Kreikan klassinen kausi

Kreikan klassinen kausi käsittää antiikin Kreikan historiassa noin vuodet 480–323 eaa. persialaissotien alkamisesta hellenistiseen aikaan Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen vuonna 323 eaa. Klassisen ajan Kreikalla oli voimakas vaikutus Rooman valtakuntaan ja länsimaisen kulttuurin perustuksiin. Klassista kautta onkin pidetty kreikkalaisen kulttuurin kultakautena. Monet nykyajan länsimaisen politiikan, arkkitehtuurin ja kuvataiteen, tieteen, teatterin, kirjallisuuden ja länsimaisen filosofian keskeiset periaatteet ja osat periytyvät tältä Kreikan historian kaudelta. Klassista kautta edelsi Kreikan arkaainen kausi noin vuosina 700–480 eaa.

Antiikin Kreikan alueen poliittinen rakenne arkaaisella ja klassisella kaudella

Aikakautta kuvaa kilpailevien kaupunkivaltioiden Ateenan ja Spartan kilpailu hegemoniasta, Ateenan nousu merimahdiksi ja demokratian alkeismuotojen kehitys Ateenassa. Aikakautena eli myös useita kuuluisia valtiomiehiä, puhujia, sotilaita, historioitsijoita, runoilijoita, näytelmäkirjailijoita ja filosofeja. Mainetta saavuttivat esimerkiksi poliitikot ja sotilaat Themistokles, Aristeides, Perikles. Ajanjakson kuuluisimpia filosofeja olivat Sokrates, Platon ja Aristoteles. Kuuluisia kirjailijoita olivat runoilija Simonides sekä näytelmäkirjailijat Euripides ja Sofokles. Klassisen ajan tapahtumia kuvasivat historioitsijat Herodotos ja Thukydides.

Poliittinen tilanne

Levottomuudet olivat rajoittuneet kreikkalaisen maailman itäosiin vielä 500-luvulla eaa., mutta ne levisivät koko Välimeren alueelle seuraavalla vuosisadalla Persian valtakunnan laajentumispyrkimysten ja karthagolaisten sekä etruskien kreikkalaisten siirtokuntien vallan vakiintumisen vastustamisen seurauksena.

Persialaissodat ja Kreikan vahvistuminen

Pääartikkeli: Persialaissodat

Kartta persialaissotien ensimmäisistä vaiheista (500–479 eaa.)

500-luvulla eaa. Persia nousi maailman siihen mennessä suurimmaksi valtakunnaksi kuningas Kyyroksen vallan aikana. Vähän-Aasian länsirannikon kreikkalaiset kaupungit, muun muassa Miletos ja Efesos alistuivat Persian vallan alle. Ne suorittivat vuonna 500 eaa. Joonian kapinan, jonka persialaiset kukistivat, mutta joka aloitti persialaissodat (500–449 eaa.). Kostaakseen kapinallisia auttaneille Ateenalle ja Eretrialle Persian suurkuningas Dareios I Suuri päätti rankaista sen alkuunpanijoita ankarasti: esimerkiksi hän päätti surmata suuren osan Miletoksen miesväestöstä ja pakkosiirtää muun väestön Mesopotamiaan. Lisäksi hän lähetti vuonna 490 eaa. suuren laivaston Egeanmerelle, joka hävitti meren saaria sekä tuhosivat Eretrian, ja lopulta laskivat maihin Attikan itärannikolla sijaitsevaan Marathoniin. Siellä ateenalaiset Miltiadeen johtamina saavuttivat voiton altavastaajina Marathonin taistelussa. Taistelussa kaatui ainoastaan 192 kreikkalaista, kun taas persialaisten tappiot olivat moninkertaiset – kreikkalainen historioitsija Herodotos kirjoittaa 6 400 kaatuneesta persialaisesta, mutta se on kuitenkin suuresti liioiteltua. Kreikkalaiset ja varsinkin ateenalaiset tulkitsivat Marathonissa saavutetun voiton länsimaisen demokratian voitoksi itämaisesta despotismista, ja tapahtuma pönkitti suuresti kreikkalaisten itsetuntoa.

Vuonna 480 eaa. Dareioksen poika Kserkses I lähetti armeijan kostamaan kreikkalaisille hänen isänsä kärsimä tappio, ja liittää Kreikka Persian valtakuntaan. Spartan kuningas Leonidas I kuoli sankarikuoleman taistellessaan Kserkseen armeijaa vastaan Thermopylain solassa. Persialaiset tuhosivat Ateenan kostaakseen kreikkalaisten Sardiksen hävittämisen Joonian kapinan aikana. Salamiin taistelussa vuonna 480 eaa. persialainen laivasto kärsi täydellisen tappion hävittyään arviolta 200 laivaa, ja seuraavana vuonna (479 eaa.) vuorostaan Mardonioksen armeija Plataiain taistelussa sekä laivasto Mykalen niemen kohdalla. Persialaiset karkotettiin tyystin Egeanmereltä. Näin perusteellinen ja perinpohjainen voitto aikakauden kiistattomasta suurvallasta antoi kreikkalaisille itseluottamusta niin paljon, että sitä on nykyaikana vaikea käsittää. Se lisäsi myös kreikkalaisten tietoisuutta omasta identiteetistään, ja Marathonin voiton tavoin kaikkialla korostettiin länsimaisen demokratian voittoa itämaisesta despotismista.

Peloponnesolaissota (431–404 eaa.) ja Spartan voitto

Pääartikkeli: Peloponnesolaissota

Kreikan kaupungit peloponnesolaissodan alussa

Voittojen hedelmät tulivat etupäässä Ateenan hyväksi, jota Themistokles, Aristeides ja myöhemmin Perikles johtivat. Sodan jälkeen Ateenasta tuli persialaisia vastaan perustetun 200 kaupunkia käsittävän Deloksen meriliiton päävaltio. Pian Ateena alkoi käyttää johtavaa asemaansa hyväkseen ja liitosta muodostui Ateenan imperiumi. Laivaston sotatekniset taktiikat kehittyivät suuresti: laivat saattoivat tunkeutua hyökkäystilanteessa suurella nopeudella vihollislaivojen väliin (diekplus), ja ne saattoivat rikkoa aluksi puisella, mutta myöhemmin pronssilla vahvistetuilla keulapuskureillaan näiden airot. Hyökkääjää vastaan puolestaan saatettiin puolustautua sijoittamalla omien laivojen keuloihin vahva poikkipalkki airoja suojaamaan sekä pyrkimällä käymään itse käsiksi hyökkäävän osapuolen muodostelman sivustaan (periplus). Molemmat taktiikat edellyttivät suuria nopeuksia ja muodostelman taidokasta hallintaa. Yhdeksi ongelmaksi maasodankäynnissä kreikkalaiset havaitsivat sen, että sodankäyntiä johtavat strategit eivät olleet ammattisotailaita, vaan poliitikkoja. He ottivat tästä vähitellen opikseen, ja peloponnesolaissodan jälkeen poliitikon ja sotapäällikön tehtävät erotettiin.

