Avaa päävalikko

The Doors

yhdysvaltalainen rockyhtye

The Doors oli yhdysvaltalainen rockyhtye, joka perustettiin Los Angelesissa vuonna 1965. Yhtyeen jäsenet olivat Jim Morrison (laulu), Robby Krieger (kitara), Ray Manzarek (kosketinsoittimet) ja John Densmore (rummut). The Doors on henkilöitynyt laulajaansa, joka on 1960-luvun populaarikulttuurin mytologisoiduimpia hahmoja. The Doors julkaisi Morrisonin eläessä kuusi albumia, ja hänen kuoltuaan vuonna 1971 vielä kolme albumia.

The Doors
The Doors Logo.png
The Doorsin promokuva. Vasemmalta John Densmore, Robby Krieger, Ray Manzarek ja Jim Morrison.
The Doorsin promokuva. Vasemmalta John Densmore, Robby Krieger, Ray Manzarek ja Jim Morrison.
Tiedot
Toiminnassa 1965–1973
Tyylilaji psykedeelinen rock, bluesrock, acid rock
Kotipaikka Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat
Laulukieli englanti
Entiset jäsenet

Jim Morrisonlaulu
Robby Kriegerkitara, laulu
Ray Manzarekkosketinsoittimet, laulu
John Densmorerummut

Levy-yhtiö

Elektra

Aiheesta muualla
Kotisivut

The Doors soitti bluesvaikutteista psykedeelistä rockia, mutta yhtyeen musiikissa oli runsaasti vaikutteita myös muista musiikkityyleistä. Yhtyeen musiikki oli tummasävyistä, mihin vaikuttivat etenkin Jim Morrisonin sanoitukset. The Doors on ollut usean musiikkityylin ja merkittävän rockartistin tärkeä vaikuttaja. Yhtyeen levyjä on myyty yli 100 miljoonaa kappaletta.

Yhtyeen tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat muun muassa ”Light My Fire”, ”Break On Through (To the Other Side)”, ”People Are Strange”, ”Hello, I Love You” ja ”Riders on the Storm”.

HistoriaMuokkaa

AlkuvaiheetMuokkaa

Elokuvaopintonsa Los Angelesissa keskeyttänyt runoilija Jim Morrison piti opiskelutoverinsa, kosketinsoittaja Ray Manzarekin musiikista ja kävi tämän yhtyeen konserteissa. Morrison oli kesäkuussa 1965 yhtyeen keikalla kitaristin sijaisena; soittotaidoton Morrison vain seisoi lavalla kitara kädessään, jotta yhtye olisi täysimiehinen ja saisi esiintymispalkkionsa.[1] Kun Morrison ja Manzarek tapasivat sattumalta elokuussa Venicen hiekkarannalla, Morrison lausui Manzarekille runojaan.[2] Morrisonin runous teki vaikutuksen Manzarekiin, ja he perustivat The Doorsin.[3] Yhtyeen nimi oli Morrisonin idea, jonka hän sai William Blaken runosta ja siitä nimensä ottaneesta Aldous Huxleyn teoksesta Tajunnan ovet (The Doors of Perception).[4][5][6] Morrison muutti Manzarekin luokse, ja he alkoivat tehdä lauluja kaksistaan.[7]

Morrisonin ja Manzarekin lisäksi yhtyeessä oli alkuvaiheissa Manzarekin kaksi veljeä, rumpali John Densmore sekä tuntemattomaksi jäänyt naisbasisti. Yhtye sai lokakuussa 1965 Columbialta viiden ja puolen vuoden levytyssopimuksen. Kitaristi Robby Krieger liittyi yhtyeeseen marraskuussa. Koska sopivaa basistia ei löytynyt, Manzarek päätti soittaa bassoa itse Fenderin bassopianolla. Ensimmäiset vakituiset keikkansa Doors sai tammikuussa 1966 London Fog -nimisestä klubista Sunset Stripiltä. Keväällä Columbia lakkautti yhtyeen levytyssopimuksen. Myös London Fog erotti heidät, mutta yhtye sai sopimuksen Whisky a Go Go -klubilta.[8]

Ensimmäisillä keikoilla Manzarek lauloi useimmat kappaleet, kunnes Morrisonista tuli yhtyeen ainoa laulusolisti.[9] Alkuaikoina Morrison ei ottanut kontaktia yleisöönsä, mutta ajan myötä hänen esiintymisensä muuttuivat näyttäviksi, seksuaalissävytteisiksi ja provosoiviksi.[5]

Doorsin maine alkoi kasvaa kesällä 1966, sillä sen esitykset olivat villejä ja arvaamattomia, ja kesäkuussa yhtye sai levytyssopimuksen Elektralta.[8]

LevytysuraMuokkaa

 
The Doors esiintymässä Kööpenhaminassa vuonna 1968.

