Aki Kaurismäki

suomalainen elokuvaohjaaja

Aki Olavi Kaurismäki (s. 4. huhtikuuta 1957 Orimattila) on suomalainen, akateemikon arvonimen saanut elokuvaohjaaja. Hänen tunnetuin ja katsotuin elokuvansa Suomessa ja maailmalla on vuonna 2002 valmistunut Mies vailla menneisyyttä.

Aki Kaurismäki
Aki Kaurismäki vuonna 2017.
Aki Kaurismäki vuonna 2017.
Syntymäaika 4. huhtikuuta 1957 (ikä 60)
Syntymäpaikka Orimattila
Oikea nimi Aki Olavi Kaurismäki
Ammatti Ohjaaja
Käsikirjoittaja
Tunnetuimmat ohjaukset Mies vailla menneisyyttä
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Palkinnot

Parhaan ohjaajan Hopeinen karhu

Parhaan elokuvan Jussi-palkinto

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinto

Parhaan käsikirjoituksen Jussi-palkinto

Kaurismäen elokuville on tunnusomaista yleiskielinen artikulointi ja valtavirran ulkopuolella elävien ymmärtävä esittäminen. Matti Pellonpää ja Kati Outinen ovat olleet Kaurismäen luottonäyttelijöitä, mutta suuremmissa tai pienemmissä rooleissa ovat esiintyneet usein myös Elina Salo, Esko Nikkari, Sulevi Peltola, Markku Peltola, Sakari Kuosmanen ja Kari Väänänen.

Kaurismäki on niin sanottu auteur-ohjaaja, toisin sanoen hän käsikirjoittaa, ohjaa, tuottaa ja useimmiten leikkaakin elokuvansa pääosin itse.

Sisällysluettelo

Aika ennen elokuvauraaMuokkaa

Kaurismäki syntyi Orimattilassa mutta asui nuoruudessaan useilla paikkakunnilla,[1] kuten Toijalassa ja Kouvolassa, joiden elokuvakerhojen aktiivinen jäsen hän oli. Ylioppilaaksi Kaurismäki kirjoitti Kankaanpään lukiosta 1973.[2] Tämän jälkeen 1970-luvun loppupuolella hän opiskeli kolmisen vuotta tiedotusoppia Tampereen yliopistossa. Omien sanojensa mukaan Kaurismäki katuu, että ei viettänyt noita kolmea vuotta ammattikoulussa; puusepän tai sähköasentajan ammatista olisi ollut ainakin jotain konkreettista hyötyä.[3] Hän työskenteli vuonna 1978 Ilta-Sanomissa kesätoimittajana.[4]

Tampereella asuessaan ja opiskellessaan Kaurismäki osallistui ahkerasti elokuvatoimintaan. Hän oli muun muassa elokuvakerho Monroen jäsen, järjestäjänä Tampereen lyhytelokuvajuhlilla sekä kirjoitti elokuva-arvosteluja ja muita kulttuurijuttuja Tampereen ylioppilaslehteen Aviisiin. Aivan alun perin Kaurismäki olisi halunnut kirjailijaksi, mutta jäi kuitenkin ”koukkuun” elokuvaan.[5][6][7]

Veljekset KaurismäkiMuokkaa

Kaurismäen veli Mika pääsi opiskelemaan elokuvaohjaamista Münchenin elokuvakouluun. Päättötyönsä hän teki Suomessa. Tuloksena oli elokuva Valehtelija (1981), johon Aki teki käsikirjoituksen ja jonka pääosaa hän näytteli. Päähenkilön nimi Ville Alfa otettiin Jean-Luc Godardin elokuvasta Alphaville (1965).[8] Villealfaksi nimettiin myös veljesten perustama elokuvayhtiö, joka jatkoi 1990-luvulle asti. Valehtelija palkittiin Tampereen lyhytelokuvajuhlilla Risto Jarva -palkinnolla.[9]

Valehtelijan jälkeen veljekset ohjasivat yhdessä suomirock-dokumentin Saimaa-ilmiö (1981) ja Mika yksinään puolen tunnin lyhytelokuvan Jackpot 2 (1982), jonka käsikirjoittajana Aki jälleen toimi. Näiden jälkeen alkoi ensimmäisen pitkän fiktioelokuvan suunnittelu. Tuloksena oli elokuva Arvottomat (1982). Käsikirjoituksen Aki laati elokuvaan yhdessä Pauli Pentin kanssa, ja Mikan ohjasi sen. Arvottomat on tie-elokuva omaa tietä kulkevista ihmisistä, jotka tarkoituksella jättäytyvät järjestyneen yhteiskunnan ulkopuolelle, koska eivät pysty jakamaan yhteiskunnan edustamia arvoja. Temaattisesti elokuvan katsotaan olevan jatkoa Valehtelijalle. Myös Arvottomissa esiintyy Akin esittämä Ville Alfa -hahmo. Elokuva sai paljon kiitosta, ja sen katsottiin uudistavan kotimaista ilmaisukieltä raikkaalla tavalla.[10]

Arvottomien jälkeen aukesivat myös Aki Kaurismäen mahdollisuudet toimia ohjaajana. Veljekset tekivät yhteistyötä vielä kahdessa Mikan ohjaamassa elokuvassa: Klaanissa (1984) Aki oli käsikirjoittajana ja Rossoon (1985) Aki teki dialogin. Mutta tämän jälkeen heidän tiensä elokuvantekijöinä erkanivat. Kumpikin keskittyi omaan ohjaajanuraansa, eikä Akikaan enää käsikirjoitellut muiden ohjaajien elokuvia, lukuun ottamatta Veikko Aaltosen esikoiselokuvaa Tilinteko (1987), jonka toisena käsikirjoittajana hän toimi yhdessä ohjaajan kanssa.