Spartan ja Ateenan kilpailu Kreikan hegemoniasta eli ylivallasta aiheutti aluksi pienemmän, niin sanotun ”ensimmäisen” peloponnesolaissodan, jota käytiin jaksoittain vuosina 460–445 eaa. Sota loppui rauhansopimukseen, joka ei miellyttänyt kumpaakaan osapuolta. Kaupunkien välillä puhkesi uudelleen sota vuonna 431 eaa. Peloponnesolaissota oli historioitsija Thukydideen mukaan suurempi ja merkittävämpi kuin mikään aikaisempi sota, jota Kreikassa oli käyty. Sota jatkui aina Ateenan tappioon vuonna 404 eaa. saakka. Ateenan oli luovutettava Attikan ulkopuolella olevat alueensa, purettava satamakaupunkiinsa Pireukseen johtavat muurit ja luovutettava laivastonsa. Ateenaa kohtasi sodan jälkeen lyhytaikainen taantumus: kolmenkymmenen tyrannin kausi.

Korintin sota ja Theban hegemonia

Pääartikkeli: Korintin sota, Theban hegemonia

Sparta oli peloponnesolaissodan jälkeen taas päässyt Kreikan johtoasemaan, mutta sen liittolaiset alkoivat pian huolestua sen mielivaltaisesta käytöksestä niitä kohtaan. Pian Spartan entiset liittolaiset Theba ja Korintti liittoutuivat Ateenan kanssa Spartaa vastaan. Niin sanottu Korintin sota loppui Antalkidaan rauhaan, jonka takaajaksi tuli Persian kuningas. Rauhansopimuksen ehtojen mukaan Vähän-Aasian kreikkalaiset kaupungit menetettiin uudelleen Persialle. Theba peri Spartalta hegemonian lyhyeksi ajaksi Epameinondaan ja Pelopidaan johdolla. Theban hegemonian aikana Sparta kärsi nöyryyttäviä tappioita, joiden jälkeen thebalaiset vapauttivat Messenian Spartan vallasta. Epameinondaan johdolla perustettiin myös Megalopolis Arkadian uudeksi pääkaupungiksi ja eräänlaiseksi lukoksi Spartan vallalle.

Makedonian hegemonia

Theban johtoon nousi vuoden 370 eaa. tienoilla kaksi nerokasta valtiomiestä ja sotapäällikköä, Epameinondas ja Pelopidas. Epameinondas kehitti oikealta sivustaltaan voimakkaasti vahvistetun "viiston rintaman", joka saattoi voittamattomana pidetyn raskaan spartalaisen taistelurivistön täydelliseen sekasortoon Leuktran taistelussa vuonna 371 eaa. Apuna hänellä oli Pelopidaan johtama homoseksuaalipareista koostunut 300 miehen "Pyhä pataljoona", joka oli valmis äärimmäisiinkin uhrauksiin. Vajaat kymmenen vuotta kestäneellä loistokaudellaan Teeba laajensi vaikutusvaltaansa sekä Thessaliaan että Peloponnesokselle ja perusti kummallekin alueelle demokraattisesti hallittuja liittolaisyhteisöjä.

Theba aloitti vuonna 356 eaa. niin sanotun kolmannen pyhän sodan Fokista vastaan. Vuonna 353 eaa. thebalaiset pyysivät Makedonian kuninkaan Filippos II:n auttamaan heitä sodassa. Filippos oli laajentanut Makedonian valtakuntaa ja kouluttanut armeijaansa siitä lähtien, kun hän oli päässyt Makedonian kuninkaaksi vuonna 360 eaa. Nyt hän sai sopivan tilaisuuden sekaantua Kreikan kaupunkivaltioiden riitoihin. Filippos liitti valtakuntaansa Thessalian ja Traakian. Vuonna 338 eaa. Filippos kukisti Ateenan ja Theban Khaironeian taistelussa. Tämän jälkeen hän perusti niin sanotun Korintin liiton, johon kuuluivat kaikki Kreikan kaupunkivaltiot Spartaa lukuun ottamatta.

Makedonian hegemonia oli kuitenkin lyhytaikainen. Pelopidas kaatui vuonna 364 ja Epameinondas vuonna 362 eaa. voitettuaan Ateenan ja Spartan yhdistyneet joukot Mantineassa. Muita heidän veroisiaan johtajia ei ilmaantunut, ja Teeban valtakausi päättyi siihen.

Ateenan talouselämä

Ekonomiaa pidettiin antiikin aikana vain yhtenä politiikan alalajina, eikä se ollut antiikinkaan ajan kreikkalaisille itseisarvo. Kreikan monissa kaupunkivaltioissa ei siis ollut varsinaista fiskaalipolitiikkaa, vaan kaupungit elivät niin sanotusti kädestä suuhun. Kansalaisia kuluttajina eikä tuottajina, ja eräänlainen Sifysoksen työ oli se, että kaupunki olisi kyennyt elättämään kaikki kansalaisensa. Taloudellinen ylijäämä käytettiin näiden periaatteiden mukaisesti kaupungin kaunistamiseen tai se jaettiin kansalaisille suoraan. Tosin Ateena varautui sotaan ennen toisen persialaissodan ja peloponnesolaissodan alkamista, mutta se oli Kreikan kaupunkivaltioiden keskuudessa poikkeuksellista. Välitöntä verotusta pidettiin alentavana, joten sitä ei suosittu, mutta varakkaiden kansalaisten oletettiin ottavan vapaaehtoisesti tai pakosti kantaakseen useita eri valtion menoja (leiturgia). Esimerkiksi varakas kansalainen saattoi kustantaa yhden tai useamman sotalaivan ylläpidon (triearkhia) tai ottaa hoitaakseen draamakilpailujen kuoron kulut (khoregia). Jos kansalainen ei noudattanut taloudellisia velvollisuuksiaan ja väitti, että joku toinen olisi häntä varakkaampi, osapuolet voitiin pakottaa vaihtamaan omaisuuksia keskenään.

