Avaa päävalikko

Sähkökitara

kitaratyyppi

Sähkökitara on 1930-luvulla akustisesta kitarasta kehitetty kitara, jossa on sähkömagneettiset mikrofonit, jotka muuttavat kielten värähtelyn sähköisiksi signaaleiksi. Nämä signaalit vahvistetaan ulkoisella, kitaraan kaapelilla kytketyllä kitaravahvistimella kuuluvaksi ääneksi. Tästä nimitys sähkökitara. Sähkökitaraa voi soittaa myös ilman vahvistinta jolloin sen ääni on kaikukopan puuttuessa hyvin hiljainen, eikä sointi vastaa vahvistimen läpi soitettua signaalia.[1]

Sähkökitara
Sähkökitaran eri osia
Sähkökitaran eri osia
Soitinryhmä kielisoittimet
Alkuperämaa / -alue Yhdysvallat 1930-luvulla
Soittimen ääniala mallista riippuen 3,8 tai 4 oktaavia
Liittyvä musiikin tyylilaji rock, metalli, jazz, blues, pop, country
Samankaltaisia soittimia kitara, ukulele, mandoliini, balalaikka, luuttu, bassokitara

Sähkökitarassa käytetään teräksestä tai rauta-nikkeli -lejeeringistä, tai muista sitkeistä, vetojännitystä hyvin kestävistä, ferromagneettiset ominaisuudet omaavista metalliseoksista valmistettuja kieliä. Sähkömagneettiset mikrofonit eivät reagoi lainkaan ääneen vaan ainoastaan magneettiseen värähtelyyn, jollaista metallikielet synnyttävät.

HistoriaMuokkaa

 
"Frying pan" (suom. paistinpannu) oli ensimmäinen sähkökitaramalli maailmassa.

Varhaiset sähkökitaratMuokkaa

Sähkökitaran ensimmäiset versiot olivat kaikukopallisia kitaroita. Kitaran yleistyttyä jazzissa ja kansanmusiikissa 1920-luvulle mennessä, sen hiljainen ääni muihin akustisiin soittimiin verrattuna muodostui ongelmaksi. Kitaravalmistaja Gibsonin insinöörit alkoivat ratkaista tätä ongelmaa tekemällä kokeita magneettisilla keloilla. Kehitystyön tuloksena Lloyd Loar valmisti vuonna 1924 ensimmäisen yksinkertaisen mikrofonin, jonka pystyi kiinnittämään tavalliseen akustiseen kitaraan.[2][3][4]

Merkittävä läpimurto sähkökitaroiden kehityksessä tapahtui vuonna 1931, kun Adolph Rickenbacker toi markkinoille ensimmäisen sarjan alumiinivalmisteisia steel-kitaroita. Muotonsa vuoksi "paistinpannuksi" kutsuttu kitara oli ensimmäinen kaupallisesti tuotettu sähköinen instrumentti. Samaan aikaan Gibson kehitti omia soittimia lisäämällä kitaroihin säätöjä. Neljä vuotta Rickenbackerin jälkeen se toi markkinoille ensimmäisen sähkökitaransa Gibson ES-150. Kitaroiden lisäksi Gibson toi 1930-luvulla markkinoille filtteripedaalit.[3][2][5]

Umpirunkoiset sähkökitaratMuokkaa

 
Gibson Les Paul on yksi tunnetuimpia sähkökitaramalleja.

Akustisiin, f-aukkoisiin kitaroihin asennettu mikrofoni aiheutti suurilla äänenvoimakkuuksilla kitaran rungon värähtelyä, mikä ilmeni ulisevana vastakaikuna. Äänen kierto-ongelma ratkaistiin valmistamalla umpirunkoinen kitaran. Ensimmäisen umpirunkoisen kitaran valmistajia oli Les Paul vuonna 1941. Hän yritti saada soitinvalmistaja Gibsonin valmistamaan niitä, mutta he eivät olleet tuolloin vielä kiinnostuneita umpirunkoisista kitaroista. Samojen ongelmien kanssa kamppaillut Leo Fender alkoi valmistaa umpirunkoisia kitaroita hieman myöhemmin. [6][2][3][7]

Ensimmäinen sarjavalmisteinen myyntiin tullut umpirunkoinen sähkökitara oli Fender Broadcaster 1950, jota valmistetaan nykyisin miltei muuttumattomana nimellä Telecaster. Kitara sai aluksi suosiota country and western -piireissä ja levisi sitten ympäri maailman. Gibson toi myyntiin Les Paul -mallinsa vuonna 1952 ja Fender Stratocaster-mallin kaksi vuotta myöhemmin. Countrymuusikkojen suosima puoliakustinen sähkökitara Gibson ES-335 esiteltiin vuonna 1958. Nämä neljä sähkökitaroiden varhaisimpaa mallia ovat säilyttäneet suosionsa ja saaneet vuosikymmenten aikana lukuisia jäljitelmiä ja imitaatioita.[6][7]

