Wikipedia

Tutkimusmatkat Etelämantereelle

 

Naparetkeilijä Ernest Shackletonin laiva Endurance vajosi jäihin vuonna 1916 Etelämantereen tutkimusmatkalla, mutta koko miehistö selvisi hengissä vaiheikkaalta ja vaaralliselta retkeltä.

Tutkimusmatkat Etelämantereelle olivat tutkimusmatkoja, jotka perustuivat oletukseen, että eteläisillä leveyksillä olisi suuri, mahdollisesti asuttava manner Terra Australis Incognita, etelän tuntematon maa. 1500-luvulta 1800-luvuille purjehdittiin maata etsien, ja manner löytyikin 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Kiinnostus kuitenkin hiipui, kun ymmärrettiin, että alue oli kylmä ja elämälle epäystävällinen. Lisäksi sinne oli vaikea purjehtia myrskyisen meren, jäävuorten ja lauttajään läpi.

Myöhemmin 1890-luvulla luvun lopuilla tutkijat – erityisesti maantieteilijät – kiinnostuivat Etelämantereesta. Yleisön kiinnostuksen myötä syntyi Etelänaparetkien sankariaika, jolloin erityisesti kilpailtiin Etelänavan valloituksesta. Tutkimusretket vaativat lukuisia kuolonuhreja, mutta etelänapa valloitettiin vuonna 1911.

1930-luvulla useiden maiden kiinnostus Etelämannerta kohtaan heräsi ja eri maat vaativat itselleen alueita mantereelta. Etelämantereelle perustettiin useita tutkimusasemia ja mantereella liikuttiin koirien, traktorien ja lentokoneiden avulla. Tutkimus voimistui 1950-luvulla, jolloin muun muassa Ranska ja Neuvostoliitto perustivat omat asemansa. Geofysiikan vuosi 1957 johti yhdysvaltalaisen etelänapa-aseman perustamiseen. Nykyään manner on rauhoitettu tutkimukselle vuonna 1961 tehdyn kansainvälisen sopimuksen mukaan.

Terra Australis Incognitan etsijät törmäävät jäiseen mantereeseen muokkaa

 
James Clark Ross löysi Etelämantereelta muun muassa Mount Erebus -tulivuoren.
 
Rossin lauttajään korkea jääseinämä.

Kauan uskottiin, että etelässä olisi asuttavilla leveysasteilla manner, Terra Australis Incognita, (tuntematon maa etelässä). Kreikkalainen Ptolemaios mainitsi maan suunnilleen vuonna 150 jaa. Mannerta etsittiin 1500-luvulta 1800-luvun alkuun asti[1].

Mantereen uskottiin aluksi ulottuvan etelänavalta jopa 45. leveysasteelle asti. Sen jälkeen kun Fernão de Magalhães oli löytänyt nimeään kantavan salmen, joka erottaa Tulimaan Etelä-Amerikan mantereesta, useat tutkijat ja karttojen tekijät pitivät Tulimaata tämän laajan mantereen osana, kunnes 1600-luvun alussa merenkulkijat purjehtivat Kap Hornin ympäri. Myös Australiaa arveltiin tämän laajan mantereen niemimaaksi, ennen kuin sen ympäri oli purjehdittu, samoin eräitä eteläisiä valtamerten saaria.

Ensimmäiset Etelämantereen tutkijat purjehtivat laivalla yhä etelämmäksi tavoittaen lopulta mantereen rannikon, käymättä silti maissa. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuolella Terra Australis Incognitaa etsittiin innokkaasti. Joitain löydettyjä lauhkean vyöhykkeen saaria, mm Kerguelenia uskottiin Terra Australisin osiksi. 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun hylkeenpyytäjät kartoittivat Eteläiset Shetland- ja Orkneysaaret sekä Grahaminmaan[1].

