Alice in Chains

yhdysvaltalainen yhtye
Tämä artikkeli kertoo yhdysvaltalaisesta rockyhtyeestä. Yhtyeen kolmannesta, samannimisestä studioalbumista on oma artikkelinsa.

Alice in Chains on yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka kitaristi Jerry Cantrell ja rumpali Sean Kinney perustivat Seattlessa, Washingtonissa vuonna 1987. Yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon täydensivät basisti Mike Starr, jonka korvasi yhtyeeseen vuonna 1993 liittynyt Mike Inez,[1] sekä laulaja Layne Staley, jonka aiemmalta, Alice N’ Chains -nimiseltä glam metal -yhtyeeltä Alice in Chains peri nimensä. Alice in Chains hajosi Layne Staleyn kuoleman jälkeen vuonna 2002, mutta vuonna 2005 yhtyeen muut jäsenet palasivat yhteen ja jatkoivat soittamista uuden laulajan, William DuVallin kanssa.[2]

Alice in Chains
Alice in Chains konsertoimassa Leedsissä vuonna 2018, vasemmalta: Mike Inez, William DuVall, Sean Kinney ja Jerry Cantrell.
Alice in Chains konsertoimassa Leedsissä vuonna 2018, vasemmalta: Mike Inez, William DuVall, Sean Kinney ja Jerry Cantrell.
Tiedot
Toiminnassa 1987–2002, 2005–
Tyylilaji Grunge, heavy metal, alternative metal, sludge metal, hard rock, vaihtoehtorock
Kotipaikka Yhdysvallat Seattle, Yhdysvallat
Laulukieli englanti
Jäsenet

William DuValllaulu, rytmikitara (2006–)
Jerry Cantrellsoolo- ja rytmikitara, laulu (1987–2002, 2005–)
Mike Inezbasso, taustalaulu (1993–2002, 2005–)
Sean Kinneyrummut, taustalaulu (1987–2002, 2005–)

Entiset jäsenet

Layne Staley, laulu, rytmikitara (1987–2002)
Mike Starr, basso, taustalaulu (1987–1993)

Levy-yhtiö

Columbia Records, 1990–

Aiheesta muualla
Kotisivut

Alice in Chains yhdistetään usein tiiviisti grunge-tyylilajiin, mutta yhtyeen musiikissa on läsnä vaikutteita myös esimerkiksi heavy metalista. Eräs yhtyeen tummanpuhuvaksi ja raskaaksi luonnehditun soundin keskeisimmistä elementeistä on laulaja Layne Staleyn, sekä myöhemmin William DuVallin, ja kitaristi Jerry Cantrellin yhdessä laulamat harmoniat.[1][3] Alun perin vain taustoja laulaneen Jerry Cantrellin rooli yhtyeen toisena laulajana kasvoi vuoden 1992 akustisen EP-levyn Sap tekemisen myötä.[3]

Alice in Chains nousi kansainväliseen suosioon 1990-luvun alussa, ja yhtyeestä tuli eräs aikansa merkittävimmistä grunge- ja rockyhtyeistä.[2] 1990-luvulla yhtye levytti kolme studioalbumia: Facelift (1990), Dirt (1992) ja Alice in Chains (1995). Laulaja Layne Staleyn yksityiselämän vaikeudet, kuten esimerkiksi vaikea päihderiippuvuus,[4] kuitenkin varjostivat yhtyeen uraa ja pakottivat yhtyeen lopettamaan keikkailun vuonna 1996.[2][5] Alice in Chainsin ura päättyi väliaikaisesti Staleyn kuoltua vuonna 2002, mutta yhtyeen elossa olevat jäsenet palasivat yhteen vuonna 2005,[5] ja Staleyn paikan yhtyeen keulilla otti vuonna 2006 William DuVall.[2] Yhtye on sittemmin julkaissut kolme uutta studioalbumia, joista uusin on Rainier Fog (2018).

