Wikipedia

Iggy Pop

yhdysvaltalainen rocklaulaja
2 muutosta tässä versiossa odottaa arviointia (ohje). Sivun vakaa versio on katsottu 16. maaliskuuta 2025.

Iggy Pop, oikealta nimeltään James Newell Osterberg, Jr., (s. 21. huhtikuuta 1947 Muskegon, Michigan) on yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä ja näyttelijä.

Iggy Pop
Iggy Pop
Iggy Pop
Henkilötiedot
Koko nimi James Newell Osterberg, Jr.
Syntynyt21. huhtikuuta 1947 (ikä 77)
Muskegon, Michigan, Yhdysvallat
Ammatti laulaja-lauluntekijä, muusikko, näyttelijä, radiojuontaja
Muusikko
Taiteilijanimi Iggy PopView and modify data on Wikidata
Laulukielet englanti, ranska,
Aktiivisena 1960–
Tyylilajit punkrock, protopunk, hard rock, blues, garage rock, glam rock, jazz
Soittimet kitara, koskettimet, rummut
Yhtyeet The Stooges
Levy-yhtiöt Virgin, RCA, Elektra, A&M
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Palkinnot

Polar Music Prize, Grammy Award

Aiheesta muualla
Kotisivut

Iggy Popia kutsutaan mediassa usein punkin kummisedäksi. Hänen johtamansa protopunk-yhtyeen The Stoogesin kolmea albumia The Stooges (1969), Fun House (1970) ja Raw Power (1973) pidetään merkittävinä punkin kehitykselle. The Stoogesin lisäksi Iggy on menestynyt myös soolourallaan, joka on ollut musiikillisesti monipuolinen. Hän on levyttänyt urallaan useita erilaisia musiikkityylejä. Hänen kaksi ensimmäistä sooloalbumiaan, The Idiot (1977) ja Lust for Life (1977) vaikuttivat suuresti post-punkin kehitykseen.[1]

Vuonna 2010 Iggy Pop valittiin yhdessä The Stooges -yhtyeen kanssa Rock & Roll Hall of Fameen.[2] Vuonna 2020 hänet palkittiin elämäntyöstään Grammy-palkinnolla,[3] ja vuonna 2022 hänelle myönnettiin Polar-palkinto. [4]

Varhaiset vaiheet

muokkaa

James Newell Osterberg syntyi 21. huhtikuuta 1947 Muskegonissa Michiganissa. Hän kasvoi vanhempiensa kanssa asuntovaunualueella lähellä Ann Arboria, sen naapurikaupungissa Ypsilantissa.[2] Äitinsä Louella Osterbergin (o.s. Christensen) puolelta Iggy Pop on norjalaista ja tanskalaista syntyperää, ja isänsä puolelta hänellä on sekä irlantilaisia että englantilaisia sukujuuria. Hänen isänsä oli adoptoitu amerikanruotsalaiseen perheeseen, mistä juontaa sukunimi Osterberg (alun perin Österberg).[1]

Iggy Pop innostui rock-musiikista jo varhaisessa iässä. Hän piti erityisesti englantilaisista rock-yhtyeistä kuten The Beatles, The Kinks, ja Rolling Stones, joiden kautta hän löysi myös bluesin. Hän perusti samantyylisen yhtyeen The Iguanasin 1960-luvun alussa[2] ja ryhtyi rumpaliksi. Häntä alettiin kutsua Iggyksi yhtyeensä nimen mukaan.[5] Keväällä 1965 The Iguanas -yhtye julkaisi singlen ”Mona”, joka on Iggy Popin ensimmäinen virallinen levytys.[6] The Iguanasin hajottua Iggy liittyi rumpaliksi The Prime Movers -yhtyeeseen. Valmistuttuaan lukiosta vuonna 1965 hän opiskeli antropologiaa Michiganin yliopistossa,[1] kunnes lopetti opiskelut kesken ja muutti Chicagoon The Prime Movers -yhtyeen kanssa.[2] Siellä hän otti soittotunteja Paul Butterfield Blues Bandin rumpalilta Sam Laylta. Iggy Pop ihaili kovasti näkemiään blues-muusikoita mutta katsoi lopulta, että olisi vain naurettavaa, jos hän yrittäisi kopioida näiden omaleimaista tyyliä.[1]

 
The Prime Movers -yhtye, jossa Iggy Pop soitti rumpuja.

Palattuaan takaisin Ann Arboriin hän päätti perustaa oman yhtyeen, kokeellisen rockbändin. Tällä kertaa Iggy jätti rummut taakseen ja ryhtyi yhtyeensä laulajaksi. Iggy Popin huomiota herättävä esiintyminen laulajana sai inspiraationsa, kun hän näki The Doors -yhtyeen laulajan Jim Morrisonin Ann Arborissa vuonna 1967.[1] Samana vuonna hän yhdisti voimansa vanhan lukiotuttavansa, kitaristi Ron Ashetonin kanssa, joka toi mukanaan rumpaliveljensä Scott Ashetonin sekä basisti Dave Alexanderin. Näin syntyi The Psychedelic Stooges.[1] Sen ensimmäinen esiintyminen oli vuonna 1968 Detroitin Grande Ballroomissa.[5] Alkuaikoina yhtye kokeili ensin epätavanomaisia soittimia, kuten tyhjiä öljytynnyreitä, ennen kuin siirtyi perinteisempiin instrumentteihin – The Psychedelic Stooges nousi pian paikalliseksi sensaatioksi. Saatuaan vuonna 1968 levytyssopimuksen Elektra Recordsilta se lyhensi nimensä muotoon The Stooges.[2]