Ensimmäisiä tutkimusmatkailijoita, jotka kävivät Antarktiksen suuren mannerosan lähialueella, oli James Cook, joka vuosien 1772–1775 välisenä aikana kiersi laivaretkikuntansa kanssa mantereen ympäri ja purjehti eteläisen napapiirin yli. Hänen retkensä teki lopun kuvitelmista lauhkealle vyöhykkeelle saakka ulottuvasta Terra Australisista[2], mutta toisaalta hän katsoi useiden seikkojen todistavan, että napaseuduilla kyllä oli laaja manner. Cook näki Antarktiksen lauttajäätä[3], ei itse mannerta. Vuonna 1800 Antarktiksen lähivedetkin olivat vielä suurelta osin tuntemattomia[4][5]

1820-luvulla alussa valaan[6]- ja hylkeenpyytäjät purjehtivat Antarktiksen alueella. Antarktiksen vesillä purjehti myös Venäjän armeijan upseeri, baltiansaksalainen Fabian von Bellingshausen, joka löysi Pietari I:n ja Aleksanteri I:n saaren ja purjehti pitkin Antarktiksen niemimaan rannikkoa. Bellingshausen näki ensimmäisenä Antarktiksen mantereen mereltä käsin[7] Tämä tapahtui vuosien 1819–1821 välisenä aikana, jolloin myös yhdysvaltalainen Nathaniel Palmer oli liikkeellä.[3]. Kiistelty, ensimmäinen maihinnousu Antarktiksen alueelle tapahtui helmikuussa 1821, kun John Davisin retkikunta pääsi perille ilmeisesti rantautuen johonkin Etelämantereen saarista tai niemimaasta, joka ulottuu kauas pohjoiseen.

Vuonna 1823 James Weddell löysi Weddellin meren, joka nimettiin hänen mukaansa ja purjehti eteläisimpään pisteeseen mihin laivalla oli siihen mennessä päästy, sillä meri oli poikkeuksellisen jäätön sinä vuonna[3]. Weddel kävi leveydellä 74 15.[7]

Amerikkalainen Charles Wilkes kartoitti noin 2 000 km Etelämantereen rannikkoa viidellä laivalla, muttei onnistunut paikantamaan magneettista etelänapaa. Wilkes joutui voimakkaan arvostelun kohteeksi jälkikäteen. Häntä syytettiin muun muassa liian kovasta kurinpidosta laivallaan. Menomatkalla satamissa miehiä karkaili ja erotettiin[8]. Lisäksi hän jätti kaikki mukanaan olleet tiedemiehet Tulimaahan - koska hänen ehtonsa retkikunnan päälliköksi suostumiseen oli se, ettei hänen tarvitse ottaa siviili-ihmisiä mukaan varsinaiselle etelänaparetkelle. Laivat olivat huonoja ja kehnosti varustettuja. Yhden laivan hän lähetti jo varhain takaisin kotiin liian hitaana, kaksi tuhoutui matkalla, niistä toinen miehistöineen, ja yksi myytiin Singaporessa kelvottomaksi vaurioituneena. Vain kaksi laivaa palasi kotisatamaan, ja niidenkin miehistö oli kylmyyden ja keripukin harventama.

1839 ranskalainen Dumont d'Urville löysi Adelienmaan, ja piirsi ja kirjoitti matkastaan värikkään kuvauksen, joka saavutti suosiota[9]. Vuosien 1840–1842 aikana britti James Clark Ross lähti purjehtimaan kahdella erikoisvahvisteisella puulaivalla, joiden nimet olivat Erebus ja Terror[9]. Ross löysi alueelta aktiivisen Erebus-tulivuoren, Victorianmaan ja suuren Rossin lauttajään jyrkän jääseinämän[3][10], alueen josta oli tuleva lähtöpaikka myöhemmille etelänaparetkille. Ross ei löytänyt magneettista etelänapaa laivoilla vaan päätteli sen olevan itse mantereella. Retkikunta kävi leveydellä 78 4. Ross kävi Tasmaniassa käytyään Rossinmerellä toisenkin kerran vaarallisella matkalla kovien myrskyjen ja jäävuorien uhatessa alusta. Nyt päästiin leveydelle 78 9[9]. Ahtojäät puristivat aluksi, ja yhdessä vaiheessa alukset törmäsivät toisiinsa vaurioituen[11]. Näin Rossin retkikunta kartoitti Viktorianmaan rannikon ja Rossin lauttajään reunan[4].

