Black metal

metallimusiikin suuntaus

Black metal on metallimusiikin suuntaus, joka sai alkunsa 1980-luvun alussa ja on kehittynyt nykyiseen muotoonsa lähinnä Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa 1990-luvun alkupuolella. Black metalia soittavia yhtyeitä on runsaasti ympäri maailmaa, mutta tunnetuimmat ovat enimmäkseen kotoisin Pohjoismaista.

Black metal
Alkuperä heavy metal
thrash metal
death metal
hardcore punk
shock rock
Alkuperämaa  Yhdistynyt kuningaskunta
 Sveitsi
 Ruotsi
 Norja
 Suomi
Kehittymisen
ajankohta
1980-luku (ensimmäinen aalto)
1990-luku (toinen aalto)
Tyypillisiä
soittimia
sähkökitara
sähköbasso
rummut
(syntetisaattori)

Black metal -yhtyeet pyrkivät luomaan synkän ja kylmän äänimaailman nopeatempoisilla ja kaoottisilla kappaleilla, josta matalat taajuudet on miksattu lähes kokonaan pois. Sähkökitaraa soitetaan nopeana tremolona, ja rummuissa käytetään nopeaa blast beat -tekniikkaa. Laulu on yleensä korkeaa rääkynää ja eroaa death metalissa suositusta matalasta murinasta. Black metal -perinteeseen kuuluu myös tarkoituksellisen yksinkertainen tuotanto ja heikko äänenlaatu.

Tyylilajille ja erityisesti sanoituksille ominaista on äärimmäinen hyökkäävyys kristinuskoa kohtaan, sen väitettyä kaksinaismoraalia kohtaan osoitettu viha sekä saatananpalvontaan, okkultismiin ja pakanauskontoihin viittaaminen. Saatana toimii black metal -sanoituksissa symbolina individualismille ja elitismille sekä kapinalle vallitsevia normeja vastaan. Joidenkin black metal -yhtyeiden sanoituksista uskonnolliset teemat puuttuvat, ja ne käsittelevät luonnon ja pimeyden kaltaisia aiheita.

Black metalin ensimmäinen aalto syntyi 1980-luvun alun thrash metal -yhtyeistä, ja sen merkittäviä edelläkävijöitä olivat Venom, Bathory, Mercyful Fate ja Celtic Frost. Toinen aalto kehitty 1980–1990-lukujen taitteessa, ja sen tärkeimmät yhtyeet olivat norjalaisia. Black metal tuli julkisuuteen erityisesti Mayhem- ja Burzum-yhtyeiden sekä niihin liittyneiden rikosten ja kuolemantapausten kautta. Vuosituhannen vaihteessa Dimmu Borgir ja Cradle of Filth saavuttivat huomattavaa suosiota aiempaa kaupallisemmalla musiikilla, joka yhdisti perinteiseen black metaliin kosketinsoittimet ja laulumelodiat.

HistoriaMuokkaa

TaustaMuokkaa

 
Kissin näyttävä lavaesiintyminen innoitti myöhempää black metal -estetiikkaa.

Yksittäisiä viittauksia Saatanaan ja okkultismiin esiintyy jo huomattavasti black metalia varhaisemmassa musiikissa. Esimerkiksi Richard Wagnerin Jumalten tuhossa on nähty black metalia muistuttavia teemoja. Bluesmuusikko Robert Johnson puolestaan lauloi sielun myymisestä paholaiselle. Käytännössä Wagnerin ja Johnsonin kaltaisten säveltäjien vaikutus black metalin syntyyn oli vähäinen.[1]

Heavy metal syntyi 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa. Lajityypin kehittäneistä yhtyeistä tunnetuimpia olivat Deep Purple, Led Zeppelin ja Black Sabbath, jotka esittivät raskasta, bluesvaikutteista rockia.[1] Suurin merkitys oli Black Sabbathilla, jonka musiikki oli aikalaisyhtyeisiin verrattuna synkkää ja painostavaa.[2] Sanoituksissa käsiteltiin okkultismia, paholaista ja muita pelottavia aiheita. Tematiikka oli kauhuelokuvien innoittamaa, mutta se heijasteli myös jäsenten kiinnostuksenkohteita. Okkultismi oli 1960–1970-lukujen taitteen rock-muusikkojen parissa muutenkin suosittua. Black Sabbathin ja Led Zeppelinin ohella aihetta käsittelivät monet marginaalisemmat yhtyeet, joista merkittävimpiä olivat Black Widow ja Coven.[3] Kahden viimeksi mainitun vaikutus äärimetalliin jäi kuitenkin pieneksi.[4]

Musiikillisesti äärimetallin tärkeimmät esikuvat olivat Black Sabbath, Judas Priest ja Motörhead. Judas Priestin tulkitsemana heavy metal kehittyi yhä nopeatempoisemmaksi ja hyökkäävämmäksi blues-vaikutteiden jäädessä vähitellen pois. Yhtye oli vaikutusvaltainen myös ulkomusiikillisesti. Sen jäsenten käyttämät nahkavaatteet, niitit ja ketjut ovat edelleen monien black metal -muusikoiden suosiossa.[5] Motörheadin musiikki oli rock & roll ja punk-vaikutteista, nopeatempoista ja tyyliltään karkeaa mutta voimakasta. Näin Motörhead viitoitti tien entistä hyökkäävämmille metalliyhtyeille.[6]

Black metal -yhtyeiden suosimat kasvomaalaukset olivat yleisiä 1970-luvun kauhurockissa. Tärkein edelläkävijä oli englantilainen Arthur Brown, joka käytti corpse paint -tyyppistä meikkiä jo vuoden 1968 tienoilla. 1970-luvulla kasvomaalauksia käyttivät esimerkiksi Alice Cooper, The Misfits, The Damned ja Kiss.[7] Kissin näyttävä lavashow oli black metal -yhtyeille erityisen tärkeä esikuva. Monelle pohjoismaiselle muusikolle Kiss oli aggressiivisen mainonnan ansiosta ensikosketus metallimusiikkiin.[8]

Metallimusiikin lisäksi varhaiset black metal -yhtyeet ottivat vaikutteita punk rockista, joka vuodesta 1976 alkaen nousi Britanniassa suureen suosioon. Punk oli todennäköisesti raskainta ja väkivaltaisinta rockia, jota siihen mennessä oli tehty. Hardcore ja crust punk olivat tärkeitä esikuvia varhaisille thrash ja death metal -yhtyeille.[8]

Ensimmäinen aaltoMuokkaa

 
Celtic Frost perustettiin 1984. Kuva vuoden 2006 Tuska-festivaaleilta.

Black metalin tärkeimmät ainekset löytyivät jo 1970-luvun yhtyeiltä, mutta vasta 1980-luvulla ne yhdistyivät suuntaukseksi, jota jälkeenpäin on alettu nimittää ”black metalin ensimmäiseksi aalloksi”. Ensimmäisen aallon yhtyeitä oli melko vähän, mutta niitä yhdisti perinteistä metallia raaempi musiikkityyli ja pelottava kuvasto. Black metalin ohella näillä yhtyeillä oli pysyvä vaikutus thrash ja death metaliin.[8] Merkittävimpinä ensimmäisen aallon yhtyeinä pidetään englantilaista Venomia, ruotsalaista Bathoryä, tanskalaista Mercyful Fatea ja sveitsiläistä Celtic Frostia.[9]

Ensimmäisen aallon yhtyeistä maineikkain on Newcastlessa vuonna 1979 perustettu Venom, joka oli siihenastisista rockyhtyeistä raskain, äänekkäin ja šokeeraavin.[10] Jäsenet käyttivät okkultismista ammentavia taiteilijanimiä: Cronos, Mantas ja Abaddon.[11] Sanoituksissaan yhtye julisti olevansa liitossa Saatanan kanssa, ja esikoisalbumin kansikuva muistutti Saatanan kirkon tunnusta. Venomista tuli ensimmäinen avoimen ”saatanallinen” yhtye, joka saavutti merkittävää suosiota.[12] Se oli myös ensimmäinen yhtye, joka kuvaili musiikkiaan sanaparilla ”black metal”, ja vuonna 1982 yhtye jopa julkaisi Black Metal -nimisen albumin.[1] Yhtyeen jäsenet olivat kiinnostuneita satanismista, okkultismista ja uuspakanuudesta. Venomin saatananpalvojaimago ei kuitenkaan ollut vakava yritys käsitellä hengellisiä teemoja, vaan kyse oli teatraalisesta kauhuviihteestä.[13] Tavoitteena oli erottautua valtavirran metallimusiikista,[1] joka jäsenten mielestä oli kadottanut kapinallisuutensa.[14] Aikalaishaastattelussa jäsenet perustelivat päätöstään: ”Musiikkimme on voimametallia, myrkkymetallia, mustaa metallia mutta ei hevimetallia, sillä se on pikkutyttöjä varten. [– –] Saatana edustaa voimaa ja Venom edustaa voimaa, ja siksi me laulamme Saatanasta”[15] — ”Me olemme maailman hirveintä melua!”[12] Monet ensimmäisen ja toisen aallon black metal -muusikot ovat kuvailleet Venomia yhtyeeksi, joka muutti metallimusiikin pysyvästi ja viitoitti tien vieläkin äärimmäisemmälle musiikille.[16]

Venomin tavoin[17] Mercyful Fate yhdisteli heavy metal- ja punk-vaikutteita näyttävään lavashow’hun.[18] Yhtye saattoi esimerkiksi heitellä yleisön joukkoon sian verta ja sisäelimiä. Yhtye myös räjäytteli kotitekoisia pommeja.[19] Yhtyeen laulaja King Diamond käytti 1970-luvun shock rock -musiikkojen innoittamaa mustavalkoista kasvomaalausta. Niin sanotusta corpse paintista tuli sittemmin black metal -muusikkojen keskuudessa yleinen. Mikrofonitelineenä King Diamond käytti aitoja ihmisen reisiluita.[7] King Diamond oli todennäköisesti ensimmäinen metallimuusikko, joka kuului Saatanan kirkkoon, ja hän tunsi kirkon perustajan Anton LaVeyn henkilökohtaisesti. Vaikka Mercyful Faten sanoitukset käsittelivät okkultismia, King Diamond piti vakaumuksensa ja taiteensa erillään. Saatana esiintyy hänen sanoituksissaan perinteisen kristinuskon mukaisessa roolissa, pelottavana kauhutarinan hahmona.[20] Musiikillisesti Mercyful Fate ei juurikaan muistuta nykyaikaista black metalia.[19]

Sveitsissä 1982 perustettu Hellhammer sai kimmokkeen Venomin singlestä ”In League With Satan”, jota yhtyeen taiteellinen johtaja Thomas Gabriel Fischer innostui kuuntelemaan väärällä kierrosnopeudella, jolloin se kuulosti hitaammalta ja raskaammalta. Synkkään tyyliin vaikutti myös Fischerin onneton lapsuus.[21] Muista 1980-luvun alun black metal -muusikoista poiketen Fischer teki hyvin henkilökohtaista musiikkia, joka heijasteli hänen ahdistustaan ja nihilististä maailmankuvaansa.[22] Hellhammer julkaisi EP:n Apocalyptic Raids (1984) ja useita demonauhoja. Niiden ympärille syntyi vankka kulttimaine, mutta musiikkilehdistössä yhtye sai murska-arvioita. Siksi Fischer tovereineen lopetti Hellhammerin toiminnan 1984 ja perusti tilalle uuden yhtyeen, jonka nimeksi tuli Celtic Frost.[21] Sen tyyli oli Hellhammeria vapaamuotoisempi ja vei metallimusiikkia aiempaa taiteellisempaan ja teknisesti haastavampaan suuntaan. Samalla alkuaikojen suoraviivaiset ja rienaavat sanoitukset vaihtuivat syvällisempiin teksteihin.[23]

Ruotsalainen Bathory perustettiin 1983. Se vei äärimetallia vieläkin synkempään ja raskaampaan suuntaan. Yhtyeen julkisuuskuva oli salaperäinen, sanoitukset saatanallisia ja albumien äänimaailma kylmä ja epäselvä.[24] Keulahahmo Quorthonin laulu oli raakaa korinaa[25] ja kappaleet hyvin nopeatempoisia.[26] Bathoryn toiminta keskittyi studioalbumien julkaisuun, ja usein Quorthon soitti useimpia tai jopa kaikkia soittimia itse, mikä oli 1980-luvun metallimusiikissa harvinaista.[27] Vuodesta 1987 lähtien yhtye irtautui Venom-vaikutteista ja alkoi tehdä yhä kunnianhimoisempia ja hypnoottisempia sävellyksiä, joita toisinaan säestettiin syntetisaattorilla.[28] Samalla Bathory määritteli musiikkityylin, äänimaailman ja estetiikan, joita toisen aallon black metal sittemmin jäljitteli.[24] Quorthonin tavoin monet black metal -muusikot ovat salanneet henkilöllisyytensä ja välttäneet antamasta julkisuuteen tarkkoja tietoja yhtyeidensä toiminnasta. Quorthonista tuli esikuva myös yhden miehen yhtyeille, jotka ovat black metal -piireissä melko yleisiä.[27]

Black thrashMuokkaa

 
Black thrash -yhtye Sabbat perustettiin 1983. Kuva vuodelta 2005.

