Avaa päävalikko

Metallimusiikki

rockmusiikin tyylilaji
Hakusana ”Metal” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.

Metallimusiikki on raskassointista rockmusiikkia, jonka ominaispiirteitä ovat intensiiviset rytmit, sähkökitaran särösoundi ja monesti myös sanoitusten synkät aiheet. Monissa paikoin maailmaa metallimusiikkia on kutsuttu yleisesti nimellä heavy metal. Nykyisin käsite heavy metal viittaa ensisijaisesti 1970- ja 1980-lukujen melodisiin metalliyhtyeisiin. Suomessa on myös käytössä lainasana "hevi".

Metallimusiikki
Alkuperä Psykedeelinen rock, blues rock
Alkuperämaa Yhdistynyt kuningaskunta, Yhdysvallat
Kehittymisen
ajankohta
1960-luvun loppu
Tyypillisiä
soittimia
sähkökitara, sähköbasso, rummut, joskus myös kosketinsoittimet
Kehittyneitä
tyylilajeja /
suuntauksia
alternative metal
avant garde metal
black metal
death metal
doom metal
extreme metal
folk metal
glam metal
goottimetalli
grindcore
hard rock
heavy metal
industrial metal
kristillinen metalli
metalcore
nu metal
neoklassinen metalli
power metal
progressiivinen metalli
stoner rock
thrash metal
Neue Deutsche Härte
viikinkimetalli
sinfoninen metalli
speed metal

Metallimusiikin syntyhetken täsmällinen ajoittaminen on vaikeaa. Tyylilaji kehittyi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa Yhdysvalloissa ja Englannissa. Sen juuret ovat blues-rockissa ja psykedeelisessä rockissa. Ensimmäisinä laaja mainetta saaneina metallimusiikkia kehittäneinä yhtyeinä mainitaan usein Led Zeppelin, Black Sabbath ja Deep Purple. 1970-luvun puolivälissä Judas Priestin kaltaiset yhtyeet kehittivät tyylilajia eteenpäin hylkäämällä sen blues-juuret ja Ronnie James Dio toi metallimusiikkiin keskiaikaisen ritarimytologian ja demoneista sekä hevin symboliksi nousseen pirunsarvimerkin.

1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla Motörheadin ja Iron Maidenin kaltaiset yhtyeet lisäsivät tyyliin hyökkäävyyttä ja nopeutta. 1980-luvun myötä metallimusiikki sai runsaasti suosiota myös Mötley Crüen kaltaisten helppotajuisempaa ja kevyempää metallia soittaneiden yhtyeiden myötä. Vuosikymmenen lopulla metallimusiikki saavutti maailmanlaajuisen ihailijajoukon, jonka edustajia kutsutaan hevareiksi.

1980-luvulta lähtien metallimusiikki on jakaantunut lukuisiin eri alatyylilajeihin. Metallican kaltaiset yhtyeet toivat erittäin hyökkäävän thrash metalin valtavirtaan. Underground-piireissä kehittyivät äärimetallin tyylit, kuten death metal ja black metal, jotka ovat pysyneet alakulttuuri-ilmiöinä. 1990-luvun puolivälissä metallimusiikin määritelmää laajensivat uudet suositut tyylit, kuten nu metal, joka yhdistää metallimusiikkiin aineksia funkista ja hip hopista, sekä metalcore, joka yhdistää extreme metalia ja hardcore punkia.

OminaispiirteetMuokkaa

Allmusic-sivuston määritelmän mukaan ”kaikista rock and rollin muodoista metallimusiikki on äärimmäisin äänenvoimakkuuden, miehisen uhon ja teatraalisuuden suhteen”.[1] Metallimusiikin yleisiin ominaispiirteisiin kuuluvat äänekkäät särökitarat, ponnekkaat rytmit, tiheät basso- ja rumpuäänet sekä voimakas laulu.[2]

Musiikillisten piirteiden kuten melodian, harmonian, rytmin, kappalerakenteen, soinnin sekä instrumenttiroolien mukaan metallimusiikin lajeja on alettu jakaa 1980-luvun puolivälistä lähtien karkeasti kolmeen luokkaan: perinteiseen metalliin, pop-metalliin ja äärimetalliin. Perinteisen metallin musiikillisia ominaispiirteitä ovat raskaat rummut ja basso, särökitaran riffit, virtuoosimaiset kitarasoolot ja "ulvova" laulutyyli. Vaikka laulumelodiat ovat tärkeitä, kappaletta määrittelee enemmän kitara ja soitetut riffit. Varhaisessa metallissa kosketinsoittimet korvattiin usein toisella kitaralla. Kaksoiskitaroiden tai kitaran ja kosketinsoittimien vuorovaikutus on edelleen yksi perinteisen metallin piirre. Pop-metalli nousi valtavirran suosioon 1980-luvulla. Musiikilliset erot perinteiseen metalliin verrattuna olivat huomattavat. Merkittävin ero on siinä, että pop-metalli painottuu yleensä enemmän laulumelodioihin kuin kitarariffeihin.[3]

Äärimetalli syntyi vastapainona pop-metallin kasvavalle kaupallisuudelle. Speed ja thrash metal -yhtyeet käyttävät hardcore punkin aggressiivisuutta ja nopeutta, mutta säilyttävät varhaisen metallin ja NWOBHM:n monimutkaiset kappaleiden muodot ja kitaravirtuositeetin. Kitaran särö kasvaa äärimetallissa entisestään ja laulumelodioista tulee lähes merkityksettömiä. Siinä missä perinteisissä ja pop-metallikappaleissa on tunnistettava sävelkorkeus, äärimetallikappaleissa laulu voi olla huutavia ääniä, eikä melodisella laululla ole merkitystä. Äärimetallissa käytetään yleensä kaksoiskitaroita, kun taas kosketinsoittimia käytettiin varsinkin aluksi vain harvoin. Virtuoosimaiset soolot ovat tärkeitä samoin kuin perinteisessä metallissa, usein vain lisääntyneellä nopeudella ja kitaran säröllä. Myös "tummien" moodien käyttö on ominaista.[3]

Musiikkilajien tyypittely perustuu musiikillisten piirteiden lisäksi paljon myös sanoituksiin ja ulkomusiikillisiin tekijöihin kuten pukeutumiskoodiin ja muusikoiden ulkonäköön.[3]

Soittimet ja ääniMuokkaa

Tyypillinen yhtyekokoonpano sisältää rumpalin, basistin, rytmikitaristin, soolokitaristin ja laulajan sekä joissakin tapauksissa kosketinsoittajan.[4][5] Nykyisin yhtyeet suosivat syntetisaattoreita joissakin metallimusiikin tyylilajeissa, kuten progressiivisessa metallissa, power metalissa ja sinfonisessa metallissa.lähde?

KitaraMuokkaa

 
Scorpions-yhtyeen kitaristit (2005).

Sähkökitara ja sen vahvistimella luoma äänivalli ovat historiallisesti olleet keskeisiä metallimusiikin ominaispiirteitä.[6] Kitarat soitetaan usein säröpedaaleilla vahvistinten läpi luomaan paksuja, voimakkaita ja raskaita soundeja.[7][8]

Kitaristilla on usein hyvin keskeinen osa metallimusiikkiyhtyeessä ja useimmissa metallimusiikin tyyleissä keskeinen osa on myös kitarasoololla. Metallikappaleissa on tyypillisesti vähintään yksi kitarasoolo. Kitaristit käyttävät teknisesti kehittyneitä soittotapoja ja monissa metallimusiikin alalajeissa korostuu virtuoosimainen taidonnäyttö.[9][10]

1970-luvun alussa jotkut suositut rockyhtyeet, kuten Thin Lizzy ja Scorpions, alkoivat suosia kahden kitaristin yhteissoittoa.[11] Standardiksi kahden kitaran kokoonpanot tulivat 1980-luvulla yhtyeiden kuten Accept, Judas Priest ja Iron Maiden myötä. Yhtyeet sovittivat sävellykset kahdelle kitaralle tavalla, jossa ne täydentävät toisiaan – esimerkiksi käyttämällä erilaisia sointukappaleita tai harmonisoitua melodiaa. [12]

BassoMuokkaa

Bassokitaralla on merkittävä osa monissa metalliyhtyeissä. Se luo perusalan äänen ja vaikuttaa ratkaisevasti siihen, mikä tekee musiikista ”raskasta”.[13] Lisäksi bassonkin ääntä on usein särjetty ja sitä toisinaan muunnellaan erilaisilla efektipedaaleilla. Metallimusiikin basistit soittavat usein plektraa sormien sijasta. Plektra tuottaa voimakkaampia, korostuneempia ääniä.lähde?

Metallimusiikissa bassolla yritetään omaksua soittimen syvä ääniala. Tämän takia suuntaus eroaa selvästi esimerkiksi jazzista ja funkista. Metallimusiikissa bassolla soitetaan usein kahdesta oktaavista kitaran mataliin aloihin. Tämä korostaa pohjimmaisia harmonisia riffejä. Siten basson ja rytmikitaran ilmaisua voi verrata sellon ja kontrabasson käyttöön taidemusiikissa. Siinä basso useimmin kaksinkertaistuu oktaavilinjalla sellon kanssa. Tässä asemassa basso vuoraa kitaran ääntä. Joskus bassolla lisätään säveliä tai sävelten kirjoa rikastamaan aloja. Bassolla soitetaan poljinharmonioita taustalla, kun taas kitaroilla soitetaan eri harmonioita pinnalla.lähde?

Perinteisesti bassoa soitetaan kitaraa myötäillen. Joskus bassolla kuitenkin soitetaan itsetietoisemmin ja kitarasta erillään. Tämä on erityisesti havaittavissa Black Sabbathin Geezer Butlerin tai Metallican Cliff Burtonin tyyleissä. Niissä basson soitto ilmaisee vuoropuhelua kitaran kanssa, kuten kappaleissa ”N.I.B.” tai ”For Whom the Bell Tolls”. Basson itsenäisyys on usein toistuva piirre alternative metalissa ja olennainen osa funk metalissa, joka on perinyt basson merkittävän osan funkissa. Esimerkkinä yhtye Red Hot Chili Peppers, jossa basso soittaa usein täysin eri kuvioita kuin kitara.lähde?

LauluMuokkaa

 
Cradle of Filthin Dani Filth tunnetaan korkeasta kirkunatyylistään.
 
Motörhead-yhtyeen Lemmy Kilmister edusti suuntauksen perinteisempää, karkeaa laulutyyliä.

Metallimusiikin laulu vaihtelee yhtyeiden tyylin mukaan. Yksi laulutyypeistä ovat mahtipontiset monioktaavit kuten Judas Priestin Rob Halfordin ja Iron Maidenin Bruce Dickinsonin laulu. Toinen laulajatyyppi taas ottaa tarkoituksellisen karkean lähestymistavan. Tätä edustavat esimerkiksi Motörheadin Lemmy Kilmister. [11]

Metallimusiikin alalajeissa on yleistynyt murinatyyli, jonka teki suosituksi Possessedin Jeff Becerra.[14] Sittemmin tyyli on yleistynyt alalajeissa kuten death metal, grindcore, doom death ja goottimetalli. Örinän ja kirkunan muista muunnelmista toimivat esimerkkeinä Lamb of Godin Randy Blythe ja At the Gatesin Tomas Lindberg. Black metal -laulajien rääkymistyylistä toimii esimerkkinä Mayhemin Deadin limatukkoinen ja vimmattu ilmaisu. 1990-luvun puolivälissä ilmeni alternative metalin ja rapcoren myötä uusia laulutyylin kehityssuuntia, joissa korostuu melodisuus. Näiden tyylien esimerkkeinä toimivat laulajat kuten Jonathan Davis (Korn) tai Burton C. Bell (Fear Factory).

2000-luvun vaihteessa jotkut yhtyeet alkoivat hyödyntää laulajia, jotka ovat perehtyneet oopperalaulun tekniikkaan. Tämä on yleistä erityisesti sinfonisessa metallissa. [15] Esimerkkinä entinen Nightwish-laulaja Tarja Turunen tai Sarah Jezebel Deva (Cradle of Filth, Therion, Covenant).

RummutMuokkaa

Rumpukokoonpano on yleensä huomattavasti isompi kuin muissa rockmusiikin lajeissa.[13] Tavallisesti on tomeja, bassorumpu, pikkurumpu sekä hi-hat-, ride- ja crash-symbaaleja. Näiden lisäksi on vielä lisätomeja ja symbaaleja kuten splash ja china. Muut soittimet kuten lehmänkellot ovat myös yleisiä. Alun perin metallimusiikin rumpalit hyödynsivät perinteisen rockin lyömäsoitintekniikoita. Sittemmin monet suuntauksen alalajit ovat perättäin tehneet suosituiksi erikoistekniikoita kuten tuplabasarin, skank-beatin ja erityisesti blast beatin. Nämä tekniikat antavat soiton luoda eteneviä ja rytmisiä kulkuja, jotka painottuvat nopeuteen ja korostavat kitaran etenevyyttä.

Tuplabasari-tekniikassa lyönnit on jaettu kahdelle rumpupedaalille tai kahdelle rummulle.[16] Tyyliä luonnehtii tahdistettujen jalkojen tekninen soitto. Menetelmällä luodaan paahtavia kulkuja bassorummulla. Metallimusiikkiin tämän tekniikan toivat speed metalin ensimmäiset kokeilut: Judas Priestin kappale ”Exciter” (1978), Motörheadin ”Overkill” (1979) ja Acceptin ”Fast as a Shark” (1982). 1980-luvun alun thrash metal -yhtyeet kehittivät sitä eteenpäin. Tekniikkaa käytetään usein speed, power, thrash, death ja black metalissa.

Skank-beat tarkoittaa kaksiosaista supistumaa perinteisen rockin neliosaisesta rytmistä. Tyyli antaa vaikutelman musiikin kaksinkertaisesta nopeutumisesta, vaikka tahti ei ole noussut. Hardcore punk -yhtyeet tekivät tyylin suosituksi ja ensimmäiset thrash metal -yhtyeet omaksuivat tekniikan. Skank-beat on tyypillinen thrash metalin poljento.