Perikleen aikaan asti poliittinen valta edellytti jonkinnäköistä maanomistusta, mutta 400-luvun puolivälissä myös onnistuneet liikemiehet ja jopa varakkaat käsityöläisammattien harjoittajat pystyivät saamaan poliittista pääomaa. Kaivos- ja keramiikkateollisuus ja eritoten viljakauppa muodostuivat tärkeiksi taloudellisiksi tekijöiksi. Attikan maaperä soveltui hyvin viinin ja oliivin viljelyyn, mutta ei juurikaan viljalle. Tämän vuoksi tuontivilja tul iusein halvemmaksi kuin tuottaa sitä itse. Esimerkiksi Perikles itsekin myi omien maatilojensa tuotannon ja osti omaan käyttöönsä halvempaa tuontiviljaa. Kaikkiaan viljan tuonti meriteitse kattoi noin kaksi kolmasosaa vuotuisesta viljantarpeesta.

Demostheneen mukaan 300-luvulla Ateenaan vuosittain tuoduista 800 000 medimnoksesta (noin 25- 30 000 tonnista) viljaa puolet tuotiin Mustaltamereltä. Ongelmana oli, ettei Ateenalla tai muilla kaupunkivaltioilla ollut vientipolitiikkaa vastaamaan tuontia, vaan valtio otti hoitaakseen ainoastaan (viljan) tuonnin. Ainut tiedetty valtion tekemä vientiä säännöstelevä toimenpide on Solonin määräys viedä Ateenasta tai Attikasta ruokatavarana ainoastaan oliiviöljyä. Vientiä oli tuontia vaikeampi valvoa, koska valtiolla ei ollut omaa teollisuutta ja koska metoikit hallitsivat suurta osaa talouselämästä. Lisäksi kuljetuksiin käytettiin paljon joonialaisten kaupunkien laivoja. Aikoinaan Naukratiksen siirtokunta ja kauppa-asema perustettiin ja lähisaaria, joilla viljaa kasvoi yllättävän paljon, valloitettiin viljan saamista varten. Oletettavasti myös sodilla ja pienemmillä kiistoilla oli usein enemmän taloudellisia syitä kuin ehkä on annettu ymmärtää. Esimerkiksi peloponnesolaissodan alkuun vaikutti nimenomaan se, että Ateena loukkasi Korintin kaupallisia etuja Korkyran kanssa liittoutumalla. Samoin Ateenan kiinnostus Sisiliaan johtui osin – ja ehkä pääasiassa – myös siitä, että se halusi varmistaa viljantuontinsa sieltä. 300-luvulla eaa. oli voimassa laki, joka kielsi ateenalaisia tai attikalaisia miehiä, naisia, lapsia, metoikkeja tai orjia antamasta lainaa laivalle, joka vei viljaansa muualle Kreikkaan kuin Ateenaan.

Orjat ja metoikit

Kansalaisten lisäksi Ateenassa ja Attikassa asui metoikkeja ja orjia. Metoikit olivat vapaasyntyisiä ei-kreikkalaisia tai kreikkalaisia, joilla ei ollut kansalaisoikeuksia. Vieraiden (ksenos) täytyi rekisteröityä metoikeiksi, koska muutoin he olisivat joutuneet orjiksi. Metoikit maksoivat erityistä veroa (metoikeia) ja eräänlaista liikevaihtoveroa kaupankäynnistä. Virallisia toimia varten he tarvitsivat suojelijan (prostates) eivätkä he saaneet omistaa maata. Siksi he hakeutuivatkin usein kaupallisiin ammatteihin. Metoikit rekisteröitiin demoksiin, mutta he eivät olleet samalla tavalla demoksensa jäseniä kuin kansalaiset olivat. He osallistuivat sotiin tyypillisesti soutajina laivastossa. Metoikki saattoi ansaita kansalaisuutta vastaavan aseman (isopoliteia), mutta tämä oli jokseenkin harvinaista.

Orjat olivat periaatteessa herrojensa omaisuutta, mutta käytännössä he olivat lain suojaamia. Asultaan orjat eivät eronneet vapaista kansalaisista, ja he hoitivat monessa mielessä samoja toimia kuin vapaatkin kansalaiset. Ateenan Akropoliin jälleenrakennustöistä on säilynyt dokumentteja, joista käy ilmi, että orjille maksettiin samaa palkkaa kuin vapaillekin. Mahdollisesti palkka kuitenkin meni orjan omistajalle.

Valtion omistamia orjia (demosioi) toimi muun muassa virkailijoina, sihteereinä ja vanginvartijoina. Kaikkein surkeimmassa asemassa olivat kaivoksissa työskentelevät orjat, jotka selvisivät hengissä surkeissa oloissa pahimmillaan vain muutamia kuukausia. Ahtaissa kaivoskäytävissä käytettiin yleisesti myös lapsityövoimaa. Ei tiedetä Ateenassa sattuneen Spartan heloottikapinoiden kaltaisia orjakapinoita. Onkin paradoksi, että mitä vapaampi ja demokraattisempi yhteiskunta oli, sitä enemmän se turvautui orjatyövoimaan. Tämä johtuu siitä, että vapaasyntyiset kansalaiset käyttivät huomattavan osan ajastaan julkisten tehtävin hoitamiseen, ja vajaus oli täytettävä orjatyövoimalla.

Klassisen kauden uskonto

Kreikkalaisilla ei ollut mitään yhteistä "Pyhää kirjaa", varsinaista pappisluokkaa saati opillista teologiaa, vaan valitut virkamiehet hoitivat myös uskonnollisia tehtäviä. Uskonnonharjoitus oli enemmänkin yhteisöllistä, perheen ja yhteisön keskeistä, kuin yksilöllistä. Vaikka jumalat olivat periaatteessa yhteisiä, uskonnonharjoituksen muodot ja kohteet vaihtelivat suurestikin eri kaupunkivaltioiden välillä. Tärkein osa uskonnonharjoitusta oli uhri, joka oli joko verinen tai veretön. Uhrilla oli myös tärkeä yhteiskunnallinen merkitys, koska ainoastaan uhripappien käsittelemää kotieläinten lihaa saatiin myydä.

