovat Larsemanin ja Vestfoldin kukkulat, Bunger Hills ja McMurdon kuivat laaksot.[21]

Jäähyllyt ja jäävuoretMuokkaa

 
Jään reunaa Antarktiksen niemimaalla.

Etelämantereen rannikolla, etenkin lahdissa, on laajoja jäähyllyjä. Ne muodostuvat paksusta ja kelluvasta jäästä, ja ne kasvavat, kun jäätä valuu sisämaasta rannikolle, joskus myös lumisateista ja jäätyvästä vedestä. Korkeimmat jäähyllyt ovat paksuudeltaan jopa 330 metriä.[22] Jäähyllyjen pinnalla on lunta, 10 metriä pinnan alla lumijäätä, 50 metrin syvyydessä jäätä.[16] Suurimpia jäähyllyjä ovat Rossin jäähylly ja Filchnerin jäähylly. Rossin jäähyllyn ala on 450 000 neliökilometriä ja Filchnerin jäähyllyn 530 000 neliökilometriä.[23].

Jäähyllyistä irtoaa toisinaan suuria ja pieniä jäävuoria, jotka lähtevät ajelehtimaan kohti pohjoista ja lopulta sulavat.[24]

MerijääMuokkaa

Etelämannerta ympäröivä meri alkaa jäätyä syksyllä, ensin Weddellinmerellä, seuraavaksi Rossinmerellä ja Bellingshauseninmerellä. Talven aikana merijää laajenee noin neljä kilometriä joka päivä. Rannikon jää pysyy kiinni mantereessa, mutta kauempana on ajojäätä. Talven lopulla lokakuussa merijää ulottuu 2 000 kilometrin päähän rannikosta ja sen pinta-ala on 20 miljoonaa neliökilometriä, selvästi enemmän kuin itse mantereen. Jää on paksuimmillaan keskimäärin yhden metrin paksuista, paikoin jopa 10 metriä. Kesän loppuun mennessä suurin osa merijäästä on sulanut, ja enää neljä miljoonaa neliökilometriä on jäljellä. Vain Weddellinmerellä ja Bellingshausenin merellä on vanhempaa kuin yhden vuoden ikäistä jäätä.[25]

Etelämannerta ympäröi polaaririntama 40. ja 60. leveysasteiden välissä. Sen eteläpuolella meriveden lämpötila laskee jyrkästi.[26]

VesistötMuokkaa

 
Fryxellinjärvi on jääpeitteinen järvi Victorianmaalla.

Etelämantereella on järviä niin jäätikön pinnalla kuin jäätikön allakin. Jäätikön yläpuolisia sulia järviä muodostuu mantereen reuna-alueille jäätikön pinnan painaumiin kesäisin jäätikön sulamisvedestä, kun jäätikön pintajää on riittävän märkää ja vettä läpäisemätöntä. Tällaiset pintajärvet yleensä jäätyvät talveksi.[27]

Jäätikön alta on löydetty järviä vuoteen 2014 mennessä 379 kappaletta. Niistä suurin on Vostok, joka on 240 × 50 km ja satoja metrejä syvä.[28]

Suurin osa jäätikön alaisista järvistä sijaitsee alueilla, jossa jää virtaa hitaasti, tai jäätikön jakokohdissa. Järvet ovat yhteydessä toisiinsa jokien kautta. Jotkin järvet ovat olleet eristyksissä jopa 35 miljoonan vuoden ajan, ja niissä saattaa olla ainutlaatuista elämää.[29]

Jäätikön alaiset järvet sijaitsevat keskimäärin kolmen kilometrin paksuisen jään alla. Niitä pitää sulana mahdollisesti geoterminen lämpö. Sulat järvet nopeuttavat yläpuolisen jäätikön valumista pienentäessään jäätikön alareunan kitkaa.[29]

Suurimmat joet, joissa liikkuu virtaavaa vettä, ovat Onyx ja Alph.

TaivaatMuokkaa

 
Etelämantereen yläpuolella oleva otsoniaukko (sinisellä) vuonna 2000.

Etelämantereen taivaalla esiintyy revontulia.[30] Etelä­mantereen kuiva ilmasto tarjoaa ihanteelliset olosuhteet tähtitaivaan havainnointiin valon infrapuna-alueella.