Blast beat määrittää teknisen ja hyvin nopean rytmikaavan. Siinä soittoaika on yksi osa perinteisen rockin neljästä tahdista (kaksi bassorumpujaksoa pikkurumpua kohden). Tämä antaa vaikutelman musiikin nopeuden nelinkertaistumisesta. Saatu tehoste luo äänivallin vaikutelman.lähde? Metallimusiikille tämän tekniikan esittelivät S.O.D.:n Charlie Benante ja Napalm Deathin Mick Harris. Blast beatia hyödyntävät varsinkin black metal, death metal ja grindcore-yhtyeet.[17][18] [16]

Jotkin black metal -yhtyeet käyttävät oikean rumpalin tilalla rumpukonetta.

ÄänenvoimakkuusMuokkaa

Konserteissa äänenvoimakkuutta pidetään tärkeänä.[19] Jimi Hendrix ja The Who olivat suunnannäyttäjiä äänenvoimakkuudessa. The Who pitikin joskus hallussaan ”maailman äänekkäimmän yhtyeen” asemaa Guinnessin ennätysten kirjassa. Metalliyhtyeet asettivat pian uusia kiintopisteitä äänenvoimakkuudelle. Blue Cheerin Dick Peterson sanoo: ”Me olimme osaltamme muodostamassa metallimusiikin tyyliä. Vaikka en väitä, että tiesimme mitä olimme tekemässä, koska emme tienneet. Tiesimme vain, että halusimme lisää voimaa.”[20] Uraauurtavan Black Sabbathin kitaristi Tony Iommi kärsii huomattavasta kuuloaistin menetyksestä. Hänelle ja monille muille metallimuusikoille on käynyt niin, koska konserteissa on korkeat äänenvoimakkuudet.[11]

Metallimusiikin pakkomiellettä äänenvoimakkuuteen pilkattiin kuvitteellisesta Spinal Tap -yhtyeestä kertovassa parodisessa rockdokumentissa Hei me rokataan!. Siinä kitaristi Nigel Tufnel paljastaa, että hänen Marshall-vahvistimensa on muunneltu menemään 11 pykälään (”up to eleven”) tavallisen 10 sijasta.[11]

Musiikillinen kieliMuokkaa

Rytmi ja grooveMuokkaa

 
Esimerkki metallimusiikin rytmistä.

Metallimusiikin pääasiallista groovea luonnehtivat lyhyet, kahden tai kolmen sävelen rytmikaavat staccatossa, koska rytmikitaroissa käytetään palm mute -tekniikkaa.[21] Rytmikaavat ovat usein 8 tai 16 nuotista koostuvia. Nopeiden, jyrkkien ja rytmikkäiden osien vuoksi metallimusiikki käsittää usein eteenpäinpyrkiviä ja valmistelemattomia rytmikaavoja.

Metallimusiikissa voi olla myös pitkiä osia kuten kokonuotteja. Ne antavat sointujen soida. Kokonuotteja käytetään erityisesti keskitahtisissa kappaleissa kuten balladeissa. Toisinaan kokonuoteilla luodaan ambienssia ja eri kuvioita. Tämä saadaan aikaan, kun yksi kitaristi antaa soinnun soida, ja toinen soittaa nopeita kohtia.

SoinnutMuokkaa

Yksi lajin tunnusmerkeistä ovat kitaran voimasoinnut.[22] Teknisessä mielessä voimasointu on yksinkertainen: se käsittää vain yhden pääasiallisen intervallin, yleensä kvintin. Juuri (basse fondamentale) voidaan kuitenkin kaksinkertaistaa lisäämällä oktaavi. Muunlaisia voimasointuja käytetään myös: usein perinteinen kvintti korvataan erilaisilla intervalleilla. Näitä ovat esimerkiksi kvartti, pieni terssi tai suuri terssi, alennettu kvintti ja pieni seksti.[23] Voimasointu mahdollistaa korkean tason särön niin, että siinä ei ole dissonanssia. Eri voimasoinnut voidaan soittaa yhdenmukaisella sormijärjestelyllä, joka liukuu helposti ylös ja alas otelautaa.[24]

Harmoniset suhteetMuokkaa

Metallimusiikki on yleensä riffipohjaista. Riffit luodaan toistuvasti kolmella harmonisella piirteellä: modaalisilla skaalakuluilla, tritonuksella ja kromaattisilla kuluilla.

Modaaliharmonia

Perinteinen metallimusiikki tapaa lisätä modaaliskaaloja, erityisesti aiolista (luonnollinen molli) ja fryygistä (molli, b 2. sävel) moodia.[25] Harmonioiden kannalta laji tyypillisesti yhdistää modaalisointukulkuja kuten aiolisia kulkuja tyyliin I-VI-VII, I-VII-(VI) tai I-VI-IV-VII ja fryygisiä kulkuja, jotka viittaavat I ja ♭II -kulkujen yhteyteen (I-♭II-I, I-♭II-III tai I-♭II-VII esimerkiksi).

Aiolisesta harmoniasta esimerkkeinä toimivat Judas Priestin "Breaking the Law", Iron Maidenin "Hallowed Be Thy Name" ja Acceptin "Princess of the Dawn", jotka kaikki käyttävät I-VI-VII kulkuja pääriffeissään.

Fryygisistä harmonioista esimerkkeinä toimivat Mercyful Faten "Gypsy" (pääriffi I-♭II-I-VI-V), Megadethin ”Symphony of Destruction” (pääriffi rakentuu ♭II-I:n suhteeseen) ja Sodomin "Remember the Fallen" (intro ja pääriffi - viimeinen riffi viittaa fryygiseen kadenssiin: I-♭II-III).

Tritonus ja kromaattisuus

 
Esimerkki tritonuksen harmonisesta kulusta G-C#: pääriffi "Black Sabbath" -kappaleessa.

Yksi metallimusiikin alalajien tunnusmerkeistä on jännittyneen harmonian käyttö kuten tritonuksen ja kromaattisuuden suhteet.[26][27] Tritonus on kolmen kokoaskelen välinen intervalli, esimerkiksi C ja F#. Tritonus on yksi länsimaisen musiikin dissonanssin olennaisista ilmaisuista. Tritonus oli kielletty keskiaikaisessa ekklesiostisessa laulussa sen riitasointuisen laatunsa vuoksi. Tämän takia munkit alkoivat kutsua sitä nimityksellä diabolus in musica — "piru musiikissa."[28][29]

Myöhemmin intervalli tuli hyväksytyksi, mutta sen käyttöä säännösteltiin tarkasti. Vasta romantiikan ja nykymusiikin säveltäjät ovat käyttäneet sitä vapaasti hyödyntäen kulttuurin siihen liittämää pahaa sivumerkitystä.

Alkuperäisen asiayhteytensä vuoksi se tuli länsimaisessa kulttuurissa kuulluksi ”pahana”. Nykyisin intervalli jatkaa mainettaan "uhkaavana,” ”pelottavana,” tai "pahana" äänenä. Metallimusiikki on vienyt eteenpäin diabolus in musican käyttöä sen sivumerkityksensä vuoksi: sitä käytetään toistuvasti kitarasooloissa ja riffeissä, kuten esimerkiksi "Black Sabbath" -kappaleessa yhtyeen esikoisalbumilla.[11]

Urkupiste

Metallimusiikki käyttää usein laaja-alaisesti urkupistettä (engl. pedal point) harmonisena pohjana. Urkupiste on pitkittynyt sävel. Se on tyypillisesti basson alueella. Sävelen keston aikana ainakin yksi ulkopuolinen (eli dissonanssinen) harmonia kuuluu muissa osissa.[30] Metallimusiikin riffit rakennetaan usein kestävälle, jatkuvalle sävelelle. Se soitetaan matalilla basson tai rytmikitaran kielillä, yleensä E-, A- ja D-kielillä.[31] Toisin sanoen yksittäistä bassosäveltä — yleensä matala E:tä tai A:ta — toistetaan sitkeästi. Jotkut eri soinnut taas soitetaan peräkkäin. Näihin lukeutuvat myös ne soinnut, jotka eivät yleensä sisälly tuohon bassosäveleen. Esimerkkinä toimii Judas Priestin "You've Got Another Thing Comin'" -kappaleen alkuriffi." Tässä tapauksessa yksi kitara soittaa urkupisteen F#:ssa kun taas toinen kitara soittaa soinnut.

SanoituksetMuokkaa

Metallimusiikin sanoituksissa tyypillisiä aiheita ovat toisaalta rockmusiikille perinteiset aiheet kuten seksi, juhliminen, kapinallisuus ja rock’n’roll sekä toisaalta kaaosteemat kuten väkivalta, katastrofit, kuolema, fantasia ja okkultismi. Pahuutta, pimeyttä, voimaa ja maailmanloppua käytetään metallimusiikissa usein vertauskuvallisesti ilmaisemaan tosielämän ongelmia.[32][33]  

Metallimusiikin varhaisessa vaiheessa sanoituksiin vaikuttivat suuntauksen bluesjuuret ja niissä esiintynyt seksuaalisuus.[34] Varhaisen ja perinteisen metallin lisäksi tämä ilmenee etenkin pop-metalliyhtyeiden sanoituksissa, jotka käsittelevät yleisesti ihmissuhdeaiheita, seksiä ja juhlimista.[35] Kaaosteema käsittää kantaaottavia sanoituksia aiheista kuten sota, ydintuho, ympäristöongelmat, politiikka tai uskonto. Esimerkkeinä tästä ovat Black Sabbathin "War Pigs", Ozzy Osbournen "Killer of Giants", Metallican "...And Justice for All", Iron Maidenin "2 Minutes to Midnight", Acceptin "Balls to the Wall" ja Megadethin "Peace Sells".[11]

Osa perinteisistä heavy metal -yhtyeistä käytti sanoituksissaan perinteisten rockteemojen sijaan mystiikka- ja fantasia-aiheita. Nämä yleisilmeeltään todellisuuspakoiset sanoitukset hakivat innoituksensa mytologiasta, fiktiosta ja runoudesta.[36] Esimerkiksi Iron Maidenin kappale "Rime of the Ancient Mariner" pohjautuu Samuel Taylor Coleridgen runoon.[11] Muita tunnettuja esimerkkejä ovat Black Sabbathin "The Wizard", sekä Judas Priestin "Dreamer Deceiver".lähde?  Folk ja viikinkimetallissa sanoituksissaan hyödynnetään pakanamyyttejä ja mytologiaa.[37]

Äärimetallissa ihmissuhde- ja juhlimisaiheita käsitellään harvemmin. Thrash ja speed metal -kappaleiden sanoitukset käsittelevät yleensä todellisen maailman kauhukuvia ja yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta. Sanoitusten aihepiirejä ovat muun muassa mielenterveyden ongelmat, päihteiden väärinkäyttö, sota, väkivalta, kuolema, ympäristön saastuminen ja tuhoutuminen, poliittinen ja uskonnollinen tekopyhyys sekä korruptio.[38] Death ja black metal -kappaleissa käsitellään kristinuskon vastaista “saatanallista” ja okkultistista tematiikkaa. [39]

Rakkautta jumalaan ja toisiin ihmisiin, iankaikkista elämää ja pelastusta sekä uskonnollista palvontaa käsitellään muun muassa kristillisessä metallissa. Kristillisen näkökulman lisäksi uskonnollisia sanoituksia on tehty vähäisemmässä määrin myös muslimi- ja juutalaisnäkökulmasta. Musiikillisesti nämä uskonnollisia aiheita käsittelevät yhtyeet voivat edustaa eri metallityylien alalajeja.[40]

Metallimusiikin on kohdistunut arvostelua ja kriitikot ovat syyttäneet sitä kielteisten asioiden ylistämisestä sekä naisvihan ja okkultismin kannatuksesta. 1980-luvulla Parents Music Resource Center anoi Yhdysvaltojen Kansanedustuslaitosta säätelemään populaarimusiikkia paheksuttavien sanoitusten vuoksi. Metallimusiikki oli erityisesti syytteiden kohteena. 2000-luvulla metallimusiikki on joutunut kovimman sensuurin ja yhteiskunnallisen leimaamisen kohteeksi etenkin muslimimaissa. [41]

Visuaalisuus kansitaiteessa ja konserteissaMuokkaa

 
Manowarin laulaja Eric Adams pukeutuneena nahka-asuun.

Metalliyhtyeiden albumien kannet ja konserttiesiintymiset ovat yhtä suuri osa yhtyeen mainekuvaa kuin itse musiikki.[42] Metallimusiikille on luonteenomaista ilmaisun kokonaisvaltaisuus, joka ulottuu musiikin ulkopuolelle. Vaikka musiikki pysyy metalli-ilmaisussa pääosassa, se ei ole ainoa järjestelmällisesti kehitelty aines. Jokaisen yhtyeen mainekuva (imago) juontuu monesta eri seikasta. Näitä ovat albumien kansikuvat ja kansilehden kuvitus, konserttien visuaalinen puoli, logo, sanoitusten sävy ja muusikoiden vaatteet.

Esimerkiksi fantasiakuvittaja Ken Kelly työskentelee pääasiallisesti Manowarin kanssa musiikkialalla. Hän on luonut tunnuspiirteisiä, lihaksikkaita, synkeitä ja kostonhimoisia albumikuvituksia. Näistä muodostuu se mainekuva, joka on nykyisin olennainen osa yhtyettä. Nämä kuvitukset muodostavat albumien yleisen tunnelman. Niiden kautta yleisö voi päästä sisään yhtyeen musiikin maailmaan. Yksi metallimusiikin harrastajien joukossa tunnettu hahmo on Iron Maidenin maskotti Eddie the Head, joka on kuvataiteilija Derek Riggsin käden jälkeä. Se on mukana melkein jokaisella yhtyeen albumilla. Toinen tunnistettava maskotti on taiteilija Ed Repkan luoma ja Megadethin käyttämä Vic Rattlehead, joka esiintyi etenkin yhtyeen alkuaikoina usein albumien kansitaiteessa ja oheismateriaaleissa.

 
Teatraalisesta esiintymisestään tunnettu Kiss keikalla 2004.

