Urheiluvuosi 1991
vuoden 1991 urheilutapahtumat
Urheiluvuosi 1991 käsittelee vuoden 1991 merkittäviä uutisia ja tapahtumia urheilussa.
| Urheiluvuodet |
|---|
| 1981 • 1982 • 1983 • 1984 • 1985 • 1986 • 1987 • 1988 • 1989 • 1990 – 1991 – 1992 • 1993 • 1994 • 1995 • 1996 • 1997 • 1998 • 1999 • 2000 • 2001 |
| Vuodet |
| 1988 • 1989 • 1990 – 1991 – 1992 • 1993 • 1994 |
Alppihiihto muokkaa
- Maailmanmestaruuskilpailut 22.1.–3.2. Saalbach-Hinterglemmissä, Itävallassa. Ohjelmaan kuului viisi miesten ja viisi naisten lajia. Itävalta voitti viisi kultamitalia ja Sveitsi kolme. Kaikkiaan mitaleille ylsi kymmenen maata. Itävallan Stephan Eberharter voitti kultaa supersuurpujottelussa ja alppiyhdistetyssä.[1]
- Maailmancupkaudella 1990–1991 miesten kokonaiskilpailun voitti neljännen kerran urallaan Luxemburgin Marc Girardelli 20 pisteen erolla Italian Alberto Tombaan. Naisten kokonaiskilpailussa Itävallan Petra Kronberger otti toisen voittonsa ylivoimaisesti 117 pisteen erolla maannaiseensa Sabine Gintheriin.[2]
Autourheilu muokkaa
- Rallin maailmanmestaruuden voitti kolmannen kerran urallaan suomalainen Juha Kankkunen, joka ajoi Lancialla. Espanjalainen Toyota-kuljettaja Carlos Sainz hävisi Kankkuselle seitsemän ja ranskalainen Lancia-kuljettaja Didier Auriol 49 pistettä. Osakilpailuja oli neljätoista, joista Kankkunen ja Sainz voittivat viisi sekä Auriol, Ruotsin Kenneth Eriksson, Japanin Kenjiro Shinozuka ja Saksan Armin Schwarz yhden.[3]
- Formula 1:n maailmanmestaruuden voitti kolmannen kerran urallaan McLarenilla ajanut brasilialainen Ayrton Senna. Williams-kuljettajista Nigel Mansell hävisi Sennalle 24 ja Riccardo Patrese 43 pistettä. Osakilpailuja oli kuusitoista, joista Senna voitti seitsemän, Mansell viisi, Patrese kaksi sekä brasilialainen Nelson Piquet ja itävaltalainen Gerhard Berger yhden.[4]
Golf muokkaa
- Masters-turnauksen voitti walesilainen Ian Woosnam.[5]
- Yhdysvaltain avoimen turnauksen voitti yhdysvaltalainen Payne Stewart.[6]
- Britannian avoimen turnauksen voitti australialainen Ian Baker-Finch.[6]
- PGA-mestaruuden voitti yhdysvaltalainen John Daly.[5]
Jalkapallo muokkaa
- Naisten maailmanmestaruuskilpailut 16.–30.11. Kiinassa. Loppuottelussa Yhdysvallat voitti Norjan 2–1, ja pronssiottelussa Ruotsi voitti Saksan 4–0.[7]
- Cup-voittajien cupin loppuottelu 15.5. Rotterdamissa, Alankomaissa. Englantilainen Manchester United voitti espanjalaisen FC Barcelonan 2–1.[8]
- UEFA-cupin loppuottelut 8.5. ja 23.5. Milanossa ja Roomassa. Italialainen Inter voitti saman maan Roman kotiottelussaan 2–0, ja vierastappio 1–0 riitti Interille cupmestaruuteen.[9]
- Euroopan mestarijoukkueiden cupin loppuottelu 29.5. Barissa, Italiassa. Jugoslavialainen Belgradin Punainen tähti voitti ranskalaisen Olympique de Marseillen rangaistuspotkukilpailussa 5–3 maalittomana päättyneiden varsinaisen peliajan ja jatkoajan jälkeen.[10]
Jääkiekko muokkaa
- Miesten maailmanmestaruuskilpailut 19.4.–4.5. Turussa, Helsingissä ja Tampereella, Suomessa. Ruotsi nousi mitalisarjassa maailmanmestariksi voittamalla viimeisessä ottelussa Neuvostoliiton 2–1. Voittomaalin teki kisojen pistepörssin seitsemällä maalillaan ja viidella syötöllään voittanut Mats Sundin. Hopeaa sai Kanada ja Neuvostoliitto jäi pronssille.[11]