Black metalin ensimmäinen aalto hiipui 1980-luvun loppuun mennessä, ja toinen aalto nousi julkisuuteen vasta vuosikymmenen vaihteen jälkeen. 1980-luvun jälkipuoliskolla toimi kuitenkin useita black ja thrash metalia sekoittaneita yhtyeitä. Niiden merkitys modernille black metalille ei ollut yhtä suuri kuin ensimmäisen aallon yhtyeiden, eikä niitä aina pidetä black metalina. Uransa edetessä monet black thrash -yhtyeet luopuivat saatanallisista teemoista ja siirtyivät kohti thrash metalin valtavirtaa. Silti 1980-luvun thrash metalilla oli huomattava vaikutus toisen aallon yhtyeisiin.[29]

Saksalaisista thrash-yhtyeistä merkittävimpiä olivat Sodom, Kreator ja Destruction. Kaikki kolme yhtyettä perustettiin 1982.[30] Monet toisen aallon black metal -muusikot ylistivät niitä, ja esimerkiksi Mayhemin Euronymous kuvaili Sodomin ja Destructionin esikoisalbumeja black metalin mestariteoksiksi.[31] Motörheadin ja Venomin innoittama Sodom oli Bathoryn rinnalla raskain siihen mennessä levyttänyt metalliyhtye. Sanoitukset käsittelivät pahuutta ja pilkkasivat kristinuskoa.[32] Destruction oli soittoteknisesti maanmiehiään osaavampi kokoonpano, joka lauloi barbariasta ja paholaisista. Promokuvissa yhtye poseerasi ylösalaisten ristien, metalliketjujen ja panosvöiden kanssa.[33] Kreatorin esikuvia olivat Mercyful Fate, Bathory ja Venom sekä hardcore punk. Toisen aallon black metal -harrastajien parissa yhtye ei ole yhtä maineikas kuin Sodom ja Destruction, mutta sen vaikutus oli joka tapauksessa tuntuva.[34]

Saksan lisäksi thrash metal oli suosittua Pohjois-Amerikassa. Yhdysvaltalainen Slayer on yksi kaikkien aikojen menestyksekkäimmistä äärimetalliyhtyeistä. Perinteisellä heavy metalilla aloittanut yhtye siirtyi vuodesta 1983 lähtien yhä aggressiivisempaan tyyliin. Slayerin imago ja sanoitukset olivat alusta lähtien saatanallisia ja kristinuskoa pilkkaavia. Jäsenet käyttivät kasvomaalauksia ja pukeutuivat nahkaan. Slayerin sävellykset olivat varsinaista black metalia melodisempia, mutta äärimmäinen musiikki ja rienaava kuvasto innoittivat lajityypin myöhempiä edustajia. Huomionarvoisesti yhtyeen laulaja Tom Araya on avoimesti katolinen.[35]

Myös Etelä-Amerikassa ja varsinkin Brasiliassa thrash metal oli suosittua. Monet 1980-luvun brasilialaiset thrash-yhtyeet käsittelivät saatanallisia ja kristinuskon vastaisia teemoja. Ensimmäisen aallon black metal ja saksalaiset thrash-yhtyeet olivat niiden tärkeä esikuva.[36] Sepulturan ensimmäiset julkaisut — vuoden 1985 EP Bestial Devastation ja seuraavana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Morbid Visions — muistuttivat black thrashia ja innoittivat myöhempiä lajin yhtyeitä.[37] Vulcanon Bloody Vengeance vuodelta 1986 oli jäsenten mukaan kannanotto ”lakeja, moraalia, etiikkaa ja kaikkia uskontoja vastaan”.[38] Brasilian vaikutusvaltaisin black thrash -yhtye oli kuitenkin Sarcófago, jonka Sepulturasta erotettu Wagner ”Antichrist” Lamounier perusti 1985. Esikoisalbumi I.N.R.I. (1987) pidetään black metalin klassikkona, joka tunnetaan erityisesti rumpali D. D. Crazyn nopeatempoisista blast beateista. Myös Sracófagon ulkomuoto — piikit, panosvyöt, väärinpäin käännetyt ristit ja kasvomaalaukset — innoitti toisen aallon yhtyeitä.[39]

Slayeriä lukuunottamatta kaikki edellä mainitut yhtyeet luopuivat rienaavista aiheista 1990-luvun alkuun mennessä.[40] Tilalle ilmaantui uusia yhtyeitä, jotka esittävät 1980-luvun henkistä black thrashia. Tunnetuimpia ovat ruotsalaiset Bestial Mockery ja Nifelheim, norjalaiset Aura Noir ja Vulture Lord, australialaiset Deströyer 666 ja Gospel of the Horns sekä japanilainen Abigail.[37] Niinikään japanilainen Sabbat[37] perustettiin jo 1983, mutta se julkaisi ensimmäisen albuminsa vasta 1991.[41]

Modernin black metalin syntyMuokkaa

 
Tšekkiläinen Master’s Hammer oli Itä-Euroopan ensimmäisiä black metal -yhtyeitä. Kuva vuodelta 2018.

1980- ja 1990-lukujen taitteessa ilmaantui joukko uudenlaista black metalia esittäneitä yhtyeitä. Edeltäjistään poiketen ne eivät soittotaitojen karttuessa luopuneet raa’asta ja okkulttisesta tyylistä, vaan siitä tuli pysyvä osa itseilmaisua.[42] Yhtenäistä black metal -alakulttuuria ei silti ollut, vaan eri puolilla maailmaa toimi pieni joukko lajityypin ihailijoita, jotka pitivät yhteyttä kirjeitse ja tapetradingin kautta.[43]

Kanadalainen Blasphemy perustettiin 1984 ja otti vaikutteita sekä perinteisestä hard rockista että 1980-luvun alun black metalista ja thrashista. Yhtye nousi maineeseen 1989 julkaistulla Blood Upon the Altar -demollaan,[44] ja julkaisi 1990-luvun alussa kaksi albumia, jotka myivät äärimetallin mittapuulla paljon.[45] Konserttien rekvisiittana oli esimerkiksi piikkilankaa ja varastettuja hautakiviä. Lavashow’hun kuului mm. tulenpuhallusta ja veren sylkemistä. Kyseenalaista mainetta toi jäsenten päihteidenkäyttö ja väkivaltainen käytös.[46] Jäsenet myös julistautuivat black metal -skinheadeiksi (Black Metal Skinheads), vaikkakin välttelivät valkoisen ylivallan kannattajia. Metallimusiikille poikkeuksellisesti yksi yhtyeen jäsenistä oli mustaihoinen. Tämä herätti huomiota, sillä useimmat black metal -muusikot ovat valkoisia ja rasismi on lajityypin harrastajien keskuudessa verrattain yleistä.[47]

Sveitsiläinen Samael perustettiin ensimmäisen aallon yhtyeiden innoittamana 1987. Samaelin myötä black metal luopui thrash- tai death metal -vaikutteista.[48] Myöhemmin yhtye laajensi tyyliään industrialin, elektronisen musiikin ja goottimetallin suuntaan.[49] Kreikassa syntyi vuosikymmenen vaihteessa elinvoimainen black metal -alakulttuuri, jonka tunnetuin yhtye on Rotting Christ.[50] Itä-Euroopassa black metal kukoisti jo ennen itäblokin hajoamista. Merkittäviä yhtyeitä olivat unkarilainen Tormentor ja tšekkiläinen Master’s Hammer.[51] Suuntaus kasvoi vähitellen maailmanlaajuiseksi. Yhdysvaltain ja Suomen ensimmäiset black metal -yhtyeet perustettiin 1980-luvun lopussa.[52]

Toinen aaltoMuokkaa

 
Norjalainen Mayhem Glasgow’ssa vuonna 2004. Mayhem on yksi yhtyeistä, joka on saanut mainetta kyseenalaisen lavaesiintymisensä vuoksi.
 
Graffiti Helvete-levykaupan kellarissa. Oslossa sijainnut Helvete oli black metal -harrastajille tärkeä kokoontumispaikka.

Black metalin toinen aalto käynnistyi vuoden 1990 tienoilla.[9] Kaupallistuneelle 1980-luvun heavy metalille vastareaktiona syntynyt suuntaus[53] määritteli black metalin sekä musiikillisesti että ideologisesti.[54] Dayal Pattersonin (2013) mukaan koko genre syntyi uudelleen. Toinen aalto sai 1990-luvun alussa laajaa valtavirran näkyvyyttä ja vakiinnutti asemansa osana metallimusiikin kirjoa.[55] Black metalin suurimmat nimet olivat norjalaisia. Näihin lukeutuivat Mayhem, Burzum, Satyricon, Immortal, Darkthrone, Enslaved, Emperor ja Dimmu Borgir. Merkittäviä yhtyeitä tuli myös muista maista, mutta käytännössä toinen aalto samaistettiin Norjaan siinä määrin, että dokumentaristi Sam Dunn on kuvaillut brittiläisen Cradle of Filthin musiikkia ”norjalaiseksi black metaliksi”.[9] Keith Kahn-Harrisin mukaan Norja on vielä 2000-luvullakin pysynyt ”black metalin henkisenä kotimaana”.[53]

Toisen aallon yhtyeet käyttivät musiikissaan voimakkaita tehokeinoja: kitaran keski- ja alarekisteri oli miksattu kuulumattomiin, laulu oli raa’an kuuloista örinää ja äänimaailma karkea ja kylmä.[56] Saatananpalvonnan ja kristinuskon pilkkaamisen lisäksi toinen aalto korosti Pohjoismaiden perinteisiä uskontoja ja luontoa. Suuntauksen arvomaailma oli individualistinen ja elitistinen, usein myös sosiaalidarwinistinen ja äärioikeistolainen.[53] Toisen aallon yhtyeet ottivat black metalin teemat aiempaa vakavammin.[57] Niiden jäsenet tekivät rikoksia ja yllyttivät muita samaan.[58]

Black metal tuli julkisuuteen ennen kaikkea Mayhem-yhtyeen kautta. Yhtyeen esikois-EP Deathcrush ilmestyi 1987 ja oli ensimmäisiä toisen aallon black metaliin luettavia julkaisuja. Merkittävimmät levynsä Mayhem julkaisi 1990-luvun alussa, jolloin ilmestyivät konserttitaltiointi Live in Leipzig (1993) ja studioalbumi De Mysteriis Dom Sathanas (1994). Jälkimmäisenä mainittu on eräs kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmista black metal -julkaisuista.[54] Valtamedian huomiota Mayhem ei kuitenkaan saanut musiikkinsa kautta, vaan näkyvyyden taustalla olivat yhtyeeseen liittyneet kuolemantapaukset ja rikokset.[59] Masennuksesta kärsinyt laulaja Per ”Dead” Ohlin teki itsemurhan 1991. Yhtyeen johtohahmo Øystein ”Euronymous” Aarseth käytti itsemurhaa Mayhemin ja oman ideologiansa mainostamiseen ja väitti Ohlinin surmanneen itsensä vastalauseena äärimetallin kaupallistumiselle. Aarseth otti Ohlinin ruumiista valokuvia ja käytti niitä lentolehtisinä, jotka myöhemmin päätyivät epävirallisen Mayhem-albumin kanteen. Muut Mayhemin jäsenet pitivät tätä mauttomana.[60]