Ohjaajanuran alkuMuokkaa

Aloitus klassikkofilmatisoinnillaMuokkaa

Aki Kaurismäen ohjaajanura alkoi kunnianhimoisesti. Ensimmäisenä pitkänä elokuvana hän toteutti sovituksen Fjodor Dostojevskin klassikkoromaanista: Rikos ja rangaistus (1983) oli 1800-luvun Pietarista nyky-Helsinkiin siirretty tarina murhasta, siihen johtavista syistä ja sen seurauksista. Markku Toikka näyttelee nuorta teurastamotyöläistä, Antti Rahikaiseksi muuttunutta Rodion Raskolnikovia, joka elokuvan alussa tappaa rikkaan liikemiehen. Tämän jälkeen alkaa kissa- ja hiirileikki poliisin ja Rahikaisen välillä. Kaurismäen mukaan elokuva oli kunnianosoitus elokuvan kultaisille vuosille, jolloin yhteen rikoselokuvaan riitti yksi murha.[11] Käsikirjoituksen Kaurismäki laati yhdessä Pauli Pentin kanssa. Elokuva sai kiitosta kriitikolta ja katsojia 70 000. Elokuva säilyi pitkään Aki Kaurismäen katsotuimpana elokuvana Suomessa. Enemmän katsojia sai vasta Mies vailla menneisyyttä, 155 000 katsojaa.

Rikoksen ja rangaistuksen kautta alkoi myös Kaurismäen yhteistyö Timo Salmisen kanssa, joka on kuvannut jokaisen hänen elokuvansa, lukuun ottamatta tv-sovitusta Jean-Paul Sartren näytelmästä, Likaiset kädet (1989). Myös Matti Pellonpäällä oli merkittävä sivurooli elokuvassa. Sittemmin hänestä kehittyikin yksi Kaurismäen luottonäyttelijöitä. Molemmat olivat tosin Kaurismäelle tuttuja jo entuudestaan, sillä he olivat työskennelleet Mikan ohjaamien elokuvien parissa.

Calamari UnionMuokkaa

Kaurismäen toinen elokuva oli enemmän tai vähemmän kieli poskella tehty Calamari Union (1985). Elokuva kertoo viidestätoista Frank-nimisestä miehestä, jotka elokuvan alussa lähtevät vaellukselle Kalliosta Eiraan paremman elämän toivossa. Matka on pitkä ja vaarallinen. Perille pääsee vain kaksi Frankia, ja hekin huomaavat myöhästyneensä: Eira on jo vallattu. Calamari Union tehtiin halvalla, mustavalkoisena ja pienellä kuvausryhmällä. Käsikirjoituksena toimi yhden A-nelosen mittainen kaavio, ja dialogin ohjaaja kirjoitti yleensä vasta paikan päällä.[12]

TyöläistrilogiaMuokkaa

Opiskeluaikana ja sitä ennen Kaurismäki toimi useissa eri työläisammateissa, kuten tiskaajana ja postinkantajana.[13] Ehkä juuri siksi hänellä on ollut erityinen suhde työväenluokkaan, jonka elämän kuvaamisesta on tullut yksi hänen tuotantonsa keskeisimmistä teemoista. Tämä edisti myös niin kutsutun työläistrilogian valmistumista. Trilogiaan kuuluvat elokuva Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990).[1] Kaurismäki kuvaili trilogiaa Voima-lehdessä 2005: ”Ensin tulivat Varjoja paratiisissa, Ariel ja Tulitikkutehtaan tyttö, kutsuin niitä luuseritrilogiaksi, muut nimesivät ne jostain syystä työläistrilogiaksi. Eiväthän ne hahmot työläisiä olleet ainakaan perinteisessä mielessä.”[14]

Varjoja paratiisissaMuokkaa

Trilogian ensimmäinen elokuva kertoo roskakuski Nikanderin ja valintamyymälän kassan Ilonan rakkaustarinan. Elokuvan Varjoja paratiisissa voidaan katsoa merkinneen alkua niin sanotulle kaurismäkeläiselle kerronnalle. Viitteitä tähän oli ollut jo Rikoksessa ja rangaistuksessa, mutta Dostojevskin klassikkoteos oli ollut ikään kuin eräänlaisena ”painolastina” elokuvassa. Varjoja paratiisissa on ennen kaikkea arkirealistinen kuvaus kahden ihmisen rakkaudesta. Koko elokuvan kuvamaailma on karu ja kylmä, vailla romanttisille elokuville tyypillistä visuaalista kauneutta.[15]

Ilona oli Kati Outisen ensimmäinen rooli Kaurismäen elokuvassa. Tämän elokuvan kautta hänestä ja Nikanderia näytelleestä Matti Pellonpäästä muodostui jonkinlainen moderni ja päivitetty, työväenluokkainen versio Ansa Ikosen ja Tauno Palon muodostamasta romanttisesta parista.