- Kanada-cup 31.8.–16.9. Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Loppuotteluissa Kanada voitti Yhdysvallat maalein 4–1 ja 4–2.[12]
- Naisten Euroopan-mestaruuskilpailut 15.–23.3. Frýdek-Místekissä ja Havírovissa, Tšekkoslovakiassa. Suomi voitti loppuottelussa Ruotsin 2–1. Pronssille sijoittui Tanska.[13]
- NHL:n loppuotteluissa Pittsburgh Penguins voitti Stanley Cupin, kun se oli Minnesota North Starsia parempi otteluvoitoin 4–2.[14]
Koripallo muokkaa
- Naisten Euroopan-mestaruuskilpailut 11.–18.6. Israelissa. Loppuottelussa Neuvostoliitto voitti Jugoslavian 97–84, ja pronssille sijoittui Unkari.[15]
- Miesten Euroopan-mestaruuskilpailut 24.–29.6. Roomassa, Italiassa. Loppuottelussa Jugoslavia voitti Italian 88–73, ja pronssia sai Espanja.[16]
- NBA:n loppuotteluissa Chicago Bulls voitti Los Angeles Lakersin otteluvoitoin 4–1. Mestaruus oli Chicagon ensimmäinen.[17]
Lentopallo muokkaa
- Miesten Euroopan-mestaruuskilpailut 7.–15.9. Saksassa. Loppuottelussa Neuvostoliitto voitti Italian 3–0, ja pronssille sijoittui Alankomaat.[18]
- Naisten Euroopan-mestaruuskilpailut 29.9.–6.10. Italiassa. Loppuottelussa Neuvostoliitto voitti Alankomaat 3–0, ja pronssille sijoittui Saksa.[19]
Moottoripyöräurheilu muokkaa
- RR-ajon maailmanmestaruuden voittivat italialainen Loris Capirossi (125 ksm), italialainen Luca Cadalora (250 ksm), yhdysvaltalainen Wayne Rainey (500 ksm) ja yhdysvaltalainen Doug Polen.[20]
- Motocrossin maailmanmestareiksi ajoivat belgialainen Stefan Everts (125 ksm), yhdysvaltalainen Trampas Parker (250 ksm) ja belgialainen Georges Jobé (500 ksm).[21]
- Speedwayn henkilökohtaisen maailmanmestaruuden voitti tanskalainen Jan O. Pedersen. Myös pariajon ja joukkueiden maailmanmestaruudet menivät Tanskaan.[20]
- Jääspeedwayn henkilökohtaisen maailmanmestaruuden voitti Neuvostoliiton Sergei Ivanov. Neuvostoliitto voitti joukkueiden maailmanmestaruuden.[20]
- Trialin maailmanmestaruuden voitti Espanjan Jordi Tarrés, joka oli voittamassa Espanjalle myös joukkuemestaruutta.[22]
- Enduron maailmanmestareiksi ajoivat italialainen Pierfranco Muraglia (80 ksm), ruotsalainen Jeff Nilsson (125 ksm), suomalainen Kari Tiainen (250 ksm), ruotsalainen Kent Karlsson (350 ksm) ja ruotsalainen Sven-Erik Jönsson (500 ksm). Joukkueiden kuuden päivän ajon voitti Ruotsi.[22]
Nyrkkeily muokkaa
- Ammattinyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestaruutta piti hallussaan yhdysvaltalainen Evander Holyfield. Hän voitti 19.4. Atlantic Cityssä 1970-luvulla maailmanmestarina olleen 42-vuotiaan George Foremanin 12-eräisessä ottelussa pistein.[23]
- Amatöörinyrkkeilyn maailmanmestaruuskilpailut 14.–24.11. Sydneyssä, Australiassa. Kilpailut käytiin 12 painoluokassa 48-kiloisista yli 91 kilon luokkaan. Kuuba sai neljä kulta-, kaksi hopea- ja kolme pronssimitalia. Kaikkiaan mitaleille ylsi 20 maata. Raskaimman sarjan mestaruuden voitti Kuuban Roberto Balado.[24]
Paini muokkaa
- Maailmanmestaruuskilpailut 26.9.–6.10. Varnassa, Bulgariassa. Miehet kilpailivat kymmenessä painoluokassa niin kreikkalais-roomalaisessa painimuodossa kuin vapaapainissakin. Neuvostoliitto voitti yhdeksän kultamitalia. Raskaimman sarjan (130 kg) voitti kreikkalais-roomalaisessa painissa neuvostoliittolainen Aleksandr Karelin ja vapaapainissa saksalainen Andreas Schröder.[25]