Suurin osa 1980–1990-lukujen taitteen norjalaisyhtyeistä ei kutsunut musiikkiaan black metaliksi. Venomia suuresti ihaillut Aarseth alkoi johdonmukaisesti kehittää käsitteen ympärille musiikkityyliä ja alakulttuuria.[61] Hänen kannustamanaan monet death metal -yhtyeet (esimerkiksi Emperor, Darkthrone ja Immortal) siirtyivät black metaliin.[62] Aarseth perusti myös Deathlike Silence -levy-yhtiön ja Helvete-levykaupan, josta tuli black metal -harrastajien kokoontumispaikka. Julkisuudessa Aarseth antoi itsestään kuvan synkkänä ihmisvihaajana, joka palvoi Saatanaa ja johti kultinkaltaista terroristijärjestöä. Hän yllytti ihailijoitaan rikoksiin ja väitti black metalin olevan pelkkä väline aatteen levittämiseen. Todellisuudessa Aarseth suhtautui musiikkiin intohimoisesti ja käyttäytyi ystäviensä seurassa normaalisti.[63] Aarsethilla oli Norjan äärimetallipiireissä arvostettu asema,[64] kun taas hänen ihailijansa olivat enimmäkseen vasta lapsia.[65] He ottivat Aarsethin puheet ainakin osittain todesta[63] ja yrittivät tehdä toisiinsa vaikutuksen, mikä johti yhä radikaalimpiin tekoihin.[66] Vuosina 1992–1998 poltettiin noin 50 kirkkoa ja lukuisat black metal -muusikot syyllistyivät törkeisiin väkivaltarikoksiin.[58] Tulipalojen sammutuksessa kuoli ainakin yksi palomies.[67]

Erityisesti teini-ikäinen Varg Vikernes saavutti mainetta tuhopoltoillaan. Hän jopa käytti Fantoftin sauvakirkon raunioita esittävää valokuvaa Burzum-yhtyeensä vuonna 1992 julkaistun Aske-EP:n kansikuvana.[68] Vikernes nousi toiseksi black metal -alakulttuurin johtohahmoksi, kun taas Aarsethin auktoriteetti kärsi, koska hän ei paria poikkeusta lukuun ottamatta itse sekaantunut rikoksiin.[63] Aarseth ja Vikernes olivat myös ideologiasta erimielisiä: Aarseth oli kiinnostunut kommunismista ja saatananpalvonnasta,[69] kun taas Vikernes tunsi vetoa pakanuuteen ja äärioikeistoon.[70] Riidat kärjistyivät lopulta niin, että Aarseth uhkasi tappaa Vikernesin.[71] Katteettomat tappouhkaukset olivat tosin muutenkin yleisiä toisen aallon black metal -piireissä.[72] Kesällä 1993 Vikernes murhasi Aarsethin. Teon motiivista on esitetty monenlaisia arvioita.[73]

Toinen huomiota herättänyt murha tapahtui 1992, kun Emperorin rumpali Bård ”Faust” Eithun puukotti itselleen tuntemattoman homoseksuaalin. Ilmeisesti kyseessä oli hetken mielijohteesta syntynyt reaktio uhrin harjoittamaan seksuaaliseen ahdisteluun. Eithun oli tapahtuneesta järkyttynyt ja olisi halunnut tunnustaa tekonsa poliisille, mutta Aarseth suostutteli hänet väittämään, että kyseessä oli harkittu teko, jota motivoi tappamisen halu.[74] Ruotsalaisen Dissection-yhtyeen Jon Nödtveit tuomittiin 1998 avunannosta murhaan. Uhri oli algerialainen homoseksuaali, mutta mahdollinen rasistinen motiivi jäi epäselväksi.[75]

Toisen aallon yhtyeet saivat rikosten ja yliampuvan retoriikkansa kautta laajaa julkisuutta. Black metalin ympärille syntyi innokasta fanzine-toimintaa, ja 1990-luvun alussa norjalaisyhtyeet saattoivat antaa jopa kymmenkunta haastattelua päivässä. Merkittävää kaupallista potentiaalia black metalilla ei vielä ollut.[76] Vuosikymmenen puolivälissä black metal -äänitteitä julkaistiin maailmanlaajuisesti kuukausittain arviolta 80–100. Suosituimpien albumien myyntiluvut liikkuivat muutamassa tuhannessa kappaleessa.[77] Blasphemy teki vuonna 1993 Fuck Christ -kiertueen lämmittelijöinään Rotting Christ ja Immortal. Tanskassa, Alankomaissa, Saksassa, Belgiassa ja Ranskassa vieraillutta kiertuetta pidetään ensimmäisenä toisen aallon black metal -kiertueena.[47]

ValtavirtaistuminenMuokkaa

 
Sinfonista black metalia esittävän Dimmu Borgirin suosio teki black metalista lähes valtavirtaa.

Väkivaltaiset tapahtumat loivat black metalille maineen äärimmäisenä musiikinlajina. Monien silmissä rikokset oikeuttivat lajityyppiä leimanneen saatanallisen kuvaston ja ”pahuuden”, kun ulkomusiikilliset teot vastasivat sanoitusten ja imagon antamaa viestiä. Tuoreemmat black metal -yhtyeet ovat loitontuneet varhaisten norjalaisyhtyeiden aatteista ja ulkomusiikillisesta toiminnasta. Väkivallan leima on kuitenkin seurannut genreä ja sitä on ollut mahdollista hyödyntää kaupallisesti, kun itse musiikki on muuttunut salonkikelpoisemmaksi.[78]

Vuosituhannen vaihteessa black metal -saavutti aiempaa laajempaa suosiota. Norjalainen Dimmu Borgir oli vuoteen 2000 mennessä yltänyt arviolta 400 000 kappaleen levymyyntiin. Englantilainen Cradle of Filth oli vielä suositumpi. Näin black metalin ympärille ensi kertaa kasvoi merkittävää liiketoimintaa. Sekä Dimmu Borgir että Cradle of Filth esittivät perinteistä black metalia valtavirtaisempaa musiikkia.[79] Dimmu Borgir otti vaikutteita klassisesta musiikista ja oopperasta ja yhtyeen äänimaailma lainasi industrialin piirteitä. Vuoden 2003 albumilla Death Cult Armageddon yhtyettä säesti Prahan filharmoninen orkesteri.[80] Cradle of Filth otti vaikutteita sinfonisesta metallista ja goottimetallista.[81] Norjalaisen Faro Journalenin toimittaja Asbjørn Slettemark arvioi, että 1990-luvun lopulla black metal oli ”hilkulla tulla todella isoksi kansainvälisen kiinnostuksen myötä. Jos olisi löytynyt lisää Dimmu Borgirin tai Kovenantin kaltaisia bändejä, black metalista olisi hyvin voinut tulla jälleen uusi esimerkki undergroundista mainstreamiksi nousseesta musiikkityylistä.”[79]

Black metaliin kytkeytyviä rikoksia nousi julkisuuteen vielä 2000-luvun puolellakin. Gorgorothin laulaja Gaahl tuomittiin pahoinpitelystä vuonna 2005. Hän oli myös uhannut juoda uhrinsa verta. Rikoksia on tapahtunut myös Pohjoismaiden ulkopuolella. Pohjoismaiden rikoksissa poikkeuksellista on se, että niihin syyllistyneet ovat usein olleet black metal -piirien tunnetuimpia jäseniä.[75]

Käytännössä black metal -alakulttuuri valtavirtaistui ja keskiluokkaistui 2000-luvun ensikymmenelle mennessä.[82] Brittiläisen Venomin keulahahmo Cronos pohdiskeli ilmapiirin muutosta:[83]

»Kyllähän ennen olimme sensuurin hampaissa, mutta emme enää. Nyt tämä on vain äärimmäistä musiikkia, ei muuta. Meillä on lapsia, olemme itse aikuisia, ja ihmiset ovat kaiketi ymmärtäneet tämän. Me emme polta kirkkoja tai tapa ihmisiä. Päinvastoin, me olemme nykyään suuren vastuun kantajia, sillä Venomhan työllistää managereita, roudareita ja muuta porukkaa. Äärimusiikki voi siis nykyään olla ihmiselle ura ja tulonlähde.»
(Conrad ”Cronos” Lant, 2007)

Lajityyppi kukoisti varsinkin sosiaalidemokraattisen järjestelmän omaksuneissa Pohjoismaissa, missä kulttuuri ja nuorten harrastetoiminta sai merkittävää taloudellista tukea valtiolta ja kolmannelta sektorilta. Keith Kahn-Harrisin (2007) mukaan on ”herkullista ironiaa”, että juuri näissä valtioissa tehtiin ”väkivaltaista, järjestelmän vastaista musiikkia”. Norjan 1990-luvun black metal oli yritys irtautua tästä ristiriidasta ja olla ”täysin kumouksellinen”, mutta muutamaa vuotta myöhemmin tilanne oli jo palannut entiselleen. Black metal -muusikot tekivät epätavallista musiikkia, mutta elivät muutoin tavallista elämää.[82]

SuomessaMuokkaa

Suomessa alkoi olla black metalin harrastajia 1980-luvun lopussa. 1990-luvun puolivälissä se oli Suomessa jo laajahko ja tunnettukin alakulttuuri.[84] Suomalaisen black metalin suurimpia nimiä ovat Impaled Nazarene, Beherit ja Barathrum. Jo hyvin varhain Suomessa toimi death metal -vaikutteista black metalia esittänyt Archgoat, jonka maine kuitenkin jäi vähäiseksi, ja joka julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa vasta 2000-luvun puolella.[85] Edellä mainitut tekivät sen 1990-luvun alussa.[86][87][88]

Suomalainen black metal herätti huomiota myös ulkomailla. Kun arvostettu metallimusiikkilehti Metal Hammer julkaisi 1990-luvun alussa luettelon kymmenestä maailman huonoimmasta yhtyeestä, Impaled Nazarene ja Beherit olivat kärjessä.[89]

Vuosina 1989–1996 toiminut Beherit oli suomalaisen black metal -skenen uranuurtajia, ja sen pelkistetty tyyli innoitti monia nuorempia black metal -yhtyeitä. Vuonna 1990 perustettu Impaled Nazarene on vanhin yhtäjaksoisesti toiminut suomalainen black metal -yhtye. Yhtye sai heti alkuun mainetta aggressiivisena ja provosoivana live-esiintyjänä.[84] Keulakuva Mika Luttinen kertoi esikuvistaan näin:[90]

»Silloin ku me alettiin vetää tätä meidän systeemii, ei Suomessa ollu oikeestaan ku Beherit, Barathrum ja me ku teki tätä tällaisella paineella. [– –] Meillä oli Sepulturan eka levy ja Sarcófago. Brasilian skene oli tärkee vaikuttaja, ja sitä mikä erotti meitä muista oli, et osa meidän bändistä kuunteli punkkia
(Mika Luttinen)

Impaled Nazarenen esikoisalbumi Tol Cormpt Norz Norz Norz on noussut suomalaisen black metalin klassikoksi. Yhtye sai laajaa julkisuutta noustuaan Radiomafian suomalaisalbumien listalla 40:nneksi. Musiikin erikoisuus lisäsi sen saamaa huomiota.[84] Impaled Nazarenen sanoitukset ovat herättäneet Saksassa kohua, ja myös metallimusiikin harrastajien keskuudessa yhtye jakaa mielipiteitä.[89] Jokelan koulusurmien jälkeen yhtyettä syytettiin väkivaltaan yllyttämisestä. Yleisradion toimittaja pyysi myöhemmin anteeksi ja korosti, ettei tarkoittanut surmien johtuvan yksittäisen yhtyeen sanoituksista.[91]

Vuonna 1990 perustettu Barathrum on herättänyt laajaa huomiota myös black metal -piirien ulkopuolella ja noussut merkittäväksi vaikuttajaksi. Se on myös yksi pitkäikäisimmistä suomalaisista black metal -yhtyeistä. Barathrumin provokatiivisuus ja konsertit ovat nostaneet sen toistuvasti otsikoihin.[92]

