Remu Aaltonen

suomalainen muusikko

Henry Olavi ”Remu” Aaltonen (s. 10. tammikuuta 1948 Helsinki)[1] on suomalainen muusikko, joka on tullut tunnetuksi erityisesti Hurriganes-yhtyeestään, jossa hän lauloi ja soitti rumpuja. Muita yhtyeitä, joihin hän on kuulunut, ovat olleet muun muassa The Happy Go Fellows, The Steelers, The Creatures, Incense, Kalevala ja Remu and His Allstars. Aaltonen on julkaissut myös soolotuotantoa. Hänen tunnetuimpia soolokappaleitaan ovat ”Paholaisen masurkka” ja ”Täysikuu”.

Remu Aaltonen
Remu Aaltonen vuonna 2007.
Remu Aaltonen vuonna 2007.
Henkilötiedot
Syntynyt 10. tammikuuta 1948 (ikä 72)
Helsinki
Ammatti Muusikko
Muusikko
Taiteilijanimi Remu
Aktiivisena 1960-luku2018
Tyylilajit rock
Soittimet rummut
Yhtyeet Hurriganes (1971–2018)
Kalevala (1969–1971)
The Creatures (1966–1967)
Levy-yhtiöt Edel Records Finland

Aaltonen on tehnyt elämänsä varrella esiintyvänä muusikkona arviolta noin 4 500 keikkaa.[2] Hän on tehnyt kappaleita soolotuotantonsa sekä Hurriganesin tuotannon lisäksi muun muassa Pertti Koivulalle ja Jasminelle.[3] Aaltoselle myönnettiin vuonna 2018 Suomi-palkinto tunnustuksena merkittävästä taiteellisesta urasta.[4]

Musiikkiuransa lisäksi Aaltonen on tullut tunnetuksi huumerikoksistaan ja vankeustuomioistaan, mutta myös muun muassa omaperäisestä puheilmaisustaan ja kiinnostuksestaan antiikkiesineisiin.

Elämä ja uraMuokkaa

 
Remu Aaltonen kultalevyineen kotonaan Helsingissä vuonna 1978. Kuva: Harri Ahola

VarhaisvaiheetMuokkaa

Henry Olavi Aaltonen syntyi vuonna 1948 Otto ja Eeva Aaltosen kahdeksanlapsisen perheen esikoiseksi.[5][6] Aaltonen kuuluu etniseltä taustaltaan Suomen romaniväestöön. Hän on sanonut vuonna 1984 julkaistussa kirjassa Poika varjoiselta kujalta, että hänen ”familyssaan” – eli lapsuudenperheessään tai suvussaan – on suunnilleen yhtä paljon romaneita kuin kantaväestöön kuuluvia[7]. Soundi-lehden haastattelussa vuonna 1983 Aaltonen on puolestaan väittänyt, että hän on vaaleasta ulkoisesta olemuksestaan huolimatta kokonaan romani.[8] Vaaleuden on sanottu selittyvän sillä, että Aaltosen äidin isoisä oli suuren viipurilaisen kartanon valkoisia aatelisia.[9] Aaltosen mukaan hänen perheensä ei oikeastaan koskaan elänyt romanikulttuurin mukaisesti, muttei myöskään varsinaisesti kantaväestön kulttuuria noudattaen.[8] Hän onkin todennut, että hänen ”familynsa” muodosti romanien ja muiden suomalaisten ulkopuolelle jääneen ”oman leirinsä”.[7]

Henryn ollessa lapsi hänen perheensä joutui asumaan käytöstä poistetussa junanvaunussa Helsingin maalaiskunnan Ruskeasannassa[10][11] silloisen Laaksotien eli nykyisen Sireenitien päässä. Aaltosten vaunun tuntumassa asui kahdessa muussa junanvaunussa myös romaniperheitä.[12][13] Aaltosten vaunussa oli koko perheen käytössä ainoastaan yksi sänky, valo saatiin kynttilöistä ja lämmönlähteenä toimi kamiina. Henry kävi junanvaunusta käsin koulussa Malmilla Helsingin kaupungin puolella ja kulki koulumatkansa kahta bussia käyttäen.[14]

Henryn ollessa lapsi Ruskeasannan lähelle rakennettiin Seutulan lentokenttää osittain paikallisen työsiirtolan vankien voimin. Toisinaan siirtolasta karkasi yöaikaan vankeja. Koska Aaltosten junanvaunu oli lähimpiä asumuksia, tulivat karkurit välillä kolkuttelemaan sen ovea saadakseen rahaa Helsinkiin kulkevien linja-autojen matkalippuihin.[14][15] Iloa perheen elämään toivat esimerkiksi Pekka ja Pätkä -elokuvien filmaamisten seuraaminen Ruskeasannan hiekkakuopilla.[14]

Aaltosen perhe hankki elantonsa pienimuotoisella kaupanteolla, muun muassa myymällä alkoholia.[16] Henry pääsi joskus äitinsä mukaan alkoholin hankintamatkoille, joilla väkijuomaa ostettiin velaksi kymmenen litran kannuissa. Alkoholi pullotettiin kotona ja myytiin sen jälkeen eteenpäin.[14] Äiti-Aaltonen ja Henry tekivät ainakin toisinaan tätä työtä mustalaisten kuninkaaksi kutsutun Kalle Hagertin puolison Ellin alaisuudessa.[17] Myös muut romanit Aaltosten naapurustossa harjoittivat pimeän viinan myyntiä.[12] Laittomien alkoholikauppiaiden palveluksille riitti seudulla kysyntää, sillä lähimmät Alkon myymälät sijaitsivat silloin Keravalla ja Malmilla.[13] Isä-Aaltonen toimi ainakin välillä hevosmiehenä ja puunhakkaajana.[18] Henryn äiti sai jossain vaiheessa järjestettyä pojalleen työpaikan perheen kodin lähellä sijainneesta talouskaupasta, jossa poika pääsi tekemään varastotöitä.[19]

Perheen Otto-isää on kuvailtu komeaksi naistenmieheksi, joka oli hyvä tanssimaan.[14] Hän käytti runsaasti alkoholia[10] ja oli usein ”rilluttelureissujensa” takia poissa kotoaan pitkiä aikoja. Otto myös joutui olemaan pakkotöissä Keravalla sijainneella työleirillä.[6] Isän rooli lankesikin perheen vanhimmalle lapselle Henrylle, joka joutui hoitamaan sisaruksiaan ja huolehtimaan kotitöistä äitinsä rinnalla muun muassa hakkaamalla polttopuita ja kantamalla vettä.[6] Aaltosten elintaso parani, kun he pääsivät muuttamaan Helsingin kaupungin vuokra-asuntoon Ruoholahdessa sijainneeseen taloon. Eeva ja Otto solmivat virallisen avioliiton,[5][20] koska se oli edellytys asunnon saamiselle.[20] Ennestään seitsenlapsiseen perheeseen otettiin lisäksi yksi kasvatuslapsi.[5]

Aaltonen on kertonut pitäneensä jo lapsuudessaan ”rytkymusasta” ja ”neekerimeiningistä”.[8] Ruoholahteen muutettuaan hän alkoi käydä koulua läheisessä Lapinlahden kansakoulussa, jossa hän menestyi hyvin laulutunneilla ja tutustui musikaalisiin oppilaisiin. Henry kävi usein aamuisin ennen kouluun menoaan erään koulukaverinsa kotona kuuntelemassa äänilevyiltä Little Richardin ja muiden aikakauden suurten rocktähtien musiikkia. Hän alkoi pitää tummaihoisten artistien esityksistä enemmän kuin esimerkiksi Elvis Presleyn tai muiden valkoihoisten laulamasta musiikista.[21]

Rockmuusikkona 1960–1980-luvuillaMuokkaa

Ennen HurriganesiaMuokkaa

Remu Aaltonen on sanonut saaneensa kimmokkeen muusikon uralleen siitä, kun hän oli teini-ikäisenä katsellut lehtien kuvissa olleita poptähtiä ja haaveillut samalla omasta tähteydestään.[8] Aaltonen alkoi nuoruudessaan harjoitella aluksi kitaran soittamista, mutta lopetti sen pian. Seuraavaksi hän ryhtyi harjoittelemaan rumpujen soittamista hakkaamalla kurkkupurkkeja. Oikeita rumpuja Aaltonen pääsi kokeilemaan ensi kerran helsinkiläisessä, Kampinkadulla sijainneessa Hämis-nimisessä tanssipaikassa, jonne hän oli mennyt kavereineen varastamaan sardiineja. Aaltonen hankki tovereidensa kanssa ensimmäiset rummut vähittäismaksulla Aron Soitin -nimisestä liikkeestä,[22] mutta kauppias haki ne sittemmin takaisin maksamattomien lyhennysten takia.[23]