Etelämantereen ilmakehän otsonikerroksessa havaittiin vuonna 1985 synteettisten kemikaalien aiheuttama aukko, jonka kautta Auringon ultraviolettisäteilyä pääsee maahan. Vuonna 2006 aukko oli kasvanut koko mantereen laajuiseksi.[31]

Etelämantereelta löytyy helposti avaruudesta pudonneita meteoriittieja, sillä miljoonien vuosien aikana pudonneet meteoriitit ovat yleensä helposti näkyvillä jään pinnalla.[32]

Geologia ja luonnonvaratMuokkaa

GeologiaMuokkaa

 
Etelämantereen kallioperä länsipuolelta kuvattuna.

Maankuori on Etelämanterella yhtä paksua kuin muuallakin maapallolla, noin 30–32 kilometriä lännessä ja 40 kilometriä idässä. Maankuori on niin vakaata, että maanjäristyksiä ei esiinny, joidenkin tulivuorten seutuja lukuun ottamatta.[33]

Mantereen itäpuoliskon prekambrisen kauden kilpi kuului samaan kilpeen Intian, Madagaskarin, Länsi-Australian ja eteläisen Afrikan kanssa. Sen kivi on paikoin 3,8 miljardia vuotta vanhaa.[34]

Mantereen länsipuolisko koostuu useasta pienestä laatansirpaleesta, jotka ovat sulautuneet yhteen. Seudulla on poimuvuoristoja ja tulivuoria.[35]

Geologinen historiaMuokkaa

Etelämanner on muodostunut useiden laattojen yhteentörmäysten vaikutuksesta. Sen vuoriketjut nousivat, kun laatat törmäsivät ja ajautuivat toistensa alle. Läntisen puoliskon mannerliikunnot ovat huomattavasti nuorempia kuin itäisen puoliskon. Antarktiksen niemimaa muodostui vulkaanisena kaarena mesotsooisella kaudella 248–65 miljoonaa vuotta sitten.[36]

Etelämanner oli aikoinaan osa Gondwanan jättiläismannerta, mutta alkoi sitten ajautua etelään. Uusi-Seelanti erkaantui Etelämantereen länsipuoliskosta 85 miljoonaa vuotta sitten.[34] Australia irtautui siitä 50–60 miljoonaa vuotta sitten, ja Etelä-Amerikka 35–40 miljoonaa vuotta sitten.[37]

Rossinmeren seudun ja Marie Byrdin maan tulivuoritoiminnassa näkyy merkkejä siitä, että manner olisi jakaantumassa kahtia.[34]

Mineraalivarat ja kaivostoimintaMuokkaa

Etelämantereella on muun muassa hiiltä ja rautamalmia, joskin niiden hyödyntäminen olisi hyvin vaativaa mannerjään ja suurten etäisyyksien vuoksi. Kaupallinen kaivostoiminta kuitenkin kiellettiin toistaiseksi vuonna 1998 voimaan tulleella sopimuksella.[38] Sopimus tulee uudelleen arvioitavaksi vuonna 2048.[39]

IlmastoMuokkaa

LämpötilatMuokkaa

 
Etelämantereen tutkimusasemien keskilämpötiloja, ylempänä rannikon asemia, alempana sisämaan asemia.
 
Etelämantereen kylmimmän ja lämpimimmän kuukauden keskilämpötilakartta.

Etelämanner on maapallon kylmin manner, koska auringonvalo tulee sinne pienemmässä kulmassa kuin muille mantereille. Jo 80. eteläisen leveyspiirin kohdalla Rossin jäälautan reunalla Länsi-Etelämantereella auringonvalon intensiteetti on vain 17,4 prosenttia päiväntasaajan saamasta auringonvalosta. Kesällä, kun eteläinen pallonpuolisko on kallistunut aurinkoa kohti, aurinko paistaa Etelämantereella vuorokauden ympäri, mutta talvella on pitkä kaamos. Etelämantereen paksut ja laajat jäätiköt sekä merivirtoihin vaikuttavat maamassat pitävät Etelämantereen paljon kylmempänä kuin pohjoinen napa-alue.[40]

