Kap Horn
Kap Horn (esp. Cabo de Hornos) on Etelä-Amerikan eteläisin kärki, joka sijaitsee Tulimaan (esp. Tierra del Fuego) edustalla Chilelle kuuluvalla Isla Hornos -nimisellä saarella. Sen erottaa Etelämantereen Grahamin niemimaasta noin tuhat kilometriä leveä Drakensalmi, joka yhdistää Atlantin ja Tyynenmeren eteläosat toisiinsa. Kap Horn on nimetty alankomaalaisen Hoornin kaupungin mukaan.
Kap Hornin kiertäminen purjelaivoilla oli vaarallinen koettelemus erityisesti idästä länteen purjehdittaessa myrskyisen vastatuulen, kylmyyden ja korkean aallokon takia. Sumussa ja öisin oli vielä pelko jäävuorista. Rikivauriot, haaksirikot ja merimiesten kuolemaan johtaneet työtapaturmat olivat yleisiä.
Purjelaivat rahtasivat Euroopasta Kap Hornin kautta muun muassa sahatavaraa ja kivihiiltä ja toivat Chilestä paluulastina salpietaria ja Australiasta vehnää, jonka rahtaus oli kannattavaa toiseen maailmansotaan asti. Sota ja Panamankannaksen poikki louhitun Panaman kanavan avaaminen liikenteelle vuonna 1914 jätti Kap Hornin vähitellen merenkulun legendaksi, joka houkuttaa yhä matka- ja kilpapurjehtijoita sekä turisteja.
Historia muokkaa
Ensimmäisenä Etelä-Amerikan kiertänyt merenkulkija oli portugalilainen Fernão de Magalhães 1520-luvulla. Hän ei kuitenkaan kiertänyt Kap Hornia, vaan purjehti Tulimaan pohjoispuolitse Magalhãesinsalmen kautta länteen kiertäessään laivastoineen ensimmäisenä maapallon ympäri – joskin Magalhães itse kuoli taistelussa alkuasukkaita vastaan Filippiineillä myöhemmin saman purjehduksen aikana.
Kap Hornin eteläpuolitse purjehti ensimmäisenä tiettävästi Francis Drake 1570-luvun lopulla.
Hollantilainen kauppias Jacob Le Maire oli lukenut Etelämeren kultarikkauksista ja sai suostuteltua kotikaupunkinsa Hoornin varustamaan syksyllä 1615 kaksi laivaa. Retken navigaattoriksi hän sai Magalhãesinsalmen kautta kolmesti Etelämerellä käyneen päällikön Willem Schouten.
Laivoista pienempi Hoorn menetettiin tulipalossa Patagonian rannikolla, mutta suurempi Eendracht purjehti sittemmin ”Le Mairen salmeksi” nimetyn väylän kautta ja saapui Kap Hornin edustalle 29. tammikuuta 1616. Maailman merenkululle tämä uusi reitti Atlantin ja Tyynenmeren välillä oli merkittävä löytö. Kolme vuotta myöhemmin Nodales-veljekset löysivät Kap Hornilta sata kilometriä lounaaseen sijaitsevat Diego Ramirez -saaret.
Vaarallisuuden syyt muokkaa
Varsinkin talvikaudella tuulen voimakkuus on usein navakkaa tai kovaa. Niemen lähistöllä ei ole maata tai riuttoja, vaan kylmä tuuli puhaltaa suoraan etelästä esteettä kohti niemeä ja Andeja. Aallot nousevat usein nelimetrisiksi.[1]
Suomalaiset Kap Hornilla muokkaa
Turkulainen Herman Spöring näki tiettävästi ensimmäisenä suomalaisena Kap Hornin 26. tammikuuta 1769. Hän oli englantilaisen merenkulkijan ja tutkimusmatkailijan James Cookin Endeavour-laivalla luonnontieteilijä Joseph Banksin ja ruotsalaisen botanistin Daniel Solanderin assistenttina ja piirtäjänä. Spöring kuitenkin kuoli matkan aikana.
Vuonna 1846 pietarsaarelainen parkki Hercules purjehti ensimmäisenä suomalaisena laivana Kap Hornille ja samalla maailman ympäri. Laivan päällikkönä oli Petter Gustaf Idman, joka oli jo vuonna 1831 purjehtinut ruotsalaisen Ophir-laivan päällikkönä Kap Hornin kautta Chilen Valparaísoon. Laivanvarustaja Gustaf Eriksonin Pamir kiersi Kap Hornin 11. heinäkuuta 1949 viimeisenä kauppapurjealuksena. Vehnälastin tuonti Port Victoriasta Etelä-Australiasta Falmouthiin kesti tällä matkalla 127 vuorokautta.
Suomalaisilla Kap Hornin purjelaivalla kiertäneillä merikapteeneilla eli kaphoornareilla on kansainvälisen mallin mukaan oma yhdistys Amicale des Capitaines au Long Cours Cap Hornies Finlandais.[2]
Koululaiva Suomen Joutsen kiersi Kap Hornin vuonna 1936. Nykyisin siellä käy säältään helppona vuodenaikana useita turistilaivoja ja matkaveneitä, kuten Suomen Purjelaivasäätiön Kuunari Helena vuonna 2006.
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ Tieteen kuvalehti 7/2008
- ↑ Yhdistys on merkitty yhdistysrekisteriin 17. kesäkuuta 1966. Sen nimen virallinen muoto rekisterissä on Amicale Internationale des Capitaines au Long Cours Cap Horniers, Avdelning Finland R.F. (Lähteet: Järäinen 2006, Yhdistysnetti)
Kirjallisuutta muokkaa
- Dunker, Pertti: Merivuokko Antarktiksella. Merivuokko Kirja Oy, 1992. ISBN 951-96361-1-0.
- Järäinen, Topi T.: Viimeinen satama. Turku: Turun sanomat, 2006. ISBN 951-9129-64-2.
