Etelänaparetkien sankariaika
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Etelänaparetkien sankariaika 1897–1922 oli aikaa, jolloin etelänaparetkeily oli hyvin vaarallista. Tältä ajalta tunnetaan muiden joukossa nimet Robert Scott, Ernest Shackleton, Roald Amundsen ja Douglas Mawson.[1] Retkien tarkoituksena oli kartoittaa tuntematonta maata, tehdä tieteellisiä tutkimuksia ja saavuttaa ennätyksiä, muun muassa käydä ensi kertaa etelänavalla. Tälle ajalle olivat tyypillisiä uhkarohkeat retket kauas luonnoltaan ankaraan kylmään, myrskyiseen maahan, jossa paleltiin, kärsittiin tuskaa, nähtiin nälkää ja kuoltiin, mutta myös raivattiin perustuksia tulevalle mantereen tutkimukselle. Koska tiedot sopivasta vaatetuksesta tai vitamiineista olivat huonot ja kulku- ja yhteydenpitovälineet alkeellisia, tapahtui onnettomuuksia. Vaikka Guglielmo Marconi oli keksinyt radion jo 1895, ensimmäiset radiolaitteet olivat raskaita ja paljon virtaa vaativia, eikä niitä voitu ottaa mukaan rekiretkille. Senaikaisilla kulkuneuvoilla ei ollut vielä käyttöä mantereen vaativissa olosuhteissa. Sankariajan jälkeen lentokoneet ja moottoriajoneuvot helpottivat elämää etelämantereella, ja uhkarohkea retkeily vakiintui tutkimusasemilla tehtyyn rutiinityöhön.
Ensimmäiset tukikohdat
muokkaa
- Pääartikkelit: Belgican retkikunta ja Southern Cross -retkikunta
1700-luvulla laivat purjehtivat Etelämantereen lähellä kartoittaen uuden jäisen mantereen reunaa. Etelänaparetki-innostus laantui 1840-luvulla, kun ihmiset eivät enää olleet niin kiinnostuneita jäävuorien ympäröimästä kylmästä maasta. Etelänapamatkoja alettiin tehdä 1870-luvulla uudelleen, kun brittien maantieteellistä seuraa kiinnosti alueen tutkimus. 1890-luvun alussa alkoi purjehtijoita olla enemmän Antarktiksen vesillä.
24. tammikuuta vuonna 1895 Henryk Bull ja muutamat muut miehet valaanpyyntimatkallaan astuivat todistetusti ensimmäisenä Etelämantereelle, Cape Adareen. Vuonna 1898 belgialaisten retkikunta talvehti ensi kertaa laivassa napajäihin juuttuneena Etelämantereen lähellä. Retkellä olivat mukana myöhemmin hieman erilaista kuuluisuutta naparetkeilyssä saavuttaneet Cook ja Amundsen. Norjalais-brittiläisen Carsten Borchgrevinkin johtama Southern Cross -retkikunta talvehti vuonna 1899 ensi kertaa sisämaassa rakentamassaan mökissä Cape Adaren lähellä, ja käytti koirarekiä ensi kertaa sisämaassa.