The Stooges

muokkaa

Pääartikkeli: The Stooges

The Stooges kiersi keskilännen klubeja väsymättä ja sai mainetta villeistä, primitiivisistä esityksistään, joita monet pitivät myös vastenmielisinä. Erityisesti Iggyn lavakäytös herätti huomiota – Häntä pidetään yleensä ensimmäisenä artistina, joka harjoitti stage divingia. Stage divingissä artisti hyppää lavalta yleisön päälle ja yleisö ottaa hänet käsillään vastaan.[7] Iggy Popin muita lavatempauksia oli muun muassa lasinsirujen päällä kieriskely sekä sukupuolielimensä näyttäminen yleisölle.[1][8] The Stooges oli uransa alkuaikoina enemmän pahamaineinen kuin kuuluisa. Siitä huolimatta bändi sai vuonna 1968 levytyssopimuksen Elektra Recordsilta, kun levy-yhtiön kykyjenetsijä Danny Fields tuli Detroitiin katsomaan MC5-yhtyettä ja päätyi kiinnittämään myös sen lämmittelijän The Stoogesin.[8]

The Stooges ja Fun House

muokkaa

John Calen tuottama The Stoogesin debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1969. Vaikka The Stooges -niminen albumi sai jonkin verran huomiota underground-lehdistössä, se ei juuri myynyt.[1] Albumi sisältää kuitenkin Iggy Popin uran tunnetuimpia kappaleita, kuten punkrockin klassikoksi nousseet ”I Wanna Be Your Dog”-, ”No Fun”- ja ”1969” -kappaleet.[8] Yhtyeen toisen albumin Fun Housen nauhoitusten aikana bändin jäsenet tutustuivat heroiiniin, ja se alkoi nopeasti vaatia veronsa. Vuonna 1970 ilmestynyt Fun House sai julkaisunsa aikaan lähinnä negatiivisia arvioita, mutta nyt sitä pidetään yleisesti yhtenä rockin mestariteoksista.[8][1] Yhtyeen ura ajautui kuitenkin vaikeuksiin pian Fun Housen julkaisun jälkeen.[1]

Manageri Danny Fields hylkäsi yhtyeen väsyttyään jatkuvaan sekoiluun ja asioiden selvittelyyn. Lisäksi yhtyeen majatalo oli purkutuomion alla, rahaa ei tullut mistään ja yhtye kolaroi pakettiautonsa siltaan.[1] Noihin aikoihin Iggy myöskin väärensi shekkejä, mutta hänen vanhempansa korvasivat summan poikansa jäätyä kiinni. Pian Fun House -levyn ilmestymisen jälkeen Iggy erotti alkoholisoituneen basistin Dave Alexanderin.[1]

Vuoteen 1971 mennessä kokaiinin ja heroiinin kasvava käyttö aiheuttivat erimielisyyksiä bändin jäsenten kesken[5] Elektra Records pudotti The Stoogesin rosteristaan. Iggy Popin jatkuvat hengenvaaralliset lavatemput ja huumeidenkäyttö huolestuttivat myös levy-yhtiötä, jonka päätös jättää yhtye johti alkuperäisen The Stoogesin hajoamiseen samana vuonna.[2] Yksi kokoonpanon viimeisistä keikoista oli New Yorkissa, Ungano's-klubilla ja se julkaistiin vuonna 2010 livealbumina Have Some Fun: Live at Ungano's.

Raw Power ja Kill City

muokkaa

David Bowie etsi Iggy Popin käsiinsä ja suostutteli laulajan käynnistämään uransa uudelleen. Iggy Pop solmi pian sopimuksen David Bowien managerin Tony DeFriesin johtaman Mainman-managerointiyhtiön kanssa ja muutti Englantiin.[1][2] Bowie ja DeFries auttoivat Iggyä saamaan levytyssopimuksen Clive Davisin johtamalta Columbia Recordsilta.[5] Iggy kasasi The Stoogesin uudelleen ja palkkasi James Williamsonin kitaraan. Alkuperäinen kitaristi Ron Ashetonin siirtyi basistiksi. Tuloksena syntyi jälleen yksi punk-klassikko, raivokkaan räjähtävä Raw Power -albumi (1973).[2] Levyn tuotti Iggy Pop itse, ja sen miksasi David Bowie.[1]

Vuoteen 1974 mennessä Pop ja suurin osa Stoogesista oli jälleen syvällä huumeiden maailmassa, ja bändin hiipuessa kohti unohdusta se hajosi.[2] Sekasortoinen jäähyväiskonsertti Detroitissa äänitettiin ja julkaistiin myöhemmin Metallic K.O. -albumina vuonna 1976.[1] Vietettyään lyhyen ajan kodittomana Hollywoodin kaduilla Iggy Pop kirjautui katkaisuhoitoon Los Angelesissa[1]. Samaan aikaan Pop kirjoitti uusia kappaleita ja äänitti niistä demoja Stooges-kitaristi James Williamsonin kanssa, mutta kun yksikään levy-yhtiö ei osoittanut kiinnostusta, kaksikko erosi omille teilleen. Näiden sessioiden valmiit demot julkaistiin myöhemmin Kill City -albumina vuonna 1977.[2]