Etelä­mantereen kylmin kuukausi on alueesta riippuen kesä-, heinä-, elo- tai syyskuu, ja lämpimin joulu-, tammi- tai helmikuu. Lauhimmankin kuukauden keskilämpötila jää nollan alapuolelle.[41] Sisämaassa kesälämpötilan maksimi on alimmillaan −25 astetta. Mantereen lämpimintä seutua on Antarktiksen niemimaa, jossa voi olla keskikesällä jopa +15 astetta. Talvella sisämaassa on −40:stä −70:ään asteeseen, rannikolla −15:stä −35:een.[42]

Etelämantereen ja koko maailman kylmyysennätys −89,2 celsiusasteetta mitattiin venäläisellä Vostok-tutkimusasemalla 21. heinäkuuta 1983. Etelämantereen lämpöennätys +18,3 astetta mitattiin helmikuussa 2020 Esperanzan tutkimusasemalla.[43]

SademääräMuokkaa

Etelämanner on maailman kuivin aavikko ja yhtä laaja kuin Saharan aavikko.[44] Vuoden aikana sataa noin 150–350 millimetriä, sisämaassa vain 50 millimetriä. Keskisademäärä on 120–150 millimetriä, minimi 10 millimetriä ja maksimi rannikolla 500 millimetriä[16]. Laajalla alueella mantereen keskustassa sataa alle 50, jopa vain 20–30 millimetriä[45]. Etelä­mantereen kylmä ilma sisältää hyvin vähän vesihöyryä, noin miljoonasosan päiväntasaajan määrästä, mutta suhteellinen kosteus on kylmyyden takia keskimäärin 70 prosenttia[16].

Jäätikön yllä havaitaan ilman kosteudesta tiivistyviä jääkiteitä, joita liikkuu ilmavirtausten mukana, ja jotka voivat vaikeuttaa horisontin erottamista. Muuten Etelä­mantereen ilma on kuulas ja kirkas.

TuuliMuokkaa

Etelämanner on maailman tuulisin paikka. Kovimmat, katabaattiset tuulet puhaltavat rannikoilla, voimakkaimmillaan jopa 300 kilometriä tunnissa.[46]

Kasvillisuus ja eläimistöMuokkaa

Nykyinen luontoMuokkaa

 
Pingviinit nousevat maalle lisääntymään. Kuvassa keisaripingviiniperhe.
 
Kohokkikasvi Colobanthus quitensis on toinen Etelämantereen vain kahdesta siemenkasvista.

Etelämanner on vaikea elinympäristö, koska siellä on kylmää ja kuivaa sekä talvisin yhtäjaksoisesti pimeää. Eniten elämää on mantereen pohjoisimmissa osissa. Selkärankaisia maaeläimiä ei ole, mutta esimerkiksi hylkeet, pingviinit ja jäämyrskyliitäjä tulevat maalle lisääntymään.[47] Selkärangattomista eläimistä punkkilajeja on 21, hyppyhäntäisiä 24, äyriäisiä 14, sukkulamatoja 10, karhukaisia kuusi ja rataseläimiä 41.[48] Mikroskooppisia selkärangattomia elää paikoilla, joissa on kosteutta, kuten järvissä.[47]

Antarktiksen niemimaalta on löydetty kaksi siemenkasvia: antarktiksenlauha ja kohokkikasvi Colobanthus quitensis.[49] Lähellä rannikkoa kasvaa harvakseltaan sammalta, jäkälää, levää ja maksasammalta. Sammalia ja niiden sukulaislajeja kasvaa noin 30 lajia ja jäkäliä noin 125. Itä-Etelämantereen jäätiköllä ja etelänavalla ei kasva lainkaan kasveja.[47][48]

Entisaikojen luontoMuokkaa

Etelämantereella oli monipuolinen luonto silloin, kun manner ei vielä ollut ajautunut etelänavan kohdalle ja joutunut eristyksiin kylmien merivirtojen sisään. Ilmasto oli tuolloin lämmin ja kostea. Ilmaston muuttuessa kylmäksi viimeisten 60 miljoonan vuoden aikana siellä tapahtui yksi maapallon historian suurimmista sukupuuttoaalloista. Paksun jääpeitteen vuoksi Etelämantereelta on vaikea löytää fossiileja.[50]