Aaltonen piti soittoharjoituksia tovereidensa kanssa kellarissa, ja aloittelevien soittajien valtava innostus tavallaan korvasi heidän heikkoja soittotaitojaan.[8] Aaltosen varhaisiin muusikkotuttaviin kuului muun muassa kitaransoittoa harjoitellut Vasilij ”Gugi” Kokljuschkin[24] ja Aleksandr ”Sammy” Babitzin. Aaltonen alkoi musisoida Sammyn kanssa The Steelers -yhtyeessä.[25] Julkiset esiintymisensä rockmuusikkona Aaltonen aloitti viisitoistavuotiaana;[23] ensimmäisiä kertoja, jolloin hän pääsi lavalle yleisön eteen oli Linnanmäen huvipuistossa pidetty The Steelersin keikka, jossa Aaltonen lauloi kappaleen ”Tallahassee Lassie”.[25]

Aaltonen ajautui nuoruudessaan pikkurikolliseksi ja joutui vaikeuksiin virkavallan kanssa.[26] Kun poliisit kyselivät kuulusteluissa rötöstelyistä kiinni jääneen nuorukaisen ammattia, vastasi tämä aina olevansa muusikko.[14] 1960-luvun alussa The Happy Go Fellows -yhtyeessä soittanut Aaltonen todettiin syylliseksi kioskin ryöstämiseen Porvoossa.[9] Hän on myöhemmin väittänyt, ettei hän itse ollut osallisena murtoon vaan että pelkästään hänen kaverinsa olivat syyllisiä tekoon.[27] Aaltonen on kertonut olleensa nuoruudessaan ajankulukseen mukana poikaporukoissa, jotka varastelivat autoja ja murtautuivat kesämökkeihin.[28] Vuonna 1964 16-vuotias Aaltonen joutui ensimmäistä kertaa vankilaan. Hän suoritti silloin lukuisista eri omaisuusrikoksista ja murroista saamansa tuomion Keravan nuorisovankilassa,[9] ja hänen työtehtäviinsä siellä kuului ainakin vartijoiden saunan lämmittäminen.[29] Aaltosen lupaavasti alkanut musiikillinen yhteistyö Sammy Babitzinin kanssa yhteisessä yhtyeessä päättyi tähän tuomioon, ja yhtye päätettiin lopettaa.[27][28]

Aaltonen on monesti todennut, että muusikon ura pelasti hänet rikolliselta elämältä, jonne hän oli työttömänä nuorukaisena ajautumassa.[23] Vankilasta päästyään hän sai paikan The Creatures -yhtyeestä, jossa oli mukana muun muassa Sammy Babitzinin pikkuveli Kirill ”Kirka” Babitzin.[30] Aaltosen mielestä The Creatures oli hänen ensimmäinen ”kunnon” yhtyeensä.[8] Tunnetun musiikkitapahtumien järjestäjän Leo ”Leksa” Heinosen vaikutuksella yhtye pääsi keikoille elokuvateattereihin. The Creatures esiintyi myös esimerkiksi Suomen Taideakatemian koulun Ateneumin juhlissa ja juhannustapahtumassa Helsingin Mustikkamaalla.[31] Yhtyeen keikoillaan esittämä musikki oli silloin yleisen rautalankamusiikin sijasta rytmibluesia, kuten Themiä, The Animalsia ja James Brownia.[8] Aaltonen on muistellut Soundi-lehdessä vuonna 1983 The Creaturesin keikkaelämää seuraavasti:

”Me hoidettiin sitten tota uudisraivauspuolta, kierrettiin landella ja tapeltiin pitkästä tukasta. Kyllä siinä väliin ihmetteli, mistä on kysymys, kun kylänpojat heitteli viinapulloja lavalle ja huusi, että tangoo tai tulee turpiin. Siinä tuli välillä ittellekin sellanen fiilis, että tu tohon lähemmäs niin vedän sulle anturan naamariin… että siinon sulle pitkää tukkaa. Tollasesta se alko, ei se mitään ruusuilla tanssimista ollu.”[8]

Vuonna 1966 The Creatures pääsi esiintymään elokuvissa Topralli ja Käpy selän alla. Ensin mainitussa elokuvassa yhtye esittää kappaletta ”Baby I Need You” and jälkimmäisessä kappaletta ”Where Can She Be”.[32] Levyttämään The Creatures ei kuitenkaan päässyt,[30] koska Aaltosen mukaan ”siihen aikaan piti olla paremmista perheistä, että pääsi niihin hommiin”.[8] Aaltonen on kertonut, ettei hänen musiikkiuransa alkuaikoina ollut käytettävissä managereita, joten hän päätyi myymään keikkoja yhtyeilleen itse.[24] Aaltonen sai Remu-lempinimensä jo nuoruudessaan,[23] mutta hänestä käytettiin kutsumanimeä Henkka esimerkiksi Helsingin Sanomissa vuonna 1966 julkaistussa The Creaturesia käsitelleessä kirjoituksessa.[33]

Vuonna 1969 Aaltonen kuului Pertti Lindblomin vetämään Incense-yhtyeeseen Cisse Häkkisen ja Beaver Aitto-Ojan kanssa. Jytäsoulia esittänyt Incense osallistui vuonna 1969 Vaasan Kesä -tapahtuman yhteydessä järjestettyyn rockbändikisaan Aaltosen laulamilla kappaleilla, muttei sijoittunut kärkipäähän.[34]

1960- ja 1970-lukujen vaihteessa Aaltonen soitti suomalaisen musiikkihistorian merkkiyhtyeeksi luonnehditussa Kalevalassa,[9] jonka Juha ”Lido” Salonen perusti vuonna 1969. Kalevalan varhaisjäseniä olivat Salosen ja Aaltosen ohella muun muassa Albert Järvinen ja Beaver Aitto-oja.[35] Alkuaikoina Aaltonen pelkästään lauloi yhtyeessä, mutta myöhemmin hän myös soitti rumpuja samanaikaisesti.[36] Kalevala esiintyi muun muassa ensimmäisessä Ruisrockissa vuonna 1970.[37] Aaltosen ura yhtyeessä katkesi vuonna 1971 vankeustuomioon;[9] hän oli jäänyt kiinni lohjalaisessa diskossa kannabiksen hallussapidosta. Suorittaessaan kahden kuukauden tuomiotaan Helsingin lääninvankilassa Aaltonen tuli tyttövauvan isäksi.[8] Soittajatoverit eivät ottaneet vankeudesta vapautunutta Aaltosta enää takaisin Kalevalaan, sillä he kokivat yhtyeen maineen kärsivän, jos sen rumpali Aaltonen istuisi alituiseen vankilassa.[14] Toiseksi syyksi yhtyeestä erottamiselleen Aaltonen on maininnut sen, ettei hän osannut englantia.[8]

Hurriganesin perustamisesta eteenpäinMuokkaa

Kalevalasta erottamisestaan kimpaantuneena[14] Remu Aaltonen perusti vuonna 1971 Hurriganes-yhtyeen[9] Cisse Häkkisen ja Ile Kallion kanssa – Aaltonen toimi rumpalina ja laulajana, Häkkinen oli basisti ja Kallio kitaristi. Keväällä 1972 Kallion tilalle yhtyeen kitaristiksi tuli Albert Järvinen, ja näin muodostui Hurriganesin tunnetuin kokoonpano.[38] Yhtyeen ensimmäinen albumi Rock and Roll All Night Long julkaistiin vuonna 1973, ja se myi välittömästi kultaa. Seuraavana vuonna Hurriganes kävi Ruotsissa äänittämässä Roadrunner-klassikkoalbuminsa, joka on edelleen kaikkien aikojen tilastoissa Suomen ostetuimpia levyjä.[9] Hurriganesista tuli ensimmäinen ulkomailla menestynyt suomalainen rockyhtye.[24]

Yksi Hurriganesin tunnetuimmista kappaleista ”Get On” tehtiin Aaltosen mukaan Roadrunnerille täytenumeroksi puhtaasti improvisaationa. Kappaleen sanoiksi Aaltosen on kerrottu esittäneen sattumanvaraista ”bögöhöbölöböä”, joka oli tarkoitus vaihtaa järkevään sanoitukseen levytettävässä versiossa. Alkuperäiset sanat päätyivät kuitenkin levylle, ja kappaleesta tuli merkkiteos Aaltosen ”rockesperantosta” huolimatta.[39]

