Pink Floyd

englantilainen yhtye

Pink Floyd oli englantilainen rockyhtye ja yksi kaikkien aikojen suosituimmista ja musiikillisesti vaikutusvaltaisimmista yhtyeistä. Pink Floydin levyjä on myyty maailmanlaajuisesti yli 250 miljoonaa. Yhtye tunnetaan psykedeelis- ja progressiivissävytteisestä musiikistaan, pohdiskelevista sanoituksistaan ja näyttävistä konserteistaan. Yhtyeen suuri suosio on säilynyt hajoamisenkin jälkeen.

Pink Floyd
Pink Floyd logo.png
Yhtyeen jäsenet vuonna 1971: Roger Waters, Nick Mason, David Gilmour ja Richard Wright
Yhtyeen jäsenet vuonna 1971: Roger Waters, Nick Mason, David Gilmour ja Richard Wright
Tiedot
Toiminnassa 1965–1996, 2005, 2013–2015
Tyylilaji progressiivinen rock
psykedeelinen rock
Kotipaikka Cambridge, Englanti
Laulukieli englanti
Jäsenet

Kuuluisin kokoonpano
David Gilmourkitara, laulu
Nick Masonrummut
Roger Watersbasso, laulu
Richard Wrightkoskettimet
(muut kokoonpanot)

Levy-yhtiö

Capitol
Columbia
EMI
Harvest Records

Aiheesta muualla
Kotisivut

Vuonna 1965 perustetun yhtyeen muodostivat alun perin laulaja-kitaristi Syd Barrett, rumpali Nick Mason, basisti Roger Waters ja kosketinsoittaja Richard Wright. Barrettin ollessa yhtyeen musiikillisena johtajana Pink Floyd julkaisi vuonna 1967 esikoisalbuminsa The Piper at the Gates of Dawn. Samana vuonna kitaristi David Gilmour liittyi yhtyeeseen. Syd Barrett jätti yhtyeen vuonna 1968 heikentyneen mielenterveytensä takia, ja Roger Watersista tuli pääasiallinen lauluntekijä. Yhtye nousi maailmanlaajuiseen suosioon vuonna 1973 julkaistulla albumilla The Dark Side of the Moon. Myös vuonna 1979 julkaistu rock-ooppera The Wall oli suosittu, ja siitä tehtiin jopa elokuvasovitus.

Roger Waters jätti Pink Floydin 1985, minkä jälkeen yhtye jatkoi David Gilmourin johdolla. Vuonna 1994 julkaistun The Division Bellin jälkeen yhtyeen toiminta muuttui satunnaiseksi. Kuuluisin 1970-luvun kokoonpano yhdistyi viimeisen kerran vuonna 2005 Live 8 -tapahtumaan. Vuonna 2014 julkaistun The Endless River -albumin jälkeen yhtye ilmoitti lopettavansa toimintansa kokonaan.

HistoriaMuokkaa

Syd Barrettin kanssa (1965–1968)Muokkaa

 
Pink Floyd vuonna 1967, kuvassa vasemmalta Roger Waters, Nick Mason, Syd Barrett ja Richard Wright.

Pink Floyd perustettiin Lontoossa vuonna 1965. Alkuperäisen kokoonpanon muodostivat laulaja-kitaristi Syd Barrett, basisti Roger Waters, kosketinsoittaja Richard Wright ja rumpali Nick Mason. Kolme viimeksi mainittua olivat arkkitehtuuriopiskelijoita. Barrett opiskeli taidetta ja tunsi Watersin jo lapsuudesta. Yhtyeen nimen taustalla olivat amerikkalaiset bluesmuusikot Pink Anderson ja Floyd Council.[1] Yhtyeen johtajana toimi alkuvuosina Barrett.[2]

Pink Floyd konsertoi alusta saakka aktiivisesti. Ensimmäisissä konserteissaan yhtye esitti lähinnä blues- ja R&B-standardeja. Lainakappaleista koostuneen settinsä lopuksi yhtye alkoi esittää pitkiä ja huumeista vaikutteita ottaneita psykedeelisiä improvisaatioita, mikä vei yhtyeen musiikkia kokeellisempaan avantgardistiseen suuntaan.[1][3] Omalaatuinen tyyli toi yhtyeelle suosiota Lontoon musiikkipiireissä, ja vuonna 1967 yhtye sai EMIltä levytyssopimuksen. Ensimmäinen single ”Arnold Layne” ilmestyi maaliskuussa. Se nousi brittilistalla 20 suosituimman joukkoon, vaikka jotkin radiokanavat kielsivät transvestismista kertoneen kappaleen soittamisen.[1]