Juhlapäivät ja mysteerit

Paikallisista eroista huolimatta oli tapana, että lähetettiin valtuuskunta (theoria) seuraamaan naapurikaupunkien tärkeimpiä uskonnollisia juhlia. Ateenassa näitä tärkeimpiä juhlia olivat hekatombaion-kuussa (heinä-elokuu) vietetty suuri Panathenaia-juhla, jonka kolmena ensimmäisenä päivänä pidettiin urheilu- ja kulttuurikilpailuja, joiden voittajat saivat palkinnokseen pyhien puiden oliiveista tehdyllä öljyllä täytettyjä mustakuvioisia amforoita. Sitä seuraavina päivinä seurasi asetansseja ja yöllinen soihtujuoksu, joka antoi aiheen olympiasoihdun kuljettamiselle Olympiasta kisapaikalle. Sitten Kerameikoksen Pyhältä portilta lähti kulkue, johon koko yhteisö osallistui, ja kuljetti Athenen pyhän peploksen Akropoliille Parthenonin temppeliin. Kulkueen päätökseksi suoritettiin suuri uhri temppelin alttarilla ja uhrieläinten liha jaettiin seremoniaan osallistuneille kansalaisille. Viimeisenä ohjelmanumerona oli suuri regatta Pireuksesta Sunioniin.

Lampaan uhrausta kuvaava Pitsásta löydetty taulu Korintissa, 540-530 eaa.

Monet juhlista liittyivät vielä maatalousyhteiskunnan tärkeisiin ajankohtiin: Targhelia-juhlassa touko-kesäkuussa uhrattiin jumalille kesän ensimmäiset hedelmät. Anthesteria-juhlassa helmi-maaliskuussa osallistujat maistelivat ruukusta uutta viiniä ja erityistä vihanneskeittoa. Juhla päättyi häämenoihin, joissa viinin jumala Dionysos vihittiin symbolisesti kuningasarkontin puolison kanssa. Loka-marraskuussa naiset viettivät Thesmoforia-juhlaa, hedelmällisyysjuhlaa, johon miehet eivät saaneet osallistua missään tapauksessa. Siinä naiset uhrasivat Demeterille todennäköisesti Skiroforia-juhlassa kesällä rotkoon heitettyjen uhriporsaiden mädäntyneet jäännökset hyvän sadon saamiseksi.

Athenen temppeli, Paestum

Joulukuussa vietettiin Aloe-juhlaa, talvista puimajuhlaa, jolla kunnioitettiin Demeteriä, Persefoneta ja Dionysosta. Silloin kuljettiin kulkueena Eleusikseen, jossa naiset viettivät salaista hedelmällisyysjuhlaa, joka tunnetaan Eleusiin mysteereinä. Viininjumala Dionysoksen juhlamenot saattoivat joillain seuduilla muodostua orgiastisiksi. Liiallisuuksien hillitsemiseksi kehitettiin hillitympiä menoja, kuten esimerkiksi draamakilpailut Ateenassa Dionysoksen kunniaksi. Mysteeriuskonnoilla oli tärkeä osa kreikkalaisten elämässä. Kaikkein tunnetuimmat ja pitkäikäisimmät mysteerit olivat Eleusiissa syys-lokakuussa vietetyt Demeterin ja hänen tyttärensä Persefonen (eli Koren) kunniaksi vietetyt juhlamenot, joiden tapahtumista niihin vihkiytyneet (mystai) eivät missään tapauksessa saaneet kertoa ulkopuolisille. Menoihin kuului valmistava juhla Ateenassa, kulkue ylipapin (hierofantti) ja soihdunkantajan (dadkukhos) johdolla Eleusiihin ja salaisessa juhlamenoja varten rakennetussa suuressa hallissa, Telesterionissa. Vihityt voivat odottaa saavansa menestystä maallisessa elämässään ja etuoikeutetun aseman tuonpuoleisessa. Ateenassa valtio vastasi vuotuisista Dionysoksen kunniaksi pidetyistä juhlista. Näin valtio kykeni säätelemään juhlamenojen riehakkuutta. Suurta Dionysia-juhlaa vietettiin säännöllisesti maalis-huhtikuussa. Vähän vaatimattomampia Lenaia-juhlia taas vietettiin tammikuussa. Juhlat järjestettiin Dionysoksen temppelialueella Akropoliin etelärinteessä, jonne oli rakennettu aluksi melko vaatimaton teatteri. Juhlissa oli sekä draama- että dityrambikilpailuja. Varakkaimmat kansalaiset määrättiin kustantamaan tragedioiden kuoron toiminta (khoregia).

Myös jumalaisen laulajan Orfeuksen ja Pythagoraan seuraajat kiinnittivät päähuomionsa sielun kuolemattomuuteen. Orfeuksen mysteerien kannattajille annettiin jopa yksityiskohtaisia käyttäytymisohjeita kuoleman jälkeistä elämää varten. Eräistä Etelä-Italian haudoista on löydetty kultalevyjä, joihin oli kirjoitettu tällaisia ohjeita. Parhaiten säilyneessä levyssä vuoden 400 eaa. tienoilta annetaan hyvin tarkkoja neuvoja ja reittiohjeita. Ajatus oli, että tuonpuoleisessa ensimmäinen lähde on Lethen eli unohduksen lähde, josta sielun ei pitänyt juoda, koska unohdus on kuolemaa. Sen sijaan tulee juoda Mnemosynen, muistin henkilöitymän ja muusain äidin järvestä virtaavaa vettä, koska vain tällöin saattoi tulla samanlaiseksi kuin sankarit ja saada sielun kuolemattomuuden.

Klassisen kauden henkinen elämä ja esittävä taide

Kreikkalaisen maailman klassiseen kauteen kuuluu Ateenan 50 vuotta kestänyt loistokausi ja johtoasema Kreikan kaupunkivaltioiden keskuudessa. Ateena houkutteli luokseen älymystöä 400-luvulla eaa. samoin kuin Miletos ja jotkin muut Vähän-Aasian joonialaiset rannikkokaupungit olivat tehneet 500-luvulla eaa., Ateena houkutteli heitä 400-luvulla. Kirjallisia lähteitä tältä ajalta on valtavasti enemmän kuin aikaisemmilta kausilta, koska kirjoitustaito oli yleistynyt. Perikles käsitteli retorisesti tämän loistokauden syitä ja luonnetta peloponnesolaissodan ensimmäisissä sankarihautajaisissa pitämässään puheessa. Itämaisista korkeakulttuureista kreikkalaiset ja varsinkin ateenalaiset erosivat siinä, että koulutus ja poliittinen vaikutusmahdollisuus oli saatavilla kaikille kansalaisille, ei vain pienelle johtavalle luokalle. Kaikenlaista liiallisuutta pyrittiin välttämään, ja työnteon ohessa oli yhä useammilla mahdollisuus rentoutua nauttimalla taiteesta tai harrastamalla sitä. Draamaa, kuvataiteita ja hienostunutta arkkitehtuuria oli tarjolla runsaasti, ja musiikki kuului ainakin keskiluokan kasvatukseen jo varhaislapsuudesta saakka. Musiikki ja tanssi olivat läsnä kaikkialla: sotaan mentiin musiikin tahdissa, musiikki säesti muurienrakennusta, ja urheilijat tekivät suorituksensa musiikin säestyksellä.