ArielMuokkaa

Peter von Baghin haastattelukirjan Aki Kaurismäki mukaan idea ja koko käsikirjoitus trilogian toiseen elokuvaan syntyi yhdessä viikonlopussa; elokuvan tuotantotukihakemuksen viimeinen jättöpäivä olisi maanantaina, ja sitä ennen oli saatava jotain aikaan.

Ariel on elokuva Turo Pajalan näyttelemästä kaivosmies Taistosta, joka kaivoksen sulkeuduttua muuttaa Pohjois-Suomesta Helsinkiin työnhakuun. Työpaikkoja ei kuitenkaan löydy, ja hän joutuu asumaan Pelastusarmeijan yömajassa. Lopulta hän päätyy oikeusmurhan uhrina vankilaan. Näiden välissä hän kuitenkin ehtii rakastua Susanna Haaviston näyttelemään useampaa työtä tekevään yksinhuoltajaäitiin. Taisto karkaa sellikaverinsa (Matti Pellonpää) kanssa vankilasta ja suuntaa rakastettunsa ja tämän pojan kanssa M/S Ariel -nimisellä laivalla kohti Meksikoa.

Tulitikkutehtaan tyttöMuokkaa

Trilogian viimeistä osaa pidetään koko sarjan julmimpana ja synkimpänä elokuvana. Se on tarina Kati Outisen näyttelemästä Iriksestä, joka tekee työtä tulitikkutehtaassa. Pienen palkkansa hän joutuu tuomaan kotiin äidilleen (Elina Salo) ja isäpuolelleen (Esko Nikkari). Eräänä iltana hän kuitenkin törmää mieheen (Vesa Vierikko) tanssiravintolassa. Yhteisen yön jälkeen Iris kuvittelee, että heidän välillään olisi jotakin pysyvää. Mies kuitenkin hylkää raskaaksi tulleen Iriksen ja vaatii häntä tekemään abortin. Iris päättää kostaa miehelle, sekä häntä kaltoin kohteleville vanhemmilleen myrkyttämällä heidät. Myrkkyä saa myös satunnainen mies baarissa.

Elokuvan tekoaikana Kaurismäki oli kyllästynyt valituksiin siitä, että käsikirjoittaminen ja elokuvan tekeminen olisi hankalaa puuhaa. Hän kuittasi asiat sanomalla, että elokuvan voi tehdä yhdestä tulitikusta, ja Tulitikkutehtaan tytöstä tuli siitä esimerkki.[16] Elokuva on Kaurismäen tuotannossa kaikkein vähäpuheisin. Ensimmäinen repliikki lausutaan vasta ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen: ”Pieni olut”.[17]

Leningrad Cowboys ja HamletMuokkaa

Samoihin aikoihin Tulitikkutehtaan tytön kanssa tehty Leningrad Cowboys Go America (1989) oli elokuva, joka toi Kaurismäelle kansainvälistä mainetta. Elokuva oli samannimisen rock-yhtyeen ympärille rakennettu tarina, joka kertoi Siperiasta Yhdysvaltoihin muuttavan yhtyeen edesottamuksista sen yrittäessä saavuttaa menestystä. Leningrad Cowboys Go America oli sukua Calamari Unionin absurdille huumorille. Kaurismäki ei itsekään ottanut elokuvaa vakavasti vaan on useampaan otteeseen maininnut sen maailman surkeimmaksi elokuvaksi, jos joitain Sylvester Stallonen elokuvia ei oteta lukuun.

Leningrad Cowboys Go America (1989) kuvattiin Yhdysvalloissa, ja se oli myös Kaurismäen ensimmäinen englannin kielellä toteutettu elokuva. Pääosaa, yhtyeen manageria, näytteli Matti Pellonpää. Elokuvassa esiintyi myös pienessä osassa Kaurismäen ystävä, yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Jim Jarmusch. Vuonna 1994 Kaurismäki teki elokuvalleen jatko-osan Leningrad Cowboys Meet Moses.

Rikoksella ja rangaistuksella alkanut klassikkofilmatisointien tekeminen jatkui elokuvalla Hamlet liikemaailmassa (1987). Elokuva perustui William Shakespearen näytelmään Hamlet, mutta tapahtumat sijoittuvat jälleen kerran Suomen nykyaikaan. Nyt tosin absurdimmassa muodossa kuin aikaisemmin. Hamlet liikemaailmassa onkin jälleen kerran sukua Calamari Unionille, mustavalkokuvausta myöten. Elokuva seuraa melko tarkasti alkuperäistekstiä. Hamletin kuuluisa Ollako vai eikö olla -monologi on sen sijaan jätetty pois.

1990-lukuMuokkaa

1990-luku merkitsi entistä runsaamman kansainvälisen tunnustuksen aikaa Kaurismäelle. Tietoisuus hänestä ja hänen elokuvistaan levisi etupäässä Keski-Euroopassa. Myös Kaurismäen oma elokuvan tekeminen muuttui kansainvälisemmäksi, hetkelliseksi irtautumiseksi Suomesta ja suomalaisuudessa. 1990-luvulla hän kuvasi Yhdysvaltojen lisäksi elokuvia niin Ranskassa kuin Englannissakin.

