Avaa päävalikko
Tämä artikkeli käsittelee oikeistoradikalismia Suomessa. Äärioikeisto Suomessa on myös kirjan nimi.
IKL:n johtajat vastaanottavat Italian valtuuskunnalta Mussolinin rintakuvan, 1933

Äärioikeisto Suomessa on ollut vahvimmillaan 1920–1940-luvuilla, järjestöinä muun muassa Akateeminen Karjala-Seura, Lapuan liike, Isänmaallinen kansanliike ja Vientirauha-järjestö. Äärioikeistoksi sanotaan totalitaarisiin päämääriin pyrkiviä radikaaleja, poliittisia oikeistoliikkeitä,[1] ja siitä käytetään myös nimitystä oikeistoradikalismi[2].

Äärioikeistolaisten järjestöjen kieltäminenMuokkaa

Suomen ja Neuvostoliiton välillä 19. syyskuuta 1944 allekirjoitetun Moskovan välirauhansopimuksen 21. artikla velvoitti Suomen lakkauttamaan fasistiset ja ylipäätään kaikki Neuvostoliiton vastaista kiihotusta harjoittaneet järjestöt sekä olemaan vastaisuudessa sallimatta sellaisten olemassaoloa. Tätä tulkittaessa lakkautettiin syksyn 1944 aikana muiden muassa Isänmaallinen kansanliike, Akateeminen Karjala-Seura, koko suojeluskuntajärjestö ja Lotta Svärd -järjestö sekä tammikuussa 1945 vielä Suomen Aseveljien Liitto. Lakkautettujen yhteisöjen joukossa oli myös avoimesti kansallissosialistisia, mutta painoarvoltaan vähäisiä järjestöjä.[3] Moskovan välirauhansopimuksen määräykset vahvistettiin vuonna 1947 Pariisin rauhansopimuksessa, jonka perusteella Suomi sitoutui estämään sellaisten järjestöjen olemassaolon, jotka pyrkivät kieltämään kansalaisten demokraattiset oikeudet.[4]

Neuvostoliitolle vihamielisten järjestöjen lakkauttaminen vaikeutti suomalaisen äärioikeiston toimintaa, mutta ei lopettanut sitä. Jo heti sotien päätyttyä vuonna 1945 äärioikeiston kannattajat tekivät muutamia pommi-iskuja, joiden aiheuttamat vahingot jäivät kuitenkin vähäisiksi. Samana vuonna joukko lukiolaisia teