Avaa päävalikko

Teuvo Tulio

suomalainen elokuvaohjaaja, leikkaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä

Teuvo Tulio (alun perin Theodor Antonius Deroschinsky-Tugai;[1][2] 23. elokuuta 1912 Pietari, Venäjän keisarikunta8. kesäkuuta 2000 Helsinki) oli suomalainen elokuvaohjaaja, -leikkaaja, -käsikirjoittaja ja -näyttelijä.[1] Juuriltaan hän oli latvialainen[3] ja Latviassa hänet tunnetaan nimellä Teodors Turlajs. Tugai muutti nuorena poikana Suomeen äidin uuden avioliiton myötä.

Teuvo Tulio
Teuvo Tulio.jpg
Henkilötiedot
Koko nimi Theodor Antonius Tugai
Syntynyt 23. elokuuta 1912
Pietari, Venäjän keisarikunta
Kuollut 8. kesäkuuta 2000 (87 vuotta)
Helsinki, Suomi
Ammatti elokuvaohjaaja
Ohjaaja
Taiteilijanimet Teuvo Tulio
Aktiivisena Näyttelijä 1929–1935
Ohjaaja 1936–1972
Tunnetuimmat ohjaukset Nuorena nukkunut
Laulu tulipunaisesta kukasta
Levoton veri
Rakkauden risti
Palkinnot

Veteraani-Jussi 1983

Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Tulio aloitti uransa näyttelijänä mykkäelokuvissa, jotka hänen ystävänsä Valentin Vaala ohjasi. Hänen ensimmäinen oma ohjaustyönsä oli Taistelu Heikkilän talosta vuonna 1936. Tulion toinen elokuva Nuorena nukkunut aiheutti aikanaan laajalti kohua ja loi hänelle pysyvän maineen eroottisten ja rohkeiden elokuvien tekijänä.[4]

Tulio tuotti itsenäisesti useimmat elokuvansa. Todellisen auteur-ohjaajan tavoin hän myös leikkasi lähes kaikki elokuvansa ja toimi useassa käsikirjoittajana. Milloin Tulion elokuvalla oli joku toinen käsikirjoittaja, se oli useimmiten hänen vakiopääosanäyttelijänsä ja elämänkumppaninsa Regina Linnanheimo, joka teki hänelle neljä käsikirjoitusta.[5]

Tulio kielsi elokuviensa televisioesitykset 1980-luvulla, mutta kumosi kiellon muutamaa päivää ennen kuolemaansa kesäkuussa 2000.[6]

Lapsuus ja nuoruusMuokkaa

Theodor Tugai syntyi 1912 turkkilais-puolalais-persialais-latvialaisille vanhemmille Riiasta Pietariin matkalla olleessa junassa. Hänen äitinsä oli balettitanssija Helena Garschin ja isänsä Aleksander Tugai. Vanhemmat solmivat avioliittonsa ainoastaan Theodorin äidin vanhempien vaatimuksesta, eikä se kestänyt kauan. Theodorin syntyessä hänen äitinsä oli 18-vuotias.[7]

Theodor varttui Latvian maaseudulla äitinsä vanhempien maatilalla.[8] Äiti ei viihtynyt maaseudulla, vaan muutti Pietariin luodakseen uraa ballerinana. Hän avioitui puolalaisen upseerin Peter Derodzinskyn kanssa, jonka sukunimeä Theodor käytti muuttaessaan äitinsä kanssa Helsinkiin. Isäpuolen, jota Theodor ei koskaan tavannut, sukunimestä syntyi se väärinkäsitys, että hän olisi aatelinen.[7]

Äiti ei kovin usein käynyt poikaansa tapaamassa ja Theodor varttui isoisänsä lemmikkinä. Poika oppi hoitamaan karjaa jo pienenä ja erityisesti häntä kiinnostivat hevoset. Lapsena omaksutusta taidosta käsitellä hevosia oli hyötyä elokuvauran alkuvaiheessa Tugain esittäessä romanimiestä. Kun Theodor täytti kymmenen vuotta, hänet haluttiin laittaa oppikouluun Riikaan, missä liikemiehenä työskentelevä eno oli halukas tarjoamaan asunnon. Äiti oli tällöin avioitunut suomalaisen Alarik Rönnqvistin kanssa ja halusi poikansa muuttavan luokseen Helsinkiin.[9]

Perhe asettui asumaan Helsingin Katajanokalle vuonna 1922. Muutto ei ollut maalaiselämään tottuneelle pojalle helppo. Theodor osasi latviaa, venäjää ja saksaa, mutta ei lainkaan Helsingissä puhuttuja suomea ja ruotsia. Koulussa meni hyvin, sillä oppilaat olivat taustoiltaan kansainvälisiä, mutta Katajanokan kaduilla oli vaikeaa. Muut lapset haukkuivat häntä ulkonäön vuoksi mongoliksi tai kirgiisiksi ja usein asiat ratkaistiin nyrkeillä. Tugai muisteli myöhemmin lunastaneensa paikkansa Katajanokan poikayhteisössä juuri nyrkeillään.[10]

Teinivuosinaan hän ystävystyi kolme vuotta vanhemman Valentin Vaalan kanssa luisteluradalla. He molemmat olivat opiskelleet samassa suomalais-venäläisessä Tabunovin koulussa, ja Theodor oli jatkanut opintojaan Helsingin Saksalaisessa koulussa.[11] Luisteluradalla pojat innostuivat keskustelemaan elokuvista, joka eli taidemuotona 1920-luvulla nousukauttaan. Kumpikin piti Chaplinista ja seikkailuelokuvista, erityisesti niistä, joissa näyttelivät Tom Mix ja William S. Hart. Puolalaisen upseeri-isäpuolensa sukunimen Tugai jätti pois juuri näihin aikoihin, hän oli nyt lyhyesti Tugai.[12]

UraMuokkaa

NäyttelijäMuokkaa

 
Nuoret ystävykset Valentin Vaala ja Theodor Tugai.

Nuoret Vaala ja Tugai ryhtyivät työstämään yhteisiä elokuvia. Heidän mielestään eksoottinen seikkailuelokuva tulisi sijoittaa romaniyhteisöön. Vaala oli ehtinyt ohjata koulunäytelmiä joten tuntui luonnolliselta, että hän ohjaisi elokuvan. Minkäänlaista käsitystä siitä, miten paljon vaivaa ja rahaa elokuvan tekeminen vaatisi, ei pojilla ollut.[13] He pääsivät ensimmäisen kerran kokeilemaan elokuvan tekoa kesällä 1927 Vantaanjoen varrella. Vaala ohjasi ja Tugai näytteli pääosaa. Työ kuitenkin keskeytyi rahapulan vuoksi.[14]

Seuraavana kesänä rahoittajaksi saatiin Tugain perhetuttu Armas Willamo ja tuottajaksi hänen agentuuriyhtiönsä Oy Fennica Ab. Toinen rahoittaja oli valokuvaustarvikkeita myyvä ja pienimuotoisia dokumenttielokuvia tehnyt Oskar Lindelöf, joka suostui myös lainaamaan kameran. Koska Vaala oli itseoikeutettu ohjaaja, Tugai esitti miespääosan, johon hän valmistautui muun muassa jäljittelemällä Greta Garboa. Naispääosan esitti Regina Ekroth. Käsikirjoituksen ystävykset laativat yhdessä. Esikoisteos sai nimekseen Mustat silmät ja se valmistui vuonna 1929. Tugain mielestä elokuva onnistui ensikertalaisilta hyvin. Sitä kehui myös Tulenkantajat-lehden kriitikko. Vaala oli asiasta kokonaan toista mieltä ja eräänä yönä heitti elokuvan kopion ja alkuperäisnegatiivit mereen Kaivopuiston rannassa.[15]

Fennica-Filmin kausiMuokkaa

Ystävyksille jäi kuitenkin into tehdä uusia elokuvia ja mustalaisaihe kiinnosti yleisöä, joten he päättivät tehdä toisen elokuvan samasta aihepiiristä. Uudelle elokuvalle annettiin nimi Mustalaishurmaaja, ja se kuvattiin Kirkkonummella kesällä 1929. Myös tämä elokuva pyrittiin tekemään mahdollisimman halvalla. Sisäkuviin tarvittavat lamput olivat kalliita, joten enimmäkseen kuvattiin ulkona. Myös roolipuvut ommeltiin itse. Tugai näytteli jälleen miespääosassa romanileirin komeinta miestä, josta leirin naiset kilpailevat vuoron perään. Naisrooleihin palkattiin omasta tuttavapiiristä Meri Hackzell, Alli Riks ja Hanna Taini. Kalle Hagert järjesti elokuvaan romaneja avustajiksi. Elokuva kertoo kilpailevien heimojen välisistä riidoista ja rakkaudesta. Kuvausten ajan kuvaajat ja näyttelijät asuivat romanileirissä.[16] Mustalaishurmaaja teki Tugaista tähden, ja häntä alettiin nimittää lehdissä ”Suomen Valentinoksi”.[17]

Uusi elokuva, Laveata tietä, tehtiin jo ammattitaitoisemmin. Se oli edellisten tavoin mykkä mutta siihen liitettiin jälkikäteen musiikkia, äänitehosteita ja kaksi laulua. Rahoittajana toimi edelleen Willamo, jolla oli suhteita myös Suomi-Filmin johtajistoon. Heidän kauttaan saatiin käytettäviksi Vironkadun studio ja uudet äänityslaitteet. Myös käyttöluottoa elokuvaamiseen järjestyi Willamon suhteiden avulla. Naiivien ja siirappisten mustalaistarinoiden jälkeen Vaala ja Tugai tarttuivat uuteen aiheeseen. Laveata tietä on melankolinen tarina Tugain esittämän viulutaiteilijan rakkausseikkailuista. Naisnäyttelijät olivat tuttuja edellisestä elokuvasta. Ensi-ilta oli huhtikuussa 1931. Elokuva menestyi kohtalaisesti, mutta tuotti kalliiden tuotantokustannustensa takia tappiota.[18]

Seuraavaksi Vaala ja Tugai innostuivat Tulenkantajien ajatuksista ja myös ystävystyivät heidän kanssaan. Tulenkantajien mielestä Tugai ja Vaala olivat suomalaisen elokuvan avantgardisteja. Mika Waltari oli kirjoittanut julkaisemattoman novellin ja tarjosi sitä Vaalalle ja Tugaille elokuvattavaksi. Novellin pohjalta syntyi jännityselokuva Sininen varjo, joka sai ensi-iltansa maaliskuussa 1933.[19] Siitä on säilynyt vain noin 16 minuutin mittainen jakso sekä katkelmia.[20]

Suomessa elettiin talouslaman aikaa ja rahoittajien saaminen oli vaikeaa. Rekvisiittaa hankittiin lainaamalla huonekalut ja matot Tugain äidiltä. Elokuvan yhdessä roolissa oli Hollywoodissa uraa yrittänyt Carl von Haartman. Sivuosiin saatiin ammattinäyttelijät Aku Korhonen, Eino Jurkka ja Uuno Laakso. Tugai esitti Sinisessä varjossa kaksoisroolin veljeksinä, joista toinen on hyvä ja toinen turmeltunut. Naispääosan esitti Birgit Nuotio ja pikkuroolissa oli Tugain koulutoveri Regina Linnanheimo.[21] Sinisestä varjosta oli tarkoitus tehdä sataprosenttinen äänielokuva, mutta Tugailla ja Vaalalla ei ollut raakafilmiä eikä rahaa sen ostamiseen. Ratkaisu löytyi tuotemainonnasta, jota lisättiin juoneen, lavasteisiin ja repliikkeihin.[22]

Vaalan ja Tugain yhteistyö elokuva-alalla päättyi Siniseen varjoon. Vaala sai työtarjouksen Suomi-Filmiltä ja otti sen vastaan. Rahallisesti Vaala ja Tugai eivät olleet elokuvistaan hyötyneet, vaan saivat lähes pelkästään arvokasta työkokemusta. Tugain äiti toivoi poikansa nyt lopettavan elokuvien parissa puuhastelun ja hankkivan itselleen opiskelupaikan. Opiskelu ei Tugaita kiinnostanut, vaan hän toivoi voivansa jatkaa elokuvien tekemistä.[23]