Iggy Popin sooloura

muokkaa
 
Iggy Pop

Berliini-vuodet (1976–1979)

muokkaa

Los Angelesissa vietetyn katkaisuhoidon aikana Iggy Popia tuli tapaamaan jälleen vanha ystävä David Bowie, jonka ura oli yhä kovassa nousussa. Bowie tarjosi Iggylle mahdollisuuden lähteä mukaan hänen Station to Station -kiertueelleen, ja kaksikon yhteistyö sujui niin hyvin, että he muuttivat yhdessä Berliiniin asumaan loppuvuodesta 1976.[1] Tänä aikana Bowie auttoi Iggy Popia saamaan soolosopimuksen RCA-levy-yhtiöltä.[2] Bowie oli alkanut kiinnostua eurooppalaisesta elektronisesta rockista, ja hän kuunteli yhtyeitä, kuten Kraftwerk, Can ja Neu, ja myönsi myöhemmin käyttäneensä Popia eräänlaisena musiikillisena koekaniinina Iggy Popin sooloalbumilla The Idiot (1977).[9]

The Idiot ja sitä seurannut Lust for Life äänitettiin Berliinin Hansa-studioilla.[1] Iggy Pop lauloi taustoja myös David Bowien albumilla Low.[1] Berliinin-kauden albumit muodostuivat Iggyn kaupallisesti ja kriittisesti menestyneimmiksi albumeiksi. Etenkin The Idiot -albumia on pidetty merkittävänä innoittajana useille post-punk-, elektronisille ja industrial-artisteille, kuten Depeche Modelle, Sisters of Mercylle, Nine Inch Nailsille ja Joy Divisionille.[9] 1970-luvun lopulla punkin nousu nosti soolouralle siirtyneen Iggy Popin kansainväliseen rocktähteyteen.[2] David Bowie liittyi Iggyn Yhdysvaltain ja Euroopan kiertueelle kosketinsoittajaksi, ja kiertueelta julkaistiin livealbumi TV Eye (1977). Kiertue oli menestys, ja etenkin Isossa-Britanniassa Iggy Popista oli tullut uuden punk-sukupolven ikoninen hahmo.[2] Monet englantilaiset punk-yhtyeet alkoivat levyttää cover-versioita hänen kappaleistaan.

Iggy Pop teki vuonna 1978 Euroopan kiertueen Sonic’s Rendezvous Bandin tukemana markkinoidakseen T.V. Eye -albumia.[10] Hän esiintyi tuolloin myös ensimmäistä kertaa Suomessa. Saatuaan uuden levytyssopimuksen Arista Recordsin kanssa Iggy yhdisti jälleen voimansa Stooges-kitaristi James Williamsonin kanssa, ja he tekivät yhdessä Iggy Popin sooloalbumin New Values vuonna 1979.[2] Kappaleet ”Five Foot One” ja ”I’m Bored” julkaistiin myös singleinä, ja niistä tehtiin musiikkivideot.[1]. New Values albumi ylsi sijalle 180 Billboardin Top Album -listalla.[10]

Uran vaikeat vuodet (1980-1984)

muokkaa
 
Iggy Pop vuonna 1980. Hänet tunnetaan tavastaan esiintyä paidattomana.

Iggy Pop sai soolouransa alussa paljon huomiota ja ylistäviä arvioita, mutta suosio alkoi hitaasti hiipua. 1980-luvusta tuli Iggy Popin uran vaikein aikakausi, mikä johtui suurelta osin hänen alkoholi- ja huumeongelmastaan. Iggyn seuraavat julkaisut Soldier (1980) ja Party (1981) olivat kaupallisesti epäonnistuneita, ja monet pitivät niitä pettymyksinä.[1] Levyt myivät kehnosti, ja Iggy Pop elätti itseään lähinnä keikkailemalla. Hän solmi uuden sopimuksen Blondie-yhtyeen kitaristin Chris Steinin johtaman Animal Recordsin kanssa ja julkaisi Zombie Birdhouse -albumin vuonna 1982.[11] Kokeellinen albumi oli hänen uransa epäkaupallisin teos, eikä se myynyt hyvin.[12]

Vuonna 1982 julkaistiin myös I Need More -kirja, joka koostui toimittaja Anne Wehnerin tekemistä Iggy Pop -haastatteluista. Kirjan saatesanat kirjoitti kuvataiteilija Andy Warhol.[1] Iggy Pop oli tuolloin taloudellisissa vaikeuksissa ja asui kurjassa hotellihuoneessa New Yorkin Times Squaren lähellä.[11] Iggy alkoi jälleen vajota yhä syvemmin huumeisiin, kunnes hän vetäytyi pois parrasvaloista selvittämään elämäänsä.[2] Zombie Birdhouse oli Popin viimeinen albumi seuraavaan neljään vuoteen, vaikka lukuisia Stoogesin live-bootlegeja alkoi ilmestyä tämän tauon aikana.[11]