Pohjoismaiset hiihtolajit muokkaa
- Hiihdon maailmanmestaruuskilpailut 7.–17.2. Val di Fiemmessä, Italiassa. Ohjelmassa oli viisi miesten ja viisi naisten maastohiihtolajia sekä miehillä kolme lajia mäkihypyssä ja kaksi yhdistetyssä. Norja voitti viisi kultamitalia, Neuvostoliitto neljä ja Itävalta kolme. Neuvostoliiton Jelena Välbe voitti kolme kultamitalia, joista yhden viestissä.[26]
- Keski-Euroopan mäkiviikko 30.12.1990–6.1.1991 Saksassa ja Itävallassa. Kokonaiskilpailun voitti kolmannen kerran saksalainen Jens Weißflog ennen Itävallan Andreas Felderiä ja maanmiestään Dieter Thomaa. Weißflog ja Felder päätyivät tasoihin Garmisch-Partenkirchenissä ja voittivat kumpikin sen lisäksi yhden osakilpailun. Suomen Ari-Pekka Nikkola voitti Innsbruckin kilpailun.[27][28]
Pyöräily muokkaa
- Italian ympäriajon voitti isäntämaan Franco Chioccioli.[29]
- Ranskan ympäriajon voitti espanjalainen Miguel Indurain.[29]
Tennis muokkaa
- Australian avointen miesten kaksinpelin mestaruuden voitti saksalainen Boris Becker ja naisten 17-vuotias jugoslavialainen Monica Seles.[30][31]
- Ranskan avointen miesten kaksinpelin mestaruuden voitti yhdysvaltalainen Jim Courier ja naisten Monica Seles.[32]
- Wimbledonin miesten kaksinpelin mestaruuden voitti saksalainen Michael Stich ja naisten saman maan Steffi Graf.[33]
- Yhdysvaltain avointen miesten kaksinpelin mestaruuden voitti ruotsalainen Stefan Edberg ja naisten Monica Seles.[34]
- Federation Cupin loppuottelu 28.7. Nottinghamissa, Englannissa. Espanja voitti Yhdysvallat 2–1. Mestaruus oli Espanjalle ensimmäinen.[35][36]
- Davis Cupin loppuottelu 29.11.–1.12. Lyonissa, Ranskassa. Ranska voitti Yhdysvallat 3–1 ja vei mestaruuden ensimmäisen kerran lähes 60 vuoteen.[35][37]
Uinti muokkaa
- Pitkän radan maailmanmestaruuskilpailut 3.–13.1. Perthissä, Australiassa. Menestynein maa oli Yhdysvallat, joka voitti 17 kultamitalia ja sai kaikkiaan 34 mitalia. Maailmanennätyksiä paransivat unkarilainen Norbert Rózsa 100 metrin rintauinnissa (1.01,45), yhdysvaltalainen Mike Barrowman 200 metrin rintauinnissa (2.11,23), yhdysvaltalainen Melvin Stewart 200 metrin perhosuinnissa (1.55,69), saksalainen Jörg Hoffmann 1 500 metrin vapaauinnissa (14.50,36) sekä unkarilainen Tamás Darnyi 400 metrin sekauinnissa (4.12,36) ja 200 metrin sekauinnissa uimalla ensi kertaa alle kahden minuutin (1.59,36). Kiinalainen Fu Mingxia voitti naisten kerroshypyt ja hänestä tuli 12-vuotiaana uintiurheilun nuorin maailmanmestari.[38]
- Pitkän radan Euroopan-mestaruuskilpailut 18.–25.8. Ateenassa, Kreikassa. Menestynein maa oli Neuvostoliitto, jonka 16 kultamitalista yhdeksän tuli ratauinnista, neljä uimahypyistä ja kolme taitouinnista. Unkarilainen Krisztina Egerszegi ui maailmanennätyksen 100 metrin (1.00,31) ja 200 metrin selkäuinnissa (2.06,62).[39]
- Sprinttiuinnin Euroopan-mestaruuskilpailut 6.–8.12. Gelsenkirchenissä, Saksassa. Saksa voitti kisojen 14 kultamitalista seitsemän.[40]
Yleisurheilu muokkaa