Korkeiden leveysasteiden kasvillisuuden täytyi sopeutua matalalta tulevaan niukkaan valoon. Puiden lehdet esimerkiksi saattoivat laskeutua rungon suuntaisesti, jotta ne saivat kerättyä mahdollisimman paljon valoa.[50]

Etelämantereen avoimissa metsissä eli paljon dinosauruksia. Pussieläimiä eli Etelämantereella vielä 60 miljoonaa vuotta sitten. Antarktiksen niemimaalta on löydetty 40 miljoonaa vuotta sitten eläneen lentokyvyttömän jättiläislinnun fossiileja.[50]

Silloin kun Etelämanner oli vielä maayhteydessä Etelä-Amerikkaan ja Australiaan, moni eliölaji siirtyi sen kautta lännestä itään mantereelta toiselle.[50]

Ihmisasutus ja matkailuMuokkaa

Etelämantereella ei ole asutusta, lukuun ottamatta muutamaa kymmentä kansainvälistä tutkimusasemaa, joilla työskentelee samanaikaisesti kaikkiaan muutama tuhat asukasta. Ensimmäinen Etelä­mantereella syntynyt ihminen oli vuonna 1978 Argentiinan Esperanza-tutkimusasemalla syntynyt Emilio Palma.[51]

Ensimmäiset uskaliaat matkailijat saapuivat Etelämantereelle 1950-luvulla. Newyorkilainen Lars-Eric Lindblad aloitti säännöllisen matkailutoiminnan vuonna 1966 kuljetettuaan matkailijoita laivalla Etelä-Amerikasta. Sen jälkeen matkailijat ovat joko purjehtineet Etelämantereen rannikoille laivoilla tai lentäneet mantereen yli lentokoneilla. Mantereelle järjestetään myös vaelluksia ja kiipeilyretkiä. Suurin osa tulijoista rantautuu kesäaikana Antarktiksen niemimaalle tai sen rannikon saarille. Talvella jäät estävät rantautumisen. Mantereella ei ole hotelleja, mutta tutkimusasemilta voi ostaa lahjatavaroita. Matkailu on tiukasti säänneltyä, jotta se ei aiheuttaisi minkäänlaista vahinkoa ympäristölle. Kesällä 2006–2007 Etelämantereelle rantautui noin 30 000 matkailijaa.[52]

Tutkimuksen historiaMuokkaa

Polynesialaisessa perimätiedossa on mainintoja polynesialaisten jo 600-luvulla alkaneista matkoista Etelämanteretta ympäröiville jäisille vesille.[53] Brittiläinen tutkimusmatkailija James Cook purjehti vuonna 1773 eteläisen napapiirin eteläpuolelle mutta ei tarpeeksi etelään nähdäkseen Etelämantereen rannikkoa. Manner havaittiin ilmeisesti ensimmäisen kerran tammikuun lopussa 1820, kun Thaddeus von Bellingshausen havaitsi ”erittäin korkean jäärinteen” ja Edward Bransfield näki korkeita lumen peittämiä vuoria.[54]

Kapteeni John Biscoe purjehti vuosina 1831–1832 Etelämantereen ympäri ja löysi muun muassa Enderbynmaan ja Grahaminmaan. James Clark Ross löysi vuosina 1839–1841 muun muassa Rossinmeren.[54]

 
Scottin (vas.) ja Amundsenin retkikuntien reitit Rossin jäähyllyn yli kohti etelänapaa.