Vuonna 1983 David Bowie julkaisi Lets Dance -albumin, jolta lohkaistu ”China Girl” -single oli kaupallinen menestys.[13] Kyseessä oli cover-versio Iggy Popin The Idiot -albumilla olleesta kappaleesta, ja Bowien version menestys toi huomattavia tekijänoikeus tuloja Iggylle.[1] ”China Girl” -kappaleen myynti antoi taloudellista turvaa Popille ja samalla innoitti häntä vakiinnuttamaan suhteensa pitkäaikaisen tyttöystävänsä Suchi Asanon kanssa. Vuonna 1984 Iggy meni naimisiin japanilaisen Suchin kanssa, jonka rohkaisemana hän aloitti katkaisuhoidon ja pääsi eroon huumeista.[1][10]

Iggy Popin paluu suosion huipulle

muokkaa

Iggy Popin paluu julkisuuteen alkoi yhteistyöllä entisen Sex Pistols -kitaristin Steve Jonesin kanssa. He ryhtyivät kirjoittamaan kappaleita yhdessä ja tekivät vuonna 1984 tunnussävelen Alex Coxin ohjaamaan elokuvaan Repo Man.[14] Samana vuonna Iggy lauloi taustoja David Bowien sooloalbumilla Tonight. Bowien albumilla oli useita Iggyn ja David Bowien yhteistyönä syntyneitä kappaleita sekä Bowien cover-versio Iggy Popin ja James Williamsonin kirjoittamasta kappaleesta ”Don't Look Down”.[1][10]

Vuonna 1986 David Bowie tuotti Iggyn kaupallisen pop-albumin Blah Blah Blah. Kitaraa albumilla soitti jälleen Steve Jones. Levy sisälsi Iggy Popin ensimmäisen Yhdysvalloissa listoille nousseen hitin ”Real Wild Child.” Blah Blah Blah sai hyvän vastaanoton kriitikoilta, ja se menestyi kaupallisesti, mutta levyn radioystävällinen soundi vieroitti osan Stoogesin vanhoista faneista, jotka odottivat Iggy Popin julkaisevan punk rockia.[1] Iggy onkin myöhemmin kritisoinut mediassa albumin olleen enemmän Bowien levy kuin hänen.[12] Blah Blah Blah nousi kuitenkin sijalle 75 Billboard Top 200 Albums -listalla, mikä oli hänen suurin menestyksensä sitten The Idiot -albumin vuonna 1976.[10]

Vuonna 1988 julkaistiin Iggy Popin seuraava albumi Instinct, joka sisälsi aggressiivista hard rockia. Levyn tuotti Bill Laswell, ja albumin kitarat soitti Steve Jones. Levyltä julkaistiin singlenä kappaleet ”High on You” ja ”Cold Metal”, joista jälkimmäinen sai Grammy-ehdokkuuden "paras hard rock, heavy metal-kappale" -kategoriassa.[2] Iggy vieraili samoihin aikoihin myös japanilaisen Ryuichi Sakamoton albumilla Neo Geo, kappaleessa "Risky". Neo Geon oli tuottanut myös Instinct levyn tuottaja Bill Laswell.[15] Instinctin julkaisun jälkeen Iggy lähti maailmankiertueelle. Kiertueella kitaristina soitti suomalainen, Andy McCoy.[1]

Aivan kuten 1970-luvun puolivälissä, jolloin Popia ihailivat lukuisat nousevat punk-artistit, historia toisti itseään 1990-luvun alussa, kun Yhdysvaltojen Seattlesta nousi esiin Stoogesin perintöä vaalivia yhtyeitä, kuten Nirvana, Mudhoney ja Soundgarden. Samoihin aikoihin monet artistit alkoivat tehdä omia versioitaan Iggy Popin kirjoittamista kappaleista – näihin kuuluivat muun muassa Slayer, Duran Duran, Red Hot Chili Peppers, Guns N’ Roses, R.E.M. ja jopa Tom Jones.[1]

Brick by Brick, American Ceasar, Naughty Little Doggie

muokkaa

Vuonna 1990 ilmestyneellä Brick by Brick -albumilla tuottajana toimi Don Was ja mukana oli Guns N’ Roses -yhtyeen kitaristi Slash ja basisti Duff McKagan. Albumi oli Popin ensimmäinen levytys Virgin Recordsille. Levy toi hänelle ensimmäisen kultalevyn Yhdysvalloissa.[2] ”Candy”-single nousi myyntilistojen sijalle 28.[16] Kappale oli duetto B-52’s-yhtyeen laulajan Kate Piersonin kanssa.[2] Brick by Brick -albumin kappaleista ”Candy”, ”Butt Town” ja ”Home” sekä ”Living On The Edge of The Night” tehtiin musiikkivideot.[17]

Samana vuonna Iggy Pop osallistui Blondie-yhtyeen laulajan Debbie Harryn kanssa hyväntekeväisyyskampanjaan Red Hot & Blue, jossa kerättiin rahaa AIDS ja HIV tutkimukseen. Iggy ja Debbie tekivät kampanjaa varten hyväntekeväisyys-singlen, punk version Cole Porterin säveltämästä, Frank Sinatran ja Bing Crosbyn yhdessä esittämästä kappaleesta "Well, Did You Ever." Kappaleen musiikkivideon ohjasi elokuvaohjaaja Alex Cox.[18]

Iggy Popin seuraava sooloalbumi American Ceasar (1993) oli yhdistelmä aggressiivista punk rockia ja akustisia kappaleita. Kappaleilla, kuten ”Plastic and Concrete” ja ”Wild America” sekä ”Perforation Problems” (joka kertoo heroiinin käytön lopettamisesta), Pop tarjosi kuulijoille kuvia Yhdysvaltojen karummasta puolesta.[11] Steve Jonesin kanssa kirjoitetusta ”Beside You” -kappaleesta,[19] sekä ”Wild America” -kappaleesta tehtiin musiikkivideot.