Perikleen puhe antoi idealisoidun kuvan siitä, mitä ateenalaiset ymmärsivät käsitteellä paideia. Platon suhtautui Perikleen antamaan kuvaan jokseenkin varauksellisesti. Esimerksi Platonin dialogissa Meneksenos hän vihjaa Sokrateen suulla, että Perikleen rakastajatar Aspasia oli kirjoittanut koko hautajaispuheen, ja ironisoi tämän puheen ylisanoja.

Kuorolyriikka

Kuorolyriikka kehittyi jo 600-luvulla Manner-Kreikan doorilaisissa keskuksissa ja Etelä-Italiassa. Traditionaalisuutensa vuoksi se säilytti myöhemminkin doorilaissävyisen taidekielen. Kuorolyriikassa esiintyi useita eri lajeja: muun muassa hymnejä, Dionysoksen kunniaksi esitettyjä dityrambeja, Apollonin kunniaksi laulettuja paiaaneja, voitto- ja ylistyslauluja ja kulkue- ja hautajaislauluja. Eräs varhaisimpia kuorolyriikoita oli Etelä-Italiassa syntynyt Stesikhoros (n. 630–560 eaa.), joka vietti suurimman osan elämäänsä Sisilian Himerassa. Hänen tuotantoaan tunnetaan etupäässä papyruslöytöjen ansiosta.

400-luvun kuorolyriikoista kuuluisimmat olivat arvostettuja ammattilaisia, jotka tekivät tilaustöitä ajan poliittisille ja henkisille johtajille ja heidän suojateilleen. Kuorolyriikoista tunnetuin oli thebalainen Pindaros (n. 520-440 eaa.). Hänen laajasta tuotannostaan on säilynyt papyruslöytöjen ansiosta merkittäviä hymnikatkelmia, ja 45 voittolaulua (epinikion) on säilynyt täydellisenä. Pindaroksen voittolaulut sisältävät rohkeita kielikuvia, noudattavat tiettyä kaavaa, ja hänen käyttämässään doorilaissävyisessä taidekielessä on aineksia hänen omasta aiolialaisesta murteestaan. Voittolaulut on jaettu neljään kirjaan: ensimmäinen sisältää Olympian, toinen Pythonin (Delfoin), kolmas Nemean ja neljäs Isthmian kisojen voittojen kunniaksi kirjoitettuja lauluja. Muita tunnettuja samanaikaisia kuorolyriikoita olivat esimerkiksi Simonides, Bakkhylides ja Ibykos. Pindaros piti heitä vain hetkellistä hyötyä tavoittelevina pyrkyreinä.

Draama

Kreikkalaisessa maailmassa draamallisilla esityksillä oli tyypillisesti uskonnollinen tausta. Tragedia oli Aristoteleen mukaan kehittynyt satyyriasuisen kuoron esittämistä dityrambeista, Dionysoksen kulttiin liittyneistä mytologisia aiheita käsitelleistä kuorolauluista, ja komedia hedelmällisyyskulttiin liittyneistä tanssikulkueista.

Draamakilpailu kesti kolme päivää, joiden aikana esitettiin kaikkiaan kolmen valitun kirjailijan laatimat kolme tragediaa ja niihin liittyvät kevyemmät satiirinäytelmät. Kilpailun päätyttyä toimikunta, joka koostui kymmenestä kansalaisesta, valitsi voittavan kirjailijan, näyttelijän ja koregin. Ensimmäiset draamakilpailut järjestettiin Peisistratoksen aikaan vuonna 534 eaa., ja vuoteen 406 mennessä esitettiin kaikkiaan yli 900 tragediaa ja 300 satiirinäytelmää. Komediat tulivat suuren Dionysia-juhlan ohjelmaan vuonna 486 eaa. ja Lenaia-juhlaan vuonna 442 eaa.

Tragedia

Draama oli huipussaan 400-luvulla eaa. kolmen tragedian mestarin, Aiskhyloksen, Sofkoleen ja Euripideen ansiosta. Samanaikaisen komedian lukuisista edustajista vain Aristofaneelta on säilynyt kokonaisia näytelmiä jälkimaailmalle. Jo varhaisissa tragedioissa oli esiintynyt vuoropuheluja kuoron johtajan ja monia rooleja peräkkäin esittäneen ainoan näyttelijän välillä. Aiskhylos liitti tragediaan toisen näyttelijän, mahdollistaen myös heidän välisensä dialogin. Sofokleen aikana näyttämöllä saattoi olla kuoron lisäksi jo 3–4 näyttelijää samanaikaisesti.

Aiskhylos (525-456 eaa.) ehti osallistumaan sekä Marathonin että Salamiin taisteluihin ja saavutti tragediakilpailuissa yhteensä 13 voittoa. Hänen sai ensimmäisen voittonsa jo vuoden 484 kilpailuissa, mutta hänen säilyneistä tragedioistaan varhaisin on vuonna 472 esitetty Persai (Persialaiset), joka kuvaa epäonnistuneen sotaretken herättämää tyrmistystä Persian hovissa ja niitä onnettomuuksia, joihin Kserkses oli valtakuntansa ylimielisyyksissään johdattanut. Aiskhylos käsitteli muissa tragedioissaan joskus hyvinkin terävin sanankääntein muutosta, jonka persialaissotien voitto ja kaupunkivaltioiden alkava demokratisoituminen olivat saaneet aikaan kreikkalaisten ajattelutavassa. Muita Aiskhyloksen tunnettuja teoksia ovat vuoden 463 eaa. trilogiasta ainoana säilynyt Turvananojat, ainoa täydellisesti säilynyt trilogia Oresteia, joka koostuu tragedioista Agamemnon, Hautauhrintuojat ja Eumenidit sekä tragedia Kahlehdittu Prometheus, joka käsittelee Prometheus-jumalan ja ylijumala Zeuksen välistä sovittamatonta ristiriitaa. Aiskhylos muistetaan suurena uudistajana, joka vaikutti ratkaisevasti tragedian kehitykseen. Kiintoisasti hänen hautakirjoituksessaan mainitaan osallistuminen persialaissotien taisteluihin, muttei lainkaan hänen kirjallista uraansa.