Suomen tunnetuin black metaliin liitetty rikos oli Hyvinkään paloittelusurma vuonna 1998. Joukko black metal -harrastajia surmasi ja silpoi ystävänsä pitkän juopottelun päätteeksi. Oikeudessa ei löytynyt näyttöä siitä, että teolla olisi ollut yhteyttä saatananpalvontaan. Mediassa ja modernissa kansanperinteessä paloittelusurma on kuitenkin jäänyt elämään rituaalimurhana. Suomessa kirkonpolttoja ei merkittävässä määrin esiintynyt. Sen sijaan median mielenkiinto kohdistui hautojen turmelemiseen, josta syytettiin saatananpalvojia.[93] Black metal tosin nousi hetkeksi julkisuuteen Porvoon tuomiokirkon palon yhteydessä 2006, kun kävi ilmi, että tuhopolttaja oli genrestä kiinnostunut.[94]

ErityispiirteetMuokkaa

Musiikin teoriaMuokkaa

Musiikkinäytteet

Venom: ”Black Metal” (1982)

Black metal -genre nimettiin Venomin samannimisen albumin mukaan.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Bathory: ”Enter the Eternal Fire” (1987)

Bathory siirtyi 1980-luvun lopulla hypnoottisempaan tyyliin, jota syntetisaattorit säestivät.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Beherit: ”Dawn of Satan’s Millennium” (1991)

Beherit oli Suomen ensimmäisiä black metal -yhtyeitä.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Mayhem: ”De Mysteriis Dom Sathanas” (1994)

Mayhemin De Mysteriis Dom Sathanas on norjalaisen black metalin suurimpia klassikoita.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Dimmu Borgir: ”Mourning Palace” (1997)

Dimmu Borgir teki aiempaa melodisempaa black metalia, mikä toi genrelle yllättävää suosiota.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Black metalin yleisimpiä soittimia ovat sähkökitara, bassokitara ja rumpusetti.lähde? Osa yhtyeistä käyttää erilaisia kosketinsoittimia[95] tai jopa orkesterisäestystä.[80] Äänenlaatu on usein tahallisen huono.[56] Laulu on säröistä ja epämelodista. Siinä missä death metal suosii matalaa murinaa, black metal -laulajat yleensä rääkyvät korkealta.[96]

Kitaraa soitetaan voimakkaan säröefektin läpi. Monista muista metallimusiikin suuntauksista poiketen black metalissa ei yleensä viritetä kitaroita alavireeseen, vaan niitä pikemminkin soitetaan varsin korkealta. Miksauksessa korkeat äänet korostuvat keski- ja alarekisterin kustannuksella. Valtavirran metallista poiketen kitarasooloja on vähän ja ne ovat yleensä lyhyitä. Jotkut yhtyeet eivät soita lainkaan sooloja.[97] Norjalaisessa black metalissa suositaan voimasointujen sijaan kuuden kielen sointuja.[98] Usein kitarasoundi on tahallisen epäselvä, mutta hallitsematonta kiertoääntä enimmäkseen vältetään.[97]

Perinteisestä bluespohjaisesta metallimusiikista poiketen black metalista on riisuttu lähes kaikki vaikutteet afroamerikkalaisesta musiikista.[99] Synkooppeja ja muita tanssimusiikin rytmejä käytetään hyvin vähän.[95] Kappalerakenteet ovat kaoottisia, ja niissä vältetään tietoisesti perinteisen rockmusiikin kaavoja.[84] Kappaleet koostuvat peräkkäisistä riffeistä; harmonian ja melodian merkitys on pieni. Valtavirran popmusiikille tyypillinen, kadensseihin pohjautuva jännitteen rakentuminen ja purkautuminen on äärimetallissa harvinaista, samoin improvisaatio.[95] Yleisimmin käytetyt sävellajit ovat fryyginen ja lokrinen. Eurooppalaisessa musiikkiperinteessä ne yhdistetään synkkään tunnelmaan ja vaaraan, ja ne ovat äärimetallin ulkopuolella melko harvinaisia. Lokrinen asteikko sisältää niin kutsutun tritonuksen eli ”paholaisen intervallin”. Fryyginen asteikko yhdistyy mielikuvissa itämaihin.[100]

Tempo on yleensä hyvin nopea, usein noin 150–250 iskua minuutissa.[101] Rummuissa hyödynnetään tuplabasarikomppeja sekä triolipohjaisia muunnelmia.[84] Blast beat -rumputekniikalla soitetaan 300–400 iskua minuutissa, toisinaan vielä nopeammin. Kitaristi soittaa usein tremoloa, jonka tempo voi olla jopa 500–600 iskua minuutissa rumpalin säestäessä hitaammalla soitolla. Yli 200 BPM:n tempo johtaa usein siihen, että vauhdin tuntu katoaa kappaleesta, ja se tuntuu samaan aikaan sekä nopealta että hitaalta.[101]

Tyylilajin kehitysMuokkaa

Varhaisten äärimetalliyhtyeiden jäsenet olivat usein amatöörimäisiä soittajia, ja esimerkiksi Venom ja Hellhammer-yhtye tunnetaan kehnosta soittotaidostaan.[102] Eduardo Rivadavian mukaan tämä oli toisaalta myös vahvuus, sillä musiikkia oli mahdotonta arvioida perinteisillä mittapuilla. Epäpäteviä soittajia oli helppo jäljitellä, mikä innoitti nuorempia muusikoita tekemään samankaltaista musiikkia.[103] Alkeellinen tuotanto ja laulussa hyödynnetty karjunta antoivat esikuvan myöhemmille black metal -yhtyeille.[84] Musiikkitoimittaja Ian Christe (2006) on huomauttanut, että ”Bathoryn kitarat kuulostivat ompelukoneilta ja rummut siltä kuin joku olisi piessyt märkää pahvia”. Christen mukaan pelottava tunnelma ja salaperäisyys oli itse musiikkia tärkeämpää. Bathoryn johtohahmo Quorthon totesi asiasta näin:[104]

»Jossain vaiheessa tajusimme, että nimenomaan yhtyeen arvoituksellisuus veti ihmisiä puoleensa, ei niinkään se mitä me teimme. [– –] Kyse on välinpitämättömyyden voimasta. Todellisuudessa Bathory oli yhdistelmä Kate Bush -vaikutteita ja kaveria soittamassa rumpuja, joita paikattiin konevirvelillä. Ei sitä kukaan halua kuulla, se on kuin menettäisi uskonsa joulupukkiin.»
(Thomas ”Quorthon” Forsberg)

Sanoituksia ja yleistunnelmaa lukuun ottamatta ensimmäisen ja toisen aallon musiikki oli melko erilaista.[19][54] Ensimmäisen aallon yhtyeille ominainen huumori jäi toisen aallon black metalista pois, samoin seksistä, päihteistä ja hauskanpidosta kertovat sanoitukset.[105] Mayhemin Aarseth ja Thornsin Snorre ”Blackthorn” Ruch kehittivät 1990-luvun taitteessa uuden soittotyylin.[98] Metallimusiikille tyypillisten voimasointujen sijaan he alkoivat soittaa kaikkiin kitaran kieliin perustuvia sointuja.[98][106] Demppaamisen sijaan kielten annettiin soida vapaasti.[107] Aarseth huomautti hieman ennen kuolemaansa, ettei hänen yhtyeensä enää pelkästään keksinyt riffejä vaan sävelsi kappaleita.[106] Hän kertoi pitävänsä enemmän tunnelmallisesta ja melodisesta musiikista kuin kaoottisesta metelistä.[108]

Osa yhtyeistä ryhtyi lisäämään kappaleisiinsa kosketinsoittimia ja melodista laulua.[95] 1990-luvun jälkipuoliskolla syntyi sinfoniseksi black metaliksi kutsuttu alagenre, joka otti vaikutteita progressiivisesta rockista ja goottimetallista. Surumieliset tai aavemaiset syntetisaattorimelodiat muodostavat vastakohdan hyökkäävälle kitaransoitolle. Myös naislaulajia käytetään. Runsaiden sovitusten avulla äänimaisemasta saadaan perinteistä black metalia rikkaampi. Lajin edelläkävijöitä olivat ruotsalainen Tiamat ja sveitsiläinen Samael.[109] Norjassa Emperor otti vaikutteita kotimaansa kansan- ja klassisesta musiikista.[110]

Suomessa monien varhaisten black metal -yhtyeiden musiikki oli grindcore-vaikutteista.[108] Toisaalta esimerkiksi Barathrum yhdisti doom metalin black metaliin.[87] Ruotsissa Marduk ja Dissection hakivat vaikutteita death metalista, vaikka Marduk karsikin nämä vaikutteet myöhemmin pois.[111][112] Jotkut yhtyeet ovat yhdistäneet black metalin ja ambientin. Black ambientissa käytetään elektronisia soittimia, joiden avulla luodaan surumielisiä tai painostavia äänimassoja. Lauluosuuksia on vain vähän tai ei lainkaan. Black ambientin tärkein edelläkävijä oli Varg Vikernesin yhtye Burzum, joka 1990-luvun jälkipuoliskolla siirtyi pelkästään syntetisaattoreilla soitettuun musiikkiin.[113]

SanoituksetMuokkaa

Black metal -sanoitusten perinteisin aihe on Saatanan palvonta. Se leimasi ja määritteli tyyliä jo Venomin ja Mercyful Faten aikoihin. Ensimmäisen aallon yhtyeille kyse ei kuitenkaan ollut vakavasta aatteesta vaan lähinnä šokkiarvosta. Saatananpalvonta oli luonnollinen jatke varhaisten metalliyhtyeiden goottilaisille (Black Sabbath) ja okkulttisille (Led Zeppelin) teemoille. Se, missä Venom erosi edeltäjistään, oli saatananpalvonnan näennäinen vakavuus, vaikka jälkikäteen Venomin esiintymisessä ja uhoamisessa onkin nähty myös huumoria.[114] Saatanan lisäksi monet black metal -yhtyeet käsittelevät okkultismia yleisemmin.[57]

Yleinen aihe on myös kristinuskoa ja siinä nähtyä kaksinaismoraalia kohtaan osoitettu viha ja halveksunta. Toisinaan kritiikki kohdistuu uskonnon itsensä sijaan kirkon väärinkäytöksiin ja ”ihmisten manipuloimiseen”.[57] Paradoksaalisesti black metal on kuitenkin vahvasti riippuvainen kristinuskon — erityisesti Yhdysvaltain evankelisen kristinuskon — symboleista ja kertomuksista, joiden rikkomiseen sen estetiikka perustuu.[115] Ajattelun mukaan kristinusko on alistanut ihmiset ja saanut nämä kieltämään todellisen luontonsa. Saatana edustaa ihmisen eläimellistä, himokasta ja ”luonnollista” olemusta.[116]

Black metal on perinteisesti määritelty juuri sanoitusten ja ideologian kautta. Varg Vikernes julisti vuonna 1994 antamassaan haastattelussa: ”Jos bändi ei ole tosissaan satanismin kanssa, se ei ole black metalia, se on niin yksinkertaista”.[77] Mayhemin Euronymous katsoi, ettei Immortal ollut black metalia, sillä yhtyeen sanoituksissa ei käsitellä saatananpalvontaa. Toisaalta death metal -yhtye Deicide täytti Euronymouksen mielestä black metalin tunnusmerkit juuri sanoitustensa vuoksi.[108] Myös Slayeria ja Danzigia kuvailtiin 1990-luvulla black metaliksi.[117] Molempien yhtyeiden sanoitukset käsittelevät kuolemaa, pimeyttä ja Saatanaa, mutta niitä ei silti nykyään luokitella black metal -yhtyeiksi.[118][119]