Pian Rossin retken jälkeen innostus Etelämantereen tutkimukseen sammui, sillä laivoilla purjehtineet retkikunnat totesivat Etelämantereen olevan kauttaaltaan jään, lumen ja karujen vuorten peitossa. Maanosaan palattiin takaisin vasta aivan 1800-luvun lopussa. Vuosina 1872–1876 tienoilla Challenger-laiva purjehti Antarktiksenkin vesillä käväisten ahtojäällä[12][13] Ennen Challengerin retkeä ei oltu varmoja suuren Etelämantereen olemassaolosta, mutta Challengerin tiedemiesten löytämät ei-vulkaaniset kivet viittasivat mantereen olemassaoloon.[14].

"Sankariaika" 1895–1916 muokkaa

Pääartikkeli: Etelänaparetkien sankariaika

Etelänaparetkien sankariaika alkoi, kun tutkijoita alkoi kiinnostaa uuden mantereen tutkiminen. Oli myös kilpailua siitä kuka pääsisi ensimmäisenä etelänavalle. Etelämantereella oli vaarallista liikkua kylmän, lumimyrskyjen, railojen sekä rajallisten kuljetus- ja yhteydenpitovälineiden takia. Kun rekiin mahtui vain pieni määrä ruokaa ja polttoainetta, miehiä uhkasi nälkä. Nämä tekijät johtivat moniin tragedioihin. Retkien vaaroista selviytyneet olivat tällöin todellisia sankareita.

1892–1893 alussa norjalainen Carl Anton Larsen löysi Seymourin saarilta kivettymiä [15]. Larsen myös hiihti Seymourin hyllyjäällä.

Henryk Bull nousi miehineen Antarctic-laivasta ensi kertaa todistetusti Etelämantereella maihin vuonna 1895. Kap Adaressa[16][17]. Tämä lyhyt käynti ennusti uutta aikaa jäisen mantereen tutkimuksessa. Vuonna 1898 Andrian de Gerlace talvehti retkikuntineen jäihin juuttuneessa Belgica-aluksessa. Ensi kertaa mantereen lähellä oli oltu talven kestäneen napayön yli.

Vuonna 1899 norjalainen Carsten Borchgrevink perusti tutkimusaseman Etelämantereelle Kap Adareen talvehtien miehineen mökissä kylmän, pimeän napayön yli. Talven päätyttyä noutolaiva saapui. Sillä purjehdittiin Rossin lauttajään reunaan, jossa tehtiin rekiretki etelään leveydelle 78 50[3].

Pian brittiläiset Shackleton ja Scott saapuivat tutkimaan mannerta Discovery-laivalla vuosina 1902–1904. Retkikunta valitsi majapaikaksi Erebusvuoren juuren, jonne rakennettiin pieni talvehtimismökki Hut Point. Hut Pointista retket ulottuivat jonkin matkan päähän Rossin lauttajäälle sekä mannerjäätikölle. Myöhemmin Shackletonin vuoden 1908 retkikunta ei päässyt navalle asti, vaan miehet joutuivat kääntymään takaisin 160 kilometrin päässä etelänavasta. Paluu oli vaikea, miehet nälkiintyivät ja osin paleltuivat.

Etelänavan varhainen tutkimus huipentui vuosien 1911–1912 kilpajuoksuun norjalaisen Roald Amundsenin ja englantilaisen Robert Scottin välillä. Scottin asiantuntemattomasti suunniteltu retki epäonnistui, ja miehet menehtyivät paluumatkalla uupumukseen, paleltumiin ja nälkään. Amundsen onnistui, koska hän käytti rekiensä vetämiseen koiria (Scott puolestaan muun muassa traktoreita ja poneja) ja toteutti muutenkin retkensä Scottia paremmin.[18]

Samoihin aikoihin vuosina 1911–1912 saksalainen Wilhelm Filchner purjehti Deutschland laivallaan Weddellin merellä, löysi Filscherin lauttajään ja joutui talvehtimaan ahtojäissä.

Shackletonin Trans-Antarktinen etelänaparetki vuonna 1916 epäonnistui tavoitteessaan, mutta Endurancen miehistön selviytymisestä vaikeissa oloissa syntyi legenda. Miehistö muun muassa purjehti jäälautoilla ja veneillä takaisin kotiin. Australialainen geologi Douglas Mawson pääsi hädin tuskin elävänä takaisin pitkältä retkeltään sen jälkeen, kun varustereki oli pudonnut railoon.[19]

Moottoreiden aika Etelänavalla muokkaa

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: luettelomainen
 
Venäläinen Vostok-tutkimusasema Etelämantereen mannerjäätiköllä.