- Maailmanmestaruuskilpailut 23.8.–1.9. Tokiossa, Japanissa. Kisoihin osallistui 168 maata ja 1 705 urheilijaa. Yhdysvallat voitti kymmenen kultamitalia ja Neuvostoliitto yhdeksän. Kaikkiaan mitaleille ylsi 29 maata. Saksalainen pikajuoksija Katrin Krabbe voitti kaksi henkilökohtaista kultamitalia. Yhdysvaltalainen pikajuoksija Carl Lewis voitti kaksi kultaa maailmanennätyksillä: 100 metrin juoksussa ajalla 9,86 ja 4 × 100 metrin viestijuoksussa ajalla 37,50. Pituushypyssä yhdysvaltalainen Mike Powell ylitti Bob Beamonin lähes 23 vuotta vanhan maailmanennätyksen voittotuloksellaan 895, ja myös Lewis pääsi vanhaa ennätystä pidemmälle tuloksellaan 891 mutta hänen hypyssään oli myötätuulta yli sallitun määrän.[41]
- Sisäratojen maailmanmestaruuskilpailut 8.–10.3. Sevillassa, Espanjassa. Neuvostoliitto voitti seitsemän kultamitalia ja Saksa kuusi. Mitaleille ylsi 25 maata.[42]
- Maastojuoksun maailmanmestaruuskilpailut 24.3. Antwerpenissa, Belgiassa. Miesten henkilökohtaisen maailmanmestaruuden voitti marokkolainen Khalid Skah ja naisten yhdysvaltalainen Lynn Jennings.[43]
- Naisten maantiejuoksun maailmanmestaruuskilpailut 13.10. Nieuwegeinissa, Alankomaissa. Mestaruuden voitti romanialainen Iulia Negura.[44]
- Vuoden ensimmäiset uudet maailmanennätykset teki meksikolainen Arturo Barrios 30.3. La Flèchessä, jossa hän juoksi 20 000 metriä aikaan 56.55,6 ja jatkoi tunnin juoksun ennätykseen 21 101 metriä.[45][46][47] Seppo Räty heitti Sandvikin karheapintaisella Champion-keihäällä 6.5. Shizuokassa maailmanennätyksen 91,98 ja paransi 2.6. Punkalaitumella lukemiin 96,96.[48] Kauden päätteeksi sääntöjä tiukennettiin ja karheilla keihäillä heitetyt tulokset poistettiin ennätystilastoista, joten maailmanennätykseksi kirjattiin britti Steve Backleyn tulos 89,58 vuodelta 1990.[49] Neuvostoliittoa edustava Serhi Bubka paranteli seiväshypyn maailmanennätystä kuukausittain sentti kerrallaan: hän hyppäsi 6.5. Shizuokassa tuloksen 607, 9.6. Moskovassa tuloksen 608 ja 8.7. Formiassa tuloksen 609 sekä päätyi 5.8. Malmössä tulokseen 610.[50] Naisten tuoreessa lajissa kolmiloikassa Neuvostoliiton Inesa Kravets paransi 10.6. Moskovassa maailmanennätystä 41 senttimetriä tulokseen 14,95.[51] Leroy Burrell juoksi 14.6. New Yorkissa Yhdysvaltain-mestaruuskilpailuissa 100 metrin maailmanennätyksen 9,90, mutta 25.8. Tokion MM-kilpailuissa Carl Lewis otti ennätyksen takaisin itselleen ajalla 9,86 Burrellin jäätyä aikaan 9,88.[52] Santa Monica Track Clubin yhdysvaltalaismiehistö sivusi 3.8. Monacossa miesten 4 × 100 metrin viestijuoksun maailmanennätystä 37,79. Neljä päivää myöhemmin Zürichin GP-kilpailuissa Yhdysvaltain nelikko vei ennätyksen kokonaan nimiinsä ajalla 37,67. Yhdysvallat paransi vielä 1.9. Tokion MM-kilpailuissa ennätysajaksi 37,50.[53] Tokiossa parannettiin 30.8. myös lähes 23 vuotta vanhaa pituushypyn maailmanennätystä, kun Yhdysvaltain Mike Powell hyppäsi tuloksen 895.[54]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Pihlaja, Juhani: Urheilun käsikirja. TietoSportti, 1994. ISBN 951-97170-0-5.
- Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 12. Spartakus Oy, 1991. ISBN 951-96269-0-5.
- Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 13. Spartakus Oy, 1992. ISBN 951-96269-2-1.