1970-luvun mittaan Hurriganes teki Aaltosen johdolla suomalaisesta rock-kulttuurista ensi kertaa vakavasti otettavaa liiketoimintaa.[40] Aaltosen on sanottu pitäneen Hurriganesin aikoihin huolen siitä, että keikkapaikat ja palkkiot olivat kohdallaan. Muusikko Jussi Raittinen on muistellut, että Aaltonen teki yhtyeensä johtajana enemmän suomalaisten rockmuusikoiden hyväksi kuin mikään ammattiliitto.[41]

Aaltonen perusteli vuonna 1980 lähes kymmenvuotiaan Hurriganesin menestystä: ”Nykyään musa on yhä enemmän keinotekoista kolkutusta tai vanhan lämmittelyä. Hurriganes tekee rehellistä rokkia ja siksi me ollaan pysytty näin pitkään leikissä mukana.”[42]

Aaltonen on sanonut saaneensa pian Hurriganesin perustamisen jälkeen veljeltään haltuunsa huumausaine-erän, josta hän alkoi ottaa maistiaisia. Aaltonen on kertonut huomanneensa sittemmin, että aineen vaikutuksen alaisena keikoilla esiintyminen oli helpompaa ja että hänen olonsa oli energisempi. Hän on väittänyt kokeneensa huumeen käyttönsä tavallaan sallituksi, koska se paransi hänen kykyjään luoda musiikillaan taidetta.[43]

Aaltonen on kertonut myös hankkineensa Hurriganesin alkuaikoina lisätuloja laittomin keinoin: Hänen asuessaan ensimmäisessä omaan asunnossaan Helsingissä Porvoonkadulla oli hänen merimieskaverinsa paljastanut pitävänsä hallussaan lastillista pirtua. Kaveri oli ehdottanut, että Aaltonen voisi myydä sitä kotinsa kadun pinnan tasolla olevasta ikkunasta. Aaltonen oli suostunut ehdotukseen, ja pian merimiehet olivat lastanneet asunnon eteisen täyteen pirtu­kanistereita. Tämän jälkeen Aaltosen tuttavat tulivat koputtelemaan asunnon ikkunaan, antoivat hänelle viisikymmentä markkaa ja saivat vastineeksi pullollisen pirtua. Näistä lainvastaista teoistaan Aaltonen ei jäänyt kiinni.[14]

Hurriganes joutui keväällä 1974 pitämään muutaman kuukauden tauon, koska Aaltosen vanhoista rikoksista langetettu tuomio astui voimaan.[9] Pääasiassa Helsingin keskusvankilassa suorittamansa tuomion jälkeen Aaltonen pääsi heti palaamaan kunnolla takaisin musiikkielämään – hän teki ensimmäisen siviilissä viettämän kuukautensa aikana Hurriganesin kanssa 27 keikkaa.[44] Vuoden 1975 kesällä poliisi teki ratsian Aaltosen asuntoon Helsingissä. Syynä kotietsintään oli epäilty varastetun tavaran välittäminen, mutta asunnosta löytyikin 0,55 grammaa hasista.[9] Tämän johdosta Aaltonen ei kuitenkaan joutunut suorittamaan perinteistä vankeusrangaistusta, vaan pääsi musiikkivaikuttaja Henrik Otto Donnerin painostuksella suorittamaan tuomionsa niin sanottuna päivävankina.[9][44] Aaltonen työskenteli osan vuorokaudesta levy-yhtiön varastossa ja vietti loput jälleen Helsingin keskusvankilassa. Aaltosen mukaan tällaisen poikkeusmenettelyn toteutumiseen vaikutti se, että Donner tunsi henkilökohtaisesti vankeinhoitolaitoksen ylijohtajan K. J. Långin.[44]

Aaltonen tuotti ja miksasi Cisse Häkkisen vuonna 1976 ilmestyneen ensimmäisen sooloalbumin Teendreamsin. Lisäksi Aaltonen oli mukana päättämässä siitä, mitä kappaleita levylle otettiin. Hän myös valitsi albumilla soittaneen kokoonpanon, johon kuuluivat muun muassa kitaristi Eero Lupari ja pianisti Hillel Tokazier.[45] Vuonna 1976 Aaltonen esiintyi muiden Hurriganesin jäsenten kanssa Jussi Itkosen ohjaamassa elokuvassa Kuumat kundit – Hot Wheels.[46]

Vuonna 1978 julkaistiin Aaltosen ensimmäisen sooloalbumi No Panic.[47] Toimittajat Markku Fagerlund ja Kalle Heikkinen kehuivat levyä ja sen esittäjää tuoreeltaan Helsingin Sanomissa:

”Hurriganesin levyihin verrattuna Remun suoritus soololevyllään on paljon parempi. Lauluun on tullut ilmeikkyyttä ja sävellyksetkin ovt [sic] monipuolisempia. ”No Panic” ei pyörittele tyhjiin koluttuja teemoja vaan kulkee eteenpäin voimakkaasti ja määrätietoisesti.”[48]

No Panicin jälkeen Aaltoselta ilmestyi vuonna 1981 Sound Of Hurrigane -albumi. Seuraavan vuoden soololevy oli nimeltään Zin-Khan.[47] Vuonna 1983 ilmestynyttä neljättä soololevyä Message For You on luonnehdittu edeltäjiinsä nähden rennommin rokkaavaksi ja humoristisemmaksi.[49]

Hurriganesin vuoden 1984 hajoamisen jälkeenMuokkaa

1980-luvun puolivälissä Remu Aaltosen musiikkiura oli taitekohdassa, sillä Hurriganes oli hajonnut[50] vuonna 1984[51] ja hän alkoi tehdä jazz-iskelmiä arabialaisilla vaikutteilla.[50] Aaltoselta julkaistiin vuonna 1985 albumi Live At Cafe Metropol sekä EP-levy Vilkuilevat silmät. Vuonna 1987 häneltä ilmestyi Viittä vaille kaks -albumi.[47] Kun Aaltonen vaihtoi laulukielensä suomeksi, haki hän inspiraatiota kappaleisiinsa vanhoja lehtiä selailemalla. Aaltonen löysi kieltolain aikaan tullimiehiä lahjoneen Algoth Niskan haastattelun. Kirjoituksessa kuvailtiin, kuinka pirtua juoneet tullimiehet olivat tanssineet ”paholaisen masurkkaa”. Aaltonen innostui tekemään lehtitekstin pohjalta laulun, ja ”Paholaisen masurkasta” tuli hänen suomenkielisen soolouransa suosituimpia kappaleita.[52]

Elokuussa 1984 Peter von Bagh ja Harri Saksala haastattelivat Aaltosta hotellissa viikonlopun ajan. Haastatteluiden tuloksena syntyi muovikassillinen C-kasetteja, joiden purkamaan palkattiin Markku Salo Aloha!-lehdestä. Hän työsti materiaalin Aaltosen kanssa monologina eteneväksi Poika varjoiselta kujalta -kirjaksi. Saman vuoden joulumarkkinoille ilmestyneen teoksen painos myytiin loppuun nopeammin kuin Love-kustantamo ehti painaa uusia.[50]

18. helmikuuta 1985 Aaltoselle luettiin Helsingin raastuvanoikeudessa syytteet huumeiden salakuljetuksesta ja käytöstä. Syytteiden mukaan hän oli salakuljettanut vuosina 1983–1984 Ruotsista kuriirin välityksellä yhteensä yli 20 grammaa amfetamiinia. Aaltosen hallusta oli löydetty myös 21 pistoolin patruunaa. Oikeuden istunnossa Aaltonen myönsi syyllistyneensä jatkettuun huumausainerikokseen, mutta piti syyttäjän esittämiä ainemääriä liian suurina. Hän myös kiisti syytteet salakuljetuksesta ja sanoi patruunoiden kuuluneen yhdelle veljistään. Syyttäjä vaati Aaltoselta valtiolle huumausaineiden arvona ainakin 13 000 markkaa.[53] Myöhemmin samana vuonna Aaltonen sai huumausainerikoksesta kolmen kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen ja 930 markan sakot.[9]