I Hired a Contract KillerMuokkaa

Lontoossa kuvattu I Hired a Contract Killer (1990) on elokuva kaasulaitoksen virkamiehestä, joka potkut työstä saatuaan yrittää itsemurhaa. Teko ei kuitenkaan onnistu, joten hän palkkaa itselleen palkkamurhaajan tekemään työn loppuun. Ennen täytäntöönpanoa virkamies ehtii kuitenkin rakastua baarissa tapaamaansa naiseen. Tämän jälkeen hän ei halua enää kuolla, mutta palkkamurhaajaa ei löydy mistään ja virkamies joutuu lähtemään rakastettunsa kanssa pakosalle.

Elokuvassa on nähty yhtymäkohtia Robert Siodmakin elokuvaan Der Mann, der seinen Mörder sucht (1931), ja siksi elokuvaa syytettiinkin Saksassa plagioinnista. Pääosaa elokuvassa näytteli Jean-Luc Godardin ja Francois Truffaut'n elokuvien luottonäyttelijä Jean-Pierre Leaud. Naispääosaa näytteli Margi Clarke.

BoheemielämääMuokkaa

Kaurismäki oli jo opiskeluaikanaan lukenut Henri Murgerin klassikkoteoksen Boheemielämää ja yrittänyt lähes koko uransa ajan sovittaa siitä elokuvaa. Hän oli koettanut Rikoksen ja rangaistuksen tavoin suunnitella kirjan sijoittamista nykypäivän Helsinkiin, mutta tajusi lopulta, että elokuva pitää kuvata aidoilla kuvauspaikoilla Pariisissa. Mahdollisuus tähän tuli vasta 90-luvulla, ja elokuva Boheemielämää valmistui 1992.

Boheemielämää on tarina kolmesta taiteilijasta, muusikosta, kirjailijasta ja taidemaalarista ja heidän elämästään ja rakkaussuhteistaan Pariisissa. Elokuva on kokonaan ranskankielinen, ja pääosia näyttelevät Matti Pellonpää ja Kari Väänänen. Pellonpäällä ei osannut ranskaa yhtään, joten hän joutui opettelemaan käsikirjoituksen ulkoa sanasta sanaan. Väänänen puolestaan oli aikoinaan lukenut lyhyen ranskan.

Vaikka elokuva sijoittuu nykyajan Pariisiin, ei koko elokuvassa esiinny yhtään nykyaikaista autoa, eikä elokuvassa näy Pariisi-kliseetä Eiffel-torniakaan. Jean-Pierre Leaudilla on elokuvassa keskeinen sivurooli, kuten myös Kaurismäen veljesten yhteisesti ihailemalla amerikkalaisella elokuvaohjaajaveteraanilla Samuel Fullerilla. Elokuva toi Pellonpäälle parhaan eurooppalaisen näyttelijän palkinnon.[18]

Pidä huivista kiinni, TatjanaMuokkaa

Boheemielämän jälkeen Kaurismäki siirtyi jälleen kotimaahan kuvaamaan entisajan Suomea. Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) on elokuva, joka sijoittuu jonnekin nostalgiselle 1960-luvulle. Elokuvan pääosissa ovat kahviaddikti Valto (Mato Valtonen) ja kossuaddikti Reino (Matti Pellonpää). Yhdessä he lähtevät autoilemaan Suomen maaseudulle. Matkalla he kohtaavat venäläisnaisen Klavdian (Kirsti Tykkyläinen) sekä virolaisnaisen Tatjanan (Kati Outinen). Reino ja Tatjana rakastuvat toisiinsa ja lähtevät elokuvan lopussa laivalla Tallinnaan. Valto jää yksin ja palaa kotiin äitinsä luo.

Elokuva toteutettiin mustavalkoisena, ja Reino jäi Matti Pellonpään viimeiseksi rooliksi. Hän kuoli sydänkohtaukseen heinäkuussa 1995.

JuhaMuokkaa

Juha (1999) on tähän mennessä Kaurismäen viimeinen klassikkofilmatisointi ja viimeinen mustavalkoisena kuvattu elokuva. Se perustuu Juhani Ahon samannimiseen, tunnettuun romaaniin, joka oli filmattu Suomessa jo kaksi kertaa aikaisemmin ja kerran Ruotsissa.

Elokuva on kolmiodraama Mariasta, Juhasta ja Shemeikasta. Juha ja Maria elävät onnellista elämää maaseudulla, kunnes kaupungista tullut Shemeikka tulee paikalle ja kaappaa Marian itselleen. Perillä kaupungissa Maria huomaa kuitenkin päätyneensä pelkäksi ilotytöksi Shemeikan haaremiin. Juha matkustaa kaupunkiin ja kostaa Shemeikalle.

Elokuva on mustavalkoinen, ja se on kuvattu mykkänä. Muista Kaurismäen elokuvista poiketen siihen on myös sävelletty erikseen musiikki. Sävellystyön on tehnyt Anssi Tikanmäki.

Suomi-trilogiaMuokkaa

Työläistrilogian ohella Kaurismäen toinen merkittävä elokuvasarja on niin sanottu Suomi-trilogia, jonka kunkin osan tarkoitus on kuvata suomalaisessa yhteiskunnassa olevia ongelmia. Edeltäjänsä tavoin tämäkin trilogia on vahvasti työväenluokkalainen.