RakenneMuokkaa

 
1. Lapa
2. Satula
3. Virityskoneisto
4. Otelaudan nauhat
5. Kaularauta
6. Otelaudan nauhamerkit,
otelautaupotukset
7. Kaula ja otelauta
8. Kaulaliitos
9. Runko (lankku tai body)
10. Mikrofonit
11. Elektroniikka
12. Talla
13. Plektrasuojus

Tyypillinen sähkökitara koostuu lavasta, virityskoneistosta, satulasta, otelaudasta, nauhoista, kaulasta, rungosta, tallasta, mikrofoneista ja säätöruuveista. Kitarat valmistetaan tyypillisesti puusta mutta myös muovirunkoisia sekä alumiinikaulaisia malleja on olemassa. [8][9]

Sähkökitaraan on mahdollista kytkeä myös erilaisia efektipedaaleja, jotka lisäävät kitaran ääneen efektejä. Tällaisia ovat esim. särö-, kaiku- ja tremolopedaalit.[1]

Sähkökitaroita valmistetaan erikseen vasenkätisille, jotka soittavat kitaraa oikea käsi otelaudalla. Nämä kitarat ovat symmetrisiä vastapareja oikeakätisten kitaroista. Jotkut vasenkätiset kitaristit, tunnetuimpana Jimi Hendrix, soittivat välillä myös oikeakätisten kitaraa. Tällöin kitarasta vaihdetaan kielien paikat, jotta kielten järjestys jäisi samanlaiseksi kuin normaalisti soitettaessa. Albert King, Otis Rush ja Dick Dale sen sijaan ovat kehittäneet soittotyylin, jossa kielet jätetään kääntämättä, ja ohuemmat kielet jäävät ylimmiksi.lähde?

Lapa ja satulaMuokkaa

Lapa sijaitsee kitaran kaulan päässä, kauimpana rungosta. Lapaan on kiinnitetty virityskoneisto, jonka nuppeja kääntämällä voidaan säätää kielten kireyttä ja siten sävelkorkeutta. [8] Virityskoneiston nuppeja voi olla kolme kummallakin puolella lapaa, mutta monissa sähkökitaroissa kaikki nupit ovat samalla puolella (esimerkiksi Fender Stratocaster) ja myös muita sommitelmia löytyy. [6]

Joissakin kitaroissa, kuten Steinberger,ei ole lapaa vaan virityskoneisto on sijoitettu jonnekin muualle, kuten runkoon tai satulaan.lähde?

Satula on lavan ja otelaudan liitoskohdassa sijaitseva, yleensä puusta, muovista, grafiitista, luusta tai corianista valmistettu pieni liuska. Siinä olevat urat ohjaavat kielet otelaudalle. Vääränlainen satula voi aiheuttaa viritysongelmia tai kielten särinää.[10][11]

Kaula ja otelautaMuokkaa

Kaula on pitkä, runkoon kiinnitettävä puinen kappale, johon otelauta, kaularauta ja lapa virityskoneistoineen kiinnitetään. Kaula valmistetaan useimmiten vaahterasta. Kaulan voi kiinnittää kitaran runkoon sijoittamalla kaulan rungon lävitse, liimaamalla tai pulttikiinnityksellä.[12] [13]

Otelauta on puukappale, joka muodostaa kitaran kaulan keskiosan. Siihen on upotettu metallisia nauhoja eli otenauhoja. Otelauta on jaettu yleensä mallista riippuen 22:een tai 24:ään nauhaan. Otelaudat valmistetaan yleensä ruusupuusta, eebenpuusta, vaahterasta ja joskus grafiitista. [14][15]

KieletMuokkaa

Pääartikkeli: Kieli (musiikki)
 
Sähkökitaran kielisetti

Nykymuotoisessa kitarassa on yleensä kuusi kieltä, mutta myös muun muassa seitsemän-, kahdeksan-, kymmen- ja kaksitoistakielisiä kitaroita valmistetaan.