Elokuussa 1987 Aaltoselle langetettiin puolentoista vuoden ehdoton vankeustuomio jatketusta, osittain törkeästä huumausainerikoksesta. Oikeuden pöytäkirjoissa tapaukseen liittyvinä aineina mainittiin ainakin hasis ja amfetamiini.[9] Aaltonen joutui olemaan Helsingin lääninvankilan eristyssellissä kahdeksan kuukauden ajan[54] ennen varsinaista tuomiotaan rikoksesta. Hän käytti eristyksessä viettämänsä ajan hyödykseen kirjoittamalla uusia kappaleiden sanoituksia. Eristysaikansa jälkeen Aaltonen pääsi yhteiseen selliin serkkunsa kanssa. Kesken vankeuden olivat vartijat tulleet yllättäen ilmoittamaan Aaltoselle, että tämän oli lähdettävä levyttämään studioon. Tekeillä olleelta LP-levyltä oli puuttunut yksi kappale, ja levy-yhtiöstä oli vaadittu, että levy olisi saatava pian valmiiksi. Vartijat saattoivat Aaltosen äänitysstudioon, jossa tälle annettiin vain yksi mahdollisuus kappaleensa esittämiseen vartijoiden valvomana.[55]

Kesken Aaltosen tuomion tuli viihteen monitoimimies Jukka Virtanen yllättäen tapaamaan häntä vankilaan. Virtanen ilmoitti saaneensa K. J. Långilta luvan tulla ryhmänsä kanssa kuvaamaan vankilaan MTV:n Levyraati-ohjelmaa varten musiikkivideota, johon Aaltosta pyydettiin esiintymään. Tämä sopi Aaltoselle, ja ”Viittä vaille kaks” -kappaleen esitys tallennettiin kuvanauhalle vankilan käytävällä.[56]

Hurriganes lähti tekemään comebackia vuonna 1988; Padasjoen Intiaanirockiin oli juhannusaatoksi 1988 kaivattu kovaa pääesiintyjää, ja joku oli saanut idean Hurriganesin henkiinherättämisestä. Tiedusteluihin vastannut Aaltonen ilmoitti Hurriganesin esiintymisen hinnaksi 150 000 markkaa. Pyyntöön suostuttiin, ja yhtyeen oli ryhdyttävä kasaamaan uudelleen itseään.[49] Samana vuonna Hurriganes julkaisi live-levyn Live at Metropol. Hurriganesin paluuyritys jäi kuitenkin lyhyeksi, ja yhtye hajosi jälleen syksyllä 1988. Hurriganesin viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi jäi Virroilla 27. elokuuta 1988 pidetty keikka[49].

Vuonna 2017 antamassaan haastattelussa Aaltonen ei pystynyt selittämään yhtyeensä menestystä: ”Mä voin sanoa ihan vilpittömästi, että mä en ymmärrä, mitä tämä Hurriganesin suosio on. Täytyy vain ajatella, että jotkut asiat eivät kuole. Se ei riipu minusta.”[24]

Cisse Häkkinen kuoli vuonna 1990 ja Albert Järvinen seuraavana vuonna.[57] 1990-luvun alussa Aaltonen kasasi Remu plays Hurriganes -kokoonpanon. Sen albumi Roadrunner Tour julkaistiin vuonna 1994[47]. Vuodesta 1998 lähtien Aaltonen esiintyi uusista miehistä kootun Remu & Hurriganes -kokoonpanonsa kanssa.[58] Aaltonen lämmitteli Hurriganesin tunnelmia myös In The Spirit Of Hurriganes -projektin myötä. Hänen yhteistyökumppaneinaan ”Hurriganesin uusissa tulemisissa” toimivat muun muassa basisti Harri Merilahti ja hänen kitaristipoikansa Rocka Merilahti.[49]

Vuoden 1996 maaliskuussa Aaltonen loukkaantui erittäin vakavasti koiravaljakko-onnettomuudessa Kittilässä. Onnettomuus tapahtui hänen ollessaan naisystävänsä kanssa lomailemassa hotelli Taivaanvalkeassa. Sen läheisyydessä järjestettiin ammattilaisen ohjastamia ajeluita husky-koirien vetämässä reessä. Valokuvan ottamista varten Aaltonen oli lähtenyt lenkille ohjastaen itse kymmenen koiran valjakkoa. Hän oli seissyt reen takajalaksilla ja valokuvaaja Olavi Kaskisuo oli istunut reessä. Muutaman kymmenen metrin matkalla koirat olivat kiihdyttäneet vauhtinsa mahdollisesti jopa 60:een kilometriin tunnissa. Juoksevat koirat olivat jostain syystä kääntyneet yhtäkkiä jyrkästi vasemmalle. Tämän seurauksena Aaltonen teki pitkän ilmalennon ja iskeytyi Ounasjoen jäälle. Hän loukkaantui vakavasti selkään ja niskaan kohdistuneen voimakkaan tärähdyksen seurauksena. Myös Kaskisuo kierähti tilanteessa pois reestä. Hän loukkaantui kuitenkin lievemmin kuin Aaltonen, joka makasi pitkään liikkumattomana onnettomuuspaikalla. Aaltonen kuljetettiin ambulanssilla Kittilän terveysaseman kautta Lapin keskussairaalaan Rovaniemelle.[59][60] Sieltä hänet siirrettiin pian hoidettavaksi Helsinkiin.[61]

Onnettomuudessa halvaantuneelle Aaltoselle jouduttiin tekemään selkärangan luudutusleikkaus. Pitkään kestäneen toipumisensa aikana hänen piti opetella uudelleen kävelemään ja käyttämään käsiään.[62] Halvaantumisen seurauksena Aaltosen soittokyky heikentyi, ja hän käytti sittemmin esiintyessään tukenaan lisärumpalia.

Uudella vuosituhannellaMuokkaa

Remu Aaltonen jatkoi sooloalbumiensa tekemistä vuosituhannen vaihduttua. Vuonna 2000 häneltä ilmestyi suomenkielinen Taikakivi[47] ja vuonna 2004 englanninkielinen Sticks and Stones.[63] Vuonna 2013 häneltä julkaistiin suomen kielellä laulettu, ”remumaista tangoa ja tico-ticoa” sisältävä Andalusian muistelot.[64]

Vuonna 2008 julkaistiin Aaltosen 60-vuotissyntymäpäivän kunniaksi kaksi kokoelmalevyä: suomenkielinen Legendaarinen Remu ja englanninkielinen The Very Best of Remu.[65] Aaltonen esiintyi yhdysvaltalaisen rocklegendan Chuck Berryn kanssa samassa konsertissa Helsingissä 22. maaliskuuta 2008.[66] Seuraavana vuonna hän pääsi ”Planeetta”-kappaleellaan Eurovision laulukilpailun Suomen karsinnan finaaliin.[64]

Vuonna 2000 Aaltonen valittiin sitoutumattomana ehdokkaana SDP:n listoilta Porvoon kaupunginvaltuustoon.[67] Hän uusi paikkansa vuoden 2004 vaaleissa.[68] Vuoden 2008 vaaleissa Aaltonen ei enää tullut valituksi valtuustoon.

Vuonna 2001 Aaltoselle langetettiin Ylitornion käräjillä Torniossa vajaan 4 000 markan sakot 2,6 gramman amfetamiinierän hallussapidosta.[69][9] Poliisi oli edellisen vuoden heinäkuussa saanut käsiinsä huumepaketin, joka oli löytynyt Kolarin Äkäslompolossa sijaitsevan Äkäshotellin huoneesta. Aaltonen oli majoittunut siellä, kun hän esiintyi viereisellä Ylläksen Kaivohuoneella Ylläs soikoon -tapahtumassa. Hänen on epäilty unohtaneensa huumeet sisältäneen pakkauksen hotellihuoneeseen.[67] Aaltonen on itse vakuuttanut ”joidenkin venäläisten” tunkeneen huumepussin hänen taskuunsa keikan aikana.[9]

Vuonna 2004 Porvoon vanhassa kaupungissa sijaitseva Aaltosen silloinen asuintalo – Linna – vaurioitui pahasti tulipalossa. Poliisi ei löytänyt paloa tutkiessaan sen taustalta mitään rikokseen viittaavaa. Aaltonen jatkoi asumistaan samassa talossa palovaurioiden korjaamisen jälkeen.[9]