Muusikoiden kypsyessä osa black metal -yhtyeistä alkoi Saatanan sijaan käsitellä skandinaavista muinaisuskoa.[77] Bathoryä pidetään niin sanotun viikinkimetallin luojana.[120] Suosittuja alan yhtyeitä ovat myös Unleashed ja Amon Amarth.[121] Sanoituksissa käsitellään esikristillisen ajan historiaa, mytologiaa ja jumalia. Luontoromantiikka on vahvasti läsnä ja kesyttömät metsät ja vuoristot muodostavat vetovoimaisen vastakohdan modernille kulttuurille ja elinympäristölle.[122] Assyrialaistaustaisista jäsenistä koostuva Melechesh puolestaan käsittelee sanoituksissaan muinaista Mesopotamiaa.[123][124]

Osa yhtyeistä käsittelee modernia fantasiakirjallisuutta. Esimerkiksi Burzum nimettiin J. R. R. Tolkienin fantasiaromaanissa Taru Sormusten herrasta esiintyvän keksityn sanan mukaan. Yhtyeen perustaja Varg Vikernes perusteli tätä sillä, että Tolkienin teoksissa on voimakkaita vaikutteita pohjoismaisesta mytologiasta. ”Burzum” tarkoittaa hänen mukaansa pimeyttä, mutta ei mitä tahansa pimeyttä vaan ”Odinin valoa”.[125] Myös H. P. Lovecraftin ja Robert E. Howardin teokset ovat olleet vaikutusvaltaisia.[124] Monet äärimetalliyhtyeet ovat jäljitelleet Simonin Necronomiconia, joka yhdistelee Lovecraftin fiktiota sumerilaiseen mytologiaan,[123] ja Ranskassa toimii vuonna 2009 perustettu black metal -yhtye The Great Old Ones.[126]

Individualismi ja elitismi ovat black metal -kulttuurin arvostamia luonteenpiirteitä.[53] Äärimmäinen ihmisviha on toistuva aihe, samoin tavallisten ihmisten ”heikkoutta” kohtaan osoitettu ylemmyydentunne.[116] Jotkut black metal -yhtyeet käsittelevät sosiaalidarwinismia, eugeniikkaa ja rasismia myönteisessä sävyssä. Äärioikeistokytköksistään tunnettuja yhtyeitä ovat esimerkiksi norjalainen Burzum ja puolalainen Graveland. Ruotsalainen Marduk puolestaan tunnetaan sotaisista aiheistaan sekä saksalaisia Panzer-sarjan panssarivaunuja kohtaan osoittamastaan kiinnostuksesta. Kansallissosialismin ympärille syntyi 1990-luvulla erillinen alagenre,[124] niin sanottu NSBM eli National Socialist Black Metal.[127]

Unblack metal käsittelee sanoituksissaan kristillisiä aiheita. Koska laulu on raakaa ja epäselvää, unblack metal -yhtyeitä voi olla pelkästään musiikkia kuuntelemalla vaikea erottaa valtavirran black metalista.[128]

LavaesiintyminenMuokkaa

 
Immortalin Abbath Doom Occulta tunnetaan corpse paint -meikistään ja tulen syöksemisestä konserteissa.

Perinteisestä rock-musiikista poiketen monet black metal -yhtyeet eivät koskaan konsertoi.[129] Jotkut yhtyeet eivät edes voi järjestää kiertueita, koska niissä on vain yksi jäsen.lähde? Toiset taas eivät vain halua esiintyä.lähde? Burzumin ainoa jäsen Varg Vikernes on kertonut, ettei halunnut konsertoida, koska hänellä on eri vaikuttimet musiikin tekoon kuin perinteisissä rock-piireissä.[130] Black metal -piireissä konsertoimattomuus ei kuitenkaan ole este maineen tai suosion saavuttamiselle, sillä Burzumin lisäksi esimerkiksi Bathory ja Darkthrone soittivat yleisöille vain harvoin.[129] Toisaalta lavaesiintyminen saattaa olla hyvinkin värikästä: esimerkiksi Immortalin Abbath Doom Occulta tunnetaan tulen puhaltamisesta.[131]

Jo varhaisilla black metal -yhtyeillä oli omintakeinen pukeutumistyyli. Venomin jäsenet pukeutuivat mustiin nahkahousuihin, piikikkäisiin käsivarsinauhoihin ja rannekkeisiin ja esiintyivät konserteissa paidatta. King Diamond teki kuuluisaksi mustavalkoiset kasvomaalaukset. Myöhemmin tästä kehittyi corpse paintiksi (”ruumismaali”) kutsuttu kasvomaalaus, jonka tarkoitus on saada kantajansa muistuttamaan kuollutta ja tehdä hänestä synkän ja pelottavan näköinen. Sarcófagon corpse paint muistutti jo paljon nykyistä tyyliä, ja sitä onkin kutsuttu ensimmäiseksi aidoksi corpse paintiksi.[132] Tyypillisintä on maalata kasvot valkoisiksi ja silmien ja suun ympärykset mustiksi.[57] Kaikki black metal -yhtyeet eivät käytä corpse paintia.[133]

Erilaisia piikkikoruja käytetään paljon. Hellhammerin ja Celtic Frostin perustaja Thomas Gabriel Fischer poseerasi To Mega Therion -albumin takakannessa kokonaan piikkeihin ja nahkaan sonnustautuneena, ja Bathoryn Quorthon esiintyi joissakin promootiokuvissa samaan tapaan pukeutuneena.[132]

Toisen aallon black metalissa pukeutuminen on mennyt vieläkin pitemmälle. Corpse paintin lisäksi vakiovarustukseen on kuulunut nahka-asusteita, korkeakorkoisia ja -vartisia saappaita, hopeakoruja, tekoverta ja niittejä. Käsivarsinauhat, joissa on jopa kymmenien senttimetrien mittaisia piikkejä, ovat olleet tyypillisiä. Keskiaikaiset aseet ja kidutusvälineet ovat promootiokuvissa yleisiä, ja erityisesti Immortal ja Emperor ovat käyttäneet niitä.[132] Tekoveri,[132] aito sianveri[134] ja teurastettujen eläinten kappaleet[19] ovat suosittua rekvisiittaa. Jotkut yhtyeet ovat myös heitelleet verta ja elimiä yleisöön.[19][134]

Joskus black metal -estetiikan äärimmäisyys kääntyy itseään vastaan. Yhtyeet ovat saattaneet näyttää suorastaan naurettavilta, ja kuvat on käsitetty epähuomiossa camp-henkisiksi vitseiksi.[135] Vuonna 2004 antamassaan haastattelussa Quorthon naureskeli ”nahka-alushousuille, joissa on pari miljoonaa piikkiä”.[136] Erityisesti Immortalille on usein naurettu, ja yhtyeen ulkonäöstä on tullut irvailun aihe internetissä.[132] Tunnettu black metal -henkistä huumorimusiikkia esittävä yhtye on Anal Cuntin jäsenten sivuprojekti Impaled Northern Moon Forest.[137] Suomalaisista parodiayhtyeistä maineikkain on Black Satans.[138]

SymboliikkaMuokkaa

Black metal -yhtyeiden tunnusmerkkeinä ja albumien kansikuvina suositaan synkkiä aiheita, mikä on säilynyt yhdistävänä tekijänä koko lajityypin historian ajan.[84] Suosittuja symboleja ovat ylösalaisin käännetty risti, pentagrammi, vuohen pää (Baphomet) ja muut vastaavanlaiset kuviot.[57]

TaiteilijanimetMuokkaa

Lähes kaikki black metal -muusikot omaksuvat eräänlaisen roolihahmon, mikä näkyy esimerkiksi mytologiaan viittaavien taiteilijanimien käytössä sekä sotaisassa pukeutumisessa.[139] Käytännön aloitti jo Venom, jonka jäsenet tosin tekivät eron roolihahmonsa ja todellisen henkilönsä välillä. Toisen aallon black metal -muusikoiden kohdalla ero ei aina ole ollut yhtä selvä.[133]

Usein taiteilijanimet ovat peräisin Saatanallisesta Raamatusta (1968), jossa Anton LaVey luetteloi ”helvetillisiä nimiä” (engl. The Infernal Names). Niitä on käytetty sekä yksittäisten henkilöjen salaniminä että yhtyeiden niminä.[57] Luetteloa on seurattu niin tarkasti, että Mayhemin perustaja Øystein Aarseth otti LaVeyn väärin kirjoittaman nimen Euronymous taiteilijanimekseen oikean Eurynomos-muodon sijasta.

IdeologiaMuokkaa

SatanismiMuokkaa

Keith Kahn-Harrisin (2007) mukaan black metalin ideologia ei ole johdonmukainen opillinen kokonaisuus vaan kokoelma yhteisiä ”kiintopisteitä”. Näitä ovat esimerkiksi satanismi ja kristinuskon vastaisuus. Ensimmäisen aallon black metal -yhtyeet pitivät etäisyyttä musiikkinsa synkkiin teemoihin. 1990-luvulta lähtien monet black metal -muusikot ovat kuitenkin julistautuneet vakaumuksellisiksi satanisteiksi. Yleensä tällä ei tarkoiteta persoonallisen Saatanan korottamista jumalaksi, vaan hahmo ymmärretään symboliksi.[57] Jo kauan ennen black metalia taide oli käyttänyt Saatanaa alistumisen vastakohtana, kapinana vallitsevaa yhteiskuntaa, normeja ja uskontoa vastaan.[140]

Äärimmäisessä egoismissa korotetaan minä jumaluudeksi. Tämä muistuttaa huomattavasti Anton LaVeyn satanistista ajattelua. Toisaalta Mayhemin Euronymous ja Emperorin kitaristi Ihsahn sanoutuivat 1990-luvun alussa irti LaVeyn satanismista, koska pitivät sitä liian inhimillisenä; se ei vastannut heidän näkemystään kaaoksen ja ihmisvihan aatteesta.[78] Deathlike Silence -levy-yhtiön julkaisuihin oli jopa painettu yliviivattu LaVeyn kuva, jonka ympärille oli sommiteltu teksti: no fun, no mosh, no core, no trends.[141] Individualismi on hyvin arvostettu piirre black metallissa.[142] Ihsahn pohdiskeli asiaa Terrorizer-lehdelle 2008 antamassaan haastattelussa:[143]

»Alun perin black metal perustui satanismin ajatuksiin yksilönvapaudesta, eikä siihen liittynyt mitään yhteisöllisyyttä. Silloin tällainen satanistinen asenne, jossa sääntöjen olemattomuus ja siihen liittyvä imago muodostuvat suoranaiseksi säännöksi itsessään, on hyvin paradoksaalinen. Sillä hetkellä, kun teen itse jotain miellyttääkseni massoja, kaikki aiemmin tekemäni muuttuu valheeksi.»
(Vegard ”Ihsahn” Tveitan, 2008)

Joskus elitismi ja ihmisviha saavat äärimmäisiä muotoja. Kahn-Harris kertoo black metal -harrastajasta, joka mahdollisuuksien mukaan pyrki välttämään muita ihmisiä. Toisena esimerkkinä hän mainitsee yhdysvaltalaisen Wheremyskin-fanzinen 1990-luvun lopulta: ”Tapa kaikki pyhä, tapa kaikki muu, tapa sitten itsesi”. Cradle of Filthin Dani Filth väitti 1996 antamassaan haastattelussa, että tappaisi puolet ihmisistä katumusta tuntematta, jos saisi siihen mahdollisuuden.[116]

Dayal Patterson (2013) kuvailee black metalia samanaikaisesti sekä ”raivokkaan konservatiiviseksi” että ”pelottoman kokeelliseksi” suuntaukseksi, yhdistelmäksi ”alkukantaisia, filosofisia, hengellisiä, kulttuurisia ja taiteellisia aineksia”. Siksi black metal kykenee nousemaan herättämänsä pahennuksen yläpuolelle ja sillä on aitoa musiikillista arvoa. Patterson tosin huomauttaa, että black metaliin liittyvät kohut ovat myös itsessään mielenkiintoisia.[144]

Poliittinen viestiMuokkaa

Monet black metal -harrastajat kokevat vetoa äärioikeistoon. Kahn-Harrisin mukaan tämä ei ole yllättävää, sillä modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa kansallissosialismi on äärimmäinen symboli eettisten ja moraalisten rajojen rikkomiselle.[124] Kohtaamaansa arvosteluun black metal -muusikot ovat Kahn-Harrisin mukaan vastanneet ”joustavaksi joustamattomuudeksi” (reflexive anti-reflexivity). Tällä hän tarkoittaa taktista vetäytymistä, joka ei kuitenkaan johda aitoon itsereflektioon tai toimintatapojen muutokseen.[145]