The Doorsin esikoisalbumi The Doors ilmestyi vuonna 1967. Yhtye yhdisteli albumilla latinomusiikin rytmejä, rock- ja bluesvaikutteita, psykedeliaa ja kabareemusiikkia.[10] Albumi nousi Yhdysvaltojen albumilistan kakkoseksi, ja sen toinen single ”Light My Fire” singlelistan ykköseksi. OidipaalinenThe End” sai myös huomiota.[11] Esikoisalbumin menestystä pitivät yllä seuraavat albumit Strange Days (1967) ja Waiting for the Sun (1968).[11]

Laulusolisti Morrison joutui usein viranomaisten hampaisiin epäsovinnaisen lavakäyttäytymisensä ja provokaation takia, joka joillain keikoilla johti pienimuotoisiin yleisömellakoihin.[12] Hän joutui oikeuteen keväällä 1969 Miamissa pidetyn konsertin seurauksena, kun häntä syytettiin itsensä paljastamisesta yleisölle. Kohun seurauksena moni konsertinjärjestäjä perui yhtyeen konsertteja.[11]

The Soft Parade (1969) ei saanut ”Touch Me” -hitistä huolimatta yhtä myönteistä vastaanottoa kuin edelliset albumit.[11] Myöhemmillä levyillä Morrison Hotel (1970)[13] ja L.A. Woman (1971) juurevat bluesvaikutteet voimistuivat. Jälkimmäinen albumi sisältää kuuluisan kappaleen ”Riders on the Storm”.[14]

Yhtyeen viimeinen esiintyminen alkuperäiskokoonpanossaan oli New Orleansissa Louisianassa 12. joulukuuta 1970.[15]

Morrisonin kuolema ja yhtyeen loppuvaiheetMuokkaa

Morrisonia oli ahdistanut Los Angelesissa se, ettei hän siellä saanut itse määrätä omasta elämästään. Hän muuttikin keväällä 1971 Pariisiin naisystävänsä Pamela Coursonin kanssa.[16] Levättyään siellä jonkin aikaa Morrison alkoi soitella yhtyetovereilleen Yhdysvaltoihin. Hän kertoi musiikin alkaneen taas soineen päässään ja että hänellä oli jo ideoita seuraavaa albumia varten.[17] Morrison kuitenkin kuoli Pariisissa vuoden 1971 heinäkuussa.

 
The Doors vuonna 1971 Jim Morrisonin kuoltua.

The Doors yritti aluksi jatkaa toimintaansa ilman Morrisonia ja teki kaksi vaatimattomasti menestynyttä levyä.[18] Kolmikko matkusti alkuvuonna 1973 Englantiin etsimään uutta laulusolistia, jotta yhtye saisi uutta puhtia. He päättivät kuitenkin siellä lopettaa yhtyeen toiminnan.[19]

Manzarek, Krieger ja Densmore palasivat vuonna 1977 vielä kerran yhdessä studioon soittamaan taustat Morrisonin aikoinaan nauhalle puhumistaan runoistaan kootulle albumille An American Prayer (1978).[20]

Jäsenten myöhempiä projektejaMuokkaa

The Doorsin hajoamisen jälkeen Densmore ja Krieger perustivat yhtyeen nimeltä The Butts Band, joka julkaisi yhden albumin. Manzarek alkoi tehdä sooloalbumeita.[21]

Vuonna 2001 Manzarek, Krieger ja Densmore esiintyivät VH1-kanavan Storytellers-sarjassa, jossa he esittivät The Doors -kappaleita eri laulajien taustalla. Manzarek ja Krieger halusivat kolmikon jatkavan yhdessä ohjelman jälkeenkin, mutta Densmore kieltäytyi osallistumasta tinnituksensa vuoksi ja koska hän oli riidoissa Manzarekin kanssa.[22] Manzarek ja Krieger alkoivat konsertoida yhdessä nimellä Doors of the 21st Century.[23] Laulajana yhtyeessä toimi The Cultin Ian Astbury. Densmore sekä Morrisonin ja Coursonin perikunnat ryhtyivät nimen käytöstä kuitenkin oikeustoimiin. Yhtye esiintyi sen jälkeen nimellä Riders on the Storm.[22]