Viitteet muokkaa
- ↑ Siukonen & Ahola 1991, s. 153, 157, 161
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 70, 199–200
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 149–150, 245
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 140, 244–245
- ↑ a b Pihlaja, s. 152
- ↑ a b Pihlaja, s. 151
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 216
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 95, 215
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 94, 215
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 93, 215
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 88–90, 222–223
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 133–134, 223
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 74, 225–226
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 94, 223
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 101, 233
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 103, 233
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 100, 233
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 134, 237
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 237
- ↑ a b c Siukonen & Ahola 1992, s. 246
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 246–247
- ↑ a b Siukonen & Ahola 1992, s. 247
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 21, 82
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 251–252
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 252–253
- ↑ Siukonen & Ahola 1991, s. 163, 182–184
- ↑ Siukonen & Ahola 1991, s. 152, 238–239
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 49–50
- ↑ a b Pihlaja, s. 605
- ↑ Pihlaja, s. 739–740
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 56
- ↑ Pihlaja, s. 739
- ↑ Pihlaja, s. 736–737
- ↑ Pihlaja, s. 738
- ↑ a b Pihlaja, s. 740
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 113, 282
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 151, 282
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 50–52, 285–286, 292–293
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 286–287
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 287
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 33, 43–47
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 69–70, 302
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 76, 304
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 304
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 76, 312–313
- ↑ World Record Progression of One Hour World Athletics. Viitattu 8.2.2024. (englanniksi)
- ↑ Juck, Alfons: Gebrselassie to make One Hour World record attempt in Ostrava worldathletics.org. 14.6.2007. Viitattu 8.2.2024.
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 90, 92, 96
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 97, 148
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 92, 100, 105, 115
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 100
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 100, 121
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 114, 116, 128
- ↑ Siukonen & Ahola 1992, s. 125–126
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Urheiluvuosi 1991 Wikimedia Commonsissa