Metalliyhtyeiden live-esiintyminen on tunnetusti energistä ja melko rajua. Yhtyeet ovat keskittyneet huolella myös ulko-asuunsa ja lavashow’hun. Yhtyeet käyttävät lähes poikkeuksetta hyödykseen pyrotekniikkaa ja muita näyttäviä efektejä. Raskasta rockia soittava Kiss toi pyrotekniikan ja valoshow’n konsertteihinsa ensimmäisten yhtyeiden joukossa. Yhtye tunnetaan myös mm. mustavalkoisista kasvomaskeistaan ja korkeista platform-kengistään. Sittemmin jotkut yhtyeet kuten White Zombie ja Iron Maiden ovat ottaneet selviä vaikutteita 1970-luvun teatraalisista heavy rock -yhtyeistä.lähde?

 
Pirunsarvimerkkejä

Lavaesityksissään monet metallimuusikot harjoittavat usein headbanging-elettä, johon kuuluu, että päällä taotaan rytmikkäästi tahdin mukaan, mitä korostaa pitkien hiusten liike. Metallimusiikkiin usein yhdistetyn sormilla muodostetun "pirunsarvimerkin" (mano cornuta) käytön aloitti tiettävästi entinen Rainbow-solisti Ronnie James Dio toimiessaan Black Sabbathin laulajana luodakseen edeltäjästään Ozzy Osbournesta erottuvan tyylin.[33] Dion mukaan hän oppi alun perin merkin isoäidiltään ja merkin alkuperäinen tarkoitus on ilmeisesti ollut torjua pahaa silmää. Kiss-yhtyeen Gene Simmons väittää myös ensimmäisenä tehneensä kyseisen merkin konsertissa.[43]


 
Iron Maidenin maskotti Eddie konsertissa vuonna 2005.


Käsitteen syntyMuokkaa

Metallimusiikin alkuperäinen nimitys oli "heavy metal", joka suomen kielessä tarkoittaa nykyisin ensisijaisesti suuntauksen perinteisintä alalajia. Käsitteen alkuperästä ei ole varmuutta. Ilmausta käytettiin kemikaali- ja metallialoilla raskasmetallista vuosisatojen ajan. Sittemmin se on julkaistu Oxford English Dictionaryssä myös musiikkisuuntauksen merkityksessä. Yksi sanaa ensimmäisistä nykyaikaisessa vastakulttuurissa käyttäneistä oli William S. Burroughs, joka romaanissaan The Soft Machine (1961)[44] viittaa hahmoon nimeltä "Uranian Willy, the heavy metal kid".[45] Seuraavassa romaanissaan Nova Express, joka julkaistiin vuonna 1964, hän kehittää tätä aihetta eteenpäin käyttämällä "heavy metalia" vertauskuvana riippuvuutta aiheuttaville päihteille.[46] Se voi tarkoittaa myös "raskasta tykistöä".

 
Valokuva Hindenburg-ilmalaivasta liekeissä. Sittemmin se on muunneltu Led Zeppelin -yhtyeen albumin Led Zeppelin I kansikuvaan.

"Heavy metal" -termin ensimmäinen käyttö äänitetyssä laulussa tapahtui vuonna 1968 Steppenwolf-yhtyeen "Born to Be Wild" -kappaleella:

»I like smoke and lightning
Heavy metal thunder
Racin' with the wind
And the feelin' that I'm under.»
([47])

»Pidän savusta ja salamoista
Raskasmetallin pauhusta
Ratsastan tuulella
Ja tällä tunteella»
(Vapaa käännös)

Kirjassa Pedon meteli on myös kerrottu nimityksen alkuperästä:

»Ennen Black Sabbathia termi "heavy" viittasi pikemminkin tunnelmaan kuin mihinkään nimenomaiseen musiikkityyliin, esimerkiksi hippijargonissa termi viittasi mihin tahansa voimakkaaseen tunnelmaan. Niin Jimi Hendrix kuin Beatles kirjoittivat kappaleita, joissa oli raskas breikki, silta toisiinsa törmääviä tunteita ja ajatuksia selvittämään pyrkivien melodioiden välillä. "Metal" heavy metallissa [sic] toi yhtälöön teräksistä jäntevyyttä, joka voimisti jännitettä ja tunteiden pidättelemättömyyttä. Black Sabbathin määrittelemänä heavy metal oli neuroosin ja intohimon moniulotteinen kurimus, sen pettävän yksinkertaisen pinnan alla sykki kaikkiruokainen elämännälkä.»
([45])

Yhdysvaltalaisessa puhekielessä sana "heavy" merkityksessä "armoton" tai "perusteellinen"[48]) oli päätynyt vastakulttuurin slangiin, jossa se jo yleisesti tarkoitti poikkeuksellisen raskassointista musiikkia. Esimerkiksi voi mainita yhtyeen Iron Butterfly, joka teki ensiesiintymisensä San Diegossa vuonna 1966. Yhtyeen nimi (kirjaimellisesti "rautaperhonen"), on selitetty sen albumeilla: "iron" kuvasti äänen raskautta ja "butterfly" taas kevyttä, miellyttävää, mukautuvaa ja vapaasti mielikuvituksen vallassa olevaa oliota.[49] Lisäksi yhtyeen ensimmäinen albumi, joka julkaistiin vuonna 1968, on nimeltään Heavy.

Led Zeppelin -yhtyeen nimi sai innoituksensa Keith Moonilta, joka sanoi että yhtye "putoaisi" kuin lyijyilmalaiva.[50] Mahdollisesti tämä raskasmetalliin ("lyijy", engl. leadled) ja ilmalaivaan viittaava nimi vahvisti heavy metal -käsitteen yhdistämisen uuteen rocksuuntaukseen.

Blue Öyster Cult -yhtyeen tuottaja, manageri ja lauluntekijä Sandy Pearlman väittää, että hän oli 1970-luvulla ensimmäinen, joka käytti termiä "heavy metal" rockmusiikin yhteydessä. On totta, että hän oli rock-kritiikin edelläkävijä yhdysvaltalaislehti Crawdaddyssa.[51] Vuonna 1971 hän julkaisi lehdessä arvostelun The Byrds -yhtyeen albumista The Notorious Byrd Brothers, jossa hän käyttää termiä "heavy metal" kuvaamaan kappaletta "Artificial Energy".[52]

Myöhemmin The Jimi Hendrix Experiencen entinen manageri Chas Chandler esitti kiistellyn väitteen termin alkuperästä yhdysvaltalaisen Public Broadcasting Service -uutiskanavan Rock and Roll -ohjelman haastattelussa vuonna 1995. Hän väitti että heavy metal "oli termi, joka on peräisin New York Times -sanomalehden artikkelista, jossa arvosteltiin Jimi Hendrixin esitys". Artikkelin kirjoittaja kuvasi konserttia sanoin "kuin kuuntelisi raskasmetallin satavan taivaalta." Chandlerin väitteelle ei koskaan löytynyt lähdettä ja sen paikkansapitävyyttä epäillään.

Ensimmäinen kirjallisesti todistettu tapaus, jossa termiä "heavy metal" käytettiin kuvaamaan kokonaista musiikkityyliä, tapahtui toukokuussa 1971 yhdysvaltalaislehti "Creemissa", jossa kriitikko Mike Saunders arvosteli Sir Lord Baltimoren albumin Kingdom Come:

»Sir Lord Baltimore seems to have down pat most all the best heavy metal tricks in the book.
(suom. Sir Lord Baltimore on vienyt useimmat heavy metalin keinot täydellisyyteen.
([53])

Tämän jälkeen Creemin arvostelija Lester Bangsille on annettu kunnia henkilönä, joka teki "heavy metal" -termin suosituksi 1970-luvun alussa kirjoittamillaan esseillä. Hän käytti käsitettä Led Zeppelinin ja Black Sabbathin kaltaisista yhtyeistä.[54]

"Heavy metal" saattoi alun perin olla arvostelijoiden käyttämä pilkkanimitys, mutta suuntauksen harrastajat ottivat sen pian omakseen. Eräät Deep Purplen kaltaiset asemansa jo vakiinnuttaneet yhtyeet, joiden juuret olivat psykedeelisessä tai progressiivisessa rockissa, yhdistettiin pian heavy metaliin, jolloin ne omaksuivat entistä hyökkäävämmän musiikkityylin.

Termejä "heavy metal" ja "hard rock" on usein käytetty vaihtoehtoisesti - erityisesti puhuttaessa 1970-luvun yhtyeistä, koska termit olivat tuolloin samanmerkityksisiä.[55] Esimerkiksi vuonna 1983 julkaistussa Rolling Stone Encyclopedia of Rock & Roll -kirjassa on lause: "known for its aggressive blues-based hard-rock style, Aerosmith was the top American heavy-metal band of the mid-Seventies."(suom. Aerosmith, joka tunnetaan hyökkäävästä bluespohjaisesta hard rock -tyylistään, oli yhdysvaltalaisen heavy metalin kärkiyhtye 1970-luvun puolivälissä).[56] Nykyisin harvat luonnehtisivat Aerosmithin perinteistä tyyliä "heavy metaliksi" saati metallimusiikiksi. Kaikkia sellaisiakaan yhtyeitä, jotka yhdistetään metallimusiikin syntyyn, ei nykyisin pidetä metallimusiikkiyhtyeinä. Esimerkiksi Led Zeppelin ja Deep Purple eivät monien mielestä ole varsinaista metallimusiikkia.

HistoriaMuokkaa

Edelläkävijät: 1960-luvun puoliväliMuokkaa

BluesjuuretMuokkaa

Yhdysvaltalainen bluesmusiikki vaikutti suuresti varhaisiin brittiläisiin rockmuusikoihin. Metallimusiikin varhaisimpina edelläkävijöinä on pidetty joissakin lähteissä 1940- ja 1950-lukujen rhythm and blues -kitaristeja, jotka olivat mieltyneet kovaan ääneen ja säröiseen kitaratyyliin. Esimerkkinä mainittakoon Howlin’ Wolfin taustayhtyeen jo varhain säröä käyttänyt kitaristi Willie Johnson. 1960-luvun puolivälissä mainetta saavuttaneet brittiläiset rockyhtyeet, kuten The Rolling Stones ja The Yardbirds, äänittivät sähköisiä cover-kappaleita monista perinteisistä blueskappaleista. Brittiläiset yhtyeet kehittivät kovaäänisen särökitaratyylin, joka rakentui voimasointujen ympärille. Brittiläiset yhtyeet vaikuttivat yhdysvaltalaisiin yhtyeisiin, jotka vuorostaan jatkoivat tyylin kehittelyä.[57]

Psykedeelinen rockMuokkaa

The Kinks vaikutti merkittävästi tämän tyylin suosioon vuoden 1964 menestyskappaleellaan "You Really Got Me".[58] Merkittävä lisä nousevaan kitaratyyliin oli takaisinkytkentä eli kiertoääni, jonka uuden sukupolven vahvistimet tuottivat. Takaisinkytkentää kokeilivat muun muassa The Kinksin Dave Davies, The Whon Pete Townshend ja Tridentsin Jeff Beck.[59] Blues rockin lyömäsoitintyyli alkoi yksinkertaisista, toistuvista rytmeistä pienillä rumpuseteillä. Myöhemmät rumpalit alkoivat käyttää jykevämpiä, monimutkaisempia ja vahvistetumpia soittotyylejä, jotta rummut kuuluisivat kitaraa vasten. Tuolloin kitaran voimakkuus musiikissa nimittäin kasvoi jatkuvasti.[60] Myös laulajat muuntelivat menetelmiään. Äänenvahvistuksesta alkoi tulla tärkeä osa laulua, joten laulajat kehittivät ilmaisujaan tyylitellymmiksi ja mahtipontisemmiksi. The Who vei myös äänenvoimakkuutta uusiin ulottuvuuksiin: yhtye hyödynsi monien Marshall-vahvistinten muuria.[61] Samanaikainen kehitys äänen vahvistuksessa ja äänitysmenetelmissä tekivät mahdolliseksi sen, että tämän tyylin raskas voima voitiin tallentaa myös äänilevylle.

Blues rockin ja psykedeelisen rockin yhdistelmä muodosti suuren osan metallimusiikin perustasta.[62] Yksi näiden tyylien yhteensulautumiseen voimakkaimmin vaikuttaneista yhtyeistä oli Cream. Cream kehitti kitaristi Eric Claptonin ja basisti Jack Brucen yhteissointuisen riffittelyn pohjalta jykevän ja raskaan tyylin. Tähän vielä yhdistyi Ginger Bakerin tuplabasarirummunsoitto.[63] Creamin kahta ensimmäistä albumia, jotka olivat Fresh Cream (1966) ja Disraeli Gears (1967), on pidetty hyvin merkittävinä uuden ja raskaamman rocktyylin innoittajina. Hyvin vaikutusvaltaisia olivat myös The Jimi Hendrix Experiencen singlet ja esikoisalbumi Are You Experienced (1967). Monet metallikitaristit ovat sittemmin jäljitelleet Hendrixin taiturillista kitaransoittotyyliä. Varsinkin singlenä julkaistua kappaletta "Purple Haze" on pidetty ensimmäisenä listamenestystä saaneena metallimusiikkikappaleena.[57]

Alku: 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alkuMuokkaa

VarhaismetalliMuokkaa

1960-luvun lopun raskasta rockia kutsutaan nykyisin joskus käsitteellä ”proto-metal”, jonka voi suomentaa ”varhaismetalliksi”. Psykedelian ohella proto-metal-musiikissa oli usein voimakkaita bluesvaikutteita.

Tammikuussa vuonna 1968 San Franciscosta kotoisin oleva Blue Cheer -yhtye julkaisi cover-version Eddien Cochranin klassisesta kappaleesta "Summertime Blues" albumillaan Vincebus Eruptum. Monet pitävät sitä ensimmäisenä todellisena metallimusiikkikappaleena.[64] Samassa kuussa Steppenwolf julkaisi omaa nimeään kantavan esikoisalbuminsa, joka sisälsi "Born to Be Wildin". Kesäkuussa julkaistiin kaksi muuta käänteentekevää äänitettä. Ensimmäinen oli The Yardbirdsin "Think About It", joka sisältää kitaristi Jimmy Pagen taidonnäytteen. Se ennakoi metallimusiikin tyyliä, jonka hän tekisi pian kuuluisaksi. Toinen oli Iron Butterflyn In-A-Gadda-Da-Vida -albumi, joka sisältää 17 minuuttia kestävän nimikappaleen. In-A-Gadda-Da-Vida on vahva ehdokas aivan ensimmäiseksi metallimusiikkialbumiksi.