Näyttelijänuran loppuMuokkaa

Viimeisen näyttelijäsuorituksensa Tugai teki vuonna 1935 elokuvassa Sortuneita (Fredløs). Roolin elokuvaan hän sai sattumalta. Tugain ollessa viettämässä iltaa Helsingin pörssiravintolassa häntä lähestyi tanskalainen ohjaaja George Schnéevoigt, joka kysyi haluaisiko hän näytellä Norjan Lapissa kuvattavassa elokuvassa. Schnéevoigt oli kuullut Tugain olevan kielitaitoinen ja kokenut elokuvanäyttelijä. Palkkio roolista olisi huomattavasti suomalaista parempi.[24]

Elokuvan kuvaukset aloitettiin Norjan Kirkkoniemessä, jonne saavuttiin Bergenistä alkaneen raskaan merimatkan jälkeen. Pian ohjaaja ilmoitti, että parempia kuvauspaikkoja oli löydetty Suomen puolelta, Petsamon Liinahamarista, jonne kuvausryhmä siirtyi jälleen meriteitse. Kuvauksissa oli omat kommelluksensa: rekvisiitaksi luvattua porotokkaa ei löytynyt mistään eikä myöskään eräässä kohtauksessa tarvittavaa susilaumaa. Välillä taas kuvaajat, talouspäällikkö ja ohjaaja jättivät koko näyttelijäjoukon oman onnensa nojaan.[25]

Joutoaikansa ikävystynyt näyttelijäseurue täytti juopottelulla. Eräissä illanistujaisissa Tugai kerskui, että hän suomalaisena voisi uida miten kylmässä vedessä tahansa. Hän todisti tämän hyppäämällä Jäämereen. Uiminen sujui aluksi hyvin, mutta rantaan pääsy ei onnistunut. Humalainen näyttelijäseurue ei pystynyt rannalta auttamaan ja tilanne näytti jo vaaralliselta. Tilannetta oli seurattu läheiseltä kalatehtaalta ja sieltä lähti veneseurue pelastamaan Tugaita.[26]

Kun Fennica-Filmin toiminta päättyi ja Tugain ja Vaalan tiet erosivat, Tugai oli jo pitkään halunnut siirtyä näyttelijästä ohjaajaksi.[27] Hän oli kiinnostunut Johannes Linnankosken teoksista ja niiden dramaattisuudesta ja tietystä mystisyydestä. Hän näki niissä mahdollisuuden elokuviin, joiden kaltaisia ei Suomessa ollut ennen tehty.[28]

Ohjaajanuran alkuvuodetMuokkaa

Teuvo Tulion ensimmäinen ohjaustyö oli vuonna 1936 ilmestynyt Taistelu Heikkilän talosta. Käsikirjoitus on tehty Johannes Linnankosken novellin pohjalta, joka on kuvaus avioliittohelvetistä. Suuren maatalon tytär ei saa solmia epäsäätyistä avioliittoa rengin kanssa, vaan hänet pakotetaan menemään naimisiin talollisen pojan kanssa. Mies paljastuu väkivaltaiseksi alkoholistiksi.[29]

Oman tuotannon aloittaminen oli vaikeaa aikana, jolloin ei ollut taiteilija-apurahoja. Armas Willamon liiketoimet kärsivät lama-aikana eikä hän enää halunnut rahoittaa elokuvia. Rahoittajaksi löytyi tuolloisen Suomen elokuva-alan merkittävin mies, Abel Adams, joka oli aikoinaan muuttanut Rautalammilta Pohjois-Amerikkaan nimellä Aapeli Korhonen. Sopimus luonnosteltiin nopeasti: jos Tulion ensimmäinen elokuva menestyisi, löytyisi Adamsilta rahaa seuraavaankin.[30]

Elokuvan pääosissa olivat Pentti Viljanen, Matti Lehtelä ja Regina Linnanheimo. Regina Linnanheimon valintaa naispääosaan kritisoitiin; häntä pidettiin kokemattomana amatöörinä. Käsikirjoituksen tekivät Yrjö Kivimies, Tulio ja Linnanheimo. Heikkilän taloa kuvattiin Pornaisissa kesällä 1936. Syksyllä ei ollut studioita vapaana, joten sisäkuvat otettiin Vanhan Polin juhlasalissa. Elokuvan äänitys meni pilalle laboratoriossa sattuneen virheen vuoksi. Ääni oli kauttaaltaan niin kahiseva, ettei vuorosanoista saanut paikoin selvää. Taistelu Heikkilän talosta tuli teattereihin marraskuussa. Tulio ei ottanut osaa elokuvan ensi-iltaan.[31] Elokuvan luultiin tuhoutuneen kokonaan Adams Filmin tulipalossa vuonna 1959, mutta Elokuva-arkistosta löytyi vuonna 2007 filmikela, jossa on katkelmat elokuvan alusta ja lopusta. Tulio teki elokuvasta uusintafilmatisoinnin vuonna 1947, naispääosassa jälleen Linnanheimo.[32][33]

Regina Linnanheimo oli paitsi Tulion pitkäaikainen kollega, myös elinikäinen kumppani. Linnanheimo kävi Saksalaista koulua kuten Tuliokin, mutta varsinaisesti he tapasivat vasta Rakel Linnanheimon esitellessä heidät toisilleen. Tulio ja Vaala viettivät paljon aikaa Linnanheimon siskosten kanssa. Ystävysten kantapaikka oli Kluuvikadun Fazer. Tuliosta ja Linnanheimosta tuli vähitellen rakastavaisia, mutta he eivät koskaan avioituneet, menneet kihloihin tai edes asuneet yhdessä. Heidän suhteensa ei ollut kovinkaan yleisessä tiedossa, sillä he eivät julkisesti tunnustaneet tai virallistaneet sitä.[34]

Ensimmäisen oman ohjauksen aikoihin sukunimi Tugai muuttui Tulioksi. Etunimeksi vakiintui Teuvo. Nimi Theodor oli ollut suomalaisille liian vaikea, ja Tuliota oli kutsuttu muun muassa Hoodoriksi ja Teutoriksi. Regina Linnanheimo sekä Tulion äiti käyttivät hänestä nimeä Fedja, venäläisen käytännön mukaisesti.[35] Pian koko Tulion ystäväpiiri otti nimen käyttöön ja siitä lähtien kaikki, jotka tutustuivat häneen lähemmin, sanoivat häntä Fedjaksi.[36]