Vuonna 2011 Manzarek, Krieger ja Densmore soittivat dubstep-artisti Skrillexin kappaleella ”Breakn’ a Sweat” ja myöhemmin Tech N9nen hip-hop-levytyksellä The Doors -kappaleesta ”Strange Days”. Manzarek kuoli vuonna 2013.[23]

Musiikki, sanoitukset ja esiintymisetMuokkaa

 
The Doors vuonna 1969

Jim Morrison teki aluksi lähes kaikki The Doorsin sävellykset, mutta tulot sovittiin jaettavan tasan jäsenten kesken.[24] Robby Kriegerkin sävelsi yhtyeelle useita kappaleita ja kirjoitti joihinkin myös sanat.[25] Krieger sävelsi esimerkiksi yhtyeen esikoisalbumilla julkaistun "Light My Firen" ja kirjoitti suurimman osan sen sanoista.[26] Ennen The Soft Paradea yhtyeen kappaleet oli laitettu koko yhtyeen nimiin, mutta siitä alkaen tekijäksi merkittiin Morrison, Krieger tai molemmat. Morrison vastasi aluksi sanoituksista, mutta Kriegerin osuus kasvoi, kun Morrison ajan myötä menetti vähitellen kiinnostustaan sanoitusten kirjoittamiseen.[27]

The Doorsin musiikille ominaista olivat Ray Manzarekin sähköurut, Jim Morrisonin syvä lauluääni, sekä varsinaisen bassokitaristin puuttuminen. Yhtyeen esikoisalbumissa yhdistyivät ennen kuulumattomalla tavalla blues, klassinen musiikki, itämainen musiikki ja popmusiikki. Neljännellä albumillaan yhtye kokeili puhallinsoitintaustoja kunnes palasi takaisin bluesiin viimeisille Morrisonin kanssa levytetyille albumeilleen.[28]

The Doorsia pidettiin oman aikansa mittapuulla tummasävyisenä ja jopa ”goottilaisena” rockyhtyeenä.[29] Jim Morrisonin sanoitukset olivat usein tummasävyisiä kuvauksia psykedeelisestä kokemuksesta.[28] Morrison oli kiinnostunut shamanismista, mikä näkyi niin hänen lavaesiintymisessään The Doorsissa kuin hänen laululyriikassaankin. Morrisoniin vaikuttivat myös esimerkiksi englantilaiset romantikot sekä ranskalaiset symbolistit ja surrealistit.[30]

Kun Doorsin esiintymislavat vaihtuivat suurempiin yhtyeen suosion kasvaessa, Morrison alkoi tehdä lavaesiintymisistään rockteatteria. Morrisonin lavaesiintyminen perustui paljolti muutaman toistuvan liikkeen ja eleen käyttämiseen, ja niihin liittyi toisinaan myös spontaaneja akteja ja teksti-improvisaatioita. Morrison paitsi lauloi, myös resitoi lyriikkaansa ja välillä suorastaan huusi. Hän tukeutui laulaessaan voimakkaasti mikrofoniin ja mikrofonitelineeseen, pitäen siitä yleensä kiinni kaksin käsin. Hänen liikkeensä olivat hitaita, ja välillä hän jähmettyi paikalleen tuijottamaan yleisöä tai siirtyi kokonaan lavan sivuun. Toisinaan hän saattoi improvisoida intiaanitansseja tai heittäytyä makaamaan esiintymislavalle. Hänelle oli myös tyypillistä härnätä tai solvata yleisöä.[31]

Kitaristi Robby Kriegerin mukaan The Doors ei koskaan oikeastaan kannattanut kukkaisliikettä, joka puhui rauhasta ja rakkaudesta. The Doors oli sen vastakohta ja lauloi vallankumouksesta.[32] Tom Morellon ja Joe Perryn mukaan Doors oli vallankumouksellinen yhtye, jonka musiikki ja esiintymiset olivat poliittisia kannanottoja. Morellon mukaan ainutlaatuista The Doorsissa oli yhtyeen syvyys ja taiteellinen kunnianhimo, mutta samalla se osasi kirjoittaa myös hittejä.[33]

MerkitysMuokkaa

 
The Doorsin tähti Hollywood Walk of Famella.