Toinen single ”See Emily Play” menestyi vielä paremmin ja kohosi kymmenen suosituimman joukkoon. Samana vuonna ilmestyi yhtyeen ensimmäinen täyspitkä albumi. Kokeellinen The Piper at the Gates of Dawn nousi albumilistalla sijalle kuusi ja muodostui Pink Floydin lopulliseksi läpimurroksi.[1]

Barrett käytti yhtyeen alkuvuosina runsaasti huumeita. Pian ensialbumin julkaisun jälkeen hän alkoi oireilla psyykkisesti ja yhtyeeseen otettiin konserttikitaristiksi David Gilmour. Barrettin oli aluksi tarkoitus jatkaa kappaleiden kirjoittamista ja äänittämistä, mutta hän jätti yhtyeen pian Gilmourin liittymisen jälkeen. Myös managerit hylkäsivät kaoottisessa tilassa olleen yhtyeen.[1]

Kuuluisin kokoonpano (1968–1981)Muokkaa

Barrettin lähdön jälkeen yhtye jatkoi toimintaansa Gilmour pääasiallisena kitaristinaan. Taiteelliseksi johtajaksi nousi basisti Roger Waters. Samalla yhtyeen tyyli alkoi kehittyä progressiiviseen suuntaan. Vuoden 1968 albumilla A Saucerful of Secrets oli vielä mukana Barrettin kirjoittama kappale. Se oli ensimmäinen Pink Floydin albumi, jonka kansitaiteen suunnitteli levynkansiin erikoistunut Hipgnosis-työryhmä. Vuonna 1969 ilmestyi Pink Floydin tekemä ääniraita More-elokuvaan ja myöhemmin samana vuonna kaksois-LP Ummagumma. Jälkimmäisen julkaisi progressiiviseen rockiin erikoistunut Harvest Records. Sekä konsertti- että studioäänityksiä sisältänyt albumi nousi Britanniassa listojen kärkipäähän ja saavutti ensimmäistä kertaa menestystä myös Yhdysvalloissa.[1]

Vuoden 1970 albumi Atom Heart Mother oli Pink Floydin ensimmäinen listaykkönen kotimaassaan. Yhtyeen jäsenten lisäksi kappaleiden kirjoittamiseen osallistui säveltäjä Ron Geesin. Yhtye tuki albumia pitkällä kiertueella.[1] Seuraavana vuonna ilmestyneellä Meddlellä yhtye käytti entistä enemmän hyväksi studion mahdollisuuksia. Vuoden 1972 Obscured by Clouds oli ääniraita Barbet Schroederin elokuvaan La Vallée. Myös se sisälsi paljon studioteknisiä kokeiluja.[1]

 
Pink Floyd Dark Side of the Moon -konsertissa 1973.

Vuoden 1973 albumi The Dark Side of the Moon muodostui Pink Floydin suosituimmaksi. Huolellisesti tuotetun albumin menestystä auttoi singlejulkaisu ”Money”. Albumi nousi Billboardin listan ensimmäiseksi ja pysyi listalla yhteensä 741 viikkoa. Brittilistalla se oli parhaimmillaan toinen. Albumin kappaleista tuli klassisen rockin radiokanavien vakio-ohjelmistoa ja taiteellisesti kunnianhimoisen rockin arkkityyppejä.[1]

The Dark Side of the Moonin jälkeen Pink Floyd aloitti Household Objects -nimisen projektin, jonka musiikki oli kokonaisuudessaan tarkoitus tuottaa kodinkoneilla ja muilla arkisilla esineillä. Kiertueella yhtye päätyi kuitenkin palaamaan perinteisempään rock-musiikkiin. Vuonna 1975 ilmestynyt Wish You Were Here ja erityisesti sen 25-minuuttinen ”Shine On You Crazy Diamond” -kappale olivat kunnianosoituksia Syd Barrettille. Household Objectsin teemasta oli mukana vain albumin avaava, kosteita sormia viinilasin reunalla pyörittämällä tuotettu humina.[4] Albumi menestyi hyvin ja oli listaykkönen sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Kokonaismyyntiluvut jäivät kuitenkin The Dark Side of the Moonia heikommiksi. Wish You Were Heren kiertueella yhtye soitti myös paljon ennenjulkaisematonta materiaalia, jotka myöhemmin muodostivat vuoden 1977 albumin Animalsin pohjan.[1] Aiheensa albumi sai George Orwellin Eläinten vallankumouksesta ja Jonathan Swiftin satiireista.[3]