Mies joka keksi heinäkasanMuokkaa

Seuraavan elokuvansa Nuorena nukkunut Tulio sai valmiiksi vuonna 1937. Elokuva perustui Nobel-voittaja Frans Emil Sillanpään samannimiseen romaaniin. Tulio kävi tapaamassa Sillanpäätä saadakseen luvan filmatisoinnille ja kirjailija antoi lupansa. Hän jopa kirjoitti romaanin repliikit paremmin elokuvaan sopiviksi.[37]

Tulio käytti elokuvassaan jälleen paljon amatöörinäyttelijöitä. Regina Linnanheimo näytteli naispääosan ja oli myös tekemässä käsikirjoitusta. Kuvauksia tehtiin paljon Laajasalossa, joka oli tuolloin vielä maaseutua. Ne keskeytyivät, kun läheisessä Vallisaaressa tapahtui räjähdys. Tulion kuvausryhmä sai sen jälkimainingit filmattua ja myi filmin uutiskatsauksiin.[38]

Nuorena nukkunut aiheutti vanhoillisissa piireissä moraalisen närkästyksen aallon. Juuri tästä elokuvasta sai myös alkunsa suomalaisen elokuvan heinälato- ja heinäkasamyytti. Teuvo Tuliosta tuli ”mies joka keksi heinäkasan”. Elokuvassa kaksi nuorta rakastelee heinäkasassa, mitä ei ollut kotimaisessa elokuvassa aiemmin nähty. Lopulta sekä heinälato- että saunakohtauksesta leikattiin yhteensä noin kaksi minuuttia, ja Tulio oli raivoissaan siitä, mitä kutsui elokuvansa silpomiseksi. F. E. Sillanpää toisaalta puolusti elokuvaa, hänen mielestään rakkauskohtaukset olivat lyyrisen kauniita ja vastapainoa realismille. Myös arvostelijat kiittivät erityisesti Erik Blombergin kuvausta ja Linnanheimon suoritusta. Taloudellisesti elokuva tuotti hyvin, sillä monet halusivat nähdä mistä polemiikki johtui.[39][40] Niin ikään Nuorena nukkuneen kaikkien kopioiden uskottiin tuhoutuneen Adams Filmin palossa, mutta vuonna 2015 siitä löytyi 20 minuutin katkelma Ranskan elokuva-arkistosta.[41]

Kun kohu Nuorena nukkuneesta oli laantunut, Tulio työsti jo uutta elokuvaa, joka sai nimekseen Kiusaus. Pääosa käsikirjoitettiin Unto Salmiselle, joka oli tehnyt vaikuttavan roolityön teatterissa Raskolnikovina. Käsikirjoittajina olivat Tulion lisäksi jälleen Kivimies ja Linnanheimo. Elokuva kertoo nuoresta papista, jonka seurakunta on saaristossa. Pappi ei voi vastustaa kiusausta, vaan rakastuu naimisissa olevaan nuoreen naiseen.[42] Elokuvan talvikohtaukset kuvattiin Helsingin edustan saarissa, kuten Särkässä ja Harakassa. Kesällä kuvattiin Tytärsaaressa, missä sumu ja sateet hidastivat kuvauksia. Ensi-iltansa elokuva sai vuonna 1938. Se ei ollut menestys, koska aihe ei kiinnostanut yleisöä. Tulion ja Abel Adamsin yhteistyö päättyi Kiusaukseen, sillä Adams kuoli kesällä 1938.[43]

Tuottaja-ohjaajaksiMuokkaa

Tulion ja Adamsin yhteistyö loppui kaikessa ystävyydessä, kirjallista sopimusta he eivät olleet koskaan edes tehneet. Adams oli tyytyväinen Tulioon ja lahjoitti hänelle suurehkon summan käteistä rahaa. Tulion mielessä oli pitkään ollut paluu Johannes Linnankosken aiheisiin ja hän päätti muuttaa elokuvaksi tämän romaanin Laulu tulipunaisesta kukasta. Se oli filmattu jo kahdesti Ruotsissa, mutta Suomessa tähän klassiseen Don Juan -aiheeseen ei ollut tartuttu.[44]

Saadakseen oikeuden tehdä elokuvan Tulio tarvitsi lakimiestä. Linnankosken perikunta oli myynyt romaanin elokuvaoikeudet Svensk Filmindustrille ilman aikarajoituksia. Yhtiö oli aluksi taipumaton antamaan lupaa elokuvan tekoon. Neuvottelujen jälkeen päädyttiin sopimukseen, että Tulio saa tehdä tarinasta suomenkielisen version, mutta ruotsinkielistä versiota tarinasta ei saa tehdä muualla kuin Ruotsissa.[45]

Laulun tulipunaisesta kukasta käsikirjoittivat Tulio, Yrjö Kivimies ja Regina Linnanheimo, siirtäen romaanin tapahtumat 1890-luvulta nykyaikaan. Elokuvan alkuteksteissä käsikirjoittajana mainitaan ainoastaan Kivimies. Pääosissa olivat Rakel Linnanheimo ja Kaarlo ”Kille” Oksanen, jotka olivat näytelleet myös Nuorena nukkuneessa.[46] Kuvausten loppupuolella tukinuittokohtaus aiheutti kuvauspaikkana toimineeseen jokeen valtavan suman. Suma piti räjäyttää dynamiitilla, mikä tuli erittäin kalliiksi. Laulu tulipunaisesta kukasta sai ensi-iltansa vuonna 1938. Se sai 730 000 katsojaa, ollen vuoden katsotuin kotimainen elokuva.[47]

Koska Tulion kolme ensimmäistä elokuvaa ovat suurimmalta osaltaan kadonneet, Peter von Bagh pitää Laulua tulipunaisesta kukasta eräänlaisena Tulion taiteen alkumuottina. Henkilöt on esitetty aseteltuina pilvitaustaa vasten, ihmisten katseet ovat joko täynnä raivoa tai kiihkoa. Elokuvassa on syntiä, erotiikkaa, neitseellisyyttä, tunkkaisia moraali- ja säätyasetelmia sekä uskonnollisuutta. Perheidylliä symboloi koira ja erotiikkaa edustaa saunakamari, jossa nainen kisailee miehen kanssa tasa-arvoisena. Mies esiintyy uhoavana ja ylpeilevänä.[48]