Alice in Chainsin levyjä on myyty kansainvälisesti yli 30 miljoonaa kappaletta, joista yli 14 miljoonaa pelkästään Yhdysvalloissa. Yhtye on julkaissut urallaan yhteensä kuusi studioalbumia, kolme EP-levyä ja livealbumia, neljä kokoelma-albumia, kaksi DVD-tallennetta sekä 32 singleä ja 43 musiikkivideoa. Yhtyeen singleistä yhteensä 18 on noussut Yhdysvalloissa Mainstream Rock -singlelistalla kymmenen parhaan joukkoon,[6] ja viisi edelleen ykkössijalle.[6] Yhtye on ollut myös ehdokas Grammy-palkinnon saajaksi yksitoista kertaa.

HistoriaMuokkaa

Esikoisalbumi Facelift ja akustinen EP-levy Sap (1990–1992)Muokkaa

 
Kitaristi Jerry Cantrell on yhtyeen keskeisin lauluntekijä ja musiikillinen johtohahmo.

Vuoden 1990 heinäkuussa levy-yhtiö Columbia Records julkaisi Alice in Chainsin ensimmäisen EP-levyn We Die Young, jonka oli tuottanut Dave Jerden. EP koostui kolmesta kappaleesta, ja sen nimikkokappale ”We Die Young” soi ahkerasti metallimusiikkia soittaneilla radiokanavilla. EP:n hyvä vastaanotto sai Columbia Recordsin vauhdittamaan myös Alice in Chainsin esikoisalbumin Facelift tekoa.

Faceliftin tuotti sitä edeltäneen EP-levyn tavoin Dave Jerden, ja albumi julkaistiin 21. elokuuta 1990. Kitaristi Jerry Cantrellin mukaan albumille pyrittiin luomaan ”tunnelmallinen aura”, joka oli ”suora seuraus Seattlen haurastuneesta ilmapiiristä ja tunnelmasta”. We Die Young -EP:n luomasta hyvästä lähtökohdasta huolimatta Facelift ei kuitenkaan osoittautunut välittömästi menestykseksi, sillä albumi myi ensimmäisen puolen vuoden aikana alle 40 000 kappaletta. Ratkaiseva käänne albumin kannalta tapahtui, kun Music Television otti ”Man in the Box” -singlen musiikkivideon päivittäiseen ohjelmistoonsa.[7] ”Man in the Box” nousi Yhdysvalloissa Album Rock Tracks -listan sijalle 18,[6] ja seuraava single ”Sea of Sorrow” sijalle 27.[6] Singlejulkaisujen menestys kasvatti Faceliftin suosiota huomattavasti, ja albumi myi seuraavien kuuden viikon aikana Yhdysvalloissa yli 400 000 kappaletta. Albumi saavutti vuoden 1991 kesällä korkeimman sijoituksensa Billboard 200 -albumilistalla nousten sijalle 42.[8]

Facelift sai hyvän vastaanoton myös kriitikoiden keskuudessa. Esimerkiksi AllMusicin Steve Huey on sanonut albumin olevan ”yksi tärkeimmistä levytyksistä grunge- ja vaihtoehtoisen rockin yleisön perustamisessa hard rock- ja heavy metal -kuuntelijoiden keskuudessa”.[9] Van Halen -yhtyeen laulaja Sammy Hagar on sanonut kutsuneensa Alice in Chainsin kiertueelle Van Halenin kanssa nähtyään ”Man in the Boxin” musiikkivideon esityksen Music Televisionilla.

Recording Industry Association of America sertifioi Faceliftin myyneen kultalevyyn oikeuttavat puoli miljoonaa kappaletta vuoden 1991 syyskuussa. Siitä tuli ensimmäinen kultalevyn saavuttanut Seattlen grunge-liikkeen albumi. Sittemmin se on saavuttanut Yhdysvalloissa kolminkertaisen platinalevyn, eli kolmen miljoonan myydyn kappaleen, rajan. Vuonna 1992 yhtye oli ehdokas parhaan hard rock -esityksen Grammy-palkinnon voittajaksi kappaleella ”Man in the Box”, mutta se hävisi Van Halenin albumille For Unlawful Carnal Knowledge.