Kitaran kielet koostuvat kahdesta pääkomponentista: ydinlangasta ja kiedontalangasta. Ohuiden, ylimmäisten kielien ympärille ei punota ympäryslankaa vaan ne ovat yksittäisiä teräslankoja. Kiedontalangat valmistetaan yleensä nikkelipäällysteisestä teräksestä. Se, miten päällimmäinen kiedontalanka on punottu, vaikuttaa suuresti kielen soundiin ja soitettavuuteen. Yleisimpiä kielien punontatyylejä ovat litteästi käämitty (litteäpunottu), puolikäämitty ja ympärikäämitty (pyöreäpunottu). [16][17]

Vapaana soiva kieli värähtelee koko matkan tallasta satulaan. Jos kieltä painetaan kiinni otelautaan, se värähtelee vain tallan ja painetun nauhan välisellä etäisyydellä. Värähtelevän kielen osan pituus lyhenee, mikä korottaa syntyvän sävelen sävelkorkeutta.lähde?

Runko ja sen osatMuokkaa

Kitaran runko on sen suurin osa, johon kaula upotetaan kiinni. Rungot valmistetaan yleensä lepästä, saarnista, lehmuksesta tai mahongista. Rungossa on paikat tallalle, kammelle, mikrofoneille ja säätöruuveille sekä kiinnitysruuvit kantohihnalle. Talla metallinen levy, johon kielet kiinnittyvät. Tallaan voi olla kiinnitetty metallinen kampi, jota edestakaisin kallistamalla voidaan säätää kielten kireyttä. Säätöruuveista voidaan säätää äänenvoimakkuutta sekä bassoa ja diskanttia. [18][19]

Mikrofonit ja kitarakaapelitMuokkaa

Kitara kytketään kitarakaapelin avulla vahvistimeen ja kovaääniskaappiin. Magneettinen mikrofoni poimii kitaran kielten värähtelyn ja muuttavaa kitaran kielen värähtelyt vaihtovirraksi. Sähkökitaroissa voi olla yksi, kaksi tai kolme mikrofonia. Mikrofonit sijoitetaan suoraan kielten alle ja eri puolelle asetetut mikrofonit muodostavat erilaisen soundin. Kaulamikrofoni antaa pehmeämmän soundin kuin tallaa lähellä oleva tallamikrofoni, joka antaa diskanttipitoisemman äänen. [20][21]

Yksinkertaisessa magneettisessa mikrofonissa kestomagneetin ympärille on käämitty tuhansia kierroksia ohutta, eristettyä kuparilankaa. Mikrofonin magneetit tuottavat magneettikentän, jonka läpi kielet kulkevat. Kaksikelaisessa mikrofonissa on kaksi kelaa, jotka ovat sarjaankytketty toisiinsa nähden vastavaiheeseen. Yleisimmin kitaran kaapelit ovat joko koaksiaalista ja paralleelista johtotyyppiä. [22]

Sähkökitaran häiriösuojausMuokkaa

Perinteisten, yksikelaisia mikrofoneja käyttävien, sähkökitaroiden elektroniikka on altis ulkoisille häiriöille. Kitaran mikrofoneissa on useita tuhansia kierroksia antennina toimivaa käämilankaa, sekä kitaran muu elektroniikka on usein suojaamatonta tai huonosti suojattua. Ulkoiset sähkömagneettiset häiriöt indusoituvat kitaran elektroniikkaan ilmeten häiriöääninä äänisignaalin seassa. Usein pahimmiksi häiriölähteiksi mainitaan mm. loisteputket ja neonvalot. Häiriöiden ongelmallisuutta lisää kitaran huono signaali-kohinasuhde; passiivisten mikrofonien tuottama jännite on tyypillisesti joitakin satoja millivoltteja, jolloin suhteellisen pienetkin häiriöt erottuvat äänisignaalin seasta.lähde?

Yksikelaisten mikrofonien hurinaongelma ratkesti 1955, jolloin Seth Lover ja Ray Butts kehittivät (toisistaan riippumatta) kaksikelaisen mikrofonin, joka kumoaa ulkoiset häiriöt. Lisäksi usein kitaran elektroniikka- ja mikrofonisyvennykset (sekä mahdollisesti elektroniikkasyvennyksen päällä oleva pleksi) suojataan esimerkiksi alumiini- tai kupariteipillä, tai johtavalla maalilla. Vaihtoehto elektroniikkasyvennysten suojaamiseen on suojatun koaksiaalikaapelin käyttäminen kitaran johdotuksissa.[23]

Kitaran elektroniikan maa on tyypillisesti kytketty kitaran tallaan tai muuhun metalliosaan, jolla on galvaaninen yhteys kieliin. Kitaran soittaja siis maadoittaa kitaran koskiessaan kieliin. Eräs keino häiriöiden vähentämiseen on kitaran sisäisten maalenkkien minimointi kytkemällä eri komponenttien maadoitukset tähteen ketjuttamisen sijaan.[24]

Myös kitaran häiriösuojaukseen käytetty johtava teippi tai maali kytketään yleensä kitaran maadoitukseen[25]. Häiriösuojauksen kytkeminen kitaran signaalimaahan tosin mahdollistaa samalla myös maadoituksen kautta johtuvat häiriöt.[26] Suljettu, johtava kuori kitaran elektroniikan ympärillä toimii kuitenkin Faradayn häkkinä, joka tulisi kytkeä erilliseen häiriösuojamaahan, jotta vältytään signaalitielle maadoituksen kautta kytkeytyviltä häiriöiltä. Kitarassa ei erillistä häiriösuojamaata ole tarjolla, joten Faraday häkki voidaan myös jättää maadoittamatta.