Kauas pilvet karkaavatMuokkaa

 
Kauas pilvet karkaavat DVD-kansikuva

Trilogia alkoi työttömyydestä kertovalla elokuvalla Kauas pilvet karkaavat (1996), jonka alkuperäinen tarkoitus oli olla jatko-osa Varjoja paratiisissa aloitetulle Nikanderin ja Ilonan suhteelle. Pellonpään kuoleman johdosta käsikirjoitusta jouduttiin kuitenkin muuttamaan. Kati Outisen näyttelemä Ilona säilyi edelleen Ilonana, mutta hänen uutta miestään Lauria näytteli Kari Väänänen. Elokuvassa on kohtaus, jossa Ilona poikkeaa hautausmaalla. Pariskunnan kuollutta lasta esittää postuumisti lapsuudenvalokuvansa myötä Matti Pellonpää.

Ankeasta aiheestaan huolimatta elokuva on valoisa tarina 1990-luvun alkupuolen lamavuosien Suomesta. Ilona ja Lauri menettävät elokuvan alussa työpaikkansa saneerausten vuoksi. Pitkällisten taistelujen jälkeen he saavat perustetuksi oman ravintolan, joka lopussa osoittautuu varsinaiseksi menestykseksi. Elokuvan nimi tulee Rauli Badding Somerjoen esittämästä laulusta ”Pilvet karkaa, niin minäkin”.

Kauas pilvet karkaavat oli myös Kaurismäen siihenastisen uran menestynein elokuva. Euroopan maiden lisäksi se levisi useisiin Aasian maihin sekä Yhdysvaltoihin. Elokuva pääsi kilpailemaan Cannesin elokuvajuhlille Kultaisesta palmusta. Palkintoa ei tullut, mutta kritiikki kuitenkin ylisti elokuvaa.

Mies vailla menneisyyttäMuokkaa

Trilogian toinen osa Mies vailla menneisyyttä (2002) on tarina asunnottomuudesta. Pohjois-Karjalasta Helsinkiin tullut mies piestään heti hänen astuttuaan ulos junasta Helsingin rautatieasemalla. Hän menettää muistinsa ja ajautuu lopulta asunnottomien asuinalueelle. Elokuvan aikana hän rakastuu Pelastusarmeijan sotilaaseen (Kati Outinen). Synkkyydestään huolimatta elokuvassa on kuitenkin paljon kaurismäkeläistä huumoria, ja elokuva päättyy kaikin puolin onnellisesti.

Pellonpään kuoltua hänen roolinsa peri Markku Peltola. Peltola oli jo aikaisemmin näytellyt pienen osan trilogian edellisessä elokuvassa. Mies vailla menneisyyttä oli suuri menestys, ja se pääsi ensimmäisenä suomalaisena elokuvana kilpailemaan Oscar-patsaasta. Elokuva sai Cannesin Grand Prix -palkinnon.[19]

Laitakaupungin valotMuokkaa

Trilogian viimeinen elokuva Laitakaupungin valot (2006) on kuvaus syrjäytymisestä. Janne Hyytiäisen näyttelemä vartija yrittää huonolla menestyksellä luoda kontaktia sekä työkavereihin että vastakkaiseen sukupuoleen. Rikolliskoplan huiputtamana hän joutuu Arielin Taiston tapaan syyttömänä vankilaan. Elokuvan viimeinen kuva antaa kuitenkin lupauksen toivosta.

Elokuva oli Cannesissa ehdolla Kultaisen palmun saajaksi, mutta palkintoa ei tullut. Elokuvassa on myös pieni kohtaus, jossa Kati Outinen näyttelee valintamyymälän kassaa. Kohtaus voidaan nähdä suorana viittauksena Varjoja paratiisissa -elokuvaan.

2010-lukuMuokkaa

Le HavreMuokkaa

Vuonna 2011 ensi-iltansa saanut Le Havre kertoo vapaaehtoiseen maanpakoon vetäytyneestä entisestä menestyskirjailijasta, nykyisestä kengänkiillottajasta Marcel Marxista, joka yrittää pelastaa pakolaispojan. Ranskankielisen elokuvan tapahtumat sijoittuvat pohjoisranskalaiseen Le Havren satamakaupunkiin.[20] Elokuva osallistui Cannesin elokuvajuhlille virallisessa ohjelmassa ja sai Fipresci-palkinnon.[21] Se oli Suomen Oscar-ehdokas.[22] Elokuva sai Suomessa Jussi-palkintoja kuudessa sarjassa.[23]

Toivon tuolla puolenMuokkaa

"Satamakaupunki-trilogian" toinen elokuva Toivon tuolla puolen sai ensi-iltansa 3. helmikuuta 2017. Elokuvan pääosissa näyttelevät Syyriasta Suomeen muuttanut Sherwan Haji ja Sakari Kuosmanen, jonka roolina on maata kiertävä alusvaatekauppias. Muissa rooleissa ovat muiden muassa Kaija Pakarinen, Kati Outinen, Tommi Korpela ja Tuomari Nurmio. Kaurismäki käsikirjoitti ja tuotti elokuvan itse.[24] Elokuva kuvattiin alkusyksystä 2016 Helsingissä, ja sen levityksestä vastaa B-Plan Distribution. Elokuva on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.[25] Kaurismäki palkittiin elokuvasta parhaan ohjaajan Hopeisella karhulla Berliinin elokuvajuhlilla 2017. [26]