Vuonna 1898 alkoi niin sanottu Etelänaparetkien sankariaika, jolloin parinkymmenen vuoden aikana useat retkikunnat vaaroista huolimatta tutkivat mannerta ja saavuttivat myös etelänavan. Vuonna 1902 Robert Falcon Scott ja Ernest Shackleton pääsivät 600 kilometrin päähän etelänavasta. Vuonna 1909 Shackletonin johtama retkikunta pääsi 150 kilometrin päähän etelänavasta. Vuonna 1911 Scott ja norjalainen Roald Amundsen lähtivät eri paikoista kohti etelänapaa. Amundsenin retkikunta saavutti etelänavan ensimmäisenä 15. joulukuuta 1911 ja myös selvisi takaisin onnistuneesti. Myös Scottin retkikunta pääsi etelänavalle asti, mutta kaikki miehet kuolivat paluumatkalla. Kuolema koitui vuosisadan alussa monen muunkin uskaliaan rekikunnan kohtaloksi.[54]

Ensimmäisenä Etelämantereen yli lensi Richard E. Byrdin johtama retkikunta marraskuussa 1929. Vivian Fuchsin johtama retkikunta ylitti vuonna 1958 ensimmäisenä koko mantereen.[54]

Britannia perusti sodan aikana vuonna 1943 Etelämantereen ensimmäisen pysyvän tukikohdan. Myöhemmin se muutettiin tutkimusasemaksi.[54]

Etelämantereella on nykyisin monen eri valtion perustamia tutkimusasemia, kuten Amundsen–Scott etelänavalla ja Vostok mantereen itäosan keskustassa. Niillä tutkitaan muun muassa Etelämantereen jäätä ja lunta, merta, kiviä ja säätä sekä avaruutta.[55]

Aluevaatimukset ja lakiMuokkaa

 
Aluevaatimukset sektoreina, eri valtioiden tutkimusasemat mustilla neliöillä merkittynä.

Etelä­manner ja sen läheisyydessä olevat saaret eivät kuulu minkään valtion alueisiin. Norja, Ranska, Australia, Uusi-Seelanti, Chile, Argentiina ja Yhdistynyt kuningaskunta ovat kuitenkin vaatineet sieltä alueita; kolme viimeksi lueteltua osittain samoja alueita. Kaikki nämä alue­vaatimukset koskevat kahden pituuspiirin välisiä sektoreita mantereella ja antarktisessa saaristossa. Marie Byrdin maan kohdalla olevaa sektoria ei mikään valtio ole vaatinut. Vuonna 1959 alle­kirjoitetun Antarktiksen sopimuksen mukaan Etelämanner ei kuulu yhdellekään maalle, vaan se on tarkoitettu ainoastaan tieteelle ja tutkimukselle.[56]

Etelämantereella noudatettavan lain säätää vuosittain 27 maan ryhmä Antarktiksen sopimuksen pohjalta. Lakikohdista tulee kaikkia näitä maita sekä 19 tarkkailijamaata sitovia, kun jokaisen 27 maan lakijärjestelmä on hyväksynyt ne.[57]

Valtio Alue Alueen rajoina toimivat pituuspiirit Kartta
  Chile   Chilen Antarktiksen alue 90° W ja 53° W  
  Argentiina   Argentiinan Antarktiksen alue 74° W ja 25° W  
  Britannia   Brittiläinen Antarktiksen alue 80° W ja 20° W  
  Norja Kuningatar Maudin maa 20° W ja 44°38' E  
  Australia Australian Antarktiksen alue (kaksiosainen) 44°38' E ja 136°11' E;
142°2' E ja 160° E
 
  Ranska   Adélienmaa (osa Ranskan eteläistä ja antarktisia alueita) 136°11' E ja 142°2' E  
  Uusi-Seelanti Rossinmaa 160° E ja 150° W  

LähteetMuokkaa

  • Hirvas, Heikki & Nenonen, Keijo: Jääkautta etsimässä. Helsinki: Tammi, 1990. ISBN 9513094812.
  • McGonigal, David (toim.): Antarctica: Secrets of the Southern Continent. Firefly Books, 2008. ISBN 9781554073986.
  • Nurminen, Martti (päätoim.): Otavan suuri ensyklopedia OE, osa 6, s. 4573–. artikkeli Napamaat, alaosio Antarktis. Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-05122-9.