Kun Tulio ja Eino Jurkka tapasivat kaupungilla sattumalta, Jurkka ehdotti Tuliolle ohjattavaksi elokuvaa suositun sarjakuvan, Vihtorin ja Klaaran, pohjalta. Jurkka oli esittänyt Vihtoria teatterissa ja hänestä tuli elokuvankin Vihtori. Klaaraa esitti Verna Piponius. Muissa rooleissa näyttelivät Nora Mäkinen, Turo Kartto, Kirsti Hurme, Tauno Majuri, Aku Peltonen ja Leo Lähteenmäki.[49] Jotta sarjakuvamaiset piirteet, kuten talojen katoilla juokseminen säilyisivät, tarvittiin trikkikuvia. Suomesta ei kuitenkaan saanut trikkikuvaukseen tarvittavia laitteita, kuten taustaprojektoreita. Lisäksi vaarallisiin kohtauksiin palkattiin sijaisnäyttelijät. Vihtori ja Klaara sai ensi-iltansa vuonna 1939. Elokuva tuotti taloudellisesti hyvin, mutta Tulio päätti, ettei tee enää farsseja.[50]

SotavuodetMuokkaa

Talvisodan alkupuolella Tulio oli rintamapalveluksessa. Hän ei joutunut kaikkein kiivaimpiin taisteluihin, mutta sai käsityksen siitä, millaista sota on. Huhtikuussa 1940 hänet määrättiin Helsinkiin kouluttamaan nostomiehiä ja kotiutettiin toukokuussa.[51] Välirauhan aikana sai ensi-iltansa elokuva Unelma karjamajalla. Tulio oli talvisodan jälkeen sitä mieltä, että nyt kansa tarvitsee romantiikkaa. Kille Oksanen esitti miespääosan, mutta naispääosan esittäjän löytäminen oli vaikeaa. Rooliin valittiin Sirkka Salonen, joka oli vuoden 1938 Miss Eurooppa. Käsikirjoitus perustui Henning Ohlsonin näytelmään.[52]

Jatkosota keskeytti Tulion oman tuotannon neljäksi vuodeksi. Sotavuosistaan Tulio totesi, ettei niihin liittynyt mitään sankarillisuutta, vaan se oli pelkkää velvollisuuden täyttämistä. Sotapalveluksensa Tulio teki tiedotuskomppaniassa tk-kuvaajana.[53] Hyökkäysvaiheen aikana hän joutui kuvausmatkalla vaaralliseen tilanteeseen, kun kuvausryhmä kohtasi suomalaisiin asepukuihin sonnustautuneen neuvostoliittolaisen tuhoamispartion. Tulion onnistui heittäytyä ojaan, mutta kaksi muuta suomalaista kaatui. Tapauksessa oli mukana aivan uskomatonta onnea: Tulio selvisi tilanteesta naarmuitta, mutta hänen puserossaan oli 35 luodinreikää. Puseroa säilytettiin pitkään studiolla, mutta se katosi luultavasti siivouksen yhteydessä. Toinen vaaratilanne syntyi, kun asemasotavaiheessa Tulio oli tekemässä neuvostosotilaille suunnattua propagandaa kaiutinautolla. Neuvostojoukot suuntasivat autoon tulen tykeillä ja auto tuhoutui. Kuljettaja kuoli, mutta Tulio selvisi ilman vammoja.[54]

Muuten asemasota oli tk-miehelle helppoa aikaa. Rintamamiehistä ja Itä-Karjalan oloista kirjoitettiin reportaaseja ja Tulio tapasi Olavi Paavolaisen ja Mannerheimin. Komppaniaan kuuluivat myös Unto Varjonen, Pekka Tiilikainen ja Martti Haavio.[55]

Melodraaman vuodetMuokkaa

Jatkosodan päätyttyä Tulio palasi elokuvien pariin. Keskenjäänyt elokuva piti hylätä, sillä pääosan esittäjä Kille Oksanen oli kaatunut sodassa. Raakafilmi oli säännösteltyä, kuten kaikki muukin tavara. Aluksi sitä luovutettiin vain niille, jotka olivat tehneet elokuvia sota-aikana. Tulio oli ollut rintamapalveluksessa, joten filmiä ei myyty hänelle. Annettiin vain epämääräisiä lupauksia, että sitä järjestyy myöhemmin.[56]

Tuotantoedellytysten tultua kuntoon Tulio ryhtyi tekemään elokuvaa Sellaisena kuin sinä minut halusit. Elokuva sai ensiesityksensä vuonna 1944. Käsikirjoituksen teki nimimerkki Filmimies, eli Nisse Hirn. Pääosan esittäjäksi löytyi Svenska Teaternin näyttelijä Marie-Louise Fock, joka ei kuitenkaan puhunut suomea. Hänellä oli kova työ repliikkien opiskelemisessa ja ruotsalainen korostus kuuluu hänen puheessaan.[57] Elokuvan juonena on viattoman naisen pettyminen rakkauteen, moraalinen alamäki ja turmeltuminen. Vastaavaa juonikuviota toistetaan myös seuraavissa Tulion elokuvissa: aluksi viattomuus, ihastuminen ja rakastuminen, uusi rakkaus ja pettyminen, sitten kuvaan astuu alkoholi ja syöksykierre on valmis.[58] Sellaisena kuin sinä minut halusit oli Tulion ensimmäinen melodraama. Se on tyylilajina ollut kulturelleina itseään pitävien henkilöiden halveksima. Se on kaukana realismista ja sitä on pidetty naisten elokuva-lajina.[59]