Elokuvan lopputeksteistä syntyi Kaurismäen ja lavastaja Markku Pätilän välille erimielisyyttä, jota puidaan markkinaoikeudessa. Pätilän nimi on lavasterakentajan ja rekvisitöörin jälkeen, eikä siinä mainita Kaurismäkeä. Oikeuteen toimittamassa kirjeessään Kaurismäki kuitenkin sanoo suunnitelleensa lavastuksen itse.[27][28]

TyyliMuokkaa

Kaurismäen elokuville on tunnusomaista yleiskielinen artikulointi, valtavirran ulkopuolella elävien ymmärtävä esittäminen sekä runsas tupakanpoltto. Amerikkalainen elokuvakriitikko Roger Ebert esitteli Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvan arvostelussa hänen tyyliään: ”Hänen (Kaurismäki) hahmonsa tapaavat seistä paikoillaan ja lausua dialoginsa kuin kerrottaisiin ikiaikaisia totuuksia, ja samalla kamera tapaa olla paikoillaan ja huomioida hahmot ilman suurempia hienouksia. Hänen hahmonsa eivät hymyile paljoa, he nyökkäilevät usein surullisesti, he polttavat paljon ja tuntuvat aina odottavan pahinta.”[29]

Matti Pellonpää ja Kati Outinen ovat olleet Kaurismäen luottonäyttelijöitä, mutta suuremmissa tai pienemmissä rooleissa ovat näytelleet usein myös Elina Salo, Esko Nikkari, Sulevi Peltola, Markku Peltola, Sakari Kuosmanen ja Kari Väänänen. Kaurismäen henkilögalleriaan lukeutuvat lisäksi sellaiset muilta aloilta tunnetut henkilöt kuin asianajaja Matti Wuori, elokuvatutkija Peter von Bagh tai laulajat Annikki Tähti, Markus Allan ja Veikko Lavi.

Kaurismäki on niin sanottu auteur-ohjaaja. Hän käsikirjoittaa, ohjaa, tuottaa ja useimmiten leikkaakin elokuvansa pääosin itse. Lisäksi auteur-asemaan kuuluu tekijän persoonallinen, valtavirran elokuvista poikkeava kerrontatyyli.

Peter von Bagh jakaa Kaurismäen elokuvat kolmeen lajiin:

Poliittiset kannanototMuokkaa

Vuonna 2001 Kaurismäki kieltäytyi Taideteollisen korkeakoulun kunniatohtoriudesta vastalauseeksi turkiskauppaa siihen aikaan tehneen Marimekon toimitusjohtajan Kirsti Paakkasen kunniatohtoriudelle.[30]

Vuonna 2003 Kaurismäki boikotoi New Yorkin 40. elokuvafestivaaleja osoittaakseen solidaarisuutta iranilaisohjaaja Abbas Kiarostamille, joka ei voinut osallistua samoihin festivaaleihin, koska ei saanut viisumia Yhdysvaltoihin.[31]

Kesäkuussa 2011 Kaurismäki antoi tukensa Helsingissä Romanian romanien puolesta järjestettävälle mielenosoitukselle[32].

Oscar-boikottiMuokkaa

Kaurismäki on kahdesti boikotoinut Oscar-gaalaa. Vuonna 2002 hänen elokuvastaan Mies vailla menneisyyttä tuli ensimmäinen suomalainen Oscar-ehdokkuuden saanut elokuva, kun se valittiin ehdokkaaksi Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkintoon. Kaurismäki kuitenkin kieltäytyi osallistumasta Oscar-gaalaan vastalauseena Yhdysvaltain johtamaa Irakin sotaa vastaan. Ehdokkuuden hän otti vastaan helpottaakseen elokuvan levitystä Yhdysvalloissa.[33]

Lokakuussa 2006 boikotti nousi jälleen puheenaiheeksi, kun Kaurismäki ilmoitti vastalauseena Yhdysvaltojen silloiselle politiikalle ja hallinnolle, ettei halua että hänen elokuvaansa Laitakaupungin valot tarjotaan Suomen viralliseksi ehdokkaaksi. Koska Kaurismäen elokuva oli jo valittu ehdolle, Suomi jäi ilman ehdokasta.[33]

Pitkään kestänyt boikotti päättyi vuonna 2011. Kaurismäki antoi luvan asettaa elokuvansa Le Havre ehdolle Suomen Oscar-ehdokkaaksi parhaan ulkomaisen elokuvan Oscariin. Kaurismäen mukaan päätökseen vaikuttivat Yhdysvaltojen uusi, demokraattinen presidentti ja sotavoimien vetäminen Irakista.[33]

YksityiselämäMuokkaa

Kaurismäen isä on ekonomi Jorma Kaurismäki ja vaimo taidemaalari Paula Oinonen. Kaurismäki asuu osan vuotta viinitilallaan Portugalissa ja kesäkaudet Suomessa Karkkilassa.[30][1]

FilmografiaMuokkaa

LyhytelokuvatMuokkaa

DokumentitMuokkaa

Pitkät elokuvatMuokkaa

NäyttelijänäMuokkaa

Palkintoja ja tunnustuksiaMuokkaa

Aki Kaurismäki on palkittu monista teoksistaan muun muassa Jussi-palkinnoin.