Animalsin kiertueella Roger Waters joutui riitoihin yleisön kanssa ja sylkäisi häiritsevästi käyttäytyneen fanin päälle. Tapaus muodosti pohjan vuonna 1979 ilmestyneelle The Wallille, joka oli henkisesti vammautuneesta rocktähdestä kertova elämäkerrallinen rock-ooppera. Kosketinsoittaja Richard Wright erotettiin yhtyeestä The Wallin äänitysten aikana, mutta hän soitti albumilla ja kiertueella palkattuna muusikkona. Bob Ezrinin tuottamasta albumista tuli yksi yhtyeen suosituimmista, ja se pysyi listoilla pitkälle 1980-luvun puolelle. Myös singlejulkaisu ”Another Brick in the Wall Pt. 2” nousi listaykköseksi.[1] Albumin menestys osoitti, että progressiivisen rockin suosion laskusta ja punk-yhtyeiden esiinmarssista huolimatta Pink Floyd kykeni säilyttämään suosionsa ja taiteellisen vapautensa.[5]

The Wallin promootiokiertueella lavalle rakennettiin kappaleiden aikana muuri, ja konsertin jälkipuoliskolla yhtye soitti muurin takana. Konsertit saavuttivat legendaarisen maineen, vaikka kiertue ei vieraillutkaan kovin monessa suurkaupungissa. Vuonna 1982 ensi-iltansa saanut The Walliin perustunut elokuva menestyi myös hyvin.[1]

Wrightin ja Watersin lähtö (1981–1985)Muokkaa

Suosiosta huolimatta yhtyeen ilmapiiri huononi.[1] Vuonna 1983 ilmestynyt The Final Cut tehtiin ilman Wrightiä.[6] The Wallin tavoin se käsitteli pitkälti Watersin omaa elämää. Sen kaupallinen menestys jäi kuitenkin selvästi aiempaa huonommaksi, mikä kiristi yhtyeen jäsenten välejä entisestään. Waters arveli Pink Floydin hajoavan ja jätti yhtyeen. Ensimmäinen sooloalbumi The Pros and Cons of Hitch Hiking (1984) perustui Watersin vuonna 1978 esittämään ideaan, jonka muut Pink Floydin jäsenet olivat kuitenkin hylänneet.[1]

Gilmourin johtama yhtye (1985–1995)Muokkaa

 
Pink Floyd vuonna 1989.

Gilmour ja Mason päättivät jatkaa toimintaa Pink Floydin nimellä, jolloin Waters haastoi heidät oikeuteen. Juttu tuomittiin kuitenkin Gilmourin ja Masonin hyväksi, ja vuonna 1987 he julkaisivat A Momentary Lapse of Reason -nimisen albumin. Pääasiallisena säveltäjänä toimi Gilmour.[1] Myös Wright palasi yhtyeeseen.[7] Albumi myi hyvin, ja singlejulkaisu ”Learning to Fly” nousi listoille useissa maissa. Myös kiertue oli menestyksekäs, ja yhtye esiintyi suurille yleisöille eri puolilla maailmaa. A Momentary Lapse of Reasonin arvostelut olivat kuitenkin melko kielteisiä.[1]

Taloudellinen menestys antoi Gilmourille ja Masonille mahdollisuuden pitää taukoa säännöllisestä levyttämisestä. Seuraava Pink Floydin albumi The Division Bell ilmestyi vasta 1994. The Division Bell sai hyviä arvosteluja, ja kaupallinen menestys oli sekin hyvää. Kiertueella yhtye esitti The Dark Side of the Moonin kokonaisuudessaan, ja konsertit vetivät suuria yleisöjä. Kiertueen jälkeen yhtye käytännössä lopetti toimintansa, ja David Gilmour suuntasi soolouralle. Vuonna 1996 Pink Floyd pääsi Rock and Roll Hall of Fameen.[1]

Lopettamisen jälkeen (1996–)Muokkaa

 
Live 8 -konsertti vuonna 2005.

Hajoamisen jälkeisinä vuosina Pink Floydin albumit julkaistiin remasteroituina uusintapainoksina useampaankin otteeseen. Vuosien mittaan yhtyeen jäsenet myös sopivat riitansa. Vuonna 2005 yhtyeen kuuluisin kokoonpano esiintyi Live 8 -hyväntekeväisyyskonserteissa. Tämä herätti huhuja yhtyeen paluusta, minkä Gilmour kuitenkin kiisti. Waters vastasi kysyntään esittämällä soolokonserteissaan kokonaisuudessaan sekä The Dark Side of the Moonia että The Wallia.[1]

Alkuperäinen laulaja Syd Barrett kuoli vuonna 2006 syöpään. Richard Wright menehtyi kaksi vuotta myöhemmin samaan sairauteen.[1]