Moottoreiden ajan alkuun mennessä Etelämantereen muoto oli suureksi osaksi selvinnyt, vaikka sisämaa oli laajalti kartoittamatta ja osa rannikostakin meritse[4].

Vuonna 1928 australialainen Hubert Wilkins nousi 20 minuutiksi ilmaan Antarktiksen yllä ja kartoitti seuraavilla lennoillaan 200 000 neliökilometrin alueen. Samana vuonna yhdysvaltalainen upseeri Richard E. Byrd saapui Etelämantereelle ja perusti suuren tutkimusaseman Little American Valaslahteen[20]. Byrd lensi lentokoneella navan yli 29. marraskuuta. Tällä retkellä Byrd kuljetutti tavaroita enimmäkseen koiravaljakoin, mukana ollut lumiauto ei toiminut. Byrd oli Etelänavan tutkimuksen uranuurtajia. Lentokoneet olivat hyödyllisiä laajojen alueiden kartoittamisessa.

Vuonna 1934 Byrdin toisella etelänaparetkellä toimivat ensimmäiset moottoroidut kiinteää pintaa kulkevat ajoneuvot Etelämantereella. Citroen-traktorit toimivat jopa kylmemmässä kuin mitä koirat kestivät, mutta halkeamavyöhykkeiden yli niillä ei voitu kulkea[20]. Niinpä koiravaljakoilla oli yhä paikkansa. Myös mukana olleet Clectrac-traktorit toimivat lyhyemmillä matkoilla. Byrd talvehti napayön yli Advance Base-nimisellä sääasemalla. Siellä häkäkaasu, joka virtasi ulos kaasu-uunista, aiheutti Byrdille vakavaa sairautta ennen kuin asia huomattiin. Byrdin retkillä sattui tapahtumia, joissa koneisiin tuli moottorivikoja ja miehiä jouduttiin hakemaan toisilla lentokoneilla pois kaukaa.

Vuonna 1934 tehtiin sopimus Etelämantereen jaosta, mitä muun muassa Saksa ja Neuvostoliitto eivät myöhemmin hyväksyneet. Amerikkalaiset eivät ole koskaan esittäneet vaatimuksia etelämantereeseen.

Lincoln Ellsworth lensi mantereen yli 1935[21]. Huonon sään takia jouduttiin tekemään välilaskuja ja viipymään yhdessä kohtaa noin kaksi viikkoa. Viimeisen välilaskun jälkeen jouduttiin taivaltamaan jonkin matkaa jalan.

1935 Englantilaisen John Rymillin retkikunta Etelämantereelle[22].

1938 saksalainen Alfred Ritscher[23] johti valaanpyyntiasemien perustamiseen tähtäävää retkeä Kuningatar Maudin maalle. Tarkoitus oli lisätä Saksan valaanrasvan tuotantoa. Saksalaiset kutsuivat aluetta Neu-Schwabenlandiksi Etelä-Saksan maakunnan mukaan. Retkikunta nousi 1939 maihin, perusti mökin tukikohdaksi ja lensi kahdella lentiveneellä ainakin 300 000 km2 laajuisen alueen yllä, ottaen jonkun verran vasta sodan jälkeen julkaistuja ilmakuvia.

Vuosina 1946–1947 Yhdysvallat teki Byrdin johdolla suuren laivaston operaation nimeltä "High Jump"[24] Etelämantereelle, johon osallistui mm. 12 laivaa. Operaatio kohdistui kolmelle seuduille, yhden haaran tukikohta Little America. Yksi laiva upposi retkellä, ja kolme miestä kuoli silloin. Laajoja rannikkoalueita kartoitettiin. Seuraavana vuonna operaatio jatkui toisen komentajan johdolla nimellä "Operation Windmill" 1947–1948.

1947–1948 amerikkalainen Finn Ronne johti yksityisrahoitteista RARE-retkeä, joka kartoitti Wedellin meren ympäristöä, lähinnä Palmerin maata, mutta yksi retki ulottui kauas Ronnen lauttajäälle asti[25].