Jussi-palkinnotMuokkaa

  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Rikos ja rangaistus, 1984
  • Parhaan käsikirjoittajan Jussi elokuvasta Rikos ja rangaistus (yhdessä Pauli Pentin kanssa), 1984
  • Parhaan elokuvan Jussi elokuvasta Varjoja paratiisissa, 1987
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Tulitikkutehtaan tyttö, 1991
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Boheemielämää, 1993
  • Parhaan elokuvan Jussi elokuvasta Pidä huivista kiinni, Tatjana, 1995[34]
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Kauas pilvet karkaavat, 1997
  • Parhaan käsikirjoittajan Jussi elokuvasta Kauas pilvet karkaavat, 1997
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Mies vailla menneisyyttä, 2002
  • Parhaan käsikirjoittajan Jussi elokuvasta Mies vailla menneisyyttä, 2003
  • Parhaan elokuvan Jussi elokuvasta Laitakaupungin valot, 2007
  • Parhaan käsikirjoittajan Jussi elokuvasta Le Havre, 2012
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Le Havre, 2012
  • Parhaan elokuvan Jussi elokuvasta Le Havre, 2012
Ehdokkuudet

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinto

Parhaan leikkauksen Jussi-palkinto

Euroopan elokuvapalkinnotMuokkaa

Ehdokkuudet

Euroopan elokuvapalkinto: paras elokuva

Euroopan elokuvapalkinto: paras ohjaaja

Euroopan elokuvapalkinto: paras käsikirjoittaja

Muut palkinnot ja tunnustuksetMuokkaa

  • Fipresci-palkinto elokuvasta Boheemielämää Berliinin elokuvajuhlilla, 1992
  • Pro Finlandia -mitali 1994.
  • Yleisö-palkinto elokuvasta Kauas pilvet karkaavat São Paolon elokuvajuhlilla, 1996
  • Ekumeenisen juryn palkinto elokuvasta Kauas pilvet karkaavat Cannesin elokuvajuhlilla, 1997
  • Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Kauas pilvet karkaavat Cannesin elokuvajuhlilla, 1997
  • Kunniamaininta elokuvasta Juha Berliinin elokuvajuhlilla, 1999
  • Ranskan ansioritarikunta Kunnialegioonan ritari-luokan kunniamerkki vuonna 2001
  • Fipresci-palkinto elokuvasta Mies vailla menneisyyttä São Paolon elokuvajuhlilla, 2002
  • Grand Prize elokuvasta Mies vailla menneisyyttä Cannesin elokuvajuhlilla, 2002
  • Ekumeenisen juryn palkinto elokuvasta Mies vailla menneisyyttä Cannesin elokuvajuhlilla, 2002
  • Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Mies vailla menneisyyttä Cannesin elokuvajuhlilla, 2002
  • Parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscar-ehdokkuus elokuvasta Mies vailla menneisyyttä, 2003
  • Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Laitakaupungin valot Cannesin elokuvajuhlilla, 2006
  • Pier Paolo Pasolini -palkinto, 2007
  • Taiteen akateemikko 2008[30]
  • Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Le Havre Cannesin elokuvajuhlilla, 2011[35]
  • Ekumeenisen juryn palkinto elokuvasta Le Havre Cannesin elokuvajuhlilla, 2011[35]
  • Kansainvälisen kriitikkoliiton epävirallinen pääpalkinto elokuvasta Le Havre Cannesin elokuvajuhlilla, 2011[35]
  • Gold Hugo-palkinto elokuvasta Le Havre Chicagon elokuvajuhlilla, 2011
  • Louis Delluc -palkinto, 2011
  • Humanismin käsi -palkinto elokuvasta Le Havre Viitasaaren elokuvaviikolla, 2012
  • Aleksis Kiven seuran Eskon puumerkki, 2015[36]
  • Carrosse d'Or -palkinto Cannesin elokuvafestivaaleilla toukokuussa 2016. Elokuvaohjaajien kollegalleen Cannesissa vuosittain myöntämä kunnianosoitus näyttävästä urasta.[37]
  • Hopeinen karhu elokuvasta Toivon tuolla puolen Berliinin elokuvajuhlilla, 2017[38]