Vuonna 1996 Pop yritti jälleen tavoittaa Stoogesin raakaa protopunk-soundia albumilla Naughty Little Doggie.[1] Samana vuonna hän sai yllättävän hittibiisin, kun lähes 20 vuotta vanha ”Lust for Life” -kappaleensa nousi uudestaan suosioon Trainspotting-elokuvan ansiosta.[2]

Avenue B ja Beat Em Up

muokkaa

!990-luvun lopulla Iggy Pop työskenteli myös elokuvamusiikin parissa. Vuonna 1997 julkaistiin Johnny Deppin elokuva Soturi (the Brave), jonka musiikin Iggy Pop oli säveltänyt.[1] Osa elokuvan kappaleista päätyi myös Iggyn seuraavalle sooloalbumille Avenue B (1999). Albumin tuotti Don Was, ja levy oli suurelta osaltaan rauhallinen ja akustinen.[2] Levyn kappaleisiin vaikutti suuresti Iggyn avioero vaimostaan Suchi Asanosta. Iggy Pop laulaa albumilla viidenkympin kriisistään ja kuvailee eron jälkeistä yksinäisyyttään.[20][1] Albumin nimi Avenue B tuli Suchin ja Iggyn yhteisen New Yorkin asunnon osoitteesta. Iggy on kuvaillut Avenue B -albumia todella henkilökohtaiseksi kuvaukseksi hänen yksityiselämästään.[1] Levyn rauhallinen musiikillinen tyyli jäi kuitenkin vain väliaikaiseksi, kuten hänen seuraava aggressiivinen heavy rock -albuminsa Beat Em Up (2001) osoitti.[2][21]

Beat Em Up -albumin tuotti Iggy Pop itse. Levyllä kitaraa soittivat Glen Danzigin johtaman Samhain-yhtyeen kitaristi Pete ”Damien” Marshall sekä Whitey Kirst, joka osallistui myös kappaleiden säveltämiseen.[1] Levy julkaistiin 18. kesäkuuta 2001, ja se omistettiin levyn basistille Lloyd Mooseman Robertsille, joka murhattiin 22. helmikuuta 2001 katujengien välisessä drive-by-ampumisessa pian levyn äänitysten jälkeen. Lloyd Mooseman kuului Crips-katujengiin.[22] Hänet tunnettiin parhaiten Body Count -yhtyeen basistina. [1]

The Stoogesin paluu

muokkaa
 
Iggy Pop vuonna 2006.

Hylättyään aiemmin 1990-luvun lopulla lupaamansa Stoogesin paluun Iggy Pop lunasti vihdoin lupauksensa vuonna 2003. Hän otti studioon mukaansa Ron ja Scott Ashetonin, ja kolmikko kirjoitti sekä äänitti neljä kappaletta Iggy Popin sooloalbumille Skull Ring (2003). Albumilla vieraili myös Sum 41, Green Day ja Peaches. Tämän jälkeen uudelleen koottu The Stooges lähti lyhyelle mutta riehakkaasti vastaanotetulle kiertueelle, jolla basistina oli Minutemen-yhtyeen Mike Watt. Kiertueella soitettiin lähinnä Stoogesin kahden ensimmäisen albumin kappaleita.[2]

Vuonna 2004 Iggy esiintyi Tom Waitsin kanssa Jim Jarmuschin elokuvassa Coffee and Cigarettes.[2] Vuonna 2005 ilmestyi Iggy Popin koko uraa kattava kokoelma A Million in Prizes: The Anthology.[2] Vuonna 2007 The Stooges julkaisi uuden studioalbumin The Weirdness. Albumin tuotti Steve Albini. Levyä pidettiin yleisesti pettymyksenä mediassa.[1][10] Maaliskuun 10. päivänä 2008 Pop esiintyi Madonnan Rock and Roll Hall of Fame -juhlaseremoniassa Waldorf Astoria -hotellissa New Yorkissa. Yhdessä The Stoogesin kanssa hän esitti riehakkaat punk-versiot kahdesta Madonnan hitistä, ”Burning Up” ja ”Ray of Light”. Kitaristi Ron Ashetonin mukaan Madonna pyysi henkilökohtaisesti The Stoogesia esiintymään.[10]

Kitaristi Ron Asheton sai sydänkohtauksen ja kuoli tammikuussa 2009. Toukokuussa 2009 Iggy ilmoitti jatkavansa Stoogesia Raw Power -aikakauden kitaristin James Williamsonin kanssa. Uusi kokoonpano debytoi marraskuussa 2009,[8] ja vuonna 2010 The Stooges valittiin Rock & Roll Hall of Fameen.[2]

Preliminaires ja Apres

muokkaa
 
Iggy Pop vuonna 2011

The Stooges -kiireistä huolimatta Pop julkaisi toukokuussa 2009 uuden sooloalbumin Preliminaires, joka sai inspiraationsa jazzmusiikista ja eurooppalaisesta popista.[2] Albumi sai innoitusta myös ranskalaiselta kirjailijalta Michel Houellebecqilta, jonka kirja Mahdollinen saari oli tehnyt Iggy Popiin suuren vaikutuksen. Preliminaires-levyä on luonnehdittu Iggy Popin uran rauhallisimmaksi albumiksi. Levyn tuotti Hal Cragin.