Esimerkiksi Darkthrone-yhtye herätti pahennusta albumillaan Transilvanian Hunger, jonka kanteen oli painettu teksti ”Norsk Arisk Black Metal” (”norjalaista arjalaista black metalia”). Yhtye myös ilmoitti, että ne, jotka eivät albumista pidä, ansaitsevat ”juutalaisen käytöksensä” johdosta halveksuntaa. Kun jäseniä syytettiin antisemitismistä, he ”pahoittelivat onnetonta sanavalintaa” ja korostivat, ettei Darkthrone ole poliittinen yhtye. Rasistinen kielenkäyttö selitettiin vahingoksi: jäsenten mukaan ”juutalainen” ei Norjassa viittaa etniseen ryhmään vaan on ”väärää” tai ”huonoa” tarkoittava adjektiivi. Kahn-Harrisin mukaan tekosyy oli osoitus vähintäänkin ”tahallisesta tietämättömyydestä”.[146]

NuorisokapinaMuokkaa

Ilkka Salmenpohjan (2000) mukaan black metal oli ”rockin viimeinen kapina”.[79] Jo 1950-luvulla rock oli kapinallisen nuorison musiikkia, joka vastusti normeja ja provosoi aikuisia. Myöhemmin kapinallisuus näkyi esimerkiksi huumeidenkäytössä ja punkin poliittisuudessa. 1960-luvulla syntyi jako ”kaupalliseen” popiin ja ”taiteellisesti itsenäiseen” rockiin, vaikka Salmenpohjan mukaan nämä olivatkin pelkkiä mielikuvia vailla todellisuuspohjaa. Rock oli hetkessä elävää, yksilöllistä, tunteellista ja hedonistista musiikkia, mikä erotti sen rationaalisesta, tavoitteellisesta ja tulevaisuuteen suuntautuneesta yhteiskunnasta. Kun uskonto oli hengellistä, rock korosti ruumiillisia tuntemuksia.[147] Julkinen mielipide suhtautui erityisen kielteisesti heavy metaliin, joka varsinkin konservatiivien mielikuvissa yhdistyi saatananpalvontaan. Levisi esimerkiksi huhu väärinpäin käännetyistä saatanallisista viesteistä.[148]

Saatanaa palvovista noidista ja kultisteista on kerrottu tarinoita satojen vuosien ajan. Tyypillisesti saatananpalvonta kuvataan mustaa magiaa, ihmisuhreja ja orgioita harjoittavaksi salaliitoksi. Todennäköisesti tällaista uskontoa ei ole koskaan ollut olemassa. Yksittäiset ihmiset ovat tosin jäljitelleet kertomuksia, mutta näissäkin tapauksissa myytti oli ensin.[149] Saatananpalvonta on Salmenpohjan mukaan yritys täyttää tyhjiö ja tehdä myytistä totta.[150] Näin oli myös black metalin kohdalla. Se hyödynsi estottomasti 1980-luvun moraalipaniikkia, joka väitti saatananpalvojien soluttautuneen kaikkialle yhteiskuntaan (ns. Satanic panic).[151] Kristinuskon dualistisesta maailmankuvasta black metal omaksui pelkän pahuuden.[152] Niinpä black metal vastasi täydellisesti julkisuuteen levinneitä stereotyyppejä.[151] Rockin kapinallisimmat ainekset yhdistyivät kauhuelokuvien kuvastoon ja ulkomusiikillisiin tekoihin. Lopputuloksena oli äärimmäinen toiseus, ”outo sekoitus narsismia ja nihilismiä”.[78]

Salmenpohjan mukaan black metalin vetovoima perustuu sen fantastisuuteen, salaperäisyyteen ja vierauteen: ”16-vuotias itseään ’satanistiksi’ kutsuva nuori voi todella tuntea astuneensa vanhempiensa kulttuurin ulkopuolelle, vaikka isä ja äiti olisivat olleet kuinka radikaaleja”.[152] Provokaatiot ja rikokset Salmenpohja tulkitsee symbolisiksi teoiksi, joiden avulla black metalista innostunut nuorisoporukka ”näyttelee ja peilaa yliluonnollista folklorea”. Usein motiivina on tosin pelkkä rikoksista kumpuava ”jännittävä draama” ilman merkittävää yliluonnollista ulottuvuutta.[153] Dayal Pattersonin (2013) mukaan ”niille, jotka tempautuivat kaiken tämän pyörteisiin, rajat arkitodellisuuden, taiteen, ideologian ja black metalin mahtipontisen melodraaman välillä hämärtyivät keitokseksi, jonka täytyi olla melkoisen huumaava.”[154] Salmenpohja huomauttaa, että iän karttuessa monet black metal -muusikot luopuivat saatanallisista aiheista ja alkoivat niiden sijasta käsitellä esimerkiksi pakanajumalia.[77]

”True Norwegian Black Metal”Muokkaa

Toisen aallon yhtyeet korostivat usein olevansa ”evil” ja ”true”, millä viitattiin yhtyeiden kapinallisuuteen ja epäkaupallisuuteen.[155] Eräs italialaisyhtye jopa mainosti musiikkiaan ”aidoksi norjalaiseksi black metaliksi Italiasta” (true Norwegian black metal from Italy).[156] Valtavirran suosioon nousseita black metal -yhtyeitä sen sijaan on syytetty lajityypin ihanteiden pettämisestä.[157] Jo Mayhemin Euronymous pohdiskeli asiaa Kill Yourself! -lehdelle antamassaan haastattelussa:[108]

»Aiemmin ajattelin [että black metal -yhtyeet eivät saa menestyä taloudellisesti tai saada levytyssopimusta isolta yhtiöltä], mutta mielipiteeni on muuttunut. [– –] Ei Venomin ja muiden alkuperäisten black metal -bändienkään tarvinnut olla underground kelvatakseen. [– –] Ne, jotka kiljuvat undergroundina olemisesta ovat usein samoja, jotka nekevät niin huonoa musiikkia, ettei heillä ole mahdollisuutta tulla itse suosituiksi. Luulen, että jos voisimme kasvattaa black metalin suosiota, saisimme aikaan suuren liikkeen, jonka sadat raakalaismaiset sotilaat levittäisivät surua, kuolemaa ja pahuutta maailmaan.»
(Øystein ”Euronymous” Aarseth)

Dimmu Borgir on eräs yhtyeistä, joita usein syytetään liian kaupallisesta tyylistä.[157] Yhtyeen kitaristi Silenoz on myöntänyt, että osa black metalin salaperäisyydestä ja erilaisuudesta on suosion myötä kadonnut, mutta toisaalta varhaisen black metalin tyyliä tuskin voisi enää edes tavoittaa. Hän myös korosti, ettei suosiota voi ennustaa, vaan siihen tarvitaan kovan työn lisäksi onnea.[158] Äärimetallin musiikkia ja kulttuuria tutkinut Keith Kahn-Harris kuvaili black metal -artistien uskottavuusongelmaa vuonna 2007:[159]

»Norjassa monet black metal -vaikuttajat sotkeutuivat 90-luvulla kirkkojen polttoihin, istuivat vankilassa ja tekivät rajoja rikkovaa musiikkia, mutta nykyään he ovat vähän alle nelikymppisiä, viettävät hiljaista ja mukavaa elämää, tekevät musiikkia ja tuottavat albumeita. – – Jotkut black metalin harrastajat pitävät tätä ongelmallisena. Jos joku haluaa olla ”black metal”, myös hänen elämänsä on oltava täysin ”black metalia”.»
(Keith Kahn-Harris Terrorizer-lehden haastattelussa toukokuussa 2007)

Bathoryn Quorthon piti 2004 julkaistussa haastattelussa black metalin ongelmana sitä, että menestyvien yhtyeiden musiikki saattaa olla huonoa, mutta sitä myydään paljon tehokkaan ja runsaan mainonnan avulla. Kaikki ei kuitenkaan ole välttämättä kiinni mainonnasta tai muista musiikin ulkopuolisista tekijöistä, sillä myös vanhat, huonolla äänenlaadulla nauhoittaneet ”autotalliyhtyeet” menestyvät yhä. Toisaalta Quorthon oli myös sitä mieltä, että asioiden on muututtava ja mikäli black metal -yhtyeet edelleen ottaisivat mallia 1980-luvun alkupään yhtyeistä, tyylilaji tuskin kehittyisi mihinkään.[136]

ArvosteluMuokkaa

Julkinen keskusteluMuokkaa

Jo 1990-luvun puolivälissä black metalin rikoksiin suhtauduttiin fanzineissä ristiriitaisesti. Erityisesti Norjan ulkopuolella väkivallanteot tuomittiin, vaikka black metalin estetiikkaa sinänsä ihailtiin.[152] Norjan black metal -piireissä Aarsethin murha herätti voimakkaita tunteita molempiin suuntiin: alan lehdissä sekä kannatettiin Vikernesiä että vannottiin verikostoa. Ainakaan julkisesti itse kuolemaa ei kuitenkaan surtu, vaan siihen suhtauduttiin näennäisen välinpitämättömästi, itsestään selvänä osana black metal -kulttuuria.[77]

Ilmiö sai kansainvälistä julkisuutta, kun brittiläinen Kerrang!-metallilehti uutisoi aiheesta maaliskuussa 1993. Kansi lupasi: ”Tuhopolttoja... Kuolemaa... Saatanallisia rituaaleja... Ruma totuus black metalista”. Sisäsivuilla Aarseth ja Vikernes kuvailivat ”mustaa sisäpiiriä” ja sen harjoittamaa ”saatanallista terrorismia”. Aluksi media toisteli liioiteltuja väitteitä sellaisenaan. Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin (1998) mukaan Aarsethin ja Vikernesin puheet olivat jälkiviisaasti tarkasteltuina ”ilmeisen absurdeja”. Tämän oivalsivat muutaman vuoden sisällä sekä uutistoimittajat että black metal -harrastajat itse.[160]

Norjalainen dokumentti Pimeyttä, pahuutta, kylmyyttä (Det Svarte Alvor, 1994) arvosteli äärimetallin rikollisia aineksia ja makaaberia estetiikkaa. Se näytti asiasta kuitenkin myös toisen puolen haastattelemalla black metal -muusikkoja ja antamalla näiden kertoa näkemyksiään.[161] Suomessa aihe nousi julkisuuteen Hyvinkään paloittelusurman myötä.[162][163] Saatanalliset sävelet -dokumentissa black metalia syytettiin saatananpalvonnasta, väkivaltaisesta retoriikasta, vihan lietsonnasta ja uusnatsismista.[163][164]

Suomalainen toimittaja Boris Salomon kummasteli 2001 sitä, kuinka huonosti black metal -piirit kestävät itseensä kohdistuvaa arvostelua. Vaikka ne kirjoittavat äärimmäisen aggressiivisia ja loukkaavia sanoituksia, ne eivät kykene kyseenalaistamaan omaa toimintaansa. Salomon myös huomautti, että vaikka black metal -sanoituksia ei välttämättä tarkoiteta vakavasti otettavaksi, joku voi suhtautua niihin tosissaan tuhoisin seurauksin. Tekopyhänä hän piti niitä yhtyeitä ja harrastajia, jotka viljelevät natsiestetiikkaa mutta kysyttäessä kiistävät tuotteen yhteyden kansallissosialismiin. Salomonin mukaan keskeinen kysymys on, tarvitseeko yhteiskunnan suvaita suvaitsemattomuutta.[165]

Ensimmäisen aallon muusikotMuokkaa

Monet ensimmäisen aallon black metal -vaikuttajat tuomitsivat välittömästi norjalaisten 1990-luvun rikokset ja tekivät pesäeroa koko black metal -tyyliin. Esimerkiksi Hellhammerin ja Celtic Frostin johtohahmo Thomas Gabriel Fischer sanoi black metalin olevan ”luolamiesten musiikkia, jonka myötä eurooppalaiset palaisivat syömään sormin”.[166] Myös Bathoryn Quorthon oli selvästi ärsyyntynyt, kun hänen väitettiin innoittaneen rikollisuuteen:[167]