Seuraavaa elokuvaa ryhdyttiin työstämään Aleksandr Puskinin novellin, Postimestari ja hänen tyttärensä pohjalta. Se kertoo nuoren naisen turmeltumisesta, kuten edellinenkin elokuva. Käsikirjoittajana oli jälleen Filmimies eli Nisse Hirn. Pääosan esitti Regina Linnanheimo, joka palasi Tulion yhteistyökumppaniksi vuosien tauon jälkeen.[60] Uusi elokuva sai nimen Rakkauden risti ja valmistui keväällä 1946.[61] Rakkauden ristiä voi pitää tietyllä tapaa Tulion melodraamojen huipentumana. Kaupungin ja maaseudun olot esitetään kärjistyneesti, nainen on nuoruudessaan patriarkan vankina ja turmeltuu miesten houkutusten uhrina. Ruotsissa elokuva sensuroitiin.[62] Niin ikään keväällä 1946 sai ensi-iltansa Linnanheimon tähdittämä Levoton veri, joka on vimmainen kuvaus mielenterveytensä menettävästä perheenäidistä. Elokuvan suora eroottisuus kuohutti moraalinvartijoita.[63][64]

Tuotantokustannukset Tulio sai pidettyä alhaisina tekemällä mahdollisimman paljon itse. Hän ohjasi, kuvasi ja leikkasi. Hän oli mukana lavasteiden rakentamisessa ja toimi tarvittaessa myös juoksupoikana. Melodraamojen tuotto oli vaihteleva, mutta yksikään ei tuottanut tappiota.[65]

Vuonna 1947 Tulio tapasi Paramount Picturesin johtaja Adolph Zukorin. Nähtyään pari Tulion elokuvaa Zukor kutsui hänet Hollywoodiin ohjaamaan elokuvan Paramountille. Pian syntyikin sopimus elokuvasta, johon Tulio teki käsikirjoituksen. Eri vaiheiden jälkeen sopimus kuitenkin peruttiin, kun tuottaja Carl P. York yllättäen kuoli. Samana vuonna valmistui Intohimon vallassa, joka oli uusi laitos kymmenen vuoden takaisesta Heikkilän talosta. Siinä mies joutuu katselemaan sivusta, kuinka hänen rakastamansa naisen elämä tuhoutuu alkoholisoituneen ja pelihimoisen miehen kanssa. Patriarkaatti on elokuvassa kahle myös miehelle.[66]

Tulio alkoi muutenkin kierrättää vanhoja ideoitaan. Hornankoski, joka valmistui vuonna 1949, sisältää samat teemat kuin edellinen elokuva ja lisää siihen vielä elokuvan Unelma karjamajalla tunnetuimmat dialogit. Muun muassa aiempien elokuvien koskenlaskukohtauksia toistetaan uudelleen ja kerronta alleviivaa tapahtumia. Elokuva kuvattiin myös ruotsiksi nimellä Forsfararna. Suomenkielisen version ohjaajaksi on alkuteksteissä merkitty Roland af Hällström, mutta käytännössä Tulio ohjasi molemmat. Elokuvaa pidettiin sen ilmestyessä parodiana.[67]

SalakuljetustapausMuokkaa

Kesällä 1947 Tulio jäi kiinni yrityksestä salakuljettaa Ruotsista Suomeen 582 paria nailonsukkia. Oikeudessa selitettiin hänen tarvitsevan sukat uutta elokuvaansa varten, ja hänet tuomittiin lopulta sakkoihin. Koska kyseessä oli juuri Teuvo Tulio, juttu alkoi paisua ja pian kerrottiin hänen yrittäneen tuoda ensin 5 000 ja sitten 10 000 paria sukkia. Alkoi myös liikkua tarinoita, että Tulio olisi salakuljettanut sukkien sijaan kultaharkkoja. Toisessa versiossa kulta oli korvattu Tulion äidille kuuluneilla jalokivillä, jotka joko katosivat mereen tai päätyivät Regina Linnanheimon haltuun.[68][69]

UudistuminenMuokkaa

Kolmen vuoden tauon jälkeen ilmestyi Regina Linnanheimon käsikirjoittama ja tähdittämä Rikollinen nainen (1952). Linnanheimon käsikirjoituksen on myöhemmin nähty sisältävän feminististä sanomaa.[70] Kyseessä on vimmainen kritiikki porvarillisen elämän illuusioita kohtaan ja elokuva toistaa teesiä siitä, kuinka avioliitto on naiselle vankila. Elokuvan kuvat olivat aikansa Suomessa ainutlaatuisia; se alkaa kuvalla vankilan seinästä ja käsiraudoista, mutta muistuttaa tyylilajiltaan operettia.[71]

Vuonna 1953 kuvattiin toisinto Levottomasta verestä nimellä Mustasukkaisuus. Elokuva on täynnä toistoja ja lainauksia kaikista Tulion elokuvista Vihtoria ja Klaaraa lukuunottamatta.[72] Elokuvaa ei pidetty kovin onnistuneena. Samana vuonna Tulion suunnitelmat oman elokuvateatterin avaamisesta kaatuivat.[73]

 
Kuva elokuvasta Mustasukkaisuus.

Tulion viimeisen merkittävän elokuvan Olet mennyt minun vereeni kuvaukset aloitettiin vuonna 1953, mutta ne saatiin valmiiksi vasta puolitoista vuotta myöhemmin. Naispääosan esitti Regina Linnanheimo ja hän teki myös elokuvan käsikirjoituksen nimimerkin Arel suojista. Ensi-iltansa se sai vuonna 1956 ja sen yleisö- ja arvostelumenestys oli kaikkia edellisiä heikompi.[74]

Kyseessä on kuitenkin merkittävä työ, jota nykyään pidetään ohjaajansa aliarvostetuimpana.[75] Elokuvasta on häivytetty kaikki turhat yhteiskunnalliset elementit. Se kertoo köyhän perheen tytön moraalisen alamäen hänen omasta näkökulmastaan ja hänen oma äänensä toimii kertojana. Elokuvassa kaikki asiat kääntyvät julmasti päähenkilöä vastaan, ja lopulta alkoholi toimii rakkauden korvikkeena.[76]

Regina Linnanheimo teki elokuvassa viimeisen näyttelijäsuorituksensa. Tässä hänen suorituksensa liikkuu tyylilajista toiseen. Kukaan toinen suomalainen naisnäyttelijä ei tuona aikana pystynyt vastaavaan. Toisena tärkeänä elementtinä on Tauno Marttisen musiikki, joka muuttuu sitä atonaalisemmaksi, mitä pidemmälle päähenkilön alkoholismi etenee.[77][78]