Albumi sai jatko-osan, kun Iggy ja Hal Cragin päättivät tehdä yhdessä vielä toisen levyn, vuonna 2012 julkaistun cover-albumin Apres, jolla Iggy tulkitsi esimerkiksi Serge Gainsbourgin, Cole Porterin ja Beatlesin musiikkia.[2] Iggy lauloi osan kappaleista ranskaksi.[23] Levy sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta levyä kehuttiin tunnettujen muusikoiden keskuudessa. Kun toimittaja Bill Flanagan haastatteli Bob Dylania vuonna 2017 ja kysyi tämän suosikkilevyjä, Dylan mainitsi suosikikseen Iggy Popin Apres-albumin.[24]

Ready to Die

muokkaa

Huhtikuussa 2013 The Stooges julkaisi James Williamsonin tuottaman Ready to Die -albumin.[2] Scott Asheton joutui kuitenkin vetäytymään kiertueelta terveysongelmien vuoksi, ja hän kuoli sydänkohtaukseen 15. maaliskuuta 2014. Seuraavan kerran, kun Iggy Pop suuntasi Yhdysvaltoihin kiertueelle vuonna 2015, hän oli sooloartistina ja esiintyi uuden taustayhtyeen kanssa. Kesäkuussa 2016 James Williamson ilmoitti The Stoogesin lopettaneen toimintansa.

Iggy Popin myöhempi ura

muokkaa

Post Pop Depression

muokkaa

Tammikuussa 2016 Iggy Pop ja Queens of the Stone Age -yhtyeen johtohahmo Josh Homme yllättivät fanit ilmoittamalla, että he olivat kirjoittaneet albumin yhdessä The Dead Weather -yhtyeen kitaristin Dean Fertitan ja Arctic Monkeys -yhtyeen rumpalin Matt Heldersin avustuksella. Albumi Post Pop Depression äänitettiin salaa ja rahoitettiin täysin itsenäisesti. Se sisälsi singlet ”Gardenia”, ”American Valhalla” ja ”Sunday” ja kiertueen. Albumia verrattiin usein mediassa Iggy Popin kahteen ensimmäiseen sooloalbumiin David Bowien kanssa, ja se sai Grammy-ehdokkuuden parhaan albumin kategoriassa.[2] Vuonna 2017 Iggy Pop teki myös Gold-elokuvan tunnussävelmän.[25]

Free

muokkaa

Iggyn seuraava sooloprojekti vei hänet pois punk rockista. Vuonna 2019 julkaistu Free oli kokeellinen albumi, joka sisälsi jatsia, ambient-kitaraa, runojen lausuntaa, kuten musiikillisen sovituksen Dylan Thomasin runosta ”Do Not Go Gentle Into That Good Night”.[2] Free-albumilla Iggyn keskeisiä yhteistyökumppaneita olivat jazz-muusikko, trumpetisti Leron Thomas, joka myös tuotti albumin, sekä ambient-kitaristi Sarah Lipstate.[26] Vuonna 2022 Iggy teki yhteistyötä Catherine Graindorgen kanssa ja julkaisi neljän kappaleen The Dictator -EP:n, Levyn nimikappaleesta tehtiin myös musiikkivideo.[2]

Every Loser

muokkaa

Vuonna 2023 Iggy julkaisi uuden sooloalbumin Every Loser. Levyn tuotti Andrew Watt, ja albumi on klassinen punk-levy. Every Loserilla taustatukea antoi supertähtien kokoonpano: Foo Fighters -yhtyeen rumpali Taylor Hawkins, Red Hot Chili Peppersin rumpali Chad Smith, kitaristit Josh Klinghoffer sekä Pearl Jam -yhtyeen Stone Gossard ja Guns N’ Rosesin basisti Duff McKagan.[27] Vuonna 2024 Iggy Pop julkaisi virallisen live-albumin Live At Montreux Jazz Festival 2023. Levy äänitettiin Stravinski-auditoriolla 6. heinäkuuta 2023, ja siinä Iggy esittää kappaleita koko uransa varrelta (Stooges ja soolotuotanto) seitsenhenkisen bändin kanssa.[28]

Iggy Pop juontaa BBC:n radio-ohjelmaa nimeltä Iggy Confidential.[5]

Näyttelijänä

muokkaa

Iggy Pop on luonut uraa myös näyttelijänä.[29] Hänen ensimmäinen roolityönsä oli vuonna 1969 François de Menilin ohjaamassa lyhytelokuvassa Evening Of Light, jossa hän esiintyi Nicon kanssa.[30] 1990-luvulla hän sai rooleja elokuvissa Cry Baby, Dead Man ja The Crow II: City of Angels. Lisäksi hän esiintyi TV-sarjassa The Adventures of Pete & Pete.[2]