The Doors on ollut usean sitä seuranneen rockartistin tärkeä vaikuttaja. System of a Downin kitaristi ja johtaja Daron Malakian on sanonut, että ilman The Doorsia ei Systemiäkään olisi ehkä ollut. Myös esimerkiksi Stone Temple Pilotsin Scott Weiland, Aerosmithin Tom Hamilton ja Red Hot Chili Peppersin Dave Navarro ovat sanoneet The Doorsilla olleen heihin suuri vaikutus.[34]

The Doorsia on kutsuttu punkrockin eetoksen tienraivaajaksi yhdessä The Rolling Stonesin kanssa. Matchbox 20:n Rob Thomasin mukaan The Doorsin merkitys tulee siitä, kuinka moneen eri musiikkityyliin yhtye vaikutti: se oli esimerkiksi vaihtoehto- ja goottirockin synnyn takana ja vaikutti myös hippien jammailuyhtyeisiin, popmusiikkiin ja osin myös metallimusiikkiin.[35]

The Doors on säilynyt inspiraationa myös kirjailijoille, aktivisteille ja kuvataiteilijoille. Yhtyeen kappaleita esiintyy elokuvissa, televisio-ohjelmissa, videopeleissä ja remixeissä.[36]

The Doors valittiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1993.[36]

Kaupallinen menestysMuokkaa

The Doors sai 16 kappalettaan Billboard Hot 100 -singlelistalle. Listaykkösiksi nousivat kappaleet ”Light My Fire” (1967) ja ”Hello, I Love You” (1968). The Doorsin kolmas albumi Waiting for the Sun (1968) oli heidän ainoa listaykkösalbuminsa Yhdysvalloissa. Esikoisalbumi The Doors (1967) nousi listakakkoseksi.[37]

The Doorsin albumeita on myyty Yhdysvalloissa 32 miljoonaa kappaletta ja maailmanlaajuisesti yli 100 miljoonaa.[38]

JäsenetMuokkaa

DiskografiaMuokkaa

Lähteet: [39][40][41]

StudioalbumitMuokkaa

LivealbumitMuokkaa

  • Absolutely Live (1970)
  • Alive, She Cried (1983)
  • Live at the Hollywood Bowl (1987)
  • In Concert (1991)
  • Live in Detroit 1970 (2001)
  • Live at the Aquarius Theatre: The First Performance (2001)
  • Live at the Aquarius Theatre: The Second Performance (2001)
  • Bright Midnight: Live in America (2002)
  • Live in Hollywood (2002)
  • Live in Philadelphia (2006)
  • Live in Boston 1970 (2007)
  • Live in Pittsburgh 1970 (2008)
  • Live at the Matrix 1967 (2008)
  • Live in New York (2009)

Kokoelma-albumitMuokkaa

SingletMuokkaa

ElokuviaMuokkaa

Oliver Stonen ohjaama elokuva The Doors (1991) nosti yhtyeen uuden nuorisosukupolven tietoisuuteen 1990-luvun alussa.[18] Ray Manzarek oli kriittinen elokuvaa kohtaan ja piti sen antamaa kuvaa Morrisonista liian vakavana.[42]

Tom DiCillon ohjaama dokumenttielokuva When You’re Strange sai ensi-iltansa 2009. Elokuvassa nähdään yhtyeen jäsenistä Ray Manzarek, Robby Krieger, John Densmore sekä arkistomateriaalia Jim Morrisonista. Kertojana elokuvassa toimii Johnny Depp.[43] Elokuvasta julkaistiin myös samanniminen soundtrack-albumi 30. maaliskuuta 2010.[44]

LähteetMuokkaa

  • Crisafulli, Chuck: Moonlight Drive: The Stories Behind Every Doors’ Song. Carlton, 1995. ISBN 0-7119-5056-0.
  • The Doors & Fong-Torres, Ben: The Doors. (The Doors, 2006.) Suomennos: Jääskeläinen, Pekka. Helsinki: Like, 2008. ISBN 978-952-01-0068-1.
  • Nyman, Jake: Kovan päivän ilta. Gummerus, 2009. ISBN 978-951-20-7605-5.
  • Sugerman, Danny & Hopkins, Jerry: Jim: No One Here Gets Out Alive. (No One Here Gets Out Alive, 1980.) Suomennos: Sappinen, Jorma-Veikko. Esipuheen ja epilogin suomennos: Mäkelä, J. Pekka. Helsinki: Johnny Kniga, 2005. ISBN 951-0-30418-2.
  • Söderholm, Stig: Liskokuninkaan mytologia. Rituaali ja rocksankarin kuolema: Jim Morrison -kultin etnografinen tulkinta. Väitöskirja: Joensuun yliopisto. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990. ISBN 951-717-643-0.