Vuonna 2014 ilmestyi Pink Floydin ensimmäinen studioalbumi 20 vuoteen. The Endless River koostui The Division Bellin sessioissa äänitetystä materiaalista, joka oli aikanaan jäänyt käyttämättä. Suurin osa albumin musiikista oli instrumentaalista, ja erityisesti Wrightin kosketinsoittimet olivat albumilla paljon esillä. Mukana oli kuitenkin myös uutta Gilmourin ja Masonin äänittämää materiaalia.[1] Vuonna 2015 yhtye ilmoitti lopettavansa toimintansa lopullisesti.[8]

MerkitysMuokkaa

Pink Floydin virallisten verkkosivujen mukaan yhtyeen albumeja on myyty yli 250 miljoonaa kappaletta. Yksinomaan The Dark Side of the Moonia on myyty noin 45 miljoonaa kappaletta, mikä tekee siitä popmusiikin historian kolmanneksi menestyneimmän levytyksen.[2] Se on 1970-luvun progressiivisen rockin ikonisimpia albumeja.[3] 1970-luvun alussa huomattavaa menestystä nauttineista progressiivisista rockyhtyeistä Pink Floyd kykeni ainoana säilyttämään asemansa, kun lajityypin suosio vuosikymmenen puolivälin jälkeen laski.[9]

Stephen Thomas Erlewinen mukaan ”jotkin yhtyeet muuttuvat synonyymiksi soundille tai tyylille, ja Pink Floyd on tässä seurassa omassa luokassaan. Jo pelkkä yhtyeen nimi tuo mieleen jotain erityistä: monimuotoinen, kaikuva, tajuntaa laajentava soundi, joka manaa esiin avaruuden syöverit.” Erlewinen mukaan yhtyeen musiikkia ihailevat niin ”kitaraan hurahtaneet hevarit”, elektronisesta musiikista nauttivat hipit kuin audiofiilitkin. The Dark Side of the Moonin kuuntelemista Erlewine pitää tärkeänä aikuistusmisriittinä vakavammasta musiikista kiinnostuneille teini-ikäisille.[1] Encyclopedia of Science Fictionin mukaan The Wall on 1970-luvun merkittävimpiä dystopioita.[3]

Pink Floydista tuli vuonna 2016 toinen yhtye, joka sai Britanniassa oman postimerkkinsä. Ensimmäinen oli ollut The Beatles vuonna 2007.[10]

MusiikkityyliMuokkaa

AllMusic-sivuston mukaan yhtyeen musiikin lajityyppejä olivat albumirock, taiderock, psykedeelinen rock, progressiivinen rock ja hard rock. Sanoitusten keskeisimmäksi aiheeksi mainitaan ihmisen psykologia: ego, mieli, muisti ja tunteet. 1970-luvun albumeillaan yhtye käsitteli myös hulluutta, vieraantumista, narsismia ja yhteiskuntaa.[1] Encyclopedia of Science Fictionin (2019) mukaan Pink Floyd käytti ”avaruutta ja aikaa symboleina ihmismielen luhistumiselle”.[3]

Perustamisvaiheessaan Pink Floyd oli bluesyhtye.[1] Musiikkiin tuli kuitenkin nopeasti pitkiä instrumentaaliosuuksia, jazz-vaikutteisia improvisaatioita ja vaikutteita avaruusrockista.[1][3] Psykedeeliset konsertit ottivat usein vaikutteita huumeista.[3] Myös hyvinpukeutuvien ja akateemisesti koulutettujen jäsenten julkisuuskuva poikkesi tyypillisistä hippi- ja bluesyhtyeistä.[11]

Varsinkin alkuvuosinaan Pink Floyd esitti psykedeelistä rockia. Kappaleet olivat usein pitkiä, jopa 20-minuuttisia, ja sävellykset polveilevia. Vuoden 1971 Meddlestä alkaen yhtyeen musiikki muuttui hillitympään ja tunnelmallisempaan suuntaan.[3] 1970-luvun albumeillaan yhtye teki paljon erilaisia studioteknisiä kokeiluja.[1] Pink Floydin tuolloisia albumeja kuvaillaan usein progressiiviseksi rockiksi.[3] Joissakin kappaleissa oli sävyjä myös funk rockista.[12]

Musiikkitoimittajat Don & Jeff Breithaupt (2014) nimeävät Pink Floydin The Wallin 1970-luvun lopulla suurta suosiota nauttineen progressiivisen popin huipentumaksi. Samalla albumi kuitenkin merkitsi klassisesta musiikista ammentaneen, taiteellisesti kunnianhimoisen rockin joutsenlaulua: 1980-luvun populaarimusiikkia hallitsivat selvästi kaupallisemmat tyylilajit.[9]