Piirros kreikkalaisesta teatterista. Termit kreikaksi latinalaisin kirjaimin.

Toinen ja suosituin suurista tragediakirjailijoista, Sofokles, saavutti pitkän elämänsä (496–406 eaa.) aikana tragediakilpailuissa kaiken kaikkiaan 18 voittoa ja toimi lukuisissa valtiollisissa ja uskonnollisissa viroissa. Hänen uskotaan kirjoittaneen jopa yli 120 tragediaa, joista tosin on säilynyt ainoastaan seitsemän. Hän luopui trilogian osien keskinäisestä yhteenkuuluvuudesta, toi näyttämölle kolmannen näyttelijän ja nosti kuoron jäsenten lukumäärän 12:sta 15:een. Sofokles käsitteli Aiskhyloksen tavoin usein sukulaisuuden ja yhteiskunnan vaatimusten välistä ristiriitaa. Sofokleen kuuluisia teoksia ovat tragedia Antigone, Trakhiin naiset, Elektra, Filoktetes, Aias ja Kuningas Oidipus jota on pidetty Sofokleen ja koko antiikin ajan parhaana tragediana. Tragedian tarina viitannee oman aikansa Ateenan ylimieliseen imperialismiin, joka odotti vääjäämätöntä rangaistusta. Sofokleen viimeinen tragedia oli Oidipus Kolonoksessa, joka sijoittuu aikaan pian Kuningas Oidipuksen tapahtumien jälkeen.

Suurista tragediakirjailijoista kolmas, Euripides (n. 485-406 eaa.), oli kiistellyin. Hän kuvasi henkilöitään muita realistisemmin ja psykologisemmin. Hän ei koskaan kyennyt saavuttamaan katsojakunnan varauksetonta ihailua, vaan joutui sietämään epäoikeutettuakin kritiikkiä. Vaikka hänen naiskuvauksena olivat kuuluisia, pitivät monet häntä naisvihaajana. Sitä paitsi se, että hänen mielestään sattuma tai kohtalo oli usein ratkaisevana tekijänä ihmiselämässä jumalien pysytellessä välinpitämättöminä, aiheutti syytöksiä jumalanpilkasta. Häneltä on säilynyt 17 tragediaa ja yksi satyyrinäytelmä. Hänen tragedioistaan kuuluisin lienee Medeia, joka kuvaa petetyn puolison ja äidinrakkauden ristiriitaa Medeian sisimmässä ja sitä, voiko kunnianhimoinen mies edistyä urallaan käyttämällä hyväkseen naisten rakkautta ja hyväntahtoisuutta. Muita hänen teoksiaan ovat Hippolytos, Herakles, Elektra, Troijan naiset, Ifigeneia Auliissa ja Bakkhantit.

Komedia

Vanha attikalainen komedia liittyi Ateenassa Dionysoksen kunniaksi vietettyihin Dionysia- ja Lenaia-juhliin. Aluksi kussakin juhlassa esitettiin viiden eri kirjoittajan tekemät komediat, vuosisadan lopulla vain kolmen. Tuon ajan monista komediakirjailijoista ainoastaan Aristofaneelta on säilynyt kokonaisia komedioita, 11 kappaletta. Näytelmistään päätellen Aristofanes (445-385 eaa.) oli rauhaa ja yksinkertaista maalaiselämää ihannoiva "konservatiivi", joka pilkkasi sotaintoisia kansanjohtajia, sofisteja (joiden joukkoon hän laski myös Sokrateen) ja Euripideen paatoksellisuutta. Ilmaisussaan Aristofanes oli monitaituri: hän osasi kuvata osuvasti jokapäiväisiä ilmiöitä, viljellä sukkeluuksia ja luoda karikatyyrejä mutta halutessaan myös synnyttää herkkiä tunnelmia.

On hämmästyttävää, että raskasta sotaa käyvä valtio salli Aristofaneen komedioissa ilmenevän sananvapauden. Esimerkiksi hänen varhaisimmassa säilyneessä komediassaan Akharnalaiset (vuodelta 425) kansanmies Dikaiopolis yrittää turhaan saada aikaan rauhan Spartan kanssa sotaintoilijoiden hallitsemassa kansankokouksessa, ja komedia päättyy rauhanylistykseen. Seuraavana vuonna esitetty Hippeis (Ritarit) pilkkasi Kleonin demagogista esiintymistä esittämällä hänet petollisena orjana joka koittaa huiputtaa kansaa. Nefelai (Pilvet, vuodelta 423 eaa.) kritisoi Sokrateen ja sofistien edustamaa uutta henkimaailmaa, jonka tuli korvata traditionaaliset jumalat ja uusia kasvatusmenetelmiä. Muita Aristofaneen tunnettuja komedioita ovat Sfekes (Ampiaiset), sotaan kyllästyneestä viininviljelijästä kertova Eirene (Rauha), Ornithes (Linnut), Lysistrate, Thesmoforiazusai (Naistenjuhla), Batrakhoi (Sammakot), Ekklesioazusai (Naishallitus) sekä aikaisemmista komedioista selkeästi erilainen varallisuuden epäoikeudenmukaista jakautumista käsittelevä Plutos (Rikkaus).

Sofistit ja filosofit

Esisokraatikot

Esisokraatikot olivat varhaisimpia kreikkalaisia filosofeja ja suurin osa heistä oli Sokrateen edeltäjiä. He toimivat välittäjinä arkaaisen ajan filosofian ja Platonin välillä. Tunnettuja esisokraatikkoja olivat esimerkiksi Parmenides, Zenon, Anaksagoras ja Demokritos

Parmenides (520–440 eaa.) kehitti dialektista logiikkaa, ja hänen ansiostaan raja luonnontieteiden ja filosofian välillä kreikkalaisessa ajattelussa alkoi selkiytyä. Zenon (490–420 eaa.) oli Parmenideen oppilas. Hän korosti opettajansa ajattelun paradoksaalisia piirteitä. Esimerkiksi hänen mielestään liikettä ei ole olemassa, koska hänen todistelunsa mukaan nopea Akhilleus ei koskaan saavuta edellä lähtenyttä kilpikonnaa. Aristoteles käytti Zenonin esimerkkejä osoituksena sofistien saivartelusta.