Lokakuussa The Beatlesin ”Revolutionista” tekemä single-toisinto asetti uudet normit kitaran säröäänelle. Kappale sisältää myös metallimusiikille tyypillistä kitaran ja rummun yhteissoittoa. Samassa kuussa Jeff Beck Group, jonka johtohahmo oli ollut The Yardbirdsin kitaristina ennen Jimmy Pagea, julkaisi esikoisalbuminsa Truthin. Levy sisälsi eräitä ”väkäpäisimmistä ja ilmiselvästi hauskimmista äänistä, joita oli nauhoitettu”, ja uursi uraa metallimusiikin kitaransoitolle.[65] Lokakuussa Jimmy Pagen uusi yhtye Led Zeppelin esiintyi ensimmäistä kertaa lavalla. Marraskuussa Love Sculpture kitaristinaan Dave Edmunds julkaisi Britannian singelistoilla menestyneen jytisevän, hyökkäävän toisinnon Aram Hatšaturjanin "Miekkatanssista" ("Sabre Dance", UK#5). The Beatlesin niin kutsuttu White Album, joka julkaistiin samassa kuussa, sisälsi "Helter Skelterin". Se on yksi raskassointuisimmista kappaleista, jonka suuren luokan yhtye on koskaan julkaissut.[66]

Jimmy Pagen särökitaratyylillä ja Robert Plantin mahtipontisella, vaikeroivalla laululla Led Zeppelin määritteli syntyvän musiikkisuuntauksen keskeiset piirteet.[67] Tammikuussa 1969 julkaistiin Led Zeppelinin nimialbumi Led Zeppelin, ja se saavutti sijan 10 Billboardin albumilistalla. Kesäkuussa Zeppelin ja Grand Funk Railroad soittivat Atlanta Pop Festival -tapahtumassa. Grand Funk Railroadin musiikki oli Creamin innoittamaa, mutta yhtyeen ilmaisu oli karkeampaa. Samassa kuussa toinen Cream-vaikutteinen trio, jota johti Leslie West, julkaisi Mountainin. Sillä on raskasta blues rock -kitaraa ja jylisevää laulua. Elokuussa yhtye, joka nyt nimitti itseään Mountainiksi, teki tunnin kestäneen esiintymisen Woodstock-tapahtumassa. Vaikka yhtye luokitellaan usein ”hard rockiksi”, sen virallinen esikoisalbumi Climbing! (1970) saavutti sijan 85 "Top 100 Metal Albums" -listalla, jonka kokosi Hit Parader vuonna 1989. Grand Funk Railroadin Survival (1971) saavutti sijan 72.[68] Grand Funkin esikoisalbumi, On Time, julkaistiin myös samassa kuussa. Syksyllä Led Zeppelin II meni sijalle 1, ja albumin single "Whole Lotta Love" saavutti sijan 4 Billboardin pop-listalla. Metallimusiikin vallankumous oli alkanut.

Metallimusiikin piirteet vakiintuvatMuokkaa

 
Uriah Heep

Vuonna 1970 julkaistut Black Sabbathin albumit Black Sabbath ja Paranoid sekä Deep Purplen Deep Purple in Rock olivat tyylille tärkeitä merkkipylväitä.[60] Black Sabbath oli kehittänyt erityisen raskaan soittotyylin, ja yhtyettä pidetäänkin heavy metaliin kuuluvan synkän ja raskaan soundin yhtenä suurimpana kehittäjänä. Raskaaseen tyyliin vaikutti osaltaan se, että kitaristi Tony Iommi oli menettänyt osan sormenpäistään tehdashallionnettomuudessa, eikä hän kyennyt soittamaan perinteisesti vaan hänen täytyi virittää kitaransa matalammalle ja pitäytyä voimasoinnuissa.[69] Deep Purple oli häilynyt eri tyylien välillä varhaisina vuosinaan. Kuitenkin vuoteen 1969 mennessä laulaja Ian Gillan ja kitaristi Ritchie Blackmore olivat vieneet yhtyeen kehityksen kohti heavy metal -ilmaisua.[70]

Vuonna 1970 Black Sabbath ja Deep Purple saavuttivat suuria listamenestyksiä Yhdistyneessä kuningaskunnassa suosituilla kappaleillaan "Paranoid" ja "Black Night" perättäin. Samana vuonna kolme brittiläistä yhtyettä julkaisi heavy metal -tyylisen esikoisalbumin: Uriah Heep Very ’eavy... very ’umblen, UFO UFO 1:n ja Black Widow Sacrificen. Wishbone Ash esitteli kaksoisoolokitara ja rytmikitara -tyylin, jonka monet yhtyeet seuraavissa sukupolvissa omaksuivat. Wishbone Ashia ei kuitenkaan yleisesti luokitella metalliksi. Black Sabbathin, Uriah Heepin ja Black Widow’n käsittelemät okkultistiset aiheet tulivat metallimusiikissa suosituiksi. Myös Led Zeppelin alkoi käsitellä vastaavia asioita albumillaan Led Zeppelin IV, joka julkaistiin vuonna 1971.

Toisella puolen Atlantin valtamerta kehityssuunnanasettaja oli Grand Funk Railroad. Siitä on kirjoitettu, että se oli "kaupallisesti menestynein yhdysvaltalainen heavy metal -yhtye 1970-luvulta, kunnes se hajosi vuonna 1976. Se edusti 1970-luvun menestyskaavaa: jatkuvaa kiertue-elämää."[71] Yhdysvalloissa ilmaantui myös muita metallimusiikkiin liitettyjä yhtyeitä, kuten Dust (ensimmäinen LP vuonna 1971), Blue Öyster Cult (Blue Öyster Cult, 1972) ja Kiss (Kiss, 1974). Saksassa Scorpions tuli esiin albumillaan Lonesome Crow vuonna 1972. Ritchie Blackmore sai huomiota taiturikitaristina Deep Purplen Machine Head -albumilla vuonna 1972. Blackmore kuitenkin jätti yhtyeen vuonna 1975 perustaakseen Rainbow'n. Nämä yhtyeet myös keräsivät itselleen suuria yleisömääriä tekemällä jatkuvasti kiertueita ja yhä näyttävämpiä lavaesityksiä.[60]

Kuten edellä on mainittu, on väitelty siitä, olivatko nämä yhtyeet todella luokiteltavissa ”metallimusiikiksi” vaiko pikemminkin ”hard rockiksi”. Ne yhtyeet, jotka ovat lähempänä suuntauksen bluesjuuria tai jotka korostavat enemmän melodioita, luokitellaan nykyisin jälkimmäisenä mainittuun tyyliin. Valioesimerkkinä toimii AC/DC, joka teki esiintulonsa albumilla High Voltage vuonna 1975. Vuoden 1983 Rolling Stone -tietosanakirjan määritelmä alkaa: ”Australialainen heavy metal -yhtye AC/DC...”[72] Rockhistorioitsija Clinton Walker kirjoittaa: ”AC/DC:n nimittäminen metalliyhtyeeksi 1970-luvulla oli yhtä virheellinen kuin nykyään – – se oli rock and roll -yhtye, joka vain sattui olemaan tarpeeksi raskas metalliksi.”[73] Kysymys ei ole vain vaihtelevista määritelmistä, vaan myös pysyvästä erosta musiikkityylin ja yleisön tunnistuksessa: kirjoittaja Ian Christe kuvailee, kuinka AC/DC ”nousi yhtyeeksi, joka ohjasi huikeat määrät yleisöä kohti heavy metal -onnelaa.”[74]

Black Sabbathin jälkeen toinen selkeästi metallimusiikkiin yhdistettävä suuri yhtye on brittiläinen Judas Priest, joka debytoi albumilla Rocka Rolla vuonna 1974. Christen määritelmän mukaan:

 
Judas Priest

»Black Sabbath tarjosi toki yleisölleen muutakin kuin kolme sointua ja hyvän shown, mutta silti yleisö joutui tyydyttämään metallinnälkäänsä rääppimällä soundeja, jotka tarjosivat samansuuntaisia tuntoja. 1970-luvun puoliväliin mennessä metallin estetiikka oli aistittavissa pohjavireenä Thin Lizzyn synkissä basso- ja tuplakitarakuvioissa, Alice Cooperin lavaolemuksessa, Queenin sähisevissä kitaroissa ja mahtipontisissa lauluosuuksissa siinä missä Rainbow'n keskiaikaista mystiikkaa uhkuvissa lyriikoissakin. Sitten, vuonna 1974, Sabbathin jalanjäljissä astui areenalle birminghamilainen Judas Priest, joka yhdisti ja vahvisti tuotannossaan nämä raskaan rockin laajalle levinneet kulmakivet. Vasta nyt heavy metal oli kasvanut omaksi genrekseen.[75]»

Vaikka Judas Priestilla ei ollut top 40 -albumilistamenestyksiä Yhdysvalloissa ennen 1980-lukua, se oli monille ratkaiseva Black Sabbathin jälkeinen metalliyhtye: sen nopeat ja metalliset kaksoiskitarahyökkäykset olivat merkittäviä vaikuttajia myöhemmille yhtyeille.[76]

Metallimusiikin suosio kasvoi vaikka se ei miellyttänyt monia arvostelijoita. Vastustusta herättivät metalliyhtyeiden tapa esiintyä ylikorostuneen näyttävästi sekä muut kaupalliset keinot.[77] Eniten ärsytystä aiheutti metallin musiikillinen ja sanoituksellinen älyttömyys: tunnettu kriitikko Robert Christgau kuvaili erästä Black Sabbath -albumia "tylsäksi ja rappeutuneeksi – – vähä-älyiseksi ja siveettömäksi väärinkäytöksi".[78]

Valtavirta: 1970-luvun loppu ja 1980-lukuMuokkaa

Punkrock kohtaa metallimusiikin ja NWOBHM syntyyMuokkaa

 
Iron Maiden oli keskeinen yhtye punkrock-vaikutteisessa New Wave of British Heavy Metal -suuntauksessa.

Punkrock ilmaantui 1970-luvun puolivälissä vastatoimena nykyaikaisille yhteiskuntaoloille. Punk vastusti sitä, mitä pidettiin ylimaltillisena ja ylituotettuna ajan rockmusiikkina mukaan lukien metallimusiikki. Metallialbumien myyntiluvut laskivat 1970-luvun loppua kohden toisin kuin punkin, diskon ja valtavirran rockin.[77] Kun suuret levy-yhtiöt panostivat innokkaasti punkiin, monet uudemmat brittiläiset metalliyhtyeet saivat innoitusta tästä tyylistä. Vaikutteita otettiin suuntauksen hyökkäävästä, erityisen ponnekkaasta tyylistä ja tavoista, joissa oli tyypillisesti itsetekemisen ja alhaisen äänituotantolaadun toimintamalleja. Valtavirran ulkopuolella olevat metalliyhtyeet alkoivat julkaista halvasti äänitettyjä julkaisuja itsenäisesti ja omistautuneille yleisöille.[79]

Brittiläiset musiikkilehdet kuten NME ja Sounds alkoivat antaa huomiota ilmiölle: Sounds-kirjoittaja Geoff Barton nimesi suuntauksen New Wave of British Heavy Metaliksi.[80] NWOBHM-yhtyeisiin kuuluivat Iron Maiden, Motörhead, Saxon, Diamond Head ja Def Leppard, jotka virroittivat metallimusiikin lajin. Seuraamalla Judas Priestin mallia ne karskiinnuttivat ilmaisua, vähensivät bluesaineksia ja painottivat nopeutuvia tahteja.[81] Vielä 1970-luvun lopulla punk-yhtyeet saivat Englannin mediassa enemmän huomiota, mutta punkin yhteensulautuminen heavy metalin kanssa kehittyi koko ajan, ja lopulta vuonna 1980 uudemman aallon brittiläinen heavy metal todella löi itsensä läpi valtavirrassa, kun Iron Maidenin, Motörheadin ja Saxonin albumit saavuttivat sijoituksia Britannian albumilistan top 10:ssä. Seuraavana vuonna Motörheadista tuli ensimmäinen suuntauksen yhtye, joka saavutti Britannian listalla kärkisijan No Sleep ’til Hammersmith -albumillaan. Toiset NWOBHM-yhtyeet kuten Diamond Head ja Venom vaikuttivat merkittävästi metallimusiikin kehitykseen, vaikka eivät olleet yhtä menestyksekkäitä.[82]

Ensimmäisen sukupolven yhtyeet katosivat yksi toisensa jälkeen: Deep Purple oli hajonnut pian Blackmoren lähdön jälkeen vuonna 1975, ja Led Zeppelin lopetti toimintansa vuonna 1980. Black Sabbath jäi tavallisesti konserteissaan lämmittely-yhtyeensä Van Halenin varjoon.[83] Eddie Van Halen vakiinnutti itsensä yhtenä aikakauden johtavista kitarataitureista. Hänen kitarasoolonsa kappaleella "Eruption" yhtyeen vuoden 1978 nimialbumilta pidetään tyylin kulmakivenä.[84] Randy Rhoads ja Yngwie J. Malmsteen tulivat myös kuuluisiksi kitarataitureiksi, ja he kehittivät myöhemmin neoklassista metallityyliä. Blackmore ja Scorpionsin Uli Jon Roth olivat kärkijoukossa taidemusiikin ainesten omaksumisessa: tämä seuraava sukupolvi kehittyi ja käytti ajoittain klassisia nailonkielisiä kitaroita. Esimerkiksi Rhoads soittaa sitä entisen Black Sabbath -laulaja Ozzy Osbournen sooloalbumin Blizzard of Ozz kappaleella "Dee" (1980).

Glam metal ja läpimurtoMuokkaa

 
Van Halen

Van Halenin menestyksen innoittamana metallipiirit alkoivat kehittyä Etelä-Kaliforniassa, erityisesti Los Angelesissa, 1970-luvun lopulla. Los Angelesin Sunset Stripin alueen klubeille kerääntyi yhtyeitä kuten Quiet Riot, Ratt, Mötley Crüe ja W.A.S.P.. Ne ottivat vaikutteita 1970-luvun perinteisestä heavy metalista[85] ja lisäsivät glam rock -yhtyeiden kuten Alice Cooperin ja Kissin mahtipontisuutta sekä joskus meikkejä.[86] Näiden glam metal -yhtyeiden sanoitukset painottuivat nautinnonhakuisuuteen ja villiin käytökseen. Musiikillisesti tyyliä kuvastivat kitaratilutussoolot, tunnuslaulumaiset kertosäkeet ja suhteellisen melodiset pop-vaikutteet. Glam metal -suuntaus tuli suureksi ilmiöksi metallimusiikissa ja yleisemmässä rockmusiikin näkökentässä. Tyyliä hallitsivat Twisted Sisterin kaltaiset New Yorkin yhtyeet.