Vuonna 2016 Iggy Pop esitti miespääosan rikoselokuvassa Blood Orange. Elokuvan ohjasi Toby Tobias.[31] Blood Orange sai hyviä arvosteluja muttei menestynyt kaupallisesti.[32]

Yksityiselämä

muokkaa

Perhe

muokkaa
 
Iggy Pop

Iggy Pop on ollut naimisissa kolmesti: Hän meni naimisiin Wendy Weissbergin kanssa vuonna 1968, mutta he erosivat marraskuussa 1969.[33] Vuonna 1984 Iggy meni naimisiin japanilaisen Suchi Asanon kanssa, ja he erosivat vuonna 1999.[11] Iggy Pop ja Nina Alu menivät naimisiin marraskuussa 2008.[33][34] Pariskunta asuu Miamissa Key Biscaynen lähellä Floridassa.[5] Iggy Popilla on poika, Eric Benson, joka syntyi vuonna 1970 lyhyestä suhteesta Paulette Bensonin kanssa[1][35]

Maailmankatsomus

muokkaa

Iggy Pop on poliittisesti sitoutumaton, mutta hän ihaili nuorena Yhdysvaltain presidenttiä John F. Kennedyä ja haaveili urasta politiikkona.[1] Presidentti Kennedyn salamurha muutti hänen näkemyksensä politiikasta. Hän kertoi BBC:n Newsnight-ohjelmassa: ”Halusin olla poliitikko – kunnes JFK ammuttiin. En luopunut haaveista siksi, että hänet ammuttiin, vaan siksi, että yhtäkkiä tilalle tulivat Nixon, Hubert Humphrey ja Lyndon B. Johnson. Lapsikin ymmärtää heidät nähdessään, että, "nuo ihmiset eivät ole terveitä”.'[36]

Vuonna 2022, Iggy Pop perui kaikki esiintymisensä Venäjällä protestina Venäjän aloittamalle Ukrainan sodalle.[37]

Iggy Pop tunnetaan eläinrakkaana ihmisenä. Hän on ottanut kantaa eläinten oikeuksien puolesta. Hän on eläinten oikeuksia ajavan PETA-järjestön aktiivi.[38] [39][40]

Iggy Pop Suomessa

muokkaa

Iggy Pop on esiintynyt useasti Suomessa, ensimmäisen kerran Kulttuuritalolla toukokuussa 1978[41] ja kahdesti Provinssirockissa, ensin vuonna 1987 ja uudelleen vuonna 1996. The Stooges -yhtyeen kanssa hän esiintyi ensimmäisen kerran Suomessa 8. kesäkuuta 2006 Tampereella Sauna Open Air -festivaaleilla ja seuraavan kerran 9. syyskuuta 2007 Helsingin Jäähallissa, 26. heinäkuuta 2008 Seinäjoella ja Porin Sonispheressä kesällä 2010 ja vielä Helsingin Flow-festivaalilla elokuussa 2016. Viimeinen esiintyminen on tapahtunut Kulttuuritalolla Helsingissä 12.06.2022.

Populaarikulttuurissa

muokkaa

Vaikka Iggy Pop ei itse ollut mukana, vuoden 1998 elokuvan Velvet Goldmine sanottiin pohjautuvan Bowien ja Popin ystävyyteen 1970-luvun alussa. Ewan McGregorin esittämä hahmo Curt Wild lauloi elokuvassa The Stoogesin kappaleita.[2]

Randal Millerin ohjaamassa komediaelokuvassa CBGB's, Foo FIghters yhtyeen rumpali Taylor Hawkins esittää Iggy Popia[42]

Nirvana-yhtyeen laulaja Kurt Cobain listasi Iggy & The Stoogesin Raw Power albumin listallaan "50 suosikki albumia" sijalle 1, kirjassa Kurt Cobain: Journals (Kurt Cobain: Päiväkirjat).[43]