Aaltosesta ja Hurriganesista kertova JP Siilin ohjaama Ganes-elokuva sai ensi-iltansa 28. syyskuuta 2007. Elokuvassa aikuista Aaltosta esittää näyttelijä Eero Milonoff.[70] Vuonna 2006 Aaltonen oli ilmoittanut, ettei hän pitänyt silloin vielä tekeillä olleen elokuvan käsikirjoituksesta, koska siinä annettiin hänen mielestään väärä kuva hänen nuoruudestaan luomalla hänestä pikkurikollinen. Pian tämän jälkeen ohjaaja Siili ilmoitti, että käsikirjoitusta muutettaisiin enemmän Aaltosen toivomaan suuntaan.[9]

Aaltonen sai 6. helmikuuta 2008 45 päiväsakkoa rattijuopumuksesta, huumausaineen käytöstä sekä ampuma-aserikkomuksesta.[71] Poliisi oli pysäyttänyt hänet edellisen vuoden lokakuussa normaalin liikennevalvonnan yhteydessä Helsingin Kruununhaassa. Poliisi oli tehnyt Aaltoselle huumepikatestin, joka oli osoittanut positiivista tulosta amfetamiinista. Kansanterveyslaitoksen kokeessa Aaltosen verestä löytyi amfetamiinia 0,6 milligrammaa litraa kohden. Pian tämän jälkeen hänen asuntoonsa Porvoossa tehtiin kotietsintä, jossa löydettiin 25 Diapam-tablettia, joihin ei ollut tarvittavaa reseptiä, sekä luvaton kaasusumutin.[72]

Vuonna 2008 julkaistiin toimittaja Jukka Annalan kokoama Remusanakirja,[73] jonka tarkoituksena on auttaa ymmärtämään paremmin, mitä Aaltonen tarkoittaa mielikuvituksellisella ja runsalla ilmaisullaan. Teos koostuu hakusanoista ja fraaseista, niiden selityksistä sekä suuresta määrästä käyttöesimerkkejä. Annala kokosi kirjan aineiston muun muassa Aaltosesta ja Hurriganesista kirjoitetuista kirjoista, lehtiarkistoista sekä radio- ja tv-haastatteluista 36 vuoden ajalta. Annala myös haastatteli kirjaa varten Aaltosta ja hänen lähipiiriään.[74]

Kesällä 2012 Aaltonen esiintyi Turussa Vartiovuoren kesäteatterissa Marika Vapaavuoren ohjaamassa Peppi Pitkätossu -näytelmässä Pepin isän roolissa.[75] Lähdettyään elokuussa palaamaan esityksen jälkeisenä päivänä Turusta kotiinsa Porvooseen Aaltonen kolaroi Kaarinassa ja loukkasi vaikeasti jalkansa.[76] Aaltosella ei ollut kolaroidessaan alkoholia veressään, mutta verikokeissa selvisi, että hän oli käyttänyt metamfetamiinia. Saman vuoden joulukuussa Aaltonen tuomittiin Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa rattijuopumuksesta ja liikenneturvallisuuden vaarantamisesta 40:een päiväsakkoon. Hänen tuloillaan maksettavaa tuli 2 280 euroa. Aaltoselle määrättiin myös ajokielto seuraavan vuoden maaliskuulle asti.[77]

Aaltosesta ja hänen legendaarisesta yhtyeestään kertova Remu ja Hurriganes -musikaali sai ensi-iltansa Tampereella Musiikkiteatteri Palatsissa 16. tammikuuta 2013. Musikaalin oli käsikirjoittanut Katariina Leino ja ohjannut Petri Lairikko. Aaltosen roolissa siinä esiintyi näyttelijä Miro Honkanen.[78]

Aaltonen muutti vuonna 2015 takaisin Helsinkiin Porvoosta asuttuaan siellä 20 vuotta.[79] Uusi koti on Vanhankaupunginlahden tuntumassa sijaitsevassa vanhassa tiilitalossa, johon tehtiin Museoviraston valvonnassa yli vuoden kestänyt remontti.[80] Aaltosella on asunto myös Teneriffalla Espanjassa.[81] Vuonna 2016 Suomen Kuvalehdessä kirjoitettiin, että Aaltosen entiseen kotitaloon Porvoossa oli kehitteillä Hurriganes-museon ja hotellin yhdistelmä.[50]

Vuoden 2016 joulukuussa ilmestyi Aaltosen ensimmäinen englanninkielinen albumi 12:een vuoteen, nimeltään Electric Play.[82] Aaltonen teki viimeiseksi ilmoittamansa, Last Call -nimisen 15 keikkaa sisältäneen kiertueensa ”uuden” Hurriganesin kanssa vuodenvaihteessa 2017–2018. Kiertueen viimeinen konsertti pidettiin 20. tammikuuta 2018 Helsingin jäähallissa.[83][84] Aaltonen on ilmoittanut tekevänsä näiden keikkojen jälkeen vielä yhden alkukantaisen rocklevyn.[24]

HenkilökuvaMuokkaa

Remu Aaltosta on monesti nimitetty suomalaisen rockmusiikin kummisedäksi[85][86][87][88][89] ja rokkikukoksi.[90][91][92][93] Helsingin Sanomissa vuonna 1983 julkaistussa kirjoituksessaan toimittaja Markku Fagerlund totesi, että silloin vasta 35-vuotiasta Aaltosta on kutsuttu myös rokkivaariksi.[85]

Toimittaja Jukka Annala on todennut, että Hurriganesin kasatessaan päälle parikymppinen Aaltonen oli vahvatahtoinen ja värikkäästi puhuva katupoika, jolla oli luontaisia bändipomon ominaisuuksia: peloton ja uhmakas asenne sekä ilmiömäinen kyky luoviin ratkaisuihin. Annalan mukaan Aaltonen on estradilla tuima päällikkö, jonka eleet ja ilmeet ovat koodeja, joiden perusteella muusikoiden pitää pystyä reagoimaan kappaleen tempoon, tyyliin ja tunnelmaan.[94]

Hurriganesista väitöskirjan tehnyt toimittaja ja tietokirjailija Petri Laukka on kuvaillut vuonna 2017 Aaltosen ominaispiirteitä yhtyeidensä johtohahmona puolestaan näin:

”Remu tietää, mitä tahtoo. Kova vaatimustaso ja valmius viestiä isoin kirjaimin ovat vieneet hänet hankalan johtajan kirjoihin. Onpa äänitysstudiossa saattanut heilahtaa puukkokin velton kitarasoolon päätteeksi. Mutta jos porukka hoksaa tarpeeksi nopeasti Remun tarkoitusperät – vaikkapa suulla tsupsutetun bassokuvion – hän saattaa kautta rantain kehaista ”sukkeluudesta”. Remulla on taito piiskata soittajat ällistyttäviin suorituksiin – ja unohtaa kiittää.”[23]

Aaltosen on kerrottu iskostaneen Hurriganesin jäsenille työn tekemisen merkityksen. On todettu, että ilman Aaltosen ankaraa, suorastaan protestanttista työmoraalia yhtyeestä ei olisi tullut niin menestynyttä. Kirjassa Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa Aaltonen kertoo bändikaveriensa ohjaamisesta kunnolliseen työskentelytapaan seuraavasti:

”Mä sanoin jätkille: tää on niinku metsätyömiehillä. Puu ei kaadu ennen ku ukot heiluu. Ei tää oo mitään moottorisahasysteemiä. Tässä pitää kirves heilua ja lastu lentää.”[23]

Aaltosen on sanottu tehneen asenteellaan ja näkemyksellään Hurriganesista itsensä näköisen yhtyeen.[41] Koska hän piti 1970-luvun suomalaisyhtyeiden lavaesiintymistä tylsän asiallisena, päätti hän tuoda esiintymislavoille toimintaa ja silmänruokaa.[24] Aaltonen muokkasi bändikavereidensa soittotyyliä[41] ja stailasi heidät persoonallisiksi. Hurriganesista kehittyikin jotain Suomessa siihen mennessä ennennäkemätöntä: vimmaisesti soittava kolmihenkinen bändi, johon kuului kolme erilaista henkilötyyppiä – ”kovis”, ”rasvis” ja ”hämy”.[24]

Petri Laukan mukaan Aaltosessa kiteytyivät Hurriganesin johtajana saksalaisen taloustieteilijän Max Weberin esittämät ajatukset: sanaan pitää voida luottaa, rahalle on annettava vastinetta, työ on tehtävä niin hyvin kuin pystyy ja yhteisön on annettava arvoa onnistujille. Laukka kokee, että yhtyettä luotsatessaan Aaltosessa vallitsi käytännöllis-rationaalinen kapitalismin henki ja että hänestä huokui silloin kapitalismin alkuperäistä voimaa.[95]