 
Def Leppard

New Wave of British Heavy Metalin ja Judas Priestin läpimurtoalbumin British Steel (1980) ansiosta metallimusiikista tuli suosittua 1980-luvulla. Monet yhtyeet hyötyivät saamastaan huomiosta Music Televisionilla. Sen lähetykset alkoivat vuonna 1981. Myyntiluvut usein kohosivat, jos yhtyeen videoita näytettiin kanavalla.[87] Def Leppardin video Pyromania (1983) teki yhtyeestä supertähden Yhdysvalloissa. Quiet Riotista taas tuli Metal Healthin (1983) ansiosta ensimmäinen metalliyhtye, joka pääsi Billboardin listalle. Yksi herätteitä antavista tapauksista metallimusiikin suosion nousussa tapahtui Kaliforniassa. Siellä pidettiin vuonna 1983 US Festival -tapahtumassa "heavy metal day" (metallimusiikkipäivä). Tapahtumassa esiintyivät Ozzy Osbourne, Van Halen, Scorpions, Mötley Crüe, Judas Priest sekä muita, jotka houkuttelivat paikalle suurimman yleisön tapahtuman aikana.[88] Vuosien 1983 ja 1984 aikana metallimusiikin myynnin osuus kaikista levymyynneistä nousi 8 prosentista 20 prosenttiin Yhdysvalloissa.[89] Syntyi monia suuntaukselle omistautuneita ammattimaisia lehtiä kuten Kerrang! (1981) ja Metal Hammer (1984). Lisäksi alkoi syntyä harrastajapohjaisia lehtiä. Vuonna 1985 Billboard julisti:

»Metallimusiikin yleisö on laajentunut. Metalli ei ole enää yksinomaan teini-ikäisten miesten musiikkia. Suuntauksen yleisössä on enemmän sekä vanhempia (yliopistoikäisiä), nuorempia (varhaisnuoria) että naisia.»
([90])

1980-luvun puoliväliin mennessä glam metal hallitsi Yhdysvaltalaisia listoja, Music Televisionia ja konserttiareenoita. Uudet yhtyeet alkoivat vetää lisää yleisöä. Los Angelesista tuli Warrant ja itärannikolta Poison sekä Cinderella. Mötley Crüe ja Ratt pysyivät myös suosittuina. New Jerseyn Bon Jovi yhdisti hard rockia sekä glam metalia ja tuli hyvin suosituksi kolmannella albumillaan Slippery When Wet (1986). Vuonna 1987 MTV aloitti ohjelman Headbanger's Ball lähetykset. Ohjelma oli erityisesti omistautunut metallimusiikkivideoille. Metallimusiikki oli kuitenkin alkanut jakautua nurkkakuntiin. Pienemmät piirit alkoivat suosia äärimmäisempää tyyliä ja alkoivat kutsua suosittuja tyylejä "lite metaliksi" (kevyt metalli) tai "hair metaliksi" (tukkahevi).[91] Eräs yhtye, joka saavutti moninaisen yleisön, oli Guns N’ Roses. Yhtye nähtiin raaempana ja vaarallisempana kuin muut Los Angelesin virkaveljensä. Appetite for Destruction (1987) -listamenestyksellään Guns N’ Roses "antoi uutta virtaa Sunset Stripin törkytehtaalle ja piti lähes yksinään ilmiötä hengissä vielä useamman vuoden."[92] Seuraavana vuonna Jane’s Addiction ilmestyi samoihin Los Angelesin hard rock -klubipiireihin. Yhtye sai huomiota esikoisalbumillaan Nothing’s Shocking. Rolling Stone -lehti julisti albumin arvostelussa: "As much as any band in existence, Jane's Addiction is the true heir to Led Zeppelin." (Jane's Addiction on todellinen Led Zeppelinin perillinen).[93] Jane’s Addiction oli ensimmäinen yhtye, joka tunnistettiin alternative metal -kehityssuunnan edeltäjäksi. Alternative metalista tulisi näkyvimpiä tyylilajeja seuraavalla vuosikymmenellä.

Metallimusiikin eriytyminenMuokkaa

Monet metallimusiikin alalajit kehittyivät kaupallisen valtavirran ulkopuolella 1980-luvulla.[94] Näitä alalajeja on useaan kertaan yritetty kartoittaa. Näkyvimpiä yrittäjiä ovat Allmusicin toimittajat sekä Rock Detectorin Garry Sharpe-Young. Sharpe-Youngin metallimusiikin hakuteos jakaa underground metalin viiteen suureen luokkaan: thrash metal, death metal, black metal, power metal sekä samansukuiset doom metal ja goottimetalli. Tästä jatkumosta puhuttaessa "heavy metal" -termiä alettiinkin lyhentää usein pelkäksi "metalliksi" tai "metallimusiikiksi", koska heavy metal -termi ei enää riittänyt määrittämään suuntausta tarpeeksi tarkasti. Uusien metallilajien syntyessä heavy metal onkin muuttunut vahvaksi suunnannäyttäjäksi ja vaikutteeksi metalliyhtyeille 1980-luvulta eteenpäin. Kuitenkin termi "hevi" on jäänyt erittäin vahvaksi kansan suuhun, ja sillä pystytään edelleen ymmärtämään koko metallimusiikin kirjo.

Thrash metalMuokkaa

Pääartikkeli: Thrash metal
 
Slayer, uraa uurtanut thrash metal -yhtye.

Thrash metal syntyi 1980-luvulla hardcore punkista ja New Wave of British Heavy Metalista.[95] Jälkimmäinen kuuluu varsinkin thrash metalin sukulaisessa, speed metalissa. Suuntaus alkoi Yhdysvalloissa, ja johtavat piirit olivat San Franciscon lahden ympäristöstä. Thrash metal -yhtyeiden kehittämä tyyli oli nopeampi ja hyökkäävämpi kuin glam metal -edeltäjiensä.[95] Alarekisterin kitarariffien päälle soitetaan tyypillisesti tilutussooloja. Sanoituksissa ilmaistaan tyypillisesti nihilistisiä näkökulmia. Aiheet käsittelevät usein yhteiskunnallisia ongelmia, ja sanastossa hyödynnetään väkivaltaista kuvastoa. Type O Negative -yhtyeen jo edesmennyt basisti ja laulaja Peter Steele on kuvaillut thrash metalia "urbaaniksi tuhomusiikiksi" ja "rapin kalpeakasvoiseksi serkuksi".[96]

Alalajin teki suosituksi "thrashin neljä suurta" eli Anthrax, Megadeth, Metallica ja Slayer.[97] Saksalaisyhtyeet Kreator, Sodom ja Destruction taas toivat suuntauksen Eurooppaan. Näiden lisäksi Testament, Exodus, Overkill ja brasilialainen Sepultura vaikuttivat merkittävästi suuntaukseen. Thrash syntyi pienissä piireissä ja pysyi pienikokoisena suuntauksena vuosikymmenen. Kuitenkin johtavat yhtyeet alkoivat pian saavuttaa suurempaa yleisöä. Metallica toi tyylin Billboardin top 40 -albumilistalle albumillaan Master of Puppets. Kaksi vuotta myöhemmin yhtyeen ...And Justice for All saavutti sijan 6. Samoin Megadethin ja Anthraxin albumit pääsivat top 40 -listalle.[98]

Vaikka Slayer ei menestynyt yhtä hyvin kuin muut "neljästä suuresta", yhtyeen albumi Reign in Blood (1986) oli suuntauksen uraauurtavimpia julkaisuja. Kerrang!-lehti kuvaili sitä "kaikkien aikojen raskaimmaksi albumiksi".[99] Vuonna 2006 Metal Hammer -lehti palkitsi sen takavuosien parhaana albumina.[100] Äärioikeistolaiset skinheadit alkoivat ihailla yhtyettä. Tämän takia yhtyettä alettiin syyttää väkivallan ja natsismin ihannoinnista.[101] Varhain 1990-luvun alussa thrash saavutti mullistavaa menestystä ja löi itsensä läpi metallimusiikin valtavirrassa.[102] Metallican Metallica (1991) saavutti Billboardin listan kärkisijan, Megadethin Countdown to Extinction (1992) pääsi sijalle 2 ja Anthrax sekä Slayer pääsivät top 10:iin. Lisäksi Testament ja Sepultura saavuttivat sijoja top 100 -listalla.

Death metalMuokkaa

Pääartikkeli: Death metal
 
Chuck Schuldineria (Death) on usein kutsuttu "death metalin isäksi".[103]

Thrash alkoi pian kehittyä ja synnytti muita extreme metal -lajeja. Allmusicin mukaan Slayerin Reign in Blood "lähes yksinomaan vaikutti koko death metal -lajin syntyyn Yhdysvalloissa."[104] NWOBHM-yhtye Venom oli myös merkittävä kantaisä. Näiltä yhtyeiltä death metal -suuntaus otti rienaavia ja pirullisia vaikutteita. Suuntauksen nimi on ilmeisesti peräisin kappaleesta "Death Metal", joka on Possessed-yhtyeen albumilta Seven Churches (1985). Death metal hyödynsi sekä thrashin että hardcore punkin nopeutta ja hyökkäävyyttä. Nämä ainekset sitten yhdistettiin sanoituksiin, jotka saivat innoitusta slasher-elokuvien väkivallasta ja okkultismista.[105] Death metalin laulu on yleensä karkeaa. Tyypillisesti ilmaisu on korisevaa murinaa tai joskus kirkunaa tai muuta epätavallista tyyliä.[106] Syvää ja hyökkäävää laulutyyliä korostavat voimakkaat, mataliksi viritetyt särökitarat.[105] Rumpujensoitto on nopeaa, ja siinä hyödynnetään tekniikoita kuten tuplabasaria, blast beatia ja synkooppia. Usein vaihtuvat nopeudet ja tahtilajit ovat myös tyypillisiä.

Death metalissa hylättiin suurieleinen lavaesiintyminen, jota tavattiin muissa metallityyleissä paitsi thrashissa. Death metal -muusikot pukeutuvat yleensä arkisiin revittyihin farkkuihin ja nahkatakkeihin.[107] Tästä poikkeutena toimii kuitenkin Deiciden Glen Benton, joka poltti ylöslaisen ristin otsaansa ja käytti haarniskaa lavalla. Morbid Angel taas tunnetaan uusfasistisesta ulkonäöstään.[107] Nämä kaksi yhtyettä sekä Death ja Obituary olivat suuntauksen johtavia yhtyeitä. Death metal -piirit syntyivät näiden yhtyeiden mukana Floridassa 1980-luvun puolessa välissä. Yhdistyneessä kuningaskunnassa death metalin sukulainen oli grindcore. Sitä johtivat yhtyeet kuten Napalm Death ja Extreme Noise Terror, joiden juuret olivat anarcho-punk-suuntauksessa.[105]

Skandinaaviset death metal -piirit alkoivat myös kehittyä, ja uraauurtavia yhtyeitä olivat muiden muassa ruotsalaiset Entombed ja Dismember. Skandinaavisesta death metalista kehittyi melodinen death metal -tyyli, jonka tekivät suosituksi ruotsalaisyhtyeet In Flames, Dark Tranquillity ja At the Gates sekä suomalaisyhtyeet Children of Bodom, Kalmah ja Norther. 1990-luvulla Yhdysvalloissa syntyi tekninen death metal, jota edustivat yhtyeet kuten Atheist ja Cynic. Ne kehittivät kitaransoiton nopeuden ja teknisyyden poikkeuksellisen taitaviksi.

Black metalMuokkaa

Pääartikkeli: Black metal
 
Black metal -yhtye Dimmu Borgir vuonna 2005.

Black metalin ensimmäinen aalto alkoi Euroopassa varhain 1980-luvulla. Suuntausta johtivat brittiläinen Venom, sveitsiläiset Hellhammer ja Celtic Frost sekä ruotsalainen Bathory. 1980-luvun lopulla norjalaisyhtyeet Darkthrone, Mayhem, Burzum ja Emperor johtivat toista aaltoa.[108] Black metalin tyyli ja äänituotanto vaihtelevat yhtyeittäin. Useimmat yhtyeet kuitenkin hyödyntävät kirkuna- tai murinalaulua, raakaa kitarasäröä ja "synkeää" tunnelmaa.[106] Darkthronen rumpali Fenriz kertoo: "Sillä on jotain tekemistä sen kanssa, millainen äänituotanto on, millaiset sanoitukset ovat ja miten muusikot pukeutuvat. Samoin miten he omistautuvat tuottamaan rumaa, raakaa ja karua kamaa. Ei ollut mitään yleistyyliä."[109]

Saatanalliset aiheet ovat tyypillisiä black metalissa. Monet tyylin muusikot kuitenkin hakevat innoituksensa muinaisista pakanauskoista. Tällä usein ilmaistaan tahtoa palata aikaan, jolloin ei ollut kristillisiä arvoja.[110] 1990-luvulla Mayhem käytti lähes aina ruumismaskeja, jotka sitten yleistyivät muiden black metal -muusikoiden lavaesityksissä. Bathory vaikutti viikinkimetalli- ja folk metal -suuntauksien syntyyn, ja Immortal kehitti blast beat -ilmaisun huippuunsa. Samaan aikaan muut skandinaaviset black metal -yhtyeet yhdistettiin tiedotusvälineissä väkivaltaan, jota tapahtui huomattavasti 1990-luvun alussa.[111] Mayhemia ja Burzumia syytettiin kirkonpoltoista ja saatananpalvonnasta. Death metalin kasvanut kaupallinen huomio aiheutti vastakaiun: monet skandinaaviset metalliyhtyeet muuttuivat ja tukivat black metal -piirejä, joissa vastustettiin "laimeaa" musiikkia.[112] Gorgoroth-yhtyeen laulaja Gaahl on sanonut: "Black metalin ei koskaan pitänyt tavoittaa mitään kohderyhmää. Meillä oli yhteinen ongelma. Se oli tietysti kristinusko, sosialismi ja kaikki mitä demokratia edustaa."[109]

Vuonna 1992 black metal -piirejä alkoi syntyä Skandinavian ulkopuolella. Pian niitä oli Saksassa, Ranskassa ja Puolassa.[113] Black metal sai valtavaa huomiota tiedotusvälineissä vuonna 1993, kun Burzumin Varg Vikernes murhasi Mayhemin Euronymouksen.[109] 1990-luvun kuluessa monet black metal -piireissä kokivat alalajin kehityksen pysähtyneen.[114][115] Tämän vuoksi merkittävät yhtyeet kuten Burzum ja suomalainen Beherit alkoivat tehdä dark ambient -musiikkia.lähde? Samaan aikaan ruotsalaisyhtye Tiamat ja sveitsiläisyhtye Samael kehittivät sinfonista black metal -suuntausta.[116] 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa norjalainen Dimmu Borgir toi black metalin lähes valtavirtaan.[117] Samoin teki Cradle of Filth, jota väitetään Iron Maidenin jälkeen Englannin menestyneimmäksi metalliyhtyeeksi.[118] Kriitikoilta arvostusta ovat saaneet muun muassa ruotsalainen Watain,[119] ranskalainen Deathspell Omega,[120] ja yhdysvaltalainen Xasthur.[121]

Power metal ja progressiivinen metalliMuokkaa

 
HammerFall Italiassa vuonna 2005.