Perusta tuleville retkille oli luotu. Kansainvälinen kiinnostus Etelämannerta kohtaan oli herännyt. 1900-luvun alun tienoilla mantereen ympäristössä liikkuivat Drygalski, Charcot ja Nordenskiöld. Saksalainen professori E. von Drygalski kartoitti 1902 Gauss-laivalla tehdyllä retkellä Länsi-Antarktiksen Keisari Wilhelm II:n maan. Tehtiin rekiretki Gaussin vuorelle. Gauss talvehti rannikon edustalla. Kotiin palattiin vuonna 1903. Vuonna 1904 William S. Bruce löysi Weddellin meren itäpuolelta Coatsin maan.[2]
Ruotsalainen Otto Nordenskiöld, luoteisväylän purjehtijan veljenpoika, rakensi talvimajan Oskar II:n maan lähelle Snow Hillin saarelle. Talvi oli myrskyinen, ja noutolaiva ei saapunut kesällä, mutta pingviinejä ja hylkeitä pyydettiin niin että saatiin lihaa ravinnoksi ja rasvaa polttoaineeksi. Laiva ei ollut tullut, koska jäät olivat sinä kesänä esteenä, ja kolme laivasta lähetettyä sanansaattajaa ei päässyt perille. Nämä joutuivat rakentamaan maakuopan tilapäiseksi asuinpaikakseen. Samaan aikaan noutolaiva Antarctic upposi Pauletten saaren lähelle, mutta miehet pelastuivat saarelle. Nyt onni kääntyi, kun kolme miestä onnistui pääsemään tutkimusasemalle. Pian sen jälkeen ruotsalainen etsintälaiva saapui aseman lähelle, ja vielä Antarctican miehiä. Näin retkikunta onnistui pelastumaan. Nordenskiöldin retkikunta hankki fossiileja, joissa oli jäänteitä tertiäärikauden puista.[3] Jean Babtista Charcot purjehti grahamin maan itäpuolella ja löysi toisella retkellään 1908–1910 Pourquoi pas -laivallaan Aleksanteri I:n maan[2].
Englantilaisten retket Etelämantereella 1900–1910
muokkaa- Pääartikkelit: Discoveryn etelänaparetkikunta ja Shackletonin vuoden 1908 etelänaparetkikunta
Englantilaiset Robert Falcon Scott ja Ernest Shackleton olivat mukana Etelämantereelle suunnatussa tieteellisessä Discovery-laivalla tehdyssä retkikunnassa vuosina 1902–1904. Miehet rakensivat talvehtimismajan Mount Erebus -vuoren lähelle, tekivät tieteellisiä tutkimuksia sekä kävivät jonkin matkan päässä Rossin lauttajäällä ja napaylängölläkin. Scott ja Shackleton riitaantuivat etelään suunnatulla retkellä ja niin heidän tiensä erosivat. Shackleton yritti etelänavalle vuonna 1908 nousten napaylängölle pitkin Beardmoren jäätikköä. Mutta Shackleton käytti vetovälineinä poneja, ei koiria, eikä sen takia päässyt etelänavalle asti. Koiriin oli petytty, kun ne Discoveryn retkellä kuolivat huonon ravinnon takia. Poneihin uskottiin, koska ne tulivat toimeen Siperian pakkasessa ja vetivät raskaita kuormia. Mutta ponit kuolivat retkellä, kun eivät kestäneet Antarktiksen oloja. Miehet palasivat pahoin nälkiintyneinä takaisin. Toisaalla toinen retkikunnan haara kävi magneettisella etelänavalla. Englantilaisten retket olivat tuskaisia, koska englantilaiset vierastivat hiihtämistä ja nimenomaan koirien käyttöä.
Kilpajuoksu Etelänavalle 1911–1912
muokkaa- Pääartikkeli: Etelänavan valloitus 1911
Vuosina 1911–1912 kaksi retkikuntaa kilpaili pääsystä ensimmäisenä etelänavalle. Ammattinaparetkeilijä Roald Amundsenin retkikunta onnistui pääsemään ensiksi etelänavalle. Toisaalla Scottin huonosti toteutettu retkikunta tuli etelänavalle vasta norjalaisten jälkeen, ja päätyi tuskallisen taipaleen lopulla tuhoon melko lähellä pelastumista. Scott kuoli miehineen paleltumiin, ruoan loppumiseen ja uupumukseen. Scottin retkikunta epäonnistui, koska Scott käytti vetoeläiminä poneja ja traktoreita, jotka eivät kestäneet kylmää, ja tämän takia lipesi monta kertaa alkuperäisistä suunnitelmistaan. Jatkuva suunnitelmien muuttelu ja huonon sään aiheuttamat pitkät pysähdykset kuluttivat ruokatarvikkeita. Hidas eteneminen aiheutti sen, että napaylängöltä ei päästy pois ennen kylmän, palelluttavan etelän syksyn tuloa. Amundsen menestyi, koska käytti koiravaljakoita vetämään raskaita varusterekiä. Lisäksi Amundsen käytti ilmavia, lämpimiä eskimotyyppisiä vaatteita toisin kuin Scott. Muutenkin Amundsenin retken suunnittelu, varustelu ja toteutus olivat korkealuokkaisia verrattuna Scottin retkeen.[4]
Mawsonin retkikunta 1912 - lumimyrskyn koti
muokkaa- Pääartikkeli: Mawsonin etelänaparetki 1912
Aiemmin etelänaparetkellä mukana ollut geologi Douglas Mawson päätti tutkia Australian vastapäätä olevan rannikon. Kaksi tutkimusasemaa perustettiin lumimyrskyiselle rannikolle, pienempi Shackletonin lauttajäälle, ja suurempi asema Adelienmaalle. Asemille tehtiin muun muassa magneettisia ja säämittauksia. Molemmilta asemilta tehtiin rekiretkiä kartoittaen rannikkoa sisämaasta käsin. Eräällä retkellä Mawsonin kaksi toveria Ninnis ja Metz kuolivat, ja Mawson pääsi vain ankarasti ponnistellen hengissä takaisin asemalle.