1949–1952 norjalaisen John Giaverin johtama brittiläis-norjalais-ruotsalainen tutkimusretkikunta teki geologisia, jäätikkötieteellisiä ja tutkimuksia sekä kartoitti ilmakuvauslennoilla Kuningatar Maudin maalta talvehtien rakentamassaan mäkissä Maudheimissa[26]. Noin ollen vuonna 1950 Etelämentereen muoto oli kartoitettu, mutta sisämaassa oli laajoja kartoittamattomia alueita[4].

1950 ranskalaiset perustivat Etelänavan rannikolle pienen tutkimusaseman nimeltä Port-Martin. Se paloi 1952[27], lumimyrsky esti sammutuksen[28]. Onneksi yksikään ei kuollut tai vammautunut. Ranskalaisten täytyi rakentaa uusi asema 62 km:n päähän länteen 1956. Se nimettiin Dumont d'Urvillen tutkimusasemaksi.

1954 australialaiset perustivat ensimmäisen ympärivuotisen aseman Etelämantereelle. Nykyäänkin suurin osa tutkimuksesta tehdään kesällä. Osasyy 50-luvun tutkimusasemaryntäykseen olivat aluevaatimukset, joita oli esitetty jo 30-luvulla.

1955–1964 Neuvostoliitto perusti Etelämantereelle monia tutkimusasemia[29]. Neuvostoliitto tutki Etelämannerta toiseksi eniten USA:n jälkeen. Venäläinen tutkimus kohdistui muun muassa mantereen itäosan jäätiköihin ja merieläimistöön.

1955 Venäläisten 1. tutkimusretkikunta Antarktikselle kolmen laivan voimin, mm jäänmurtajilla Ob ja Lena Mihail Somovin johdolla. Ensimmäisen venäläisen aseman, Mirnyin perustaminen 1956 oli vaikeaa yli 20 m korkealle lauttajäälle[30], mutta onnistui[31][32]. Myöhemmin sisämaahan perustettiin Pionerskajan asema.

Vuosina 1956–1957 12 maata lähetti tutkimusretkikuntia Antarktikselle. Tämä liittyi kansainväliseen Geofysiikan vuoteen (IGY).

1956 amerikkalaiset perustivat Etelänavalle Amundsen-Scottin aseman[33]. Amiraali George J. Dufekin komentama "Que Sera Sera" nimiseksi ristitty Yhdysvaltain laivaston ilmavoimien R4D C-47 Skytrain laskeutui 31. lokakuuta 1956 Etelänavalle onnistuneesti. Tämä oli osa operaatiota Deep Freeze II. Tammikuussa alettiin rakentaa tutkimusasemaa, joka tuli valmiiksi helmikuussa. John Tuckin ja Paul Siplen johtamana 16 laivaston miestä ja siviilitiedemiestä vietti asemalla kylmän, pimeän napayön yli. Lämpötila ulkona laski alimmillaan -71 asteeseen.

1957 venäläiset talvehtivat ensi kertaa Etelämanteren Pionerskaja-asemalla. Vuosina 1956–1957 venäläiset perustivat monta asemaa ajaen traktorijunilla sisämaahan. Onnettomuuksia sattui, ja osa asemista ei tullut valmiiksi määräajoissa.[31]. Etelänavalle ajettiin vuonna 1959 mm. Vostok I:n ja nykyisen Vostok-aseman kautta[34].

1957–1958 Brittiläisen kansainyhteisön Fuchsin ja Hillaryn retkikunta ylitti Etelänavan traktoreilla[35]. Englantilainen Vivian Fuchs matkusti ryhmineen Sno-Cateilla ja pienemmillä traktoreilla mantereen yli noin 3500 km:n matkan. Fuchs lähti Weddellin meren rannalta vasta perustetulta Shackletonin asemalta. Samaan aikaan uusiseelantilainen Edmund Hillary lähti Rossin meren laidalta amerikkalaiselta McMurdon asemalta länteen nousten napaylängölle. Etelänavalle oli jo lentoteitse perustettu amerikkalainen tutkimusasema. Hillary jonka tarkoitus oli vain perustaa napaylängölle varastoja, saapui traktoreillaan etelänsavelle ensin ollen ensimmäinen pintaa pitkin moottoriajoneuvoila etelänavalle kulkenut matkaaja. Fuchs saapui jonkun ajan kuluttua, ja jatkoi matkaansa McMurdon asemalle asti, kun Hillary lensi amerikkalaisella lentokoneella etelänavalta pois.