Faceliftin julkaisemisen tiimoilta Alice in Chains kiersi muun muassa Van Halenin, Iggy Popin, Poisonin ja Extremen lämmittelijänä. Vuonna 1991 Alice in Chains kiersi Clash of the Titans -kiertueella Megadethin, Slayerin ja Anthraxin lämmittelijänä. Vuoden 1990 joulukuussa yhtye taltioi konserttinsa Seattlen Moore Theatressa, ja se julkaistiin vuoden 1991 kesäkuussa VHS-tallenteena Live Facelift. Se sisältää viisi yhtyeen konsertissa kuvattua kappaletta, sekä kolme musiikkivideoa. Live Facelift on myynyt Yhdysvalloissa kultaa, yli 50 000 kappaletta.

Kiertue-elämän päätyttyä Alice in Chains siirtyi takaisin studioon tarkoituksenaan äänittää demoja toisen, tulevan albuminsa kappaleista. Yhtye päätyi kuitenkin levyttämään viisi uutta akustista kappaletta, joiden tekemisen aikana rumpali Sean Kinney oli nähnyt unen, jossa yhtye oli levyttänyt Sap-nimisen EP-levyn. Yhtye päätti omien sanojensa mukaan olla ”leikkimättä kohtalon kanssa”, ja vuoden 1992 helmikuussa nimen Sap saanut EP näkikin päivänvalon. Sap ylitti kultalevyn rajan kahdessa viikossa. Kitaristi Jerry Cantrell kunnostautui EP:llä ensimmäisen kerran laulajana, sillä hän lauloi EP:n avausraidan ”Brother”. Myös Heart-yhtyeen Ann Wilson vieraili laulamassa EP:n kappaleissa ”Brother” ja ”Am I Inside”, ja kappaleessa ”Right Turn” puolestaan vierailivat Mudhoneyn Mark Arm ja Soundgardenin Chris Cornell.

Vuonna 1992 Alice in Chains esiintyi ”baariyhtyeenä” Cameron Crowen elokuvassa Singles. Yhtye levytti elokuvan soundtrackille erään tunnetuimmista kappaleistaan, ”Would?”, jonka musiikkivideo palkittiin vuonna 1993 MTV Video Music Award -palkinnolla.

Menestysalbumi Dirt (1992–1993) ja basistinvaihdosMuokkaa

 
Basisti Mike Inez on soittanut yhtyeessä vuodesta 1993 lähtien.

Vuoden 1992 maaliskuussa Alice in Chains kokoontui studioon tehdäkseen seuraavan studioalbuminsa. Yhtye oli kirjoittanut uutta materiaalia ollessaan kiertueella. Uudet kappaleet olivat tyyliltään Facelift-albumia synkempiä, ja kolmestatoista kappaleesta kuudessa käsiteltiin päihderiippuvuutta. Kitaristi Jerry Cantrell kuvaili yhtyeen tehneen ”paljon sieluntutkiskelua” kappaleita kirjoittaessaan, ja sanoi albumin sisältävän paljon ”rankkoja tunteita”.

Yhtyeen uusi albumi sai nimekseen Dirt, ja se julkaistiin 29. syyskuuta 1992. Albumi nousi Yhdysvalloissa Billboard 200 -albumilistan sijalle kuusi,[1] ja sitä on myyty Yhdysvalloissa nelinkertaisen platinalevyn verran, mikä tekee siitä yhtyeen parhaiten menestyneen albumin. Dirt keräsi positiivisia arvioita myös kriitikoilta, ja esimerkiksi AllMusicin kriitikko Steve Huey kutsui albumia ”valtavaksi artistilliseksi kannanotoksi” sekä yhtyeen tuotannon mestariteokseksi. Guitar Worldin Chris Gill kirjoitti albumin olevan ”valtava ja pahaenteinen, mutta myös aavemainen ja intiimi” sekä ”mahtavan synkkä ja raa'an rehellinen”.