Tulio ja Linnanheimo tekivät sodan jälkeen yhdessä seitsemän elokuvaa. Kaikista kuvattiin myös ruotsinkieliset versiot. Kahdeksaskin elokuva oli työn alla. Linnanheimon kirjoittamaa tarinaa Lapista ehdittiin kuvata kaksi viikkoa Saanatunturilla, mutta työ jäi kesken.[79]

1950-luvun puolivälissä Tulion ura elokuvaohjaajana oli käytännössä ohi. Hän menetti yleisönsä. Hänen elokuvansa eivät sopineet yhteen tuolloin vallinneiden elokuva-alan virtausten eikä taidekäsitysten kanssa. Tulion jäämistöstä löydettyjen papereiden pohjalta tiedetään hänen suunnitelleen Laulun tulipunaisesta kukasta uusintafilmatisointia ja Minna Canthin Työmiehen vaimon filmatisointia.[80][81]

Viimeiset elokuvatMuokkaa

Aikansa kohujulkkis, Tabe Slioor, julkaisi muistelmansa vuonna 1962. Aiheesta päätettiin tehdä elokuva ja ohjaajaksi palkattiin Tulio. Elokuva, joka sai nimekseen Se alkoi omenasta, kohtasi monia vaikeuksia. Pääosan esittäjän oikkuilun vuoksi kuvaukset keskeytettiin, Elokuvatarkastamo kielsi sen hyvien tapojen vastaisena ja koska sillä oli yhteyksiä todellisuuteen, se herätti kovan julkisen polemiikin. Elokuvaa saatiin valmiiksi vain 37 minuuttia kestävä pätkä, joka päätettiin julkaista. Tulio sanoutui tekeleestä irti eikä hänen nimeään näytetä alkuteksteissä.[82]

Tulion viimeinen ohjaus oli vuonna 1973 valmistunut Sensuela, joka sai Suomessa K-18-ikärajan. Vuonna 1983 hänet palkittiin Veteraani-Jussilla, joka on hänen ainoa elokuva-alan palkintonsa. Vuonna 2006 hänen elokuviaan julkaistiin ensimmäistä kertaa DVD:nä. Sarjaan kuuluu 12 DVD:tä, julkaisijoina olivat Suomen elokuva-arkisto ja Finnkino.[32]

Elokuvauran jälkeenMuokkaa

 
Teuvo Tulio vuonna 1973.

Uransa päätyttyä Tulio eli poissa julkisuudesta. Hän ei sallinut nimeään laitettavan asuntojensa ovien nimitauluihin. Hän ilmoitti osoitteekseen poste restante, eikä edes pankki tiennyt hänen osoitettaan. Hänen läheisimmät ystävänsä kuitenkin tiesivät, mistä hänen kolmesta asunnostaan hänet voisi tavoittaa. Jotkut väittivät Tulion muuttaneen pysyvästi Espanjaan, sillä hänen terveytensä ei enää kestänyt Suomen pitkiä ja kylmiä talvia. 1970- ja 80-luvuilla hän asuikin pitkiä aikoja Espanjan Fuengirolassa ja Torremolinoksessa, mutta hänellä oli koko ajan asunto myös Helsingissä.[83][84]

Tulion ja Linnanheimon yhteisiä elokuvia esitettiin 1980-luvun alussa televisiossa ja vastaanotto oli myönteinen. Heidät kummatkin nostettiin kulttiasemaan. Tuolloinen nuoreen polveen kuulunut ohjaaja Aki Kaurismäki ilmoitti pitävänsä Tuliota esikuvanaan, mikä sai hymyn nousemaan vanhan ohjaajan huulille.[85][86]

Viimeiset vuodetMuokkaa

Elokuviensa uuden tulemisen myötä Tulio kieltäytyi haastatteluista ja kaikesta julkisuudesta. Hänen väitettiin elävän erakkona ja ihmisvihaajana tuntemattomassa osoitteessa. Todellisuudessa hän ei ollut sen erakoituneempi kuin Regina Linnanheimokaan. Hänen läheisiä ystäviään olivat muun muassa Rakel Linnanheimo ja Annikki Suni, ja hän kävi mielellään elokuvissa.[87]

Latviaan Tulio ei koskaan palannut, sillä ei halunnut vierailla siellä neuvostomiehityksen aikana. Latvian vapautuminen kiinnosti häntä, mutta sairaasta Regina Linnanheimosta huolehtiminen esti matkasuunnitelmat. Myöhemmin hänen oma terveytensä ei olisi kestänyt matkaa. Tulio arveli perineensä Riiassa taloja, sillä eno Dominiks, jolla ei ollut omia lapsia, oli omistanut siellä taloja.[88]

Elämänsä kaksi viimeistä vuotta Tulio vietti sairaalassa. Hän kärsi tuolloin selkävaivoista ja muistisairaudesta, ja hänen näkönsä oli heikentynyt.[89]

FilmografiaMuokkaa

Näyttelijänä
Vuosi Elokuvan nimi Rooli Ohjaaja Tuotantoyhtiö
1929 Mustat silmät mustalaispäällikkö Eb-Anzio Valentin Vaala Oy Fennica Ab
Mustalaishurmaaja Manjardo Valentin Vaala Oy Fennica Ab
1931 Laveata tietä Antti Larto alias Anton Lardozo Fennica-Filmi
Erämaan turvissa lappalainen Friedrich von Maydell, Kalle Kaarna Filmiyhtiö Sarastus Oy
1933 Sininen varjo Joel Orma / ”Sininen overall” Valentin Vaala Fennica-Filmi
1935 Sortuneita (Fredlös) Paavo George Schnéevoigt Nordisk Tonefilm/Nordisk Films Kompagni
Ohjaajana
Leikkaajana