1980-luvulla kehittynyt[122] power metal -niminen alalaji tuli 1990-luvun puolivälissä suosituksi vastauksena vastauksena death- ja black metalin julmalle ilmaisulle[123] sekä nu metalin trendien seuraamiselle.[124] Power metal keskittyy nopeisiin, eeppisiin melodioihin ja aiheisiin, jotka "vetoavat kuuntelijan urhoollisuuden ja sulokkuuden tajuun".[125] Termi ”power metal” oli ollut käytössä jo 1980-luvun alusta,[126] mutta sitä käytettiin kuvailemaan toisistaan paljon poikkeavia yhtyeitä.[127] Nykyiseen merkitykseensä se vakiintui, kun saksalainen Helloween loi alalajin perusmallin 1980-luvun jälkipuoliskolla. Yhtye yhdisti voimariffejä, melodista lähestymistapaa ja kimakkaa Judas Priestia ja Iron Maidenia muistuttavaa laulua. Tähän yhtye lisäsi vielä thrash metalin nopeutta ja energisyyttä. Yhtye vakiinnutti näistä aineksista sen käsitteen, joka nykyään tunnetaan power metalina.[128]

Vicious Rumours, Helstar[129] sekä New Yorkista kotoisin olevat Manowarlähde? ja Virgin Steelelähde? olivat uraauurtavia yhdysvaltalaisia yhtyeitä. Running Wild, Rage[129] ja suomalainen Stratovarius[130] olivat varhaisia eurooppalaisia power metal -yhtyeitä. Yngwie J. Malmsteen teki suosituksi tilutuksena tunnetun erittäin nopean kitaroinnin.[131] Lisäksi Malmsteen yhdisti metalliin taidemusiikin aineksia. Tämä vaikutti merkittävästi power metaliin.[129]

Power metal -yhtyeiden kuten ruotsalainen HammerFall ja englantilainen Dragonforce soundi on paljon velkaa perinteiselle NWOBHM-tyylille.[132][133] Monet power metal -yhtyeet kuten amerikkalainen Kamelot, suomalainen Nightwish ja italialainen Rhapsody of Fire tekevät musiikkia koskettimia painottavalla sinfonisella soundilla ja käyttävät joskus orkesterisoittimia ja oopperalaulua. [122] Power metal on ollut hyvin suosittua Euroopassa, mutta lähinnä pienten piirien suosikki Yhdysvalloissa.[134] Omistautunut harrastajapiiri on syntynyt varsinkin Japaniin ja Etelä-Amerikkaan, jossa yhtyeet kuten brasilialainen Angra ja argentiinalainen Rata Blanca ovat suosittuja.

Progressiivinen metalli on läheisesti sukua power metalille. Alalaji otti vaikutteensa progressiivisen rockin yhtyeiltä kuten Rush ja King Crimson. Progressiivinen metalli kehittyi Yhdysvalloissa varhain 1980-luvulla, ja tyylin uranuurtajia olivat Queensrÿche, Fates Warning ja Dream Theater.[129] 1990-luvulla Queensrÿche julkaisi albumin Empire, joka myi kolminkertaista platinaa,[135] ja valtavirtahitin "Silent Lucidity".[136] Progressiivisen metallin ja power metalin sekoistusta edustaa Symphony X,[137] jonka kitaristi Michael Romeota pidetään yhtenä merkittävimmistä nykytiluttajista.lähde?

Doom metal ja goottimetalliMuokkaa

Pääartikkelit: Doom metal ja Goottimetalli
 
Trouble, yksi doom metalin kehittäjistä.[138]

Doom metal -suuntaus syntyi 1980-luvun puolessa välissä, ja sen kehittäjiin kuuluivat brittiläinen Witchfinder General sekä yhdysvaltalaiset Saint Vitus, The Obsessed ja Trouble. Suuntaus hidasti musiikin tahdin laahustavaan nopeuteen ja näin hylkäsi muiden metalliyhtyeiden pakkomielteen vauhtiin. Black Sabbathin varhaiset albumit ja sanoitusaiheet vaikuttivat doom metalin kehitykseen.[139] Sabbathin lisäksi vaikuttajia olivat Blue Cheer, Pentagram ja Black Widow.[140] Myös The Melvins on vaikuttanut merkittävästi doom metaliin ja sen alalajeihin.[141] Doom painottuu melodiaan, alakuloiseen tahtiin ja haudankoleaan mielialaan.[142]

Brittiläinen Cathedral, amerikkalainen Solitude Aeturnus ja ruotsalainen Candlemass aloittivat doom metalin toisen aallon 1980- ja 90-lukujen taitteessa. Samaan aikaan brittiläisyhtyeet Paradise Lost, My Dying Bride ja Anathema alkoivat soittaa doom ja death metalin yhdistelmää, joka synnytti eurooppalaisen goottimetallisuuntauksen.[143] Tätä tyyliä luonnehtii kahden laulajan yhteislaulu, josta esimerkkeinä toimivat norjalaiset Theatre of Tragedy ja Tristania. Type O Negative esitteli goottimetallin Yhdysvalloille. Myöhemmin ruotsalainen Therion yhdisti taidemusiikin vaikutteita, ja synnytti goottimetallista eriytyneen sinfonisen metallisuuntauksen. Sen merkittäviksi edustajiksi ovat sittemmin nousseet australialainen Virgin Black ja alankomaalaiset Within Temptation sekä After Forever.lähde?

1980-luvun lopulla Yhdysvalloissa syntyi sludge metal -suuntaus, joka yhdistää doom metalia ja hardcore punkia. Suuntauksen johtavia yhtyeitä ovat Louisianasta peräisin olevat Eyehategod ja Crowbar. Varhain seuraavalla vuosikymmenellä kalifornialaiset Kyuss ja Sleep kehittivät stoner metal -suuntausta,[144] kun taas Seattlesta kotoisin oleva Earth auttoi luomaan drone metal -alalajia.[145] 1990-lopulla nousi esille uusia merkittäviä yhtyeitä. Los Angelesin Goatsnake soitti perinteistä stoner-doom-tyyliä. Sunn O))) taas yhdisteli doomia, dronea ja dark ambient metalia. New York Times on kuvaillut sen tyyliä "intialaiseksi raga-musiikiksi keskellä maanjäristystä".[142]

Alternative metal ja uusmetalli: 1990-luku ja 2000-lukuMuokkaa

Metallimusiikin johtoasema valtavirrassa päättyi 1990-luvun alussa, kun Nirvana ja muut grunge-yhtyeet tulivat suosituiksi. Tämä merkitsi vaihtoehtorockin läpimurtoa.[146] Grunge-yhtyeet ottivat vaikutteita metallimusiikista mutta välttivät suosittujen yhtyeiden tapoja. Glam metal menetti suosionsa kahdesta syystä. Ensinnäkin grungen vuoksi.[147] Toiseksi, koska Metallica ja post-thrash-yhtye Pantera tekivät hyökkäävämmän tyylin suosituksi.[148] Vuosikymmenen alussa muutamat uudet metalliyhtyeet saavuttivat kaupallista menestystä: Panteran Far Beyond Driven ylsi Billboardin listan kärkeen vuonna 1994. Kuitenkin valtavirran näkökulmasta metallimusiikki oli kuollut.[149] Jotkut yhtyeet yrittivät muuttaa tyyliään. Metallicakin pani mainekuvansa uusiksi: jäsenet leikkasivat hiuksensa, ja yhtye esiintyi vaihtoehtomusiikin tapahtuma Lollapaloozassa vuonna 1996. Yhtyeen vanhat ihailijat eivät pitäneet tästä muutoksesta.[150] Kuitenkin Metallica pysyi yhtenä vuosisadan menestyneimmistä yhtyeistä.[151]

Jane’s Addictionin tavoin monet 1990-luvun menestyneimmät yhtyeet olivat alternative metal -alalajissa.[152] Käsite liitettiin moniin yhtyeisiin, jotka yhdistivät metallimusiikkiin eri tyylejä. Alternative metaliin kuuluivat esimerkiksi grungea yhdistänyt Alice in Chains ja noise rock-vaikutteinen White Zombie. Muutkin yhtyeet kokeilivat eri tyylejä: Faith No More yhdisti vaihtoehtorockiin punkia, funkia, metallia ja hip hopia; Primus taas liitti musiikkiinsa aineksia funkista, punkista, thrash metalista ja kokeellisesta musiikista. Tool yhdisti metallia ja progressiivista rockia. Syntetisaattoreita käyttävät ja toisinaan elektronisen tanssimusiikin puolelta etäisesti vaikutteita hakevat yhtyeet kuten Rammstein, Lacuna Coil ja Velcra sekä industrial metal -laji yleensä. Yhteistä kaikille edellä mainituille yhtyeille on, etteivät ne enää pyri hakemaan äärimmäistä hyökkäävyyttä musiikissaan, vaikka metallimusiikille tyypilliset elementit löytyvät usein niiden sanoituksista ja kitarariffeistä. Ministry sekoitti metallia industrial-tyyliinsä. Samoin teki Marilyn Manson, vaikka se yhdisti myös vaikutteita shock rockista, jonka Alice Cooper oli tehnyt suosituksi. Alternative metal -yhtyeitä yhdisti halu kokeilla metallimusiikkia ja inho glam metalin visuaalisuutta kohtaan. Jälkimmäisesta poikkeuksia ovat White Zombie ja Marilyn Manson.[152] Alternative metalin tyyliyhdistelmät edustivat kirjavaa tulosta siitä, mitä avoimuus eri tyyleille sai aikaan.[153]

1990-luvun lopulla alkoi yhdysvaltalaisen metallin uusi aalto, kun yhtyeet saivat innoitusta alternative metal -yhteiden tyylikokeiluilta.[154] Tätä suuntausta alettiin kutsua uusmetalliksi tai rapcoreksi ("nu metal"). Yhtyeet kuten P.O.D., Korn, Papa Roach, Limp Bizkit, Slipknot ja Linkin Park "olivat kehitelleet uuden kaavan, jossa heavy metalin ukkosmainen kumu kohtasi rapin notkeanfunkyn rytmin. Ja kun nämä kaksi oli saatettu yhteen, kompromissi viimeisteltiin death metalin karmivalla äänivallilla."[155] Uusmetalli sai suosiota MTV:n lähetyksillä. Lisäksi Ozzy Osbournen aloittama Ozzfest-tapahtuma sai viestimet puhumaan metallimusiikin uudesta noususta vuonna 1996.[156] Samana vuonna Korn julkaisi Life Is Peachyn. Se oli ensimmäinen nu metal -albumi, joka saavutti albumilistan top 10:n. Kaksi vuotta myöhemmin yhtyeen Follow the Leader meni kärkeen vuonna 1999. Billboard huomioi, että tuolloin Yhdysvalloissa oli 500 metallimusiikkiin erikoistunutta radio-ohjelmaa. Se oli 3 kertaa enemmän kuin 10 vuotta sitten.[157] Vaikka nu metal oli suosittua 2000-luvun alussa, perinteisen metallimusiikin harrastajat eivät pitäneet tyylistä.[158] Vuonna 2005 rapcore-suuntaus alkoi laantua. Kuitenkin P.O.D. ja Korn sekä yhtyeet kuten System of a Down jatkoivat menestystään.[159]

Uudet kehityssuunnat: 2000-luvun puoliväliMuokkaa

 
Lamb of God on 2000-luvun suosituimpia NWOAHM-yhtyeitä.

Metalcore, extreme metalin ja hardcore punkin risteytys, ilmestyi 2000-luvun puolivälissä valtavirtaan ja saavutti kaupallista menestystä. Tyylin juuret ovat crossover thrash -suuntauksessa, jota kehittivät yhtyeet kuten Suicidal Tendencies, Dirty Rotten Imbeciles ja Stormtroopers of Death 1980-luvun puolivälissä. 1990-luvulla metalcore oli vain pienten piirien tyyli,[160] ja tuon ajan pioneeriyhtyeitä olivat Earth Crisis ja Agnostic Front. 2000-luvun alusta monet yhdysvaltalaisyhtyeet alkoivat yhdistämään aikaisempaan metalcoreen vaikutteita ruotsalaisesta melodisesta death metalista,[161] ja vuonna 2004 siitä oli tullut tarpeeksi suosittu, jotta Killswitch Engagen The End of Heartache ja Shadows Fallin The War Within saavuttivat Billboardin albumilistalla perättäin sijat 21 ja 20.[162][163] Walesilainen Bullet for My Valentine saavutti samanlaisia sijoituksia brittiläisillä listoilla albumillaan The Poison (2005).[164] Metalcore-yhtyeet myös pääsivät esiintymään Ozzfest ja Download Festival -tapahtumissa.lähde?