Vuosina 1957–1963 amerikkalaiset ajoivat yhteensä 20 000 km traktoreilla Etelämantereen sisäosissa[24].

1957 venäläiset perustivat Etelämantereen mannerjäätikölle luoksepääsemättömyyden navan läheisyyteen Vostok-tutkimusaseman. Itse luoksepääsemättömyyden navalla asuttiin vain vähän aikaa.

Vuonna 1950 Etelämantereesta oli tutkimatonta enää noin neljäsosa sisämaan mantereesta[4].

3. lokakuuta 1960 Mirnyissä syttyi tulipalo, jota ei kyetty sammuttamaan vedellä kovassa myrskyssä. Puolessa tunnissa paleltui kahdeksan venäläistä tiedemiestä kuoliaaksi[36].

Suomalaissyntyisen Yhdysvaltain armeijan majuri Antero Havolan johtama lumitraktoriretkikunta pääsi etelänavalle 1960–1961 kestäneellä retkellään 11. tammikuuta 1961 kello 05:00 Zulu-aikaa. Matka oli vienyt 33 päivää, 10 tuntia. Lumimyrskyt ja jään halkeamat olivat hidastaneet matkaa tuon 10 tuntia[37].

1950-luvulla perustettavien tutkimusasemien tavoite oli tieteellinen tutkimus, mutta myös luoda pohjaa aluevaatimuksille. Toistaiseksi valtioiden Etelämannerta koskevat aluevaatimukset on estetty sopimuksella, joka tehtiin kansainvälisen geofysiikan vuoden (IGY) jälkeen.

1968 Molodeznajasta tuli Mirnyin sijasta Neuvostoliiton Etelämantereen tutkimuksen keskus[38].

1988 Suomi perusti Kuningatar Maudin maalle pienen Aboan tutkimusaseman, jota on käytetty vain kesäisin. Suomen ensimmäisen Etelämantereen tutkimusmatkan johtaja 1989–1990 oli sittemmin Merentutkimuslaitoksen pitkäaikaisena ylijohtajana toiminut Pentti Mälkki.

1991 uusi sopimus rauhoitti Antarktiksen tieteellisen tutkimuksen alle vielä 50 vuodeksi. Kaivostoiminta kiellettiin.

1993 Norjalainen 20-vuotias Erling Kagge kulki ensimmäisenä yksin ilman huoltoa maanpintaa pitkin Etelänavalle saapuen sinne 7. tammikuuta 1993. 1 400 km:n matka vei 50 päivää[39].

1992–1993 Entinen SAS:n mies, kuuluisa seikkailija Ranulph Fiennes ja ravitsemustieteeseen erikoistunut tohtori Mike Stroud ylittivät 97 päivässä Antarktiksen kulkien 1 350 mailia 90 päivässä. Retki oli vaikea. Mantereen yli oli kuljettu, muttei Rossin lauttajään reunaan päästy, kun miehet nälkiintyivät ja paleltuivat. 95. päivänä oli pakko kutsua hakupartio avuksi. Retken lopussa miehet vihasivat toisiaan[40].

1997 Norjalainen Boerge Ouslan ylitti ensimmäisenä Antarktiksen ilman huoltoa, vetäen 180 kg:n painoista tarvikerekeä. Matka Berkner Island:ilta Scottin asemalle vei 64 päivää[40].

2009 Kiina avasi Etelämantereen mannerjäätikön korkeimmalla ja luultavasti kylmimmälle kohdalle Dome A:han oman tutkimusaseman Kunlunin.