LähteetMuokkaa

  1. a b c Kaurismäki, Aki (1957–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. Bagh, Peter von: Kaurismäki Aki Yle Teema. 2003. Yle. Viitattu 19.2.2009.
  3. Aho, Mari-Kaisa: Maisteri Matikainen palveluksessa! Eli tarvitseeko toimittaja loppututkintoa?. Campus, 1998, nro 2. Artikkelin verkkoversio Viitattu 28.6.2012.
  4. Uutuuskirja: Kaurismäen toimittajaura jäi lyhyeksi – ”töissä usein pikku kaljoissa” (Uutinen Hannes Markkulan kirjasta Presidenttien ja murhamiesten pöydissä) mtv3. 2.4.2015. Viitattu 1.12.2015.
  5. Nestingen, Andrew: The Cinema of Aki Kaurismäki: Contrarian Stories, s. 66. Columbia University Press, 2013. ISBN 9780231165587. (englanniksi)
  6. Kuva-arkiston kätköistä, osa 1 Tampere Film Festival. Viitattu 1.12.2015.
  7. Sanottua vuosien varrelta Orimattilan kirjasto. Viitattu 1.12.2015.
  8. Orimattilan kirjasto.
  9. Valehtelija Elonetissä
  10. Jalkanen, Vesa: Arvottomat FilmiFin. 13.2.2007. Viitattu 28.6.2012.
  11. Rikos ja rangaistus (web.archive.org) dvdkotelo.com. Viitattu 28.6.2012.
  12. Kylmälä, Otto: Suomi- ja suomalaisuudenkuva Kaurismäen veljesten tuotannossa Filmgoer. 25.4.2004. Viitattu 28.6.2012.
  13. Hautamäki, Maria: Aki Kaurismäki elokuvantekijänä edu.vaasa.fi. 2002. Viitattu 28.6.2012.
  14. Forss, Timo: Väsynyt susi. Voima, 2005, 7. vsk, nro 10. Helsinki: Voima Kustannus. www.voima.fi Viitattu 25.6.2008.
  15. Glödstaf, Kari: Varjoja paratiisissa (1986) (we.archive.org) Filmgoer. 2004. Viitattu 28.6.2012.
  16. Bern, Anna: Aki Kaurismäen kunnian taiteilijat (pdf) Linnunrata. 2005. Viitattu 28.6.2012.
  17. Kaurismäki-Suomen Akin kieli puhuttele ranskalaisia Tuomas Muraja. Viitattu 5.12.2016.
  18. European Film Academy – European Film Awards – 1992 European Film Academy. Viitattu 24.11.2012. (englanniksi)
  19. Awards All Movie Guide. Viitattu 5.12.2016.
  20. Kotikatsomo: Le Havre. Yle
  21. Maison Francaise
  22. Le Havre odotetusti Suomen Oscar-ehdokkaaksi
  23. Yle: Kaurismäen Le Havre kahmi Jussi-palkintoja
  24. Aki Kaurismäen uutta elokuvaa aletaan kuvata tänä vuonna 18.2.2016. Iltalehti. Viitattu 18.2.2016.
  25. Aki Kaurismäeltä uusi elokuva Viitattu 9.12.2016.
  26. Berliinin elokuvajuhlilla palkitut Viitattu 27.3.2017.
  27. HS: Kaurismäki ja uuden elokuvan lavastaja ilmiriidassa, Yle.fi, uutiset 2.2.2107. Viitattu 4.2.2017
  28. Jotain mätää Akilandiassa. Helsingin Sanomat 4.2.2017 s. C 4.
  29. Ebert, Roger: The Man Without A Past Chicago Sun-Times. 27.6.2003. Viitattu 13.3.2012. (englanniksi)
  30. a b c Mäkinen, Esa: Akateemikko Kaurismäki, surumieleinen anarkisti. Helsingin Sanomat, 23.5.2008, s. C1. Artikkelin verkkoversio Viitattu 28.6.2012.
  31. Bohlen, Celestine: One Visa Problem Costs a Festival Two Filmmakers The New York Times. 1.10.2002. Viitattu 28.6.2012. (englanniksi)
  32. Räsänen, Saija: Romanien puolesta järjestettävä mielenosoitus saa tukea näiltä julkkiksilta Vihreä Lanka. 6.6.2011. Viitattu 28.6.2012.
  33. a b c Aki Kaurismäki päätti pitkän Oscar-boikottinsa. Hs.fi
  34. Hybinette-Bergknut, Leena (toim.); Lehtinen, Jukka & Laine, Helena: Vuosikirja 1996, s. 27. Malmö, Ruotsi: Bertmarks Förlag, 1995. ISBN 951-35-5845-2.
  35. a b c Kaurismäki voitti kriitikkopalkinnon Cannesissa Helsingin Sanomat. 21.5.2011. Viitattu 23.5.2011.
  36. Eskon Puumerkki -palkinto Aki Kaurismäelle Keskisuomalainen. 10.10.2015. Viitattu 13.10.2015.
  37. Aki Kaurismäelle arvostettu palkinto Cannesin elokuvafestivaaleilla Ilta-Sanomat. 25.3.2016. Viitattu 25.3.2016.
  38. Aki Kaurismäki palkittiin parhaasta ohjauksesta Demokraatti. 18.2.2017. Viitattu 18.2.2017.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Bagh, Peter von: Aki Kaurismäki. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-31773-X.
  • Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-14868-0.
  • Brooke, Michael: Minor quay. Aki Kaurismäen haastattelu, Sight & Sound, toukokuu 2012. (englanniksi)
  • Hukkanen, Marja-Leena: Kaihon kultamaa. Valokuvia Aki Kaurismäen elokuvista. Esipuhe: Peter von Bagh. Kuvatekstit: Aki Kaurismäki. Liittyy samannimiseen näyttelyyn. Helsingissä: Otava, 1997. ISBN 951-1-14287-9.
  • Nestingen, Andrew: The Cinema of Aki Kaurismäki. Contrarian Stories. New York: Wallflower Press, 2013. ISBN 978-0-231-16558-7. (englanniksi)
  • Timonen, Lauri: Aki Kaurismäen elokuvat. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-20617-6.

Aiheesta muuallaMuokkaa