Euroopassa, erityisesti Saksassa ja Pohjoismaissa, metallimusiikki jatkaa suosiotaan. Ryhmät kuten post-thrash-yhtye The Haunted, melodiset death metal -yhtyeet In Flames ja Children of Bodom, black metal -yhtyeet Cradle of Filth ja Dimmu Borgir, ja sinfoninen metalliyhtye Nightwish ovat olleet erityisen menestyneitä.

Myös Yhdysvalloissa metalliyhtyeet kuten richmondilainen Lamb of God ja atlantalainen Mastodon saivat suosiota, mitä kriitikot esittivät uudeksi metallimusiikin heräämiseksi. Suuntausta alettiin kutsua käsitteellä "New Wave of American Heavy Metal" (NWOAHM).[165] Lamb of God meni Billboardin top 10 -listalle albumillaan Sacrament (2006)[166] ja samana vuonna Mastodon saavutti sijoja Billboardin top 40 -listalla albumillaan Blood Mountain[167]. NWOAHM nähtiin metalcorelle rinnakkaisena suuntauksena siinä, että se nojasi enemmän metallimusiikin traditioon kuin punkkiin esimerkiksi kitarariffien ja -soolojen tärkeällä osalla.[168]

Perinteinen heavy metal elpyi 2000-luvun puolivälissä uusien perinteisen, alkuperäisten 1970-luvun edelläkävijöiden tyyliä edustavien yhtyeiden tullessa pinnalle. [11] Englanninkielisissä maissa on käytetty yhtyeistä kuten yhtyeistä kuten The Darkness[169] ja Wolfmother.[170] käsitettä "retro-metal". The Darknessin Permission to Landia (2003) on kuvailtu "pelottavan todenmukaiseksi jäljitelmäksi 1980-luvun metallia ja 1970-luvun glam rockia".[169] Albumi saavutti kärkisijan brittiläisillä listoilla ja myi viisinkertaista platinaa. Wolfmotherin vuoden 2005 esikoisalbumi esitteli Deep Purple ja Led Zeppelin -vaikutteita.[170] Muita uusia yhtyeitä ovat muun muassa The Illuminati, Witchcraft, The Sword, Witch ja irlantilainen The Answer. Uusien yhtyeiden lisäksi usean perinteisen yhtyeen kuten Black Sabbathin ja Judas Priestin paluut herättivät kiinnostuksensa perinteiseen heavy metaliin. [11]

Metallimusiikin tulevaisuuden merkittävinä suunnannäyttäjinä pidetään yleisesti esimerkiksi musiikkimedioissa esiin nostetuttuja, jo 1990-luvulla läpimurtonsa tehneitä metalliyhtyeitä, jotka jatkavat metallille perinteisellä hyökkäävällä linjalla. Näitä yhtyeitä ovat esimerkiksi Pohjoismaissa Children of Bodom, In Flames, Nightwish ja Opeth. Edellä mainitut yhtyeet ovat lähinnä vain esimerkkejä tulevaisuuden metallimusiikin valtavirrasta, sillä maailmanlaajuisesti sekä eri metallilajeja että niiden merkittäviä yhtyeitä on 2000-luvun puolivälissä toiminnassa erityisen runsaasti. Uutta suuntausta edustaa myös Commodore 64:än SID-äänipiiriä ja metallimusiikkia yhdistävä Machinae Supremacy.

Taidemusiikin vaikutusMuokkaa

Metallimusiikissa on vaikutteita taidemusiikista. Vaikutteet ovat tyypillisesti peräisin barokin, romantiikan ja nykymusiikin säveltäjiltä kuten esimerkiksi Johann Sebastian Bach, Niccolò Paganini, Richard Wagner, Ludwig van Beethoven,[11] Béla Bartók ja Igor Stravinsky. Romantiikan säveltäjät hyödynsivät tritonusta juuri sen synkeän ja ahdistuneen sivumerkityksensä vuoksi. Näitä olivat muiden muassa Franz Liszt ja 1900-luvun taidemusiikin säveltäjät kuten Bartók, Stravinsky ja Arnold Schönberg. 1970-luvulla Deep Purple ja Rainbow -kitaristi Ritchie Blackmore alkoi kokeilla taidemusiikista lainattuja musiikillisia kuvioita. 1980-luvulla taas kitaristi Randy Rhoads ja Uli Jon Roth hakivat 1700-luvun säveltäjiltä malleja, nopeutta ja tekniikkaa. Samoista juurista vaikutteita on ammentanut Yngwie Malmsteen. Hän on kokeiluillaan innoittanut monia neoklassisen metallin soittajia kuten Michael Romeo, Michael Angelo Batio ja Tony MacAlpine.[171]

Metallimusiikkia ei kuitenkaan voi juuri sanoa taidemusiikin jälkeläiseksi, vaikka monet metallimuusikot ovat maininneet taidemusiikin säveltäjät innoittajikseen.[172] Kuten monet kriitikot ja analyytikot ovat huomanneet, metallimusiikin muusikot keskittyvät lainaamaan taidemusiikin pinnallisia piirteitä kuten motiiveja, melodioita ja skaaloja. Metallimusiikin yhtyeet, mukaan lukien progressiiviset ja neoklassiset metalliyhtyeet, eivät yleensä yritä havainnoida taidemusiikin sävellyksellisiä tai esteettisiä ahdinkoja. Taidemusiikki on sivistysmusiikkia, kun taas metallimusiikki on populaarimusiikkia.[173] Muusikot, jotka mainitsevat esimerkiksi Bachin vaikuttajakseen, hyödyntävät harvemmin kontrapunktia, mikä on säveltäjän työn keskeinen osa. Lisäksi metallimusiikki käyttää laaja-alaisesti voimasointuja, mikä edellyttää lukuisia perättäisiä kvinttejä ja oktaaveja. Niiden käyttö rikkoo sääntöjä, jotka muodostavat taidemusiikin keskeisen olemuksen.[174]

[175]

AlakulttuuriMuokkaa

Pääartikkeli: Hevari

Deena Weinsteinin mukaan metallimusiikki on kestänyt muita rockmusiikin lajeja kauemmin paljolti siksi, että tyylin myötä syntyi intensiivinen, poissulkeva ja voimakkaasti miehinen alakulttuuri.[176] Vaikka metallimusiikin alakulttuuri on pääsääntöisesti nuorta, valkoista, miespuolista työläiskansaa, ryhmän jäsenet ovat "sisäpiirissään suvaitsevia niitä kohtaan, jotka noudattavat hyväksyttyä pukeutumiskoodia, ulkonäköä ja käytöstapoja."[177] Metallialakulttuuriin yhdistämistä vahvistaa yhteisissä konserteissa käymisen ja muodin lisäksi metallimusiikin lehtiin ja verkkosivuille kirjoittaminen.[178]

Metallikonserteissa kävijät eivät "tanssi" tavanomaisessa mielessä: Heavy Metal: A Cultural Sociology -kirjassa Deena Weinstein on sitä mieltä, että tämä johtuu suuntauksen pääasiassa miespuolisesta yleisöstä ja "ääriheteroseksuaalisesta ideologiasta". Hän nimeää kaksi perusliikettä, jotka vastaavat tanssimista: headbanging-ele ja käden heilutus, jotka molemmat ilmaisevat musiikin arvostamista ja rytmistä elettä.[179] Ilmakitara-ele on suosittu metalliharrastajien joukossa sekä konserteissa että kotona.[180] Muita konserttiyleisön eleitä ovat stage diving, crowd surfing, töniminen ja tuuppiminen kaoottisessa moshpitissä (moshaus) sekä sarvimerkkien tekeminen.

Metallimusiikkipiirejä on nimitetty "vieraantumisen alakulttuuriksi", aitouskoodinsa vuoksi.[181] Aitouskoodi asettaa useita vaatimuksia muusikoille: heidän on oltava sekä täysin omistautuneita musiikilleen että uskollisia alakulttuurille, joka tukee sitä; he eivät saa olla kiinnostuneita valtavirran näkyvyydestä ja radiosuosiosta; ja he eivät saa "sortua kaupallisuuteen".[182] Ihailijoille koodi ajaa asianaan "vakiintuneen auktoriteetin vastustamista ja eristäytymistä muusta yhteiskunnasta".[183] Muusikko ja videokuvaaja Rob Zombie totesi, että "suurin osa nuorista, jotka tulevat lavaesityksiini, vaikuttavat todella mielikuvituksellisilta nuorilta, joilla on paljon luovaa energiaa mutta he eivät oikein tiedä mitä sille tehdä" ja että metallimusiikki on "ulkopuolista musiikkia ulkopuolisille. Ei kukaan halua olla outo tyyppi; sitä vain jotenkin päätyy olemaan outo tyyppi. Niin se jotenkin on, mutta metallimusiikin parissa kaikki oudot tyypit päätyvät samaan paikkaan."[184] Metallimusiikin tutkijat ovat huomanneet ihailijoiden taipumuksen luokitella ja tyrmätä jotkut esiintyjät sekä toiset ihailijat "poseeraajiksi", "jotka teeskentelevät olevansa osa alakulttuuria mutta jotka eivät näytä olevan aitoja tai vilpittömiä".[181]

LähteetMuokkaa

  • Burrows, Terry: Rock kitara. (Total Electric Guitar Tutor, 2002.) Suomentanut Palmberg, Christa. Porvoo: Readme.fi, 2014. ISBN 978-952-220-897-2.
  • Christe, Ian: Pedon meteli: Heavy metallin vanha ja uusi testamentti. (Sound of the beast: The complete headbanging history of heavy metal, 2003.) Suomentanut Jone Nikula. Helsinki: Johnny Kniga, 2006. ISBN 978-951-0-31126-4.
  • Lilja, Esa: Theory and Analysis of Classic Heavy Metal Harmony. Helsingin yliopisto, 2009. ISBN 978-952-5363-35-7.
  • Moynihan, Michael & Søderlind, Dirik: Lords of Chaos. Feral House, 1998. ISBN 0-922915-94-6.
  • Sharpe-Young, Garry: Metal – The Definitive Guide. London: Jawbone Press, 2007. ISBN 978-1-906002-01-5. (englanniksi)
  • Walser, Robert: Running with the Devil: Power, Gender, and Madness in Heavy Metal Music. Wesleyan University Press, 1993. ISBN ISBN 0-8195-6260-2.
  • Weinstein, Deena: Heavy Metal: The Music and its Culture. Da Capo, 2010. ISBN 0-306-80970-2.