»Että ne sanovat ammentaneensa inspiraatiota minun sanoituksistani? Minun piti oikein tarkistaa, josko siellä kehotettaisiin ratkomaan auki joku tämän seksuaalisen orientoitumisen takia. Minun sanoitukseni olivat abstraktia fantasiaa. Jos joku ei osaa suhtautua niihin kuin kummitusjuttuun, [– –] tyyppi on yksinkertaisesti pihalla.»
(Thomas ”Quorthon” Forsberg)

Sympatiaa norjalaisten toimet ovat saaneet lähinnä maanmiehiltä. Emperorin alkuperäinen basisti Håvard ”Mortiis” Ellefsen, joka sittemmin perusti yhden miehen miehen black ambient -yhtyeen, totesi:[168]

»Ne kirkon poltot ja muu meininki? En ollut mestoilla, kun suurin osa niistä tapahtui, mikä sinänsä on hyvä, sillä en joutunut linnaan, tai vastaavaa. Mutta rehellisesti sanoen? Arvostan sitä kuviota. Symbolisena eleenä? Täydestä sydämestäni.»
(Håvard ”Mortiis” Ellefsen)

Myös muiden metallimusiikin tyylisuuntien edustajat ovat arvostelleet black metalia. Slayer-yhtyeen kitaristi Kerry King arvioi, että norjalaiset black metal -muusikot käyttävät enemmän aikaa ristiriitojen luomiseen kuin musiikin tekemiseen ja kehittämiseen. Kingin mukaan norjalainen black metal on ”paskaa”. Lajin muusikoita hän kehotti keskittymään harjoitteluun ihmisten tappamisen sijaan.[169] Kingin yhtyetoveri Tom Araya on luonnehtinut norjalaisia black metal -muusikoita ”synkiksi valkoisiksi urpoiksi, jotka jäädyttävät aivonsa ja ajattelevat hitaasti”.[166]

Kristillinen black metalMuokkaa

Pääartikkeli: Unblack metal
 
Norjalainen Antestor on kristillisistä black metal -yhtyeistä pitkäikäisimpiä. Kuva vuodelta 2011.

Kristillinen metallimusiikki oli 1980-luvulla suosittu mutta kiistanalainen lajityyppi. Muun metallimusiikin tavoin kristilliset yhtyeet kehittyivät vähitellen raskaampaan suuntaan. Black metal -yhtyeiden rinnalle syntyi niin sanottuja unblack metal -yhtyeitä, joiden sanoitukset oli kirjoitettu kristillisestä näkökulmasta.[128]

Alkuun kristilliset yhtyeet välttivät musiikkinsa kutsumista black metaliksi, sillä genre yhdistettiin lähes poikkeuksetta saatananpalvontaan.[170] Horde kutsui musiikkiaan ”holy unblack metal” -nimityksellä (suom. pyhä epämusta metalli),[171] ja Antestor puhui ”sorrow metalista” (suom. surumetalli).[172] Termi ”unblack metal” syntyi väännöksenä Darkthronen iskulauseesta unholy black metal (suom. epäpyhä musta metalli).[171] Usein jo yhtyeiden nimissä pilkattiin ja vähäteltiin Saatanaa.[128] Perinteisen black metalin kannattajissa tämä herätti vastustusta jopa siinä määrin, että Euronymous tovereineen uhosi lopettavansa Antestorin (tuohon aikaan Crush Evil) toiminnan väkivalloin.[173]

Nykyisin useimmat unblack metal -yhtyeet ajattelevat black metalin muuttuneen aatteellisesta suuntauksesta puhtaasti musiikilliseksi, ja siksi ne kutsuvat omaakin musiikkiaan black metaliksi.[172] Usein ajatusta ”kristillisestä black metalista” pidetään silti mahdottomana. Malcolm Domen käsikirjoittamassa dokumentissa Murder Music: A History of Black Metal haastateltiin useita black metal -muusikkoja, ja kaikki olivat sitä mieltä, että black metal ei voi olla kristillistä. Satyriconin laulaja Satyr kuitenkin kertoi mielipiteenään, ettei black metalin välttämättä tarvitse olla saatanallista, mutta sen on oltava synkkää.[174]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

KirjallisuusMuokkaa

  • Christe, Ian: Pedon meteli: Heavy metallin vanha ja uusi testamentti. (Sound of the Beast: The Complete Headbanging History of Heavy Metal, 2003.) Suomentanut Jone Nikula. Helsinki: Johnny Kniga, 2006. ISBN 978-951-0-31126-4.
  • Hjelm, Titus: ”Satanism in Finland”, Western Esotericism in Scandinavia, s. 474–480. Toim. Henrik Bogdan Olav Hammer. Leiden • Boston: Brill, 2016. ISBN 9789004302419. ProQuest (viitattu 20.10.2021). (englanniksi)
  • Kahn-Harris, Keith: Extreme Metal: Music and Culture on the Edge. Oxford: Berg, 2007. ISBN 1-84520-399-2. (englanniksi)
  • Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Lords of Chaos: The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground. Venice, California: Feral House, 1998. ISBN 0-922915-48-2. (englanniksi) (Suom. Kaaoksen ruhtinaat: Mustan metallin messu. Suomentanut Kai Latvalehto. Helsinki: Johnny Kniga, 2008. ISBN 978-951-0-34109-4. )
  • Mudrian, Albert: Precious Metal: Decibel Presents the Stories Behind 25 Extreme Metal Masterpieces. Cambridge, MA: Da Capo Press, 2009. ISBN 978-0-306-81806-6. Archive.org (viitattu 16.10.2021). (englanniksi)
  • Nikula, Jone: ”1990: Demoskene tappaa radiotähden”, Rauta-aika: Suomimetallin historia 1988-2002. Helsinki: Johnny Kniga, 2002. ISBN 951-0-27367-8.
  • Patterson, Dayal: Black Metal: Evolution of the Cult. Feral House, 2013. ISBN 9781936239764. Google-kirjat (viitattu 15.10.2021). (englanniksi)
  • Säppi, Tiina: Suomalaisen black metal -musiikin vokalisoinnista ja estetiikasta. Synkooppi, 2/2007, 2007. vsk, nro 87, s. 16. Helsinki: Helsingin yliopiston musiikkitieteen opiskelijoiden ainejärjestö Synkooppi ry. ISSN 0356-9691. Lehden verkkoversio (PDF) Viitattu 17.11.2009.
  • Salmenpohja, Ilkka: Babylon: Tutkielma paholaisesta, saatananpalvonnan myytistä ja rock-musiikista. Kulttuuriantropologian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, 2000. Verkkoversio (Internet Archive).
  • Selzer, Jonathan: Capital and punishment. Terrorizer, toukokuu 2007, nro 157, s. 82–83. Iso-Britannia: Dark Arts Ltd.. Artikkelin verkkoversio Viitattu 31.5.2008. (englanniksi)

ElokuvatMuokkaa

  • Backman, Martti: Saatanalliset sävelet. Suomi, 2001. (suomeksi)
  • Dunn, Sam: Metal: A Headbanger’s Journey. Kanada, 2005. (englanniksi)
  • Kenny, David: Murder Music: A History of Black Metal. Yhdistynyt kuningaskunta, 2007. (englanniksi)
  • Grøndahl, Gunnar: Pimeyttä, pahuutta, kylmyyttä (Det Svarte Alvor). Norja, 1994. (norjaksi)
  • Grude, Torstein: Satan Rides the Media (Satan rir media). Norja, 1998. (norjaksi)