Dirt-albumilta julkaistiin viisi singleä, ”Would?”, ”Them Bones”, ”Angry Chair”, ”Rooster” ja ”Down in a Hole”, jotka kaikki menestyivät hyvin ja nousivat Yhdysvalloissa singlelistoilla 30 parhaan joukkoon.[5] Itse albumi pysytteli Billboard 200 -albumilistalla lähes kahden vuoden ajan.[5] Alice in Chains soitti albumin tiimoilta Ozzy Osbournen lämmittelijänä tämän No More Tears -albumin kiertueella vuonna 1992. Laulaja Layne Staley loukkasi jalkansa mönkijäonnettomuudessa kesken kiertueen, ja joutui esiintymään osan kiertueesta pyörätuolissa istuen.[1]

Basisti Mike Starr jätti yhtyeen vuoden 1993 alussa.[1] Starr ilmoitti eronneensa yhtyeestä, koska halusi viettää enemmän aikaa perheensä kanssa ja jättää kiertämisen vähemmälle.[5] Kitaristi Jerry Cantrell sanoi eron syyn olleen Starrin uupumus,[1] ja Layne Staley kommentoi vuonna 1994 Rolling Stonen haastattelussa Starrin eron johtuneen näkemyseroista; muu yhtye ”halusi jatkaa tiivistä keikkailua ja lehdistöjuttuja, mutta Mike oli valmis lähtemään kotiin.” Vuosia myöhemmin Starr kertoi, että hän sai todellisuudessa potkut yhtyeestä huumeriippuvuutensa vuoksi.[1][5]

Alice in Chainsin uudeksi basistiksi pestatiin Mike Inez, joka oli soittanut aiemmin Ozzy Osbournen yhtyeessä ja johon yhtye oli tutustunut yhteisellä kiertueella.[5] Alun perin Inezin oli tarkoitus toimia Starrin tuurajana yhden, vuoden 1993 tammikuussa alkaneen Euroopan-kiertueen ajan, mutta hän jäikin yhtyeen basistiksi pysyvästi, kun Starr ei enää palannut takaisin.[5] Euroopan-kiertueella Alice in Chains konsertoi myös Suomessa, soittaen Helsingin Tavastia-klubilla helmikuussa 1993; kyseinen konsertti jäi yhtyeen ainoaksi Suomen-konsertiksi Layne Staleyn kanssa.[1]

Vuoden 1993 huhtikuussa yhtye nauhoitti elokuvan Last Action Hero soundtrackille kaksi uutta kappaletta, ”What the Hell Have I” ja ”A Little Bitter”. Vuoden 1993 kesällä yhtye päätti Dirt-albumia seuranneen kiertueensa keikkailuun Lollapalooza-festivaaleilla. Dirtiä seurannut kiertue jäi kuitenkin lopulta viimeiseksi kunnon kiertueeksi, jonka yhtye teki Layne Staleyn kanssa.[5]

EP-levy Jar of Flies ja ensimmäinen keikkatauko (1994–1995)Muokkaa

Vuoden 1994 tammikuussa Alice in Chains julkaisi akustista musiikkia sisältäneen EP-levyn Jar of Flies, joka oli syntynyt vuoden 1993 mittavan kiertuerupeaman seurauksena sen jälkeen, kun yhtye oli Layne Staleyn mukaan ”vain halunnut mennä muutamaksi päiväksi studioon akustisten kitaroiden kanssa ja katsoa, mitä tapahtuisi”. Staleyn mukaan yhtye ei ollut suunnitellut julkaisevansa tuolloin tekemäänsä musiikkia, mutta yhtyeen levy-yhtiö oli pitänyt kuulemastaan ja halunnut julkaista uudet kappaleet EP-levynä. Jar of Flies oli sekä ensimmäinen Alice in Chains -julkaisu että kaikkien aikojen ensimmäinen EP-levy, joka nousi Yhdysvalloissa Billboard 200 -albumilistan ykköseksi.[5]

Rolling Stonen kriitikko Paul Evans kehui Jar of Fliesin olevan ”synkän upea”, ja AllMusicin Steve Huey piti EP:tä ”samanaikaisesti hillityn hämmästyttävänä, tuskallisen upeana ja ahdistavan surumielisenä”. EP-levyn singlestä ”No Excuses” muodostui yhtyeen uran ensimmäinen listaykkönen Yhdysvalloissa Mainstream Rock -listalla. EP:n toinen single ”I Stay Away” nousi listan sijalle kymmenen, ja kolmas ja viimeinen single ”Don’t Follow” sijalle 25. Jar of Flies on ylittänyt Yhdysvalloissa kolminkertaisen platinalevyn rajan, ja se myi Yhdysvalloissa vuonna 1994 yli kaksi miljoonaa kappaletta. Se oli myös ehdokas kahteen Grammy-palkintoon.