Sähkökitaran merkitys musiikissaMuokkaa

Sähkökitara on hyvin merkittävä ja monikäyttöinen soitin populaarimusiikissa, ja soitinta käytetään hyvin monissa erilaisissa musiikin tyylilajeissa, kuten esimerkiksi kantrissa, metallissa, jazzissa ja bluesissa. Suomessa sähkökitarat tulivat tunnetuksi rautalankamusiikin myötä. [1]

Vaikka sähkökitara yhdistyykin ihmisten mielissä nykyään ennen kaikkea rockiin ja metallimusiikkiin jotka perustuvat suurimmalta osalta juuri sähkökitaran särösoundiin, sähkökitaran ottivat alun perin käyttöön nimenomaan jazzkitaristit.[1]

Tunnettuja sähkökitaroiden valmistajiaMuokkaa

 
Cort KX500MS -viuhkanauhainen seitsemänkielinen sähkökitara EMG-mikrofoneilla.

Tunnettuja sähkökitaramallejaMuokkaa

 
Fender-sähkökitaroita.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Burrows, Terry: Rock kitara. (Total Electric Guitar Tutor, 2002.) Suomentanut Palmberg, Christa. Porvoo: Readme.fi, 2014. ISBN 978-952-220-897-2.
  • Denyer, Ralph: Suuri kitarakirja. (The guitar handbook, 1995.) Asiantuntijat: Isaac Guillory ja Alastair M. Crawford. Suomentajat: Ilpo Saastamoinen ym. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1995 (7. painos 2006). ISBN 951-0-20072-7.
  • Hyry, Janne: Sähkökitaran fysiikkaa, s. 5. Oulun yliopisto, 2018.
  • Nuutinen, Anssi;Jaakkonen, Petri; Erikson, TUomas ja Teinikka, Toni: Sähkökitaran rakentaminen. Korpi Istruments, 2010. ISBN 978-952-92-7908-1.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d Denyer, Ralph: Suuri kitarakirja. (The guitar handbook, 1995.) Asiantuntijat: Isaac Guillory ja Alastair M. Crawford. Suomentajat: Ilpo Saastamoinen ym. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1995 (7. painos 2006). ISBN 951-0-20072-7.
  2. a b c Kun kitara soi... yle.fi. Viitattu 27.10.2019.
  3. a b c Burrows, s. 7
  4. Who Really Invented the Electric Guitar? reverb.com. Viitattu 27.10.2019. (englanniksi)
  5. Early History of Rickenbacker www.rickenbacker.com. Viitattu 27.10.2019.
  6. a b c Nuutinen ym. s 13-15
  7. a b Sähkökitara | Sähkökitara.fi xn--shkkitara-v2a4r.fi. Viitattu 27.10.2019.
  8. a b Hyry, Janne: Sähkökitaran fysiikkaa, s. 5. Oulun yliopisto, 2018.
  9. Burrows, s. 9
  10. Nuutinen ym. s 220-221
  11. Hyry, s. 5
  12. Hyry, s. 6
  13. Nuutinen ym. s. 210
  14. Hyry, s. 6
  15. Nuutinen ym. s. 37
  16. Hyry, s. 10
  17. Borrows, s. 170
  18. Hyry, s. 7
  19. Nuutinen ym. s. 36
  20. Hyry s. 8
  21. Burrows, s. 9
  22. Hyry, s. 8
  23. Wiring for Stratocaster & Three-Pickup Guitars – Guitar Players Center Guitar Players Center. Viitattu 9.10.2015. en-US
  24. GuitarNuts.com – Shielding a Strat(tm) www.guitarnuts.com. Viitattu 9.10.2015.
  25. GuitarNuts.com – Shielding a Strat(tm) www.guitarnuts.com. Viitattu 9.10.2015.
  26. M. Kuisma: Johtuvat häiriöt noppa.lut.fi.
  27. Brad Tolinski, Alan di Perna 2018-07-31T17:45:22Z Gear: The 10 Most Important Electric Guitars guitarworld. Viitattu 27.10.2019. (englanniksi)

KirjallisuuttaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta kitara.