Pekka Tiilikainen

suomalainen uimari ja urheiluselostaja

Pekka Tiilikainen (29. kesäkuuta 1911 Kouvola12. syyskuuta 1976 Helsinki) oli uimari, esiintyjä ja Yleisradion pitkäaikainen urheiluselostaja, lempinimeltään ”Sinivalkoinen ääni”.

Pekka Tiilikainen
Henkilötiedot
Syntynyt29. kesäkuuta 1911
Kouvola
Kuollut12. syyskuuta 1976 (65 vuotta)
Helsinki
Kansalaisuus Suomi
Ammatti urheiluselostaja

Ura muokkaa

Pekka Tiilikaisen isä oli Uhtualla Jyvälahden kylässä syntynyt ja lapsena Suomeen perheensä mukana muuttanut kiertävä kauppias Nikita Vasiljev Tilikov (ven. kyrill. Никита Тиликов), "Tiilikoff", joka suomensi nimensä Mikko Tiilikaiseksi. Tilikovit ovat asuttaneet Jyvälahden kylää jo ainakin vuodesta 1678. [1][2]Äiti oli luhankalainen torpan tytär Hilda Halme. Pekka Tiilikainen syntyi Kouvolassa.[3] Hän aloitti työuransa Alkon varastossa. Työn ohessa hän harrasti uimista. Armeija-aikanaan 1930-luvulla hän halusi Helsinkiin, koska siellä oli tuolloin Suomen ainoa uimahalli, Yrjönkadun uimahalli. Tiilikainen ei menestynyt Euroopan-mestaruuskisoissa eikä olympialaisissa. Tästä huolimatta hän oli huippu-uimari, sillä hän menestyi erinomaisesti pohjoismaisissa kisoissa. Uintiurallaan Tiilikainen edusti Helsingin Uimareita.

1930-luvulla Tiilikainen kirjoitteli ”pahaisia” – kuten hän itse niitä kutsuu elämäkerrassaan – selostuspätkiä ja pakinoita urheilusta Helsingin Sanomiin nimimerkillä Nautilus. Myöhemminkin hän kirjoitti Suomen Urheilulehteen artikkeleja Martti Jukolan avustuksella ja toimitti omaa uintipalstaa nimimerkillä Saukko. Yleisradion freelancetoimittajana Tiilikainen toimi jo vuonna 1935 Oslon pohjoismaisissa uintimestaruuskilpailuissa, mutta vasta 1939 hänet kiinnitettiin vakituiseksi selostajaksi. Hän oli Yleisradion ensimmäisiä urheiluselostajia.

Jatkosodan aikana Tiilikainen työskenteli toimittajana Itä-Karjalaan perustetussa Aunuksen Radiossa sekä sotareportterina rintamalla. Hän sai jalkaansa kranaatinsirpaleen ja joutui useisiin leikkauksiin, mikä oli osasyynä uintiuran loppumiseen. Toisena syynä oli ikääntyminen, sillä hän oli päättänyt, että aktiiviura kestäisi korkeintaan viisi vuotta. Sodan jälkeen Tiilikainen toimi alkuperäisen Metsäradion ensimmäisenä juontajana. Vuonna 1951 hänelle koitui omien sanojensa mukaan uransa raskain urakka, kun hän selosti marsalkka C. G. E. Mannerheimin hautajaiset radiossa. Tiilikainen purskahti itkuun kesken juonnon.

 
Pekka Tiilikainen vuonna 1968

Tiilikainen oli jo vuonna 1939 kouluttanut Yleisradion toimeksiannosta neljäkymmentä urheilutoimittajaa vuoden 1940 Helsingin olympialaisia varten. Olympialaiset siirtyivät sodan vuoksi vuoteen 1952, mutta samat neljäkymmentä toimittajaa olivat edelleen valmiina palvelukseen. Tekniset vaatimukset olivat kuitenkin muuttuneet vuosikymmenessä, joten Tiilikainen joutui kokoamaan paljon enemmän toimituskuntaa. Pelkästään maratonia varten tarvittiin kymmeniä reporttereita pitkin juoksureittiä. Joka puolelta Suomea haalittiin Helsinkiin kaikki saatavilla olevat teknikot, jotka vähänkään tunsivat radiotekniikkaa. Tiilikaiselle itselleen olympialaiset merkitsivät läpimurtoa, sillä pääkuuluttaja Martti Jukola sairastui vakavasti ja kuoli pian olympialaisten jälkeen. Tiilikaisesta tehtiin olympialaisten pääkuuluttaja.

Vuonna 1957 Tiilikainen duetoi Reino Helismaan kanssa humoristisessa kuplettikappaleessa ”Älkää ampuko pianistia”.

Tiilikaisen muhkurainen nenä oli ruusufinni-nimisen sairauden aiheuttama.[4]

Hänet on haudattu Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle (Kortteli 1, hauta 4).

Anekdootteja muokkaa

Pekka Tiilikaisen ääni oli mahdollisesti jopa liian tunnettu. Tarinan mukaan Tiilikainen oli keskustellut junassa toisen urheiluselostajan Paavo Noposen kanssa, kun vaunun perältä oli kuulunut huuto: ”Sulkekaa se helvetin radio.”

Sama tarina liittyy moneen muuhunkin radioääneen, muun muassa liikennetoimittaja Esko Riihelä ja pääkuuluttaja Pentti Fagerholm ovat olleet samanlaisen kiukunpurkauksen kohteena matkustaessaan junalla Ilmalasta Helsingin päärautatieasemalle.

Kirjallisuus muokkaa

Elämäkerrat muokkaa

  • Paavo Noponen: Pekka Tiilikainen, Suomi. Sinivalkoisen äänen legenda 1911–1976.
  • Pekka Tiilikainen - Reino Rinne: Sinivalkoinen Ääni. Karisto 1970, Hämeenlinna.

Pekka Tiilikaisen kirjallinen tuotanto muokkaa

  • Radioselostajana tulilinjoilla, 1940
  • Miten opin uimaan? - Uinnin opaskirja nuorisolle, 1945
  • Kipinästä tuli syttyy (Suomen Opettajain Raittiusliiton jatkokoululaisten kilpakirjoituskirjasia N:o 3), 1946
  • Olympiakisat 1896–1948, 1951
  • Helsingin olympiakisat, 1952
  • Radiomatkoja maailmalla, 1957
  • Kuljettuja teitä, Raittiuskasvatusliiton julkaisuja, 1966
  • Uljaat mäkikotkamme, 1967
  • Suomen urheilun tähtihetkiä, 1969
  • Pekka puhuttelee - keskusteluja, haastatteluja, muistelmasirpaleita, 1976 ISBN 951-23-1044-9.

Elokuvia muokkaa

Kaikissa näissä hän on esiintynyt reportterina:

Levytyksiä muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. Irja Rämä: Tilikov-suku | Sampo www.karjalansivistysseura.fi. Viitattu 12.9.2018.
  2. Repolan, Pääjärven ja Orihjärven pogostat valvontakirja 1678 | Sampo www.karjalansivistysseura.fi. Viitattu 12.9.2018.
  3. Raimo Salokangas: Tiilikainen, Pekka (1911 - 1976) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 23.3.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  4. Kauneus & terveys : Iho-ongelmia

Aiheesta muualla muokkaa