Musiikkinsa lisäksi Aaltonen tunnetaan esimerkiksi persoonallisesta suullisen viestinnän tyylistään. Hänen puheilmaisunsa on sanottu olevan informaation antamisen sijaan pikemminkin filosofiaa ja puhetaidetta[39]. Aaltosen puhe sisältää runsaasti hänen omia slangisanojaan.[96] Suomalaiset äidinkielenopettajat ihastelivat jo 1980-luvulla Aaltosen kielenkäyttöä ja pyysivät hänet esitelmöimään tilaisuuksiinsa.[80] Apu-lehden kirjoituksessa vuodelta 2016 Aaltosen ilmaisutyyliä on kuvailtu seuraavasti:

”Haastateltavana Aaltonen on liukas kuin saippuapala: hölöttää kaiken aikaa vilpitön katse silmissään, mutta ei tule loppujen lopuksi paljastaneeksi kovinkaan paljon itsestään. Hän kiertelee ja kaartelee aiheen ympärillä varsinkin silloin, kun kysymys tuntuu hänestä epämukavalta tai sivuaa turhan läheltä hänen yksityiselämäänsä. Täsmällisten vastausten sijaan häneltä saa useimmiten kasan aforismeja ja pseudofilosofista tajunnanvirtaa. Ajatukset alkavat ja päättyvät sattumanvaraisesti, menevät ristikkäin ja leikkautuvat yhdestä toiseen. Jos todellista sanomaa haluaa hakea, löytyy se rivien välistä – jos sieltäkään. Se on varmaan tarkoituskin.”[40]

Vuonna 1983 Aaltosta Soundi-lehteen haastatellut Jussi Niemi on myös antanut kuvauksen muusikon omintakeisesta viestintätyylistä:

”Enimmäkseen hän puhuu rauhallisella äänellä, mutta intoutuu hetkittäin irrottelemaan riehakkaammin loisteliain kirosanaryöpyin. Naiset ja seksuaalisuus tunkevat mukaan joka juttuun. Yleensä metaforana tai esimerkkinä kulloisestakin aiheesta. Remu on kursailemattoman ristiriitainen lähes kaikessa. Hän saattaa haukkua jonkun henkilön maan rakoon ja seuraavassa lauseessa kehua samaa tyyppiä suorastaan hellästi.”[8]

Aaltosella on kolme tytärtä ja yksi poika,[97] toimittaja Saska Aaltonen.[98] Vuonna 2019 kerrottiin, että hänellä on kymmenen lastenlasta.[97] Aaltonen ei ole ollut koskaan naimisissa.[9] Hurriganesin suurimman suosion aikoihin Aaltosella oli omien sanojensa mukaan niin paljon ”vientiä” naisten keskuudessa, että hän joutui pitämään kirjaa siitä, kenet heistä tapaisi minäkin päivänä.[99] Vuonna 1983 Aaltonen sanoi Soundi-lehdessä jumppaavansa kotonaan runsaasti, mutta totesi seksin harrastamisen parhaimmaksi keinoksi fyysisestä kunnostaan huolehtimiseen.[8] Aaltonen on kuvaillut haastatteluissa rakkauden ja seksin olevan hänen elämänsuolansa.[99]

Aaltosen Saska-poika on sanonut isänsä olleen aina ”taikaukko”, joka on opettanut totuuden etsimistä sekä elämää ylläpitävän voiman etsimistä ja siihen luottamista. Saskan mukaan hänen isänsä ei ole mikään poppamies, vaan hyvällä tavalla jumalaa pelkäävä mies niin kuin kaikki muutkin. Saskan mielestä isä-Aaltosella ei ole sellaista egoa, mikä monilla hänen kaltaisillaan menestyjillä on. Aaltonen osaa poikansa mukaan kunnioittaa vieraitakin ihmisiä kunnolla ja joskus ehkä jopa enemmän kuin itseään ja läheisiään.[100]

Musiikki- ja viihdealan vaikuttaja Lasse Norres on sanonut pitävänsä Aaltosta yhtenä tärkeimmistä ystävistään. Vuonna 2016 antamassaan haastattelussa Norres kertoi Aaltosesta seuraavasti:

”Olemme tunteneet Remun kanssa ainakin neljäkymmentä vuotta [– –] jotkut kokevat Remun pelottavana. Uran alkuvaiheessa, Hurriganes-pomona hän olikin pelottava ja hyvin suorasanainen – ei epäillyt sanoa epäkohdista. Hän saattoi sanoa joskus vähän pahastikin [– –] Olen oppinut tuntemaan hänet aika lämpimänä ja ihanana ihmisenä. Remun ystäväksi pääseminen ei ole helppoa – siihen menee aikaa. Silloin kun olet saanut luottamuksen ja ystävyyden siihen päälle, parempaa frendiä ei ole olemassa. Hän auttaa kaikessa, missä vain pystyy. Hän antaa vaikka paidan päältään, jos se auttaa. [– –] Remu on myös sanansa mittainen mies – jos hän jotain sanoo, se pitää. Remun seurassa ei ole koskaan tylsää. Liikeneuvottelutkin, mitkä saattaisivat kuulostaa ensalkuun tylsiltä, ovat hänen kanssaan hillittömän hauskoja. Hänellä on mahtavan optimistinen ja elämänmyönteinen elämänasenne, se on varmaan syy, miksi hän on selvinnyt asunnon palamisista ja muista onnettomuuksista [– –] Remu uskoo tulevaisuuteen, hän ei kovin paljon katsele taaksepäin.”[101]

Aaltonen on kerännyt vuosikymmenien ajan antiikkia ja muuta tavaraa kirpputoreilta ja huutokaupoista.[40] Hän on sanonut pitävänsä vanhasta tavarasta, jossa on tunnetta ja jossa näkyy elämän maku ja vuosien mukanaan tuoma patina.[102] Aaltosen tyyliin kuuluvat osaltaan näyttävät sormukset – Suomen Kultaseppien Liitto myönsi hänelle vuoden 2019 korunkantajan tittelin.[103]

Aaltosen omasta mielestä hänen maineensa rikollisena henkilönä on pitkälti median rakentamaa. Markku Salon kirjoittamassa elämäkertateoksessa Remu vuodelta 2016 Aaltonen kiistää syyllistyneensä laittomuuksiin; hän väittää, että hän on ollut rikoksissa toisinaan pelkkä sivustaseuraaja ja että muulloin hänet on puolestaan lavastettu syylliseksi.[40] Helsingin lääninvankilassa tuomioitaan suorittanutta Aaltosta on kuvailtu rauhalliseksi vangiksi, joka yritti pysytellä erossa vankilassa olleiden rikollisten muodostamista ryhmistä.[104] Ganes-elokuvan mukaan Aaltonen oli nuoruudessaan mukana useammissa rikollisissa toimissa. Vuonna 2007 hän kommentoi Iltalehdessä elokuvan sisältämää kuvausta seuraavasti:

”No, se on leffa, eikä yksyhteen... Jotkut mutkat pannaan suoriksi ja jotkut isommiksi. Kyllä mä tein jotain juttuja, ihan pikkubrekkiksiä, mutta en häärinyt kinginä. Olin mukana, jonon jatkona.”[5]