Anaksagoras (500-428 eaa.) välitti joonialaisen filosofian saavutuksia Ateenaan. Hän kielsi auringon ja kuun jumalallisuuden, seurasi innokkaasti luonnonilmiöitä ja pystyi ennustamaan meteoriitin putoamisen ja auringonpimennyksen. Demokritos (460-370 eaa.) oli atomiopin kehittäjä. Hän kehitteli ajatusta, että maailmankaikkeus koostuu pienistä jakamattomista (a-tomos = jakamaton) hiukkasista. Hän esitti, että erilaisuus johtuu atomien jatkuvasta liikkeestä tyhjässä ja suhteesta toisiinsa nähden, ja että jokainen voi saavuttaa onnellisuuden välttämällä atomien väkivaltaista järkyttämistä ja sopimattomia nautintoja. Epikuros kehitti hänen ajatuksiaan edelleen.

Sofistit

400-luvun sofistit olivat kreikkalaisia viisauden opettajia, jotka luonnonilmiöiden sijasta keskittyivän ihmisluonnon pohtimiseen ja arvostelemiseen. Nimitys oli alun perin arvostettu, eikä sofisteja erotettu filosofeista ennen Platonin ja Aristoteleen polemiikkia. Sofisteista ensimmäinen ja huomattavin oli Traakian Abderassa vuonna 485 eaa. syntynyt Protagoras, joka opetti ympäri Kreikkaa ihmisille retoriikkaa, väittelytaitoa ja muita taitoja, joiden avulla oli mahdollista menestyä politiikassa. Protagoras kirjoitti useita teoksia, mutta niistä on säilynyt vain joitakin katkelmia. Hän puhui kehitysoptimismin puolesta. Ateenan demokratian symboliksi monille muodostunut iskulause "ihminen on kaiken mitta" on hänen lausumansa.

Toinen hyvin suosittu retoriikan opettaja oli myös Sisilian Leontinoin Gorgias (n. 483–376 eaa.), jonka puheet vilisivät retorisia tehokeinoja, jotka pyrkivät vakuuttamaan kuulijan puhujan sanomasta riippumatta siitä, oliko se totta vai ei. Gorgias todisteli Parmenideen logiikkaan nojautuen teoksessaan Olemattomasta, ettei mitään ole olemassa ja vaikka olisikin, emme voi kuitenkaan aisteillamme saada siitä mitään tietoa emmekä välittää sitä jälkipolville. Platon (426–347 eaa.) arvosteli usein sofisteja ja retoriikkaa. Mielenkiintoista on se, että hän teki niin Sokrateen suulla vaikka Aristofanes oli pitänyt Sokratesta itseäänkin sofistina. Platonin keskeisin väite oli se, etteivät sofistit tähdänneet opetuksessaan totuuteen vaan todennäköiseen, johtaen siten kuulijoitaan harhaan. Platonilta on säilynyt Sokrateen puolustuspuhe, kolmentoista kirjeen kokoelma ja 34 dialogia. Hänen teoksissaan ilmenevät paikoin kaksijakoinen leikillisyys ja huumori. Tunnettu sanonta, että myöhempi filosofia on vain "reunamerkintöjä Platonin teoksiin" johtuu tulkitsijoiden jatkuvista erimielisyyksistä. Platonin tunnetuimpia teoksia ovat Pidot, ja Valtio, joka on samalla yksi tunnetuimmista politiikkaa ja yhteiskuntaa käsittelevän kirjallisuuden edustajia. Platon kirjoitti toisen laajan teoksen, Lait (suom.) sen jatkeeksi. Valtiomies teoksessaan (suom.) Platon hahmotteli kuvaa ihmisestä poliittisena olentona, joskin teos keskittyy myös yleensä määrittelyjen ja määrittelemisen ongelmaan.Valtiossa Platon kaavailee parhainta mahdollista yhteiskuntaa ja on sellaisenaan myös utopia-kirjallisuuden klassinen esitys. Valtionsa johtoon Platon pani filosofit, jolla hän halusi korostaa sitä, että johtajan tulee hallita ja ymmärtää ihmiselämän neljä tärkeintä hyvettä viisaus, kohtuullisuus, rohkeus ja oikeamielisyys). Platonin suosima yhteiskuntajärjestys oli ihanteellisesti "kommunistinen", ja siinä vallitsi sukupuolten tasa-arvo. Nämä ajatukset herättivät aikalaisissa hilpeyttä. Valtiossa Platon suhtautui epäilevästi tavallisen kansan kykyyn hallita itseään, joka herätti epäluuloa koko ateenalaistyyppistä demokratiaa kohtaan, joka säilyi kauan Euroopan politiikassa. Platon piti Spartan hallitusmuodosta, jossa oli osia monarkiasta, oligarkiasta ja suhteellisesta demokratiasta.

Retoriikka

Jo sofistit ja Isokraatikot olivat tähdentäneet sitä, että hyvä puhetaito oli välttämätön kreikkalaisessa yhteiskunnassa. Erityisen tärkeäksi puhetaito tuli 400-luvun demokraattisesti hallituissa kaupunkivaltioissa, koska se oli ainoa keino menestyä kansankokouksissa (ekklesia) ja valamiesoikeudenkäynneissä. Sofistit korostivat, että puhujan oli kyettävä vaikuttamaan kuulijoittensa tunteisiin (peitho). Muita puheen tärkeitä ominaisuuksia olivat tilanteeseen sopiva tyyli (kairos) ja oikea sananvalinta (prepon). Myöhemmistä attikalaisista puhujista kuuluisin oli Demosthenes (384–322 eaa.), joka kehitti sinnikkäästi vajavaista puhekykyään. Poliitikkona hän vastusti ankarasti Makedonian valtapyrkimyksiä ja piti niin sanotut filippolaispuheet Filippos II:ta vastaan, joista kahdeksan on säilynyt. Demostheneen kuuluisin puhe on Kunniaseppeleestä. Cicero, Dionysios Halikarnassoslainen ja Quintilianus pitivät Demosthenesta suurimpana kreikkalaisena puhujana. Hänen isänmaallisilla puheillaan on myöhemminkin ollut kansalaisia rohkaiseva vaikutus.