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d Patterson 2013, s. 1.
  2. Patterson 2013, s. 1–2.
  3. Patterson 2013, s. 2.
  4. Patterson 2013, s. 3.
  5. Patterson 2013, s. 4.
  6. Patterson 2013, s. 4–5.
  7. a b Patterson 2013, s. 19.
  8. a b c Patterson 2013, s. 5.
  9. a b c Dunn 2005, metallimusiikin sukupuu.
  10. Patterson 2013, s. 5–6.
  11. Patterson 2013, s. 8–9.
  12. a b Salmenpohja 2000, s. 42.
  13. Patterson 2013, s. 10.
  14. Patterson 2013, s. 8.
  15. ”Our music is Power Metal, Venom Metal, Black Metal not Heavy Metal cos that's for the chicks”, ”Satan is power and Venom is power so we write about Satan”. Venom Collector Page: Venom Quotes. (Kerrang!-lehden haastattelu marraskuulta 1982, haastattelijana Dante Bunutto.) Viitattu 15.10.2021. (englanniksi)
  16. Patterson 2013, s. 6.
  17. Patterson 2013. Vaikutteista ks. sivu 8; lavashow’sta ks. sivu 15.
  18. Patterson 2013, s. 17–18.
  19. a b c d e Patterson 2013, s. 17.
  20. Salmenpohja 2000, s. 42; Patterson 2013, s. 19–20.
  21. a b Patterson 2013, s. 36–46.
  22. Patterson 2013, s. 46, 57.
  23. Patterson 2013, s. 47–57.
  24. a b Patterson 2013, s. 25.
  25. Patterson 2013, s. 27.
  26. Patterson 2013, s. 26.
  27. a b Patterson 2013, s. 28–29.
  28. Patterson 2013, s. 32–34.
  29. Patterson 2013, s. 58–59.
  30. Patterson 2013, s. 59, 62, 63.
  31. Patterson 2013, s. 59.
  32. Patterson 2013, s. 59–62.
  33. Patterson 2013, s. 63–64.
  34. Patterson 2013, s. 62–63.
  35. Patterson 2013, s. 65–66.
  36. Patterson 2013, s. 66–68.
  37. a b c Patterson 2013, s. 68.
  38. Patterson 2013, s. 66–67.
  39. Patterson 2013, s. 67–68.
  40. Patterson 2013, s. 58–68.
  41. Sabbat (JAP). Spirit of Metal. Viitattu 15.10.2021. (englanniksi)
  42. Patterson 2013, s. 69.
  43. Patterson 2013, s. 78–79, 149–150.
  44. Patterson 2013, s. 69–70.
  45. Patterson 2013, s. 72–74.
  46. Patterson 2013, s. 70–71.
  47. a b Patterson 2013, s. 73–74.
  48. Patterson 2013, s. 77.
  49. Rivadavia, Eduardo: Biography: Samael AllMusic. Viitattu 16.10.2021. (englanniksi)
  50. Patterson 2013, s. 85–92.
  51. Patterson 2013, s. 93–106.
  52. Patterson 2013, s. 107–126.
  53. a b c d Kahn-Harris, Keith: True Norwegian Black Metal by Peter Beste: In deepest Scandinavia, Keith Kahn-Harris discovers social democratic Satanism New Humanist. 8.7.2008. Viitattu 16.10.2021. (englanniksi)
  54. a b c Ammirato, James: A Brief History of Black Metal WECB. 2.12.2018. Viitattu 16.10.2021. (englanniksi)
  55. Patterson 2013, s. ix, 1, 147–158.
  56. a b Kahn-Harris 2007, s. 4–5.
  57. a b c d e f g Kahn-Harris 2007, s. 38.
  58. a b Kahn-Harris, s. 45–46.
  59. Monger, James Christopher: Biography: Mayhem AllMusic. Viitattu 16.10.2021. (englanniksi)
  60. Patterson 2013, s. 148–149.
  61. Patterson 2013, s. 149–150.
  62. Moynihan 1998, luvut 11 ja 12.
  63. a b c Patterson 2013, s. 147–180.
  64. Patterson 2013, s. 362.
  65. Salmenpohja 2000, s. 49; Patterson 2013, s. 96.
  66. Gofrey, Alex: ’Before you know it, it’s not a big deal to kill a man’: Norwegian black metal's murderous past The Guardian. 22.3.2019. Viitattu 16.10.2021. (englanniksi)
  67. Grude 1998.
  68. Patterson 2013, s. 161.
  69. Patterson 2013, s. 174, 281, 367, 376.
  70. Moynihan & Søderlind 1998, s. 158–163, 164; Patterson 2013, s. 174.
  71. Patterson 2013, s. 174.
  72. Salmenpohja 2000, s. 71.
  73. Vikernes, Varg: A Burzum Story: Part II - Euronymous. Burzum.org: Official Varg Vikernes’ Site, joulukuu 2004. Viitattu 16.10.2021. (englanniksi)
  74. Patterson 2013, s. 166–178.
  75. a b Kahn-Harris 2007, s. 46.
  76. Salmenpohja 2000, s. 46.
  77. a b c d e Salmenpohja 2000, s. 49.
  78. a b c Salmenpohja 2000, s. 46–50.
  79. a b c Salmenpohja 2000, s. 50.
  80. a b Torreano, Bradley: Biography: Dimmu Borgir AllMusic. Viitattu 16.10.2021. (englanniksi)
  81. Ankeny, Jason: Biography: Cradle of Filth AllMusic. Viitattu 16.10.2021. (englanniksi)
  82. a b Selzer 2007, s. 82–83.
  83. Klemi, Antti: Venom (haastattelu) Imperiumi.net. 2007. Viitattu 16.10.2021. (englanniksi)
  84. a b c d e f g Säppi 2007, s. 16.
  85. Encyclopaedia Metallum - Archgoat Metal Archives. Viitattu 3.11.2009. (englanniksi)
  86. Encyclopaedia Metallum - Impaled Nazarene Metal Archives. Viitattu 3.11.2009. (englanniksi)
  87. a b Encyclopaedia Metallum - Barathrum Metal Archives. Viitattu 3.11.2009. (englanniksi)
  88. Encyclopaedia Metallum - Beherit Metal Archives. Viitattu 3.11.2009. (englanniksi)
  89. a b Ollila, Mape & ”Serpent”: Impaled Nazarene Imperiumi.net. 2003. Viitattu 19.5.2008.
  90. Nikula 2002, s. 72.
  91. Jokelin, Renny: Saatanalliset sävelet, toinen säkeistö MOT.. Yle. Viitattu 16.10.2021.
  92. Helenius, Jussi: Barahtrum – Father Satan web.archive.org. Viitattu 19.5.2008.
  93. Hjelm 2016, s. 476.
  94. Piruparat (”Mutta ei ihme, että kun Porvoon kirkko vuonna 2006 paloi, palon sytyttäjän musiikkimaku kiinnosti heti poliisia ja mediaa. Tekijän taustalta löytyikin kiinnostusta black metalia kohtaan.”) Ylioppilaslehti. 13.11.2009. Helsinki: Ylioppilaslehden Kustannus Oy. Viitattu 20.10.2021.
  95. a b c d Kahn-Harris 2007, s. 33.
  96. Kahn-Harris 2007, s. 32.
  97. a b Kahn-Harris 2007, s. 31–32.
  98. a b c Mudrian 2009, s. 184.
  99. Kahn-Harris 2007, s. 30, 33.
  100. Kahn-Harris 2007, s. 31.
  101. a b Kahn-Harris 2007, s. 32–33.
  102. Kahn-Harris 2007, s. 31.
  103. Rivadavia, Eduardo: Venom: Possessed AllMusic. Viitattu 16.10.2021. (englanniksi)
  104. Christe 2006, s. 135–136.
  105. Patterson 2013, s. 150.
  106. a b Typhon: Pure The True Mayhem (.jpg) (Euronymous' Final Words) img235.imageshack.us. 1993. Arkistoitu 23.10.2006. Viitattu 26.1.2009. (englanniksi)
  107. Grow, Kory: Web-Exclusive Interview: Darhtrone’s Fenriz, part 2! His Thoughts on ‘Translivanian Hunger’ and Hip Revolver. 14.1.2010. Viitattu 18.10.2021. (englanniksi)
  108. a b c d Lahdenperä, Esa: Northern Black Metal Legends Mayhem (Mayhemin Euronymous haastattelussa) Sivulla mainitaan Esa Lahdenperan [sic] laatineen artikkelin Kill Yourself! Magazinelle. Viitattu 19.5.2008. (englanniksi)
  109. Symphonic Black Metal All Music Guide. Viitattu 26.5.2008. (englanniksi)
  110. Huey, Steve: Biography: Emperor AllMusic. Viitattu 17.10.2021. (englanniksi)
  111. York, William: Marduk All Music Guide. Viitattu 3.11.2009. (englanniksi)
  112. Ankeny, Jason & Rivadavia, Eduardo: Dissection All Music Guide. Viitattu 3.11.2009. (englanniksi)
  113. Patterson 2013, s. 56, 212–213, 249, 324–345.
  114. Salmenpohja 2000, s. 41–43.
  115. Kahn-Harris 2007, s. 38, 40.
  116. a b c Kahn-Harris, s. 40
  117. Lahtinen, Luxi: Interview with Trouble metal-rules.com. metal-rules.com. Viitattu 19.5.2008. (englanniksi)
  118. Danzig (Sivulla kerrotaan yhtyeen pääasialliset tyylilajit ja sanoitusten aiheet) Encyclopaedia Metallum. 20.5.2008. Viitattu 21.5.2008. (englanniksi)
  119. Slayer (Sivulla kerrotaan yhtyeen pääasialliset tyylilajit ja sanoitusten aiheet) Encyclopaedia Metallum. 20.5.2008. Viitattu 21.5.2008. (englanniksi)
  120. Patterson 2013, s. 34–35.
  121. Kahn-Harris 2007, s. 106.
  122. Kahn-Harris 2007, s. 40–41.
  123. a b Harbert, Ben: Rocking the Cradle of Civilization: Assyrian Black Metal Bidoun. 2008. Viitattu 17.10.2021. (englanniksi)
  124. a b c d Kahn-Harris 2007, s. 41.
  125. Moynihan & Søderlind 1998, s. 162–163.
  126. The Great Old Ones. Encyclopaedia Metallum. Viitattu 11.1.2021. (englanniksi)
  127. Buesnel, Ryan David: National Socialist Black Metal: a case study in the longevity of far-right ideologies in heavy metal subcultures ResearchGate. November 2020. Viitattu 17.10.2021. (englanniksi)
  128. a b c Kapelovitz, Dan: "Heavy Metal Jesus Freaks: Headbanging for Christ" Mean Magazine. Februray 2001. Viitattu 16.10.2021. (englanniksi)
  129. a b Kahn-Harris 2007, s. 86
  130. Vikernes, Varg: A Burzum Story: Part I - The Origin And Meaning burzum.org. joulukuu 2004. Viitattu 19.5.2008. (englanniksi)
  131. Pardo, Pete: Legendary Black Metal Icons Immortal Return to NYC! seaoftranquility.org. 1.9.2007. Viitattu 19.5.2008. (englanniksi)
  132. a b c d e ”scskowron”: On the Role of Clothing Styles In The Development of Metal – Part I Metal Storm. 5.7.2005. Viitattu 19.5.2008. (englanniksi)
  133. a b Patterson 2013, s. 9.
  134. a b Cockroft, Steph: Blood curling! Shocking moment Swedish metal band throws pig’s blood at the crowd… who start to vomit Mail Online. 17.6.2014. Viitattu 16.10.2021. (englanniksi)
  135. Kahn-Harris 2007, s. 146–147.
  136. a b Interview with Bathory Maelstrom. 2004. Viitattu 19.5.2008. (englanniksi)
  137. Kahn-Harris, s. 148
  138. Iseman, Courtney: 11 Hilarious Moments of Black Metal Satire Kerrang!. 11.6.2019. Viitattu 16.10.2021. (englanniksi)
  139. Kahn-Harris 2007, s. 38; Patterson 2013, s. 9.
  140. Salmenpohja 2007, s. 40–51.
  141. Salmenpohja 2000, s. 47–48.
  142. Kahn-Harris 2007, s. 42.
  143. Pitchon, Avi: Ihsahn: Solitude. Terrorizer, toukokuu 2008, nro 171, s. 18. Iso-Britannia: Dark Arts Ltd.. (englanniksi)
  144. Patterson 2013, s. ix–x.
  145. Kahn-Harris 2007, s. 7–8, 144–152, 155–157, 159, 164.
  146. Kahn-Harris 2007, s. 152–153.
  147. Salmenpohja 2000, s. 40.
  148. Salmenpohja 2000, s. 42–43.
  149. Salmenpohja 2000, s. 15–34. Hjelm 2016, s. 479: ”Satanism does exist in Finland, but hardly in the conspiratorial form imagined by some of the religious experts. [– –] The most visible form of ‘Satanism’ is and has been what I have referred to as pseudo-Satanists, whose aim is mainly to shock without any personal commitment to a satanic worldview.”
  150. Salmenpohja 2000, s. 34. Hjelm 2016, s. 477: ”some people actually profess to be practising Satanists or ‘Satan worshippers’. The two main groupings among these are a) those who draw their inspiration from Anton LaVey or other more organised and established ‘satanic’ traditions and b) those who have constructed their satanic worldview from a bricolage of Christian teachings, popular culture (horror films, Black Metal music), and interpretations of contemporary Satanism circulated especially on the Internet.”
  151. a b Salmenpohja 2000, s. 33–34, 49.
  152. a b c Salmenpohja 2000, s. 51–52.
  153. Salmenpohja 2000, s. 52.
  154. Patterson 2013, s. 164: ”For those swept up in all this, the lines between everyday reality, art, ideology, and the glorious melodrama of black metal were blurred in what must have been an intoxicating mix.”
  155. Salmenpohja 2000, s. 46, 51.
  156. Jameson, Neill: The Worst Black Metal Album Covers of All Time Part I (“This was two fingers deep into the ‘every asshole who just started a band thought they were from Norway’ thing where you’d get flyers like (and this was real) ‘true Norwegian black metal from Italy’ so the atmosphere was littered with what you kids call ‘posers’”.) Decibel Magazine. 13.6.2017. Viitattu 16.10.2021. (englanniksi)
  157. a b Tepedelen, Adem: Dimmu Borgir's 'Death Cult' Rolling Stone. 7.11.2003. Viitattu 9.3.2009. (englanniksi)
  158. J. Grym: Dimmu Borgir (haastattelu) Imperiumi.net. 2003. Viitattu 16.10.2021.
  159. Selzer 2007, s. 83.
  160. Moynihan & Søderlind 1998, s. 96–98.
  161. Grøndahl 1994.
  162. Salmenpohja 2000, s. 60–61.
  163. a b Hujanen, Miikka: Tuska-festivaali on aiheuttanut vuosien varrella kohuja ja paheksuntaa: Ylen dokumentti syytti satanismista – ”Se oli järkyttävää panettelua” Ilta-Sanomat. 29.6.2017. Sanoma. Viitattu 16.10.2021. (englanniksi)
  164. Backman 2001.
  165. Salomon, Boris: Black-Metal – teräksen ja romun seos? (Internet Archive) Rumba 22/2001. Viitattu 19.5.2008.
  166. a b Christe 2006, s. 327.
  167. Christe 2006, s. 326–327.
  168. Christe 2006, s. 326.
  169. Slayer-kitaristi: norjalainen black metal on ”paskaa” Metallimusiikki.net. 30.6.2007. Viitattu 16.10.2021.
  170. Nimimerkki MPO: An Interview with... Antestor (Antestorin haastattelu) artfortheears.nl. 12.12.1998. Viitattu 1.6.2008. (englanniksi)
  171. a b Erasmus: Horde Interview Son of Man Records. Viitattu 18.10.2021. (englanniksi)
  172. a b Jordan, Jason: Crimson Moonlight – At Their Most Brutal ultimatemetal.com. Viitattu 19.5.2008. (englanniksi)
  173. Eithun, Bård: Interview with Euronymous (Done by Faust from Emperor for his zine Orcustus) Orcustus. Viitattu 3.11.2009. (englanniksi)
  174. Kenny 2007. Dokumentissa haastatellaan seuraavia yhtyeitä tai muusikoita: Mantas (Venom), Dani Filth (Cradle of Filth), Sabbat, Satyricon, Black Widow, Dimmu Borgir, Mayhem ja Immortal.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Sarelin, Mikael: Krigaren och transvestiten: Gestaltningar av mörker och maskuliniteter i finländsk black metal. Väitöskirja. Åbo: Åbo Akademis förlag, 2012. ISBN 978-951-765-682-5. (ruotsiksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Black metal.