DiskografiaMuokkaa

SooloalbumitMuokkaa

Muut albumitMuokkaa

HurriganesMuokkaa

Pääartikkeli: Hurriganes

KokoelmatMuokkaa

SingletMuokkaa

Katso myösMuokkaa

KirjallisuuttaMuokkaa

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Rantala, Risto (päätoim.): Kuka kukin on. Henkilötietoja nykypolven suomalaisista 1998, s. 18. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-14344-1.
  2. Ylimutka, Leena: Remu Aaltonen nauttii eläkepäivistään Teneriffalla: ”Jos uutta ei synny, olen kuollut” www.iltalehti.fi. Viitattu 13.1.2020.
  3. Remu Aaltonen lauluntekijänä Fono.fi. Viitattu 3.7.2016.
  4. Aalto-Setälä, Julia: Remu Aaltonen ja Paola Suhonen saivat arvostetut Suomi -palkinnot iltalehti.fi. Viitattu 3.12.2018.
  5. a b c d Yrjä, Ilkka: Remu Aaltonen on äidin poika www.iltalehti.fi. 6.10.2007. Viitattu 23.11.2019.
  6. a b c Remu Aaltosen lapsuusmuistot www.iltalehti.fi. Viitattu 22.11.2019.
  7. a b Aaltonen, Henry; Salo, Markku; von Bagh, Peter; Saksala, Harri: Remu – Poika varjoiselta kujalta, s. 9. (Alkuperäinen kustantaja Love Kirjat, 1984) WS Bookwell Oy, Juva, 2007.
  8. a b c d e f g h i j k l m Schildt, Saku; Niemi, Jussi: "Miten pidät yllä kuntoasi?" "Panemalla." – Remu Aaltosen haastattelu vuodelta 1983 on väkevää tekstiä Soundi.fi. Viitattu 22.11.2019.
  9. a b c d e f g h i j k l m n o p q Monen linnan kundi www.iltalehti.fi. Viitattu 22.11.2019.
  10. a b Kantola, Iida: Remu Aaltosen äiti on kuollut: ”Mutsi eli sellaisen elämän, ettei sitä moni tiedäkään” Ilta-Sanomat. 22.7.2016. Viitattu 22.11.2019.
  11. Salo 2016, s.17/267.
  12. a b Örn, Tiina: Näin toimi laiton viinakauppa – Remu Aaltosen äitikin harrasti "liikkuvaa liiketoimintaa" Helsingin Uutiset. 10.9.2017. Viitattu 28.1.2020.
  13. a b Ruskeasannan historiakävely, reittikuvaus (Sivu 6) Omakotiliitto. Viitattu 28.1.2019.
  14. a b c d e f g h i Kemppainen, Jouni K.: Uransa lopettava Remu Aaltonen kertoo omituisesta elämästään: trokasi pirtua, vaihtoi kiihdytysauton kiloon amfetamiinia ja teki musiikkia, jota kanarialinnutkin joraavat Helsingin Sanomat. 6.1.2018. Viitattu 22.12.2019.
  15. Salo 2016, s. 17–18/267.
  16. Niva, Ida-Annika: Remu Aaltonen kertoo köyhästä lapsuudestaan – perhe asui junanvaunussa mtvuutiset.fi. 31.10.2019. Viitattu 22.11.2019.
  17. Salo 2016, s. 181/267.
  18. Laukka, Petri: Kekkoslovakian kuninkaat – Hurriganes 1970-luvun suomalaisen kulttuurin tuotteena, tekijänä ja nostalgiana, s. 114. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, 2013. Teoksen verkkoversio.
  19. Kaura, Vilma: Remu Aaltonen, 69, avoimessa haastattelussa - puhuu naisista, äidistään ja kodistaan SuomiRock. 12.1.2017. Viitattu 22.11.2019.
  20. a b Salo 2016, s. 19/267.
  21. Salo 2016, s. 20–21/267.
  22. Salo 2016, s. 23/267.
  23. a b c d e f Laukka, Petri: Analyysi: Kaksi vetoa vielä – rock-legenda Remun jäähyväiset keikkaelämälle Kaleva.fi. 30.12.2017. Viitattu 17.1.2020.
  24. a b c d e f g Vedenpää, Ville: Remu Aaltonen jättää keikkalavat: "En edelleenkään ymmärrä Hurriganesin suosiota" Yle Uutiset. Viitattu 15.8.2017.
  25. a b Salo 2016, s. 24/267.
  26. Annala, Jukka: Remu Aaltonen ohjaa bändiään kulmakarvoillaan – ilmeet ovat koodeja, joiden perusteella muiden pitää reagoida tempoon, tyyliin ja tunnelmaan www.aamulehti.fi. Viitattu 22.11.2019.
  27. a b MTV VIIHDE: Kioskimurto katkaisi Remu Aaltosen uran – Sammy Babitzinin bändi hajosi vankilareissuun mtvuutiset.fi. 26.10.2016. Viitattu 25.1.2020.
  28. a b Salo 2016, s. 26/267.
  29. Salo 2016, s. 30/267.
  30. a b Salo 2016, s. 32/267.
  31. Salo 2016, s. 32–34/267.
  32. Kirka - viralliset kotisivut - elämäkerta : 1960-luku kirka.fi. Viitattu 25.1.2020.
  33. Grönlund, Lasse: The Creatures. Helsingin Sanomat, 19.3.1966, s. 40. Artikkelin verkkoversio.
  34. Lindfors, Jukka: Pop-SM 1969 oli Suomen rocktoivojen katselmus yle.fi. Viitattu 25.1.2020.
  35. Kalevala-bändistä vain yksi jäljellä: "Ne oli hienoja ukkoja kaikki" www.iltalehti.fi. Ahonen, Markus. 10.8.2014. Viitattu 25.1.2020.
  36. Kalevala – Pomus wiki.pomus.net. Viitattu 25.1.2020.
  37. Salo 2016, s. 39/267.
  38. Bio Remu & Hurriganes. Viitattu 25.1.2020.
  39. a b Ylioja, Tero: Mies, joka huusi mikrofoniin "bögöhöbölöböä" – Remun värikkääseen elämään mahtuu vauhdikkaita käänteitä Yle Uutiset. 19.1.2018. Viitattu 17.1.2020.
  40. a b c d Hartikainen, Ville: Remu Aaltonen, mennyt mies www.apu.fi. 18.11.2016. Viitattu 17.1.2020.
  41. a b c Jokelainen, Jarkko: Hurriganesin ja HIM:in tarinat eivät kohtaa mutta ne kuvaavat rockkulttuuria ennen ja nyt HS.fi. 25.10.2002. Viitattu 11.1.2020.
  42. Fagerlund, Markku: Hurriganes jaksaa yhä paahtaa. Helsingin Sanomat, 20.12.1980, s. 18. Artikkelin verkkoversio.
  43. Salo 2016, s.48–49/267.
  44. a b c Salo 2016, s. 55/267.
  45. Salo 2016, s. 56/267.
  46. Laukka, Petri: Kekkoslovakian kuninkaat – Hurriganes 1970-luvun suomalaisen kulttuurin tuotteena, tekijänä ja nostalgiana, s. 15. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, 2013. Teoksen verkkoversio.
  47. a b c d e Hurriganes diskografia Rytmi. 1.2.2001. Viitattu 25.1.2020. (englanniksi)
  48. Fagerlund, Markku; Heikkinen, Kalle: Remu Aaltonen ei ole vain Hurriganes-tähti – Soololevyllä on vahva tunnelma. Helsingin Sanomat, 29.5.1978, s. 15. Artikkelin verkkoversio.
  49. a b c d Aaltonen, Honey: Hurriganes osa 2 – Kovat ajat ja kovat miehet Rytmi. 1.2.2001. Viitattu 25.1.2020. (englanniksi)
  50. a b c d Lehtinen, Lauri: Remu Aaltonen on enemmän kuin Hurriganes-tähti – ”Jos taiteessa ei ota riskejä, se ei ole taidetta” Suomenkuvalehti.fi. 29.10.2016. Viitattu 10.1.2020.
  51. Remu täyttää 60 vuotta Yle Uutiset. 10.1.2008. Viitattu 1.2.2020.
  52. Kostiainen, Pasi: Danny ja Remu muistelevat menneitä: Yksi ikivanha asia kolkuttaa yhä Dannyn omatuntoa – ”Jos olisin tiennyt, että se oli Remulla töissä...” Ilta-Sanomat. 17.1.2019. Viitattu 25.1.2020.
  53. Rock-muusikolle syytteet huumeista. Helsingin Sanomat, 19.2.1985, s. 7. Artikkelin verkkoversio.
  54. MTV3: Remu eristyssellissä: "Vessaankin menin vartijan kanssa" www.iltalehti.fi. 8.9.2010. Viitattu 22.1.2020.
  55. Kokkonen, Jenni: Remu vankila-ajastaan: Kyllä siinä nuppi vähän napsahtaa Studio55.fi. 8.9.2010. Viitattu 22.1.2020.