Shackletonin transantarktinen etelänaparetki
muokkaa- Pääartikkeli: Shackletonin Etelämantereen ylitysretki
Shackleton päätti vaeltaa Etelämantereen yli. Kaksi laivaa, Endurance ja Aurora lähti perustamaan talvehtimisasemat. Mutta Endurance juuttui jäihin, joihin se lopulta murskautui. Miehet pelastuivat jäälle, joka lohkesi lopulta erilliseksi jäälautaksi. Sen hajottua miehet purjehtivat erääseen Etelämantereen kohtaan. Mukana ei ollut radiota, ja muutamat miehet lähtivät Shackletonin johdolla vaaralliselle purjehdukselle Etelä-Georgian saarelle. Purjehdus onnistui. Shackletonin oli kumppaneineen vielä kuljettava Etelä-Georgian lumisten ja jäätikköisten vuorten yli, ennen kuin he saapuivat valaanpyyntiasemalle apua hälyttämään. Monista vastoinkäymisistä huolimatta yksikään Endurencen mies ei loukkaantunut tai kuollut.[5]
Aurora jätti tarvikkeita ja miehiä Erebusvuoren lähelle Hut Pointiin. Laiva joutui ennen lastin purkamista lähtemään toiseen paikkaan ja sitten myrskyn takia avomerelle. Rannalle jääneet miehet kärsivät nälästä ja kaiken kukkuraksi heidän oli jätettävä Endurencen retkikuntaa varten ruokavarastoja kauaksi Rossin lauttajäälle. Radion puuttuessa Hut Pointissa ei tiedetty Endurancen epäonnistumisesta ja varastojen pystytyksen muuttumisesta tarpeettomaksi. Kolme miestä kuoli tällä retkellä.
Rowett-Shackletonin retkikunta 1921–1922
muokkaaRetken tarkoitus oli tutkia Etelämantereen rannikkoa lähinnä laivalla purjehtien. Retki keskeytyi Shackletoon kuoli viimeisellä etelänaparetkellään sydänkohtaukseen. Etelänaparetkien sankariaika päättyi, ja amerikkalainen laivaston ilmavoimien upseeri Richard Evelyn Byrd lensi Etelänavalle 1929. Tällöin alkoi moottoreiden aika Etelänavalla.
Kirjallisuutta
muokkaa- Kari Herbert & Huw Lewis-Jones: Etelänapaa etsimässä. Kustannusosakeyhtiö Moreeni, 2011.
Lähteet
muokkaa- ↑ Aladsdair Macleod: Suuret tutkimusmatkat, s. 302–305, 312–315, 318–319. (Suomeksi toimittanut WSOY) Suomentanut Timo Hautala. Lontoo: Dorling Kingsley, 2011. ISBN 978-951-0-37674-4
- ↑ a b H.G. Andersson: Etelänavan sankareita, s. 91. Tammi.
- ↑ Hannes Salovaara: Naparetkeilijöitä, s. 69–70. Tammi.
- ↑ Suuret tutkimusmatkat, s. 302–305, 312–315
- ↑ Suuret tutkimusmatkat, s. 318–319