ViitteetMuokkaa

  1. Heavy Metal, All Music Guide. viitattu 27.10.2007.
  2. Walser, s 41- 50
  3. a b c Traditional, extreme and pop FMQ. 21.8.2017. Viitattu 25.10.2019. (englanniksi)
  4. Weinstein, s. 25
  5. Lilja (2009) s. 38
  6. Weinstein, s 23.
  7. Burrows, s. 44-45
  8. Lilja (2009) s. 42
  9. Weinstein, s. 24-25.
  10. Walser, s 50.
  11. a b c d e f g h i j Heavy metal - New World Encyclopedia www.newworldencyclopedia.org. Viitattu 12.11.2019. (englanniksi)
  12. Lilja (2009) s. 42
  13. a b Weinstein (1991), p. 24
  14. Possessed - Seven Churches Review All Music Guide
  15. Geoff Barton2015-04-17T10:00:00 106Z Classic Rock: Symphonic Metal Special: Epica, Delain and the queens of the corset Classic Rock Magazine. Viitattu 12.11.2019. (englanniksi)
  16. a b A Drummer's Guide To Metal The Drumeo Beat: Drumming Blog With Free Drum Lessons, Videos, and Articles.. 14.3.2019. Viitattu 25.10.2019.
  17. The Quietus | Features | A Quietus Interview | Anthrax's Charlie Benante Talks About The Birth Of The Blast Beat The Quietus. Viitattu 25.10.2019. (englanniksi)
  18. Brad Schlueter: 11 Blastbeats To Master: Improve Your Technique With This Extreme Chops Challenge drummagazine.com. Tammikuu 2017. Viitattu 25.10.2019.
  19. Weinstein (1991), p. 23
  20. Walser, Robert (1993). Running with the Devil: Power, Gender, and Madness in Heavy Metal Music. Sivu 9. Wesleyan University Press. ISBN 0-8195-6260-2
  21. ”Master of Rhythm: The Importance of Tone and Right-hand Technique,” Guitar Legends, April 1997, p. 99.
  22. Walser (1993), p. 2
  23. ”Shaping Up and Riffing Out: Using Major and Minor Power Chords to Add Colour to Your Parts,” Guitar Legends, April 1997, p. 97
  24. Schonbrun (2006), p. 22
  25. Walser (1993), p. 46
  26. Marshall, Wolf. "Power Lord—Climbing Chords, Evil Tritones, Giant Callouses," Guitar Legends, huhtikuu 1997, s. 29
  27. Dunn, Sam (2005). "Metal: A Headbanger's Journey". Warner Home Video (2006). Retrieved on March 19, 2007.
  28. Tuon intervallin ensimmäinen selkeä kielto ilmenee Guido Arezzolaisen kuusinuottisessa sointujaosjärjestelmässä, joka teki B♭:sta diatonisen nuotin, nimellisesti neljännen asteen F:n hexakordaalissa. Aina renessanssin lopulta tritonusta, lempinimeltään "diabolus in musica", pidettiin epävakaana intervallina ja hylättiin asetelmana.". (Sadie, Stanley (1980). "Tritone " kirjassa New Grove Dictionary of Music and Musicians (1 painos). MacMillan, sivut 154-155 ISBN 0-333-23111-2)
  29. "Se on nähtävästi merkitty "vaaralliseksi" intervalliksi kun Guido Arezzolainen kehitti kuusinuottisan sointujaosjärjestelmänsä, joka esitti B flatin diatonisena nuottina, ja samaan aikaan sai lempinimensä "diabolus in musica" ("piru musiikissa")." (Arnold, Denis (1983) « Tritone » kirjassa The New Oxford Companion to Music, Volume 1: A-J. Oxford University Press. ISBN 0-19-311316-3).
  30. Kennedy (1985), "Pedal Point," s. 540
  31. Black metalissa urkupiste on kuitenkin harvoin osatekijänä kitarariffissä, mutta se soitetaan taustalla bassolla.
  32. Weinstein (2000), s. 35
  33. a b http://www.vh1.com/shows/dyn/heavy_the_story_of_metal/series.jhtml VH1:n dokumenttisarja Story of Metal
  34. Weinstein (1991), s. 36
  35. Weinstein (2000), s. 47
  36. Walser (1993), s. 151-160
  37. Mäkelä, Janne: Pophistoria: Kuinka musiikki muutti maailman. Klaava, 2014. ISBN 978-952-7074-19-0.
  38. Weinstein (2000), s. 50-51)
  39. Moynihan & Söderlind (1998)
  40. The Righteous Religious Themes in Heavy Metal. Viitattu 12.11.2019.
  41. Hjelm, Titus ; Kahn-Harris, Keith & LeVine, Mark: Heavy metal as controversy and counterculture. Popular Music History, . Artikkelin verkkoversio.
  42. Weinstein (1991), s. 27
  43. Appleford, Steve. "Odyssey of the Devil Horns". MK Magazine, September 9, 2004. Retrieved on March 31, 2007.
  44. The Soft Machine, William S. Burroughs, Olympia Press, Pariisi, 1961.
  45. a b Christe (2006) s. 30
  46. Nova Express, William S. Burroughs, Grove Press, New York, 1964, s. 112.
  47. Running with the Devil: Power, Gender, and Madness in Heavy Metal Music, Robert Walser, Wesleyan University Press, 1993, p. 8. ISBN 0-8195-6260-2
  48. "Historical Dictionary of American Slang-Heavy: Serious, profound (1960's) ».
  49. Iron symbolized something heavy in the sound and Butterfly was light, engaging and versatile ... An object freely usable by the imagination.
  50. "Go down like a lead balloon".
  51. Sandy Pearlman at Breathing Protection
  52. A Chronology of Rock Music - The 1970s, Piero Scaruffi: "1971 : Sandy Pearlman of "Crawdaddy!" Uses the term "heavy metal" for "Artificial Energy" on "The Notorious Byrd Brothers. "
  53. Mike Saunders his criticism of the album Kingdom Come Sir Lord Baltimore, Creem-lehden sivut
  54. Weinstein,Op Cit., s. 19.
  55. Du Noyer (2003), sivut 96, 78
  56. Pareles and Romanowski (1983), s. 4
  57. a b Walser (1993), s. 9
  58. Weinstein (1991), s. 18; Walser (1993), s. 9
  59. Wilkerson (2006), s. 19.
  60. a b c Walser (1993), s. 10.
  61. McMichael (2004), s. 112
  62. Weinstein (1991), s. 16.
  63. Charlton (2003), s. 232–33
  64. McCleary (2004), s. 240, 506.
  65. Gene Santoro, quoted in Carson (2001), s. 86.
  66. Blake (1997), s. 143
  67. Charlton (2003), s. 239
  68. Walser (1993), s. 174.
  69. di Perna, Alan. "The History of Hard Rock: The 70's." Guitar World. Maaliskuu 2001.
  70. Charlton (2003), s. 241
  71. Pareles and Romanowski (1983), s. 225
  72. Pareles and Romanowski (1983), s. 1
  73. Walker (2001), s. 297
  74. Christe (2006), s. 78
  75. Christe (2006), s. 41
  76. Walser (1993), s. 6
  77. a b Walser (1993), s. 11
  78. Christgau (1981), s. 49
  79. Christe (2003), s. 30, 33
  80. Christe (2003), s. 33
  81. Stephen Thomas Erlewine ja Greg: Judas Priest allmusic.com. 30.4.2007. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi), Genre - New Wave of British Heavy Metal Allmusic. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  82. Weinstein (1991), s. 44
  83. Christe (2003), s. 25
  84. Christe (2003), s. 51
  85. Rivadavia, Eduardo. "Quiet Riot". All Music Guide. viitattu 9.11.2007 (englanniksi) Neely, Kim "Ratt". Rolling Stone. viitattu 9.11.2007 (englanniksi) Barry Weber & Greg Prato. "Mötley Crüe". All Music Guide. Retrieved viitattu 9. marraskuuta 2007 (englanniksi) Dolas, Yiannis. "Blackie Lawless Interview" Rockpages. Viitattu 9.11.2007
  86. Christe (2003), s. 55–57
  87. Christe (2003), s. 79
  88. Weinstein (1991), s. 45
  89. Walser (1993), s. 12
  90. Walser (1993), s. 12–13, 182 n. 35
  91. Walser (1993), s. 14; Christe (2003), s. 170
  92. Christe (2005), s. 199
  93. Jane's Addiction: Nothing's Shocking rollingstone.com. 20.10.1988. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  94. Weinstein (1991), s. 21
  95. a b "Genre - Thrash Metal". All Music Guide. Viitattu 4.11.2007.
  96. Moynihan, Søderlind (1998), s. 26
  97. Walser (1993), s. 14
  98. Metallica - Artist Chart History"; "Megadeth - Artist Chart History"; "Anthrax - Artist Chart History". Billboard.com. Viitattu 9.11.2007.
  99. Lostprophets scoop rock honours 25.8.2006. BBC News. Viitattu 29.6.2008. (englanniksi)
  100. Golden Gods Awards Winners Metal Hammer. 13.6.2006. Englanti. Viitattu 29.6.2008. (englanniksi)
  101. Moynihan, Søderlind (1998), s. 30; O'Neil (2001), s. 164
  102. Walser (1993), s. 15
  103. Yhtyeen biografia Allmusic-sivustolla
  104. Huey, Steve. "Reign in Blood – Review." Allmusic.com. viitattu 9.11.2007.
  105. a b c Moynihan, Søderlind (1998), s. 27
  106. a b "Genre - Death Metal/Black Metal". All Music Guide. viitattu 9.11.2007.
  107. a b Moynihan, Søderlind (1998), s. 28
  108. Christe (2003), s. 300
  109. a b c Campion, Chris. "In the face of death". The Observer (UK), 20.2.2005. viitattu 9.11.2007.
  110. Moynihan, Søderlind (1998), s. 212
  111. Christe (2003), s. 310
  112. Moynihan, Søderlind (1998), s. 31–32
  113. Moynihan, Søderlind (1998), s. 271, 321, 326
  114. Vikernes, Varg: A Burzum Story: Part VI - The Music Burzum.org. heinäkuu 2005. Viitattu 20.11.2019. (englanniksi)
  115. Is Black Metal Dead? Dark Legions Archive. [Internet Archive Arkistoitu] 16.12.2008. Viitattu 20.11.2019. (englanniksi)
  116. Genre - Symphonic Black metal. Allmusic.com. Viitattu 6.12.2007.
  117. Tepedelen, Adam. "Dimmu Borgir's 'Death Cult'". Rolling Stone, 7.11.2003. Viitattu 9.11.2007.
  118. Bennett, J. "Dimmu Borgir". Decibel, Kesäkuu 2007. Viitattu 9.11.2007.
  119. Begrand, Adrien. "Watain: Sworn to the Dark". PopMatters, 19.6.2007 ; Harris, Chris, and Jon Wiederhorn. "Metal File: Watain, Shadows Fall, Furze & More News That Rules". MTV.com, 26.1.2007. Viitattu 9.11.2007.
  120. Freeman, Phil. "Deathspell Omega's Fas—Ite, Maledicti, In Ignem Aeternum". Village Voice, 4.9.2007; Jurek, Thom. "Deathspell Omega: Fas—Ite, Maledicti, In Ignem Aeternum". All Music Guide. Viitattu 9.11.2007
  121. Stosuy, Brandon. "Xasthur: Subliminal Genocide". Pitchfork, 10.10.2006; Rivadavia, Eduardo. "Xasthur: Subliminal Genocide". All Music Guide.Viitattu 9.11.2007.
  122. a b Heavy Metal Classifications: A History of Power Metal Metal Descent. Viitattu 19.11.2019. (englanniksi)
  123. Power Metal allmusic.com. All Music. Viitattu 18.10.2013. (englanniksi)
  124. Keith Kahn-Harris: Extreme Metal – Music and Culture on the Edge, s. 137. Oxford: Berg, 2007. ISBN 1-84520-399-2. (englanniksi)
  125. Christe 2006, s. 372
  126. Christe 2006, sivu 119–120
  127. Christe 2006, sivu 123
  128. Eduardo Rivadavia: Helloween – Biography allmusic.com. All Music. Viitattu 18.10.2013. (englanniksi)
  129. a b c d The Progressive Metal Team: Progressive Metal progarchives.com. Prog Archives. Viitattu 19.11.2019. (englanniksi)
  130. McIver, Joel: Extreme Metal, s. 144. Omnibus Press, 2000. ISBN 071-19804-0-3. (englanniksi)
  131. Dunn, Sam: Metal Evolution, Episode 110: Power metal VH1. Viitattu 2.7.2012.
  132. https://www.allmusic.com/album/glory-to-the-brave-mw0000233637
  133. https://www.allmusic.com/album/sonic-firestorm-mw0000333007
  134. Christe 2006, s. 372
  135. RIAA Searchable Database: search for Queensrÿche Recording Industry Association of America. Viitattu January 13, 2017.
  136. "Genre - Progressive Metal". All Music Guide. Viitattu 9.11.2007.
  137. What is Progressive Music? progrockandmetal.net. Prog Rock & Metal. Viitattu 19.11.2019. (englanniksi)
  138. Doom Metal. Allmusic
  139. Christe (2003), s. 401
  140. "The History of Doom Metal". doom-metal.com. Viitattu 9.11.2007.
  141. Begrand, Adrien. "Blood and Thunder: The Profits of Doom". 15.2.2006. PopMatters.com.Viitattu 9.11.2007.
  142. a b Wray, John. "Heady Metal". New York Times, 28.5.2006. Viitattu 9.11.2007.
  143. Sharpe-Young (2007), s. 246
  144. Christe (2003), s. 410
  145. Jackowiak, Jason. "Hex: Or Printing in the Infernal Method". Splendid Magazine, Syyskuu 2005. Viitattu 9.11.2007.
  146. Christe (2003), s. 304–6; Weinstein (1991), s. 278
  147. Christe (2003), p. 231
  148. Birchmeier, Jason. "Pantera". Allmusic.com. Viitattu 9.11.2007.
  149. Christe (2006), s. 355
  150. Christe (2006), s. 360
  151. Christe (2006), s. 366
  152. a b Genre - Alternative Metal All Music Guide. Viitattu 26.3.2007. (englanniksi)
  153. Christe (2006), s. 244
  154. Christe (2006), s. 366–67
  155. Christe (2006), s. 376
  156. Christe (2003), s. 379
  157. Christe (2006), s. 388
  158. Christe (2006), s. 374
  159. D'angelo, Joe: Nu Metal Meltdown 2003. MTV.com. Viitattu 28.3.2007. (englanniksi)
  160. Christe (2006), s. 204-210
  161. Mikko Merilinna: Matka coren ytimeen Nuorgam. 11.5.2011. Viitattu 22.11.2019.
  162. https://www.billboard.com/music/killswitch-engage/chart-history
  163. https://www.billboard.com/music/shadows-fall/chart-history
  164. https://www.officialcharts.com/search/artists/bullet-for-my-valentine/
  165. Adrien Begrand: Regeneration PopMatters.com. 13. lokakuuta 2005. Viitattu 22.11.2019. (englanniksi)
  166. https://www.billboard.com/music/lamb-of-god/chart-history
  167. https://www.billboard.com/music/Mastodon/chart-history
  168. Sharpe-Young (2007), s. 461
  169. a b The Darkness. All Music Guide. Viitattu 9.11.2007.
  170. a b Wolfmother. RollingStone, 18.2.2006. Viitattu 9.11.2007.
  171. Andy Aledort 2009-03-30T19:06:11Z Feature: Ritchie Blackmore: Medieval Times guitarworld. Viitattu 14.11.2019. (englanniksi)
  172. Historiallisesti taidemusiikin todellinen perillinen on nykyaikainen taidemusiikki.
  173. Katso Cook and Dibben (2001): "Analyses of popular music also sometimes reveal the influence of 'art traditions.' Esimerkki Walserin mukaisesta yhteydestä metallimusiikin ja 1900-luvun romantiikan musiikin aatteiden ja jopa joidenkin esiintymiseleiden kanssa. Olisi kuitenkin väärin väittää että blues, rock metallimusiikki, rap tai tanssimusiikki polveutuisivat taidemusiikista. (s. 56)."
  174. Arnold (1983), p. 476; Sadie (1980), p. 666; Kennedy (1985), "Consecutive," p. 159
  175. Arnett, Jeffrey Jensen (1996). Metalheads: Heavy Metal Music and Adolescent
  176. Weinstein, pp. 103, 7, 8, 104
  177. Weinstein, pp. 102, 112
  178. Weinstein, pp. 181, 207, 294
  179. Weinstein, p. 130
  180. Weinstein, p. 95
  181. a b "Three profiles of heavy metal fans: A taste for sensation and a subculture of alienation." In Journal Qualitative Sociology. Publisher Springer Netherlands. ISSN 0162-0436 (Print) 1573–7837 (Online). Volume 16, Number 4 / December 1993. Pages 423–443
  182. Weinstein, pp. 46, 60, 154, 273
  183. Weinstein, pp. 166
  184. Dunn, "Metal: A Headbanger's Journey" B000EGEJIY (2006)

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Bond, Jacklyn & Laine, Henrik: 101 heavy metal -albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään. (The 100 best and absolute greatest heavy metal albums in the world, 2009.) Kääntäjä: Johanna Virtanen. Henrik Laine on kirjoittanut Suomea koskevan osuuden. Helsinki: Readme.fi, 2010. ISBN 978-952-220-180-5.
  • Bukszpan, Daniel: Heavy metal: Raskaan musiikin pioneerit, jättiläiset ja kapinalliset. (The encyclopedia of heavy metal, 2003.) Esipuhe: Ronnie James Dio. Helsinki: Nemo, 2010. ISBN 978-952-240-054-3.
  • Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Kaaoksen ruhtinaat: Mustan metallin messu. (Lords of chaos: The bloody rise of the satanic metal underground, 1998.) Suomentanut Kai Latvalehto. Esipuhe: Jussi Ahlroth. Helsinki: Johnny Kniga, 2008. ISBN 978-951-0-34109-4.
  • Nikula, Jone: Rauta-aika: Suomimetallin historia 1988–2002. Helsinki: Johnny Kniga, 2002. ISBN 951-0-27367-8.

Aiheesta muuallaMuokkaa