KokoonpanoMuokkaa

Tunnetuin kokoonpano (1968–81, 2005)Muokkaa

Richard Wright erotettiin virallisesti Pink Floydista 1979, mutta vuosina 1979–81 hän oli mukana esiintymisissä palkattuna muusikkona. Heinäkuussa 2005 yhtye esiintyi tässä kokoonpanossa Lontoossa Live8 -konsertissa. Kokoonpano toiminut albumeilla A Saucerful of Secrets, Music from the Film More, Ummagumma, Atom Heart Mother, Meddle, Obscured by Clouds, Dark Side of the Moon, Wish You Were Here, Animals ja The Wall.

Muita kokoonpanojaMuokkaa

(1965–66)

  • Nick Mason – rummut
  • Richard Wright – koskettimet, laulu
  • Roger Waters – basso, laulu
  • Syd Barrett – kitara, laulu
  • Bob Klose – kitara

(1966–68); The Piper at the Gates of Dawn

  • Syd Barrett – kitara, laulu
  • Nick Mason – rummut
  • Richard Wright – koskettimet, laulu
  • Roger Waters – basso, laulu

(1968); A Saucerful of Secrets

  • Nick Mason – rummut
  • Richard Wright – koskettimet, laulu
  • Roger Waters – basso, laulu
  • Syd Barrett – kitara, laulu
  • David Gilmour – kitara, laulu

(1981–85); The Final Cut

  • Nick Mason – rummut
  • Roger Waters – basso, laulu
  • David Gilmour – kitara, laulu

(1986–2007); A Momentary Lapse of Reason, The Division Bell

  • Nick Mason – rummut
  • Richard Wright – koskettimet, laulu[13]
  • David Gilmour – kitara, laulu

DiskografiaMuokkaa

Pääartikkeli: Pink Floydin diskografia
Studioalbumit

KiertueetMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Dimery, Robert (toim.): 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Uudistetun laitoksen toimittanut Philip Hall. Lontoo: Cassell, 2008. ISBN 978-1-84403-624-0. (englanniksi)

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y Erlewine, Stephen Thomas: Pink Floyd: Artist Biography. AllMusic. Viitattu 26.10.2020.
  2. a b Remember a Day?. Yhtyeen viralliset verkkosivut. Viitattu 26.10.2020.
  3. a b c d e f g h i Roberts, Adam: ”Pink Floyd”. The Encyclopedia of Science Fiction, toimittaneet John Clute, David Langford, Peter Nicholls & Graham Sleight. Lontoo: Gollancz. Verkkoversio päivitetty 28.6.2019. Viitattu 26.10.2020.
  4. Dimery 2008, s. 350.
  5. Dimery 2008, s. 441.
  6. Pink Floyd: The Final Cut – Credits. AllMusic. Viitattu 26.10.2020.
  7. Birchmeier, Jason: Richard Wright: Artist Biography. AllMusic. Viitattu 26.10.2020.
  8. Young, Alex: R.I.P. Pink Floyd, legendary psych-rock band is officially broken up. Consequence of Sound, 14.8.2015. Viitattu 26.10.2020.
  9. a b Breithaupt, Don & Breithaupt, Jeff: ”Logical Songs: Progressive Pop”, Night Moves: Pop Music in the Late ’70s. St. Martin's Publishing Group, 2014. ISBN 9781466871380. Google-kirjat (viitattu 2.9.2020). (englanniksi)
  10. Beaumont-Thomas, Ben: Queen – not that one – to appear on postage stamps. The Guardian, 23.6.2020. Viitattu 26.10.2020.
  11. Dimery 2008, s. 112.
  12. Dimery 2008, s. 302–303.
  13. Wright oli levyllä Momentary Lapse of Reason vierailevana kosketinsoittajana, mutta levyllä Division Bell hän on taas virallisena jäsenenä

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Schaffner, Nicholas: Pink Floydin odysseia. (Saucerful of Secrets: The Pink Floyd Odyssey, 1991/2005.) Jälkisanat: Michael Heatley. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Helsinki: Johnny Kniga, 2006. ISBN 951-0-31836-1.
  • Shirley, Ian: Pink Floyd: Koko ura. (Pink Floyd Revealed, 2009.) Teksti: Ian Shirley. Suomennos: Maija-Kaisa Myllymäki ja Marko Saarinen. Helsinki Jyväskylä: Minerva, 2009. ISBN 978-952-492-278-4.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pink Floyd.