Kuvataiteet ja arkkitehtuuri

Arkkitehtuuri

Ateenan Akropoliksen kaavoitus

Voittoisten persialaissotien Ateenalle ja sen liittolaiselle antama itseluottamus ilmeni eritoten arkkitehtuurissa. Kreikassa julkinen rakennustyö muuttui yhteisöjen hoidettavaksi, eivätkä temppelit enää symboloineet hallitsijoiden valtaa ja hurskautta vaan ilmaisivat valtiollista propagandaa. Kuitenkin tyrannit pitivät kiinni vallan kahvasta ja huolehtivat rakennustöistä kuten ennenkin joissakin Sisilian siirtokunnissa kuten Gelassa, Selinuksessa, Syrakusassa ja Akragaassa. Marmorin käyttö rakennustyössä löysi tiensä temppeleistä myös maallisiin julkisiin rakennuksiin, kuten esimerkiksi neuvostojen istuntosaleihin (buleuterion), pylväskäytäviin ja teattereihin.

Kaikissa kaupunkivaltioissa agora menetti jokseenkin kaupallista merkitystään ja muuttui yhä enemmän hallinnolliseksi keskukseksi. Klassiselle aikakaudelle tyypillistä oli, että aukion eri toiminnot erotettiin toisistaan pylväskäytävien avulla. Tämä oli osa Hippodamos Miletoslaisen kehittämään kaupunkisuunnitteluun, jossa jo aikaisemmin käytössä olleen ruutuasemakaavan lisäksi erilaiset toiminnot ja sosiaaliluokat pyrittiin sijoittelemaan omille alueilleen. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi Pireuksen satamakaupungin suunnittelusta. Klassisen kauden kaupunkisuunnittelusta parhaan kuvan antaa Khalkidiken niemimaalla sijaitseva ja makedonialaisten vuonna 384 eaa. tuhoama Olynthoksen kaupunki, joka rakennettiin täysin uudelleen persialaisten tuhottua sen vuonna 479 eaa. Kaupungissa noudatettiin Hippodamoksen ruutukaavaa, ja sen säännölliset korttelit muodostuivat jokainen kymmenestä kivisokkelille savitiilistä pystytetystä asuinrakennuksesta. Yksityistalot edustivat pääasiassa pastas-tyyppiä, jossa huonetilat sijoitettiin käytävän kaltaisen poikittaishallin ympärille ryhmittäin. Kaupungin lounaislaidalla oli lisäksi ylellisempiä asuintaloja, joiden uskotaan kuuluneen maata omistavalle aatelisluokalle.

Erilaiset puolustuslaitteet kehittyivät myös suuresti klassisen kauden aikana. Esimerkiksi Syrakusan tyranni Dionysios vanhempi varusti kaupunkinsa mantereen puolelta karthagolaisia vastaan 400-luvun lopulla rakennuttamalla Euryaloksen nerokkaan linnoitusjärjestelmän. Voimakkailla toimillaan hän onnistui säilyttämään Sisilian kreikkalaisuuden. Gela sai myös rannikolleen muurit, kun se rakennettiin uudelleen 300-luvun alussa karthagolaishävityksen jälkeen. 300-luvun alkupuolella luotiin lukuisia mainekkaita rakennuksia, joiden suunnittelemisessa ja koristelussa ajan kuvanveistäjillä oli tärkeä osuus. Merkittävimpiä ovat Skopaan suunnittelema Tegean Athene Alean temppeli, Epidauroksen pyöreä Tholos eli Thymele, jonka korinttilaisista kapiteeleista tuli malli myöhemmälle ajalle, ja Epidauroksen parhaiten säilynyt ja akustiikaltaan kuuluisa kreikkalainen teatteri. Viimeksi mainitut lienevät Polykleitos nuoremman suunnittelemia.

Taide

Diskobolos, roomalainen kopio vuodelta 100 jaa.

Antiikin taidehistorioitsijoiden mukaan kreikkalainen maalaustaide oli ainakin yhtä arvostettua kuin heidän kuvanveistonsa. Siitä voi saada kapean käsityksen säilyneiden hautamaalausten ja vaasimaalausten perusteella. Ateenan Agoralla sijainnutta Stoa poikileta (suom. Kirjava pylväskäytävä) olivat 470-luvulla eaa. koristamassa thasoslainen Polygnotos, joka loi perustan klassiselle maalaustaiteelle. Ateenan keramiikkataide oli erittäin suosittua koko Välimeren piirissä varsinkin 400-luvulla. Monet työpajat toimivat tällöin niin tehokkaasti, että tarvittiin jopa parikymmentä maalaria työskentelemään yhden mestarin alaisuudessa. Tämä kuitenkin alensi luovuutta ja maalausten tasoa.

Kreikan klassisen kauden kuvanveistäjät loivat herooisia alastomia miesveistoksia, joissa ilmeni idealistiset kehonpiirteet ja kauneus. Veistokset esittivät jumalia, sotilaita tai atleetteja, ja ne ilmaisivat ihailua täydellistä nuorta miesvartaloa kohtaan. Naisia ei esitetty idealisoituina tai alastomana ennen hellenististä aikaa 300-luvulta eaa. Kuuluisia klassisen kauden kuvanveistäjiä 400-kuvun alun tienoilla eaa. olivat Polykleitos, Feidias ja Myron. Polykleitos kehitti ideaalit ja symmetriset mittasuhteet ja hänen työnsä aiheena olivat usein urheilijat, kuten hänen Doryforos-veistoksessaan (suom. Keihäänkantaja) ja pronssitöissään. Feidias puolestaan tunnetaan Olympian jättiläismäisestä Zeus-veistoksesta, jota pidettiin antiikissa yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä, sekä Ateenan Akropoliin Parthenon-temppelistä, ja myös mittavankokoisesta arvokkaista materiaaleista kuten kullasta ja norsunluusta valmistetusta Athene-veistoksesta. Atleettiveistoksista tunnetuimpia ovat uudenlaista liikettä ilmentävä Diskobolos-patsas sekä Lysippoksen Apoksyomenos eli Kaapija. Kuvanveistäjät eivät välttämättä tehneet veistoksiaan itse alusta loppuun, vaan ne saatettiin tehdä monien käsityöläisten yhteistoimintana. Antiikin aikana taide käsitettiin eritoten käsityötaitona, eikä abstraktina esteettisenä luomistyönä. Esimerkiksi kolossaaliveistoksia saattoivat työstää kokonaiset perhepajat, ja työntekijät saattoivat olla erikoistuneita kivenhakkuusta patsaan tietyn yksityiskohdan valmistamiseen.

Katso myös

• Antiikin Kreikka
• Kreikan arkaainen kausi
• Kreikan hellenistinen kausi
• Rooman valtakunta

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kreikan klassinen kausi Wikimedia Commonsissa