LähteetMuokkaa

  • von Bagh, Peter; Toiviainen, Sakari: ”Viina, vittu ja virsikirja eli Hääyö jota meille ei annettu”, Tulio, levottoman veren antologia. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2002. ISBN 951-746-333-2.
  • Tulio, Teuvo; Toiviainen, Sakari: ”Elämäni ja elokuvani”, Tulio, levottoman veren antologia. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2002. ISBN 951-746-333-2.
  • Toiviainen, Sakari: ”Tuntematon Tulio?”, Tulio, levottoman veren antologia. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2002. ISBN 951-746-333-2.
  • Laine, Kimmo; Lukkarila, Matti; Seitajärvi, Juha: Valentin Vaala. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2004. ISBN 951-746-562-9.
  • Nikula, Jaana: Polttava katse – Regina Linnanheimon elämä ja elokuvat. Helsinki: Like, 2000. ISBN 951-578-795-5.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Teuvo Tulio Elonetissä
  2. Laine, Lukkarila & Seitajärvi, s. 25.
  3. Intohimon vallassa. Teuvo Tulion kuvamaailma Suomen elokuva-arkisto (arkistoitu versio)
  4. Nikula, Jaana: Polttava katse, s. 70
  5. Regina Linnanheimo Elonetissä
  6. Nikula, J.: Polttava katse, s. 232
  7. a b Toiviainen 2002, s. 34–35
  8. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 33.
  9. Toiviainen 2002, s. 36–41
  10. Toiviainen 2002, s. 42
  11. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 22.
  12. Toiviainen, 2002, s. 50
  13. Toiviainen 2002, s. 50–51
  14. Laine, Lukkarila & Seitajärvi, s. 34
  15. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 13, 50-51, 55, 385
  16. Tulio, T: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 52-59
  17. Nikula, J.: Polttava katse, s. 24
  18. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 60-62
  19. Tuloi, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 62-63
  20. Sininen varjo – Elonet Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 22.11.2019.
  21. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 62-64, 386
  22. Nikula, J.: Polttava katse, s. 28–29
  23. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 66-67
  24. Tulio, T: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 67-68
  25. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 70-72
  26. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 73
  27. Nikula, J.: Polttava katse, s. 46
  28. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 16, 77
  29. Toiviainen, S.: Tuntematon Tulio, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 15
  30. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 24-25
  31. Nikula, J.: Polttava katse, s. 52–55
  32. a b Harri Römpötti:Artikkelin verkkoversio. Helsingin Sanomat 16.3.2007, s. C 1 (Internet Archive)
  33. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 25
  34. Nikula, J.: Polttava katse, s. 25–27, 180–181
  35. Suni, A.: Fedja, ystävämme, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 159
  36. Nikula, J.: Polttava katse, s. 27
  37. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s.79
  38. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s.80-81
  39. Nikula, J.: Polttava katse, s. 69
  40. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 83-85
  41. Toimittaja: Teuvo Tulion Nuorena nukkuneesta löytyi katkelma elokuvauutiset.fi. Viitattu 12.5.2018.
  42. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 90
  43. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 95-97
  44. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa, Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 98
  45. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, Teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s.98
  46. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, Teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 99-100
  47. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 101, 107-108
  48. von Bagh, P.: Viina, vittu ja virsikirja eli Hääyö jota meille ei annettu, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 203-204
  49. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002 s. 112
  50. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002 s. 112-118
  51. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 119
  52. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 120-122
  53. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 118
  54. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 131-132
  55. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 133
  56. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 138-139
  57. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 139-140
  58. Tulio, Teuvo: Elämäni ja elokuvani. Teoksessa Toiviainen, Sakari (toim.): Tulio. Levottoman veren antologia, s. 140. Suomen elokuva-arkiston julkaisuja. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2002. ISBN 951-746-333-2.
  59. Varjola, M.: Tulion näkemys ja merkitys, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 188
  60. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 146-148
  61. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 150
  62. Qvist, P. 0.: Rakkauden risti, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 361, 370–372
  63. Nikula, J.: Polttava katse, s. 126
  64. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 150–151
  65. Tulio, T.: Elämäni ja elokuvani, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 150
  66. Kuuskoski, M-T.: Melodraaman tuolle puolen- Tulion modernismi ja sen johtomotiivit, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 311
  67. Alanen, A.: Tulio ja Linnankoski, teoksessa, Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 260
  68. Nikula, J.: Polttava katse, s. 150–151
  69. Jutila, Niko: Teuvo Tulio salakuljetti nailonsukkia, mutta rikospoliisi joutui vankilaan Elokuvauutiset.fi. 5.11.2019. Viitattu 26.11.2019.
  70. Varjola, M.: Tulion näkemys ja merkitys, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 193
  71. Kuuskoski, M.-T.: Melodraaman tuolle puolen, Tulion modernismi ja sen johtomotiivit, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antolgia, 2002, 335-337
  72. Kuuskoski, M-T.: Melodraaman tuolle puolen - Tulion modernismi ja sen johtomotiivit, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 340
  73. Nikula, J.: Polttava katse, s. 192
  74. von Bagh, P.: Viina, vittu ja virsikirja eli Hääyö, jota meille ei annettu, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 219
  75. von Bagh, P.: Vittu, viina ja virsikirja eli Hääyö jota meille ei annettu, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 219
  76. Kuuskoski, M-T.: Melodraaman tuolle puolen - Tulion modernismi ja sen johtomotiivit, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 347-348
  77. von Bagh, P.: Viina, vittu ja virsikirja eli Hääyö jota meille ei annettu, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 220
  78. Kuuskoski, M-T.: Melodraaman tuolle puolen - Tulion modernismi ja sen johtomotiivit, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 348, 350
  79. Nikula, J.: Polttava katse, s. 201
  80. von Bagh, P.: Vittu viina ja virsikirja eli hääyö jota meille ei annettu, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 221
  81. Toiviainen, S.: Tuntematon Tulio, teoksessa Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 18
  82. Toiviainen, S.: Tuntematon Tulio, teoksessa Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 20
  83. Suni, A.: Fedja, ystävämme, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 163
  84. Nikula, Jaana: Polttava katse, s. 230
  85. Suni, A.: Fedja, ystävämme, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 164
  86. Nikula, J.: Regina Linnanheimon ja Teuvo Tulion yhteistyö, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 179
  87. Nikula, J.: Polttava katse, s. 232
  88. Suni, A.: Fedja, ystävämme, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 160–163
  89. Suni, A.: Fedja, ystävämme, teoksessa Toiviainen, S.: Tulio, levottoman veren antologia, 2002, s. 164

Aiheesta muuallaMuokkaa