ViitteetMuokkaa

  1. Geographica maailmankartasto: maanosat, maat, kansat, s. 468. Almagest OY, 2008. ISBN 978-3-8331-4130-0.
  2. Antarctic Treaty:Parties Consultative. The Secretariat of the Antarctic Treaty. Viitattu 2.4.2014. (englanniksi)
  3. McGonigal 2008, s. 23–24.
  4. McGonigal 2008, s. 20.
  5. a b c d McGonigal 2008, s. 74–75.
  6. McGonigal 2008, s. 17–18.
  7. McGonigal 2008, s. 18, 21.
  8. McGonigal 2008, s. 23.
  9. McGonigal 2008, s. 23.
  10. McGonigal 2008, s. 21.
  11. McGonigal 2008, s. 18.
  12. McGonigal 2008, s. 21–22, 40.
  13. McGonigal 2008, s. 23.
  14. McGonigal 2008, s. 22.
  15. Snow and Ice Antartic Connection. Viitattu 2.2.2008. (englanniksi)
  16. a b c d e Otavan suuri ensyklopedia
  17. a b Maailman maat ja kansat, Brasiliasta Etelä­mantereelle, s. 144, Kaikki liikkuu. Helsinki: Valitut Palat & WSOY, 1995. ISBN 978-951-584-052-3
  18. Imber, Bertrand: North Pole, South Pole, s. 166, Antarctica Ice. Thames and Hudson, 1992. ISBN 050 0300 100 001 (englanniksi)
  19. Hirvas & Nenonen 1990, s. 11.
  20. Maailma tänään, Nide 2. Tieteen kuvalahden hakuteos, Australia, Oseania ja Antarktis, s. 88. Kööpenhamina, 1997. ISBN 87-427-0818-4
  21. McGonigal 2008, s. 100.
  22. McGonigal 2008, s. 42.
  23. Hirvas & Nenonen 1990, s. 12.
  24. McGonigal 2008, s. 44–45.
  25. McGonigal 2008, s. 48–49.
  26. McGonigal 2008, s. 36.
  27. Antarctic supraglacial lakes and ice-shelf collapse Antarctic Glaciers. Viitattu 28.1.2021.
  28. Davies, Bethan: Subglacial lakes 22.2.2014. AntarcticGlaciers.org. Viitattu 9.3.2014. (englanniksi)
  29. a b Subglacial lakes Antarctic Glaciers. Viitattu 28.1.2021.
  30. McGonigal 2008, s. 52.
  31. McGonigal 2008, s. 54–55.
  32. Antarctic Meteorites Rossea.info. Viitattu 9.3.2014. (englanniksi)(englanniksi)
  33. McGonigal 2008, s. 23.
  34. a b c McGonigal 2008, s. 26.
  35. Antarctica’s geology British Antarctic Survey. Viitattu 30.1.2021.
  36. McGonigal 2008, s. 24–25.
  37. McGonigal 2008, s. 29.
  38. Mining in Antarctica Australian Antarctic Program. Viitattu 25.1.2021.
  39. McGonigal 2008, s. 365.
  40. McGonigal 2008, s. 16–17.
  41. Antarctica Climate and Weather coolantarctica.com. Cool Antarctica. Viitattu 9.3.2014. (englanniksi)
  42. McGonigal 2008, s. 38.
  43. Graham Readfearn: Antarctica logs hottest temperature on record with a reading of 18.3C The Guardian. 7.2.2020. Viitattu 7.2.2020.
  44. McGonigal 2008, s. 39.
  45. Hirvas & Nenonen 1990.
  46. McGonigal 2008, s. 39.
  47. a b c McGonigal 2008, s. 138.
  48. a b McGonigal 2008, s. 141.
  49. Plants British Antarctic Survey. Viitattu 17.6.2017. (englanniksi)
  50. a b c d McGonigal 2008, s. 30.
  51. Born Freezing: Meet Antarctica’s First Citizen WebEcoist. Viitattu 28.1.2021. (englanniksi)
  52. McGonigal 2008, s. 360–361.
  53. Tutkimus: Polynesian alkuperäis­asukkaat saattoivat sittenkin olla ensimmäiset ihmiset Etelä­mantereella Helsingin Sanomat. Viitattu 11.6.2021.
  54. a b c d e History of Antarctic explorers Royal Museums Greenwich. Viitattu 27.1.2021.
  55. Major research stations in Antarctica 2008. GRID-Arendal. Viitattu 30.1.2021.
  56. McGonigal 2008, s. 356–357.
  57. McGonigal 2008, s. 356–357.

Aiheesta muuallaMuokkaa