  56. Salo 2016, s. 103–105/267.
  57. Remu & Hurriganes | Ruuti on kuivaa ja kyyti kylmää! Remu & Hurriganes. Viitattu 25.1.2020.
  58. Lindfors, Jukka; Yli-Ojanperä, Elina: Remu Aaltonen – päällikkö puhuu yle.fi. 9.11.2006. Viitattu 1.2.2020.
  59. Tulonen, Hannele: Remu Aaltonen loukkaantui rekiajelulla Muusikko suistui Levillä koiravaljakon kyydistä Helsingin Sanomat. 17.3.1996. Viitattu 12.1.2020.
  60. Tulonen, Hannele: Remu Aaltosen tila vakava Muusikko toipuu nukkumalla keskussairaalassa Rovaniemellä Helsingin Sanomat. 18.3.1996. Viitattu 12.1.2020.
  61. Tahkolahti, Jaakko: Remun koiravaljakkoturma oli harvinainen tapaus Tähän mennessä kaatujille vain mustelmia Helsingin Sanomat. 19.3.1996. Viitattu 12.1.2020.
  62. Enqvist, Niina: Remulta katosi tunto navan alapuolelta – pelko hävisi naisen vierailtua sairasvuoteella: ”Prinsessa istahti Eiffel-tornin päälle” Ilta-Sanomat. 26.10.2016. Viitattu 12.1.2020.
  63. Remu julkaisee uuden albumin ts.fi. 9.6.2004. Viitattu 25.1.2020.
  64. a b Mether, Ulla: Levyllinen remumaista tangoa ja tico-ticoa Länsi-Uusimaa. Viitattu 25.1.2020.
  65. http://www.aamulehti.fi/uutiset/kulttuuri/62798.shtml
  66. Chuck Berry ja Remu Aaltonen samalle lavalle Helsingin Sanomat. 22.3.2008. Viitattu 14.8.2011.
  67. a b Saarelainen, Ari: Remulle huumesyyte Lapissa Helsingin Sanomat. 19.12.2000. Viitattu 12.1.2020.
  68. KUNNALLISVAALIT 2004: Remu Aaltonen onnenluvullaan Porvoon valtuustoon Helsingin Sanomat. 25.10.2004. Viitattu 12.1.2020.
  69. "Remu Aaltosen pitäisi erota" Ilta-Sanomat. 11.1.2001. Viitattu 12.1.2020.
  70. Riskala, Tuomas: Ganes – elokuvan arvostelu Episodi.fi. Viitattu 12.1.2020.
  71. Remu Aaltonen tuomittiin rattijuopumuksesta Helsingin Sanomat. 6.2.2008. Viitattu 6.2.2008.
  72. Remu Aaltonen tuomittiin rattijuopumuksesta Kaleva.fi. Viitattu 12.1.2020.
  73. Remusanakirja teos.fi. Viitattu 13.1.2020.
  74. Remun puheesta selvää sanakirjan avulla Yle Uutiset. Viitattu 12.1.2020.
  75. Remu Aaltonen sooloilee Vartiovuoren Pepissä Turun Sanomat. 6.6.2012. Viitattu 6.6.2012.
  76. Isoviita, Kikka: Remu avautuu MTV3.fi:lle järkyttävästä ulosajosta: rintalastakin vaurioitui mtvuutiset.fi. 16.8.2012. Viitattu 12.1.2020.
  77. IL: Remu Aaltonen kolaroinnistaan huumeissa: "Mun verestä voi löytyä mitä vaan" Ilta-Sanomat, 2.2.2013.
  78. Remu: Hurriganes-musikaali on piste elämäntyölleni Helsingin Uutiset. 20.11.2012. Viitattu 2.2.2016.
  79. Remu muuttaa takaisin Helsinkiin – ”Joskus sitä jämähtää, saatana” Helsingin Uutiset. 11.7.2015. Viitattu 2.2.2016.
  80. a b Kostiainen, Pasi: Remu Aaltonen remontoi talon, kirjoitti kirjan ja julkaisi levyn: ”Ainahan mä olen ollut laiska” Ilta-Sanomat. 22.10.2016. Viitattu 24.1.2020.
  81. Juuti, Mikko: Henry ”Remu” Aaltosella on toinen koti Espanjassa – ihmettelee vieläkin saavutuksiaan: ”Remu on tehnyt töitä, niin Henry voi mennä” Ilta-Sanomat. 27.10.2019. Viitattu 29.10.2019.
  82. Kostiainen, Pasi: Remu julkaisee tänään levyn uuden Hurriganes-kokoonpanon kanssa – ”Vapaamuotoista kuviokelluntaa” Ilta-Sanomat. 13.12.2016. Viitattu 13.12.2016.
  83. Kostiainen, Pasi: Remu Aaltonen lopettaa keikkailun – lähtee massiiviselle jäähyväiskiertueelle: ”Pitää ottaa järki käteen” Ilta-Sanomat. 15.8.2017. Viitattu 16.8.2017.
  84. Ylimutka, Leena: Remu Aaltosen viimeinen keikka alkoi vauhdikkaasti - kitarasoolo ja ilotulitus! iltalehti.fi. 15.8.2017. Viitattu 21.1.2018.
  85. a b Fagerlund, Markku: Rokkivaari Remu lähikuvassa. Helsingin Sanomat, 22.9.1983, s. 49. Artikkelin verkkoversio.
  86. Remu & Hurriganes: Last Call | Club Teatria teatria.com. Viitattu 17.1.2020.
  87. Riku: Rocktalk - Remu Aaltonen blog.rockway.fi. 4.1.2018. Viitattu 17.1.2020.
  88. Ohjelmatoimisto Terminaali ohjelmatoimistoterminaali.fi. Viitattu 17.1.2020.
  89. Pänkäläinen, Seppo: Remu heittää hyvästit Laukaassa – kerro muistosi "Suomi-rockin kummisedästä" KSML.fi – Keskisuomalainen. 20.11.2017. Viitattu 18.1.2020.
  90. Rokkikukko Remu Aaltosesta tuli maailman vahvimman tytön isä Uusimaa. 11.7.2012. Viitattu 1.2.2020.
  91. Sykkö, Sami: Tyylituomari: Remu Aaltonen - Rokkikukon hienot höyhenet Seura.fi. 30.1.2018. Viitattu 1.2.2020.
  92. Remu Aaltonen voinnistaan: Ei tässä enää 16-vuotiaita olla mtvuutiset.fi. 18.10.2013. Viitattu 1.2.2020.
  93. Hopi, Anna: Remun villit Hurriganes-vuodet: Bändin jätkät suutelivat fanityttöjä tyttöystävien edessä Radio City. 31.10.2016. Viitattu 1.2.2020.
  94. Annala, Jukka: Remu Aaltonen ohjaa bändiään kulmakarvoillaan – ilmeet ovat koodeja, joiden perusteella muiden pitää reagoida tempoon, tyyliin ja tunnelmaan www.aamulehti.fi. 10.1.2018. Viitattu 17.1.2020.
  95. Tutkija Remu Aaltosesta: ”Huokui kapitalismin alkuperäistä voimaa” Uusi Suomi. 19.12.2013. Viitattu 10.2.2020.
  96. Hopi, Anna: Remu Aaltonen täyttää 69 vuotta - katso kuvat Hurriganes-legendasta vuosien varrelta Radio City. 10.1.2017. Viitattu 17.1.2020.
  97. a b Hiltunen, Hertta: Remu ja Mariska kertovat nyt, miten maaginen ystävyys alkoi: ”Se on korkeamman johdatusta” Me Naiset. 10.4.2019. Viitattu 22.11.2019.
  98. Parmala, Jenna: Remu Aaltosen poika Saska: ”Ulkomailla sain olla oma itseni” ET. 18.9.2018. Viitattu 22.11.2019.
  99. a b Enqvist, Niina: Uutuuskirjassa yksityiskohtaista kuvailua Remun seksielämästä: ”Alan kaivelee ja kopeloimaan ja kutittelee” Ilta-Sanomat. 26.10.2016. Viitattu 13.1.2020.
  100. Kostiainen, Pasi: Remu Aaltosen lapset huomanneet erikoisia piirteitä 70 vuotta täyttäneessä rokki-ikonissa:”Faija on taikaukko!” Ilta Sanomat. 13.1.2018. Viitattu 17.1.2020.
  101. Hopi, Anna: Lasse Norreksen ikimuistoinen etelänloma: Halpiskellojen kauppaajat juoksivat Remu Aaltosta karkuun Iskelmä. 29.10.2016. Viitattu 12.2.2020.
  102. MTV LIFESTYLE: Remu kertoo sisustusfilosofiastaan: "Sun hima on sun sielu" mtvuutiset.fi. 30.7.2014. Viitattu 17.1.2020.
  103. Vuoden korunkantaja | Suomen Kultaseppien Liitto www.suomenkultaseppienliitto.fi. Viitattu 24.1.2020.
  104. Nykänen, Harri; Tervo, Jouni: Nokka – Kiven sisällä, s. 65–66. Bookwell Oy, Juva: Johnny Kniga Kustannus imprint of Werner Söderström Corporation, Helsinki, 2010. ISBN 978-951-0-36426-0.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Remu Aaltonen.