Diskografia

muokkaa

The Stooges

muokkaa

Studioalbumit

muokkaa

Livealbumit

muokkaa

Sooloura

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak Trynka, Paul: Iggy Pop, Open Up And Bleed. Sphere, 2007.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag Deming, Mark: Iggy Pop Songs, Albums, Reviews, Bio & More | ... AllMusic. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  3. ↑ Paul Grein: Iggy Pop, Public Enemy & More to Receive 2020 Lifetime Achievement Awards From the Recording Academy Billboard. 19.12.2019. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  4. ↑ Iggy Popille myönnettiin "musiikin Nobel-palkinto" - "Tämä on kunnia" Soundi.fi. Viitattu 26.2.2025.
  5. ↑ a b c d e f Pop, Iggy | Detroit Historical Society detroithistorical.org. Viitattu 24.2.2025.
  6. ↑ Ankenny, Jason: The Iguanas Songs, Albums, Reviews, Bio & More... AllMusic. Viitattu 26.2.2025. (englanniksi)
  7. ↑ Rolling Stone: 20 Wildest Iggy Pop Moments Rolling Stone. 21.4.2021. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  8. ↑ a b c d e Erlewine, Stephen Thomas: The Stooges Songs, Albums, Reviews, Bio & More... All Music. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  9. ↑ a b Clash Magazine Music News, Reviews & Interviews: Classic Albums: Iggy Pop - The Idiot Clash Magazine Music News, Reviews & Interviews. 16.3.2012. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  10. ↑ a b c d e f g IGGY POP michiganrockandrolllegends.com. Viitattu 14.3.2025.
  11. ↑ a b c d e Iggy Pop Biography musicianguide.com. Viitattu 24.2.2025.
  12. ↑ a b Trynka, Paul: Open Up And Bleed, Iggy Pop. Sphere, 2007. ISBN 978-0-7515-3810-6
  13. ↑ Robin Denselow: David Bowie: Let’s Dance reviewed – archive, 1983 The Guardian. 14.4.2023. Viitattu 1.3.2025. (englanniksi)
  14. ↑ Iggy Pop Talks Repo Man The Criterion Collection. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  15. ↑ ”Neo Geo - Ryuichi Sakamoto | Album | AllMusic”. en
  16. ↑ Iggy Pop | Biography, Music & News Billboard. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  17. ↑ Paul Evans: Brick By Brick Rolling Stone. 9.8.1990. Viitattu 14.3.2025. (englanniksi)
  18. ↑ Karen Strike: Did You Evah : Debbie Harry and Iggy Pop Sing Cole Porter (1990) Flashbak. 8.7.2019. Viitattu 23.3.2025. (englanniksi)
  19. ↑ The Genius Of… American Caesar by Iggy Pop Guitar.com | All Things Guitar. Viitattu 14.3.2025. (englanniksi)
  20. ↑ Ojala, Pertti: Iggy Pop: Avenue B Soundi.fi. 09/1999.. Soundi. Viitattu 24.2.2025.
  21. ↑ Luukkanen, Antti: IGGY POP: Beat Em Up Soundi.fi. Viitattu 24.2.2025.
  22. ↑ The Unkillable Body Count: Inside Ice-T's Relentless "Grindhouse" Metal Band Revolver. Viitattu 27.2.2025. (englanniksi)
  23. ↑ Maren McGlashan: Iggy Pop: Apr¨s - album review Louder Than War. 22.6.2012. Viitattu 14.3.2025. (englanniksi)
  24. ↑ Q&A with Bill Flanagan | The Official Bob Dylan Site www.bobdylan.com. Viitattu 24.2.2025.
  25. ↑ Lockett, Dee: Iggy Pop’s Best Song Oscar Contender for Gold Is Here in All Its Western Glory 12.1.2017. Vulture. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  26. ↑ Sarah Lipstate aka Noveller brings her moody soundscapes to Iggy Pop’s new album Guitar.com | All Things Guitar. 14.8.2019. Viitattu 1.3.2025. (englanniksi)
  27. ↑ Nordlund, Tomi: Arvio: Iggy Pop teki mainion levyn – Every Loser kestää vertailua maestron nuoruusaikojen töihin 2023.. Soundi. Viitattu 27.2.2025.
  28. ↑ Sam Richards: Iggy Pop announces new live album from Montreux Jazz Festival 2023 UNCUT. 29.10.2024. Viitattu 1.3.2025. (englanniksi)
  29. ↑ Iggy Pop | Music Artist, Actor, Composer IMDb. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  30. ↑ Nico: Evening of Light Internet Movie Database. Viitattu 16.3.2025.
  31. ↑ ”Blood Orange”. Kacey Clarke, Ben Lamb, Antonio Magro (käsikirjoitus). Adamantine Pictures, Lightworks Film, Trigger Films. 2016-04-29.
  32. ↑ Wendy Ide: Blood Orange review – Iggy Pop steals the show The Observer. 5.6.2016. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  33. ↑ a b JANE ROCCA: What I know about women The Sydney Morning Herald. 23.3.2013. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  34. ↑ Who Is Iggy Pop's Wife? All About Nina Alu People.com. Viitattu 15.3.2025. (englanniksi)
  35. ↑ Allt om Iggy Pops familj – så ser sonen Eric Benson ut idag www.hant.se. 24.5.2022. Viitattu 15.3.2025. (ruotsiksi)
  36. ↑ Munro, Scott: Iggy Pop reveals political dreams louder. 10.10.2014. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  37. ↑ Iggy Pop 'stands with Ukraine' as acts pull out of Moscow's Park Live euronews. 11.3.2022. Viitattu 14.3.2025. (englanniksi)
  38. ↑ Koimoi com Team: Iggy Pop, Ke$ha Support PETA Against Seal Slaughter Koimoi. 18.4.2011. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  39. ↑ Iggy Pop Challenges Unspeakably Cruel Bird Experiments At Yale University Look to the Stars. 13.11.2017. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  40. ↑ Dan H: Iggy Pop Speaks Up for Monkeys Used in Experiments - News PETA Australia. 14.9.2020. Viitattu 24.2.2025. (englanniksi)
  41. ↑ Mikael Huhtamäki: Live In Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3
  42. ↑ ”CBGB”. Alan Rickman, Malin Akerman, Justin Bartha (käsikirjoitus). Unclaimed Freight Productions, Rampart Films. 2013-10-11.
  43. ↑ BrooklynVegan Staff: Kurt Cobain's 50 favorite albums BrooklynVegan. Viitattu 23.3.2025. (englanniksi)

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Samuli Vanhakarhu: Iggy Pop - Amerikan keisari. Pop-Kirja, 2004.
  • Joe Ambrose: Iggy Pop - Raakaa voimaa. Johnny Kniga, 2006.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Iggy_Pop&oldid=23131054”