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Otavan suuri ensyklopedia 6, Napamaat, Antarktis, Etelämantereen historia, s. 4577–4579 (=OE 6)
  • Paul Siple, 90° South (=90 Degrees South), Putnam 1959
  • J. G. Andersson: Etelänavan sankareita. Alkuteos Männen kring Sydpolen, 1. painos. Suomentanut Irja Hieta. Helsinki: Tammi, 1948.
  • Hannes Salovaara: Naparetkeilijöitä. Otava, 1929.
  • Alexander, Caroline: Endurance: Shackletonin legendaarinen Antarktiksen retki
  • Kari Herbert & Huw Lewis-Jones: Etelänapaa etsimässä. Kustannusosakeyhtiö Moreeni, 2011. ISBN 978-952-254-118-3.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b Spectrum 1, artikkeli Antarktis, sivu 326
  2. ↑ Salovaara, s. 64
  3. ↑ a b c d e OE 6, s. 4577
  4. ↑ a b c d e Siple 1959, etukannen kartta
  5. ↑ Alasdair Macleod: Suuret tutkimusmatkat, s. 284. Suomeksi toimittanut WSOY. Suomentanut Timo Hautala. Lontoo: Dorling Kingsley, 2011. ISBN 978-951-0-37674-4.
  6. ↑ Spectrum 1, sivu 326
  7. ↑ a b Salovaara, sivu 66
  8. ↑ Andersson, sivu 48
  9. ↑ a b c Salovaara, sivu 67
  10. ↑ Andersson, sivu 61
  11. ↑ Andersson, sivu 62, sivu 65
  12. ↑ Salovaara, sivu 72
  13. ↑ Andersson, sivu 69-70
  14. ↑ Andersson, sivu 70
  15. ↑ Andersson, sivu 72
  16. ↑ Andersson, sivu 73
  17. ↑ Antarctic Voyages And Expeditions
  18. ↑ Suuret tutkimusmatkat, s. 302–305, 312–15
  19. ↑ Suuret tutkimusmarkat, s. 318–319
  20. ↑ a b Etelänavan sankareita, J. G. Andersson, Tami 1948, sivu 255-
  21. ↑ Andersson, sivu 304-
  22. ↑ Andersson, sivu 324
  23. ↑ Andersson, sivu 351
  24. ↑ a b OE 6, 4579
  25. ↑ Kartta, South-pole.com
  26. ↑ The History of Sanae, Sanae.sanap.org.za
  27. ↑ OE 6, 4579
  28. ↑ North Pole, South Polelähde tarkemmin?, sivut 120-121
  29. ↑ Spectrum 1, sivu 329
  30. ↑ Mirny Observatory (Arkistoitu – Internet Archive)
  31. ↑ a b Aspects of the Soviet IGY, Russian Journal of Earth Sciences
  32. ↑ A. V. Nudelman Soviet Antarctic Expeditions 1955-1959, Izdatel'stvo Akademii Nauk SSSR, Moskva, 1959 (translated from the Russian; Israel program for scientific translations, Jerusalem, 1966)
  33. ↑ Siple 1959
  34. ↑ OE 6, Napamaat, kartta
  35. ↑ Chronology of Antarctic Events (Arkistoitu – Internet Archive) Alwynne B. Beaudoin. 2009
  36. ↑ Maailma nyt, Kaakkois-Aasia, Weilin+Göös 1990, ISBN 951-35-4923-2, 2. painos, sivu 160, Asukkaat
  37. ↑ Robert Brantberg: Naparetkeilijä: Everstiluutnantti Antero Havolan elämäkerta, Kustannusosakeyhtiö Revontuli, 2008. ISBN 978-952-5170-94-8, Luku Jäinen ansa, s. 266
  38. ↑ Spectrum 1, sivu 330
  39. ↑ Guinnes World Records 2009, sivu 114, Naparetket
  40. ↑ a b Moon Regan Transarctic Expedition

Kirjallisuutta muokkaa

Suomeksi muokkaa

  • Alfred Lansing, Kestävyys, Shackletonin uskomaton matka Etelämantereelle, Tammi, 1959, 2. p. 2002, ISBN 951-31-1513-5
  • John Giaever, Valter Schytt: Antarktis. WSOY 1953. 435 sivua.
  • Leonard Bickel, Kirottu valkoinen maa, eräs Valittujen palojen kuukauden kirja, suomennos ja lyhennelmä englanninkielisestä teoksesta Mawson's Will

Englanninkielisiä sähköisiä kirjoja muokkaa

Amundsenin etelänapakirja englanniksi muokkaa

Muita muokkaa

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tutkimusmatkat Etelämantereelle.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tutkimusmatkat_Etelämantereelle&oldid=21910014”