ViitteetMuokkaa

  1. Sugerman & Hopkins 2005, s. 91–95.
  2. Sugerman & Hopkins 2005, s. 104–105.
  3. Jim Morrison Encyclopedia Britannica. Viitattu 7.3.2015. (englanniksi)
  4. When You’re Strange, Daniel Nester, Poetry Foundation 19.10.2011
  5. a b Steve Huey: Jim Morrison Biography AllMusic. Viitattu 7.3.2015. (englanniksi)
  6. Crisafulli 1995, s. 16.
  7. Sugerman & Hopkins 2005, s. 107–108.
  8. a b Crisafulli 1995, s. 170.
  9. Sugerman & Hopkins 2005, s. 117.
  10. Nyman 2009. s. 99.
  11. a b c d The Doors Bio, Rolling Stone
  12. 1971: Doors' singer Jim Morrison found dead On This Day. BBC. Viitattu 7.3.2015. (englanniksi)
  13. Morrison Hotel - The Doors AllMusic. Viitattu 22.7.2019. (englanniksi)
  14. L.A. Woman - The Doors AllMusic. Viitattu 22.7.2019. (englanniksi)
  15. Wilonsky, Robert: Jim Morrison’s Last Show With The Doors December 12, 1970 At The Warehouse New Orleans popcultureblog.dallasnews.com. Viitattu 1.7.2015. (englanniksi)
  16. Sugerman & Hopkins 2005, s. 405–411.
  17. Sugerman & Hopkins 2005, s. 426–429.
  18. a b Nyman 2009. s. 162.
  19. Crisafulli 1995, s. 149, 158.
  20. Crisafulli 1995, s. 158, 171.
  21. Crisafulli 1995, s. 158.
  22. a b Fong-Torres 2008, s. 202–203.
  23. a b The Doors' Robby Krieger Confirms Reunion With John Densmore yahoo.com. 3.7.2013. Viitattu 8.11.2015. (englanniksi)
  24. Sugerman & Hopkins 2005, s. 125.
  25. Robby Krieger Opens Up About The Doors and Jim Morrison, Gabriel J. Hernandez, Gibson.com, 30.4.2009
  26. 500 Greatest Songs of All Time: Light My Fire, Rolling Stone, 2011
  27. Fong-Torres 2008, s. 149.
  28. a b Richie Unterberger: The Doors artist biography AllMusic. Viitattu 23.7.2019.
  29. Hammer, Josh: Barbarian, Void of Refinement: A Complete History of Goth Vice. 31.10.2012. Viitattu 22.7.2019. (englanniksi)
  30. Söderholm 1990, s. 76.
  31. Söderholm 1990, s. 86–89.
  32. Fong-Torres 2008, s. 120.
  33. Baltin, Steve (Fong-Torres 2008), s. 212–213.
  34. Baltin, Steve (Fong-Torres 2008), s. 209.
  35. Baltin, Steve (Fong-Torres 2008), s. 209–213.
  36. a b The Band – The Doors www.thedoors.com. Viitattu 25.7.2019.
  37. The Doors: A Billboard Chart History, Keith Caulfield, Billboard.com, 21.5.2013
  38. Ray Manzarek of The Doors Dies at 74 celebrity-gossip.net. Viitattu 1.7.2015. (englanniksi)
  39. Music – The Doors Thedoors.com. Viitattu 25.7.2019.
  40. The Doors Discography AllMusic. Viitattu 25.7.2019. (englanniksi)
  41. The Doors – Discography & Songs Discogs. Viitattu 28.7.2019. (englanniksi)
  42. Fong-Torres 2008, s. 198–201.
  43. Coming Soon: First Feature Documentary About The Doors whenyourestrangemovie.com. Viitattu 1.7.2015. (englanniksi)
  44. When You're Strange Soundtract imdb.com. Viitattu 1.7.2015. (englanniksi)

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Densmore, John: Riders on the Storm: Elämäni Jim Morrisonin ja The Doorsin kanssa, 1992 (alkuteos 1990)
  • Manzarek, Ray: Light my fire: Matkani Doorsin kanssa. (Light My Fire: My Life with the Doors, 1998.) Suomentanut Jaana Kapari. Helsinki: Tammi, 1999. ISBN 951-31-1373-6.

Aiheesta muuallaMuokkaa