Layne Staley hakeutui vuonna 1994 vieroitushoitoon päästäkseen irti heroiinista. Yhtyeen oli määrä soittaa vuoden 1994 kesällä Metallican, Suicidal Tendenciesin, Danzigin ja Fightin kanssa, sekä Woodstock-festivaaleilla. Staley kuitenkin retkahti heroiiniin uudelleen ennen kiertueen alkua, ja yhtyeen oli pakko perua kaikki vuoden 1994 kiertue- ja keikkasuunnitelmansa. Staleyn kunto oli niin huono, että Alice in Chains joutui jäämään puolen vuoden tauolle.[5] Rumpali Sean Kinney kommentoi myöhemmin vuonna 1996 Rolling Stonen haastattelussa, että jos yhtye olisi tuolloin jatkanut normaalia toimintaansa, se olisi hyvinkin saattanut tuhoutua tien päälle koko maailman katsellessa.[5]

KokoonpanoMuokkaa

Nykyinen kokoonpano

Entiset jäsenet
  • Layne Staley – laulu, rytmikitara (1987–2002; k. 2002)
  • Mike Starr – basso, taustalaulu (1987–1993; k. 2011)

AikajanaMuokkaa

DiskografiaMuokkaa

StudioalbumitMuokkaa

LivealbumitMuokkaa

Kokoelma-albumitMuokkaa

EP:tMuokkaa

DemotMuokkaa

  • Sweet Alice  (1989)

SingletMuokkaa

Alice in Chains SuomessaMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h Riikonen, Petteri: Alice in Chains -yhtyeen lehdistötilaisuudessa 1993 paloi tupakka ja uumoiltiin krapulaa yle.fi. 24.8.2018. Yleisradio. Viitattu 14.7.2020.
  2. a b c d Alice In Chains palaa esiintymislavoille mtvuutiset.fi. 28.2.2006. MTV Uutiset. Viitattu 14.7.2020.
  3. a b Siltanen, Vesa: ”Layne patisti minua laulamaan enemmän ja enemmän” – Jerry Cantrell kertoo, miten Alice In Chains kehittyi kahden laulajan bändiksi soundi.fi. 25.4.2017. Soundi. Viitattu 14.7.2020.
  4. Prato, Greg: Layne Staley – Biography & History allmusic.com. AllMusic. Viitattu 14.7.2020. (englanniksi)
  5. a b c d e f g h i j k l Väntänen, Ari: ”Minun piti soittaa vain yksi rundi, mutta tässä sitä ollaan vielä 25 vuotta myöhemmin” – laajassa haastattelussa Alice in Chainsin basisti Mike Inez inferno.fi. 24.12.2018. Inferno. Viitattu 14.7.2020.
  6. a b c d Alice in Chains Chart History billboard.com. Billboard. Viitattu 14.7.2020. (englanniksi)
  7. Huey, Steve: Man in the Box – Alice in Chains – Song Info allmusic.com. AllMusic. Viitattu 28.7.2020. (englanniksi)
  8. Alice in Chains Chart History, Billboard 200 billboard.com. Billboard. Viitattu 14.7.2020. (englanniksi)
  9. Huey, Steve: Facelift – Alice in Chains – Songs, Reviews, Credits AllMusic. Viitattu 28.7.2020. (englanniksi)
  10. a b Siltanen, Vesa: Alice in Chainsin Suomen-keikkojen aikataulut ja lämmittelijät julki Inferno. 10.6.2019. Viitattu 1.7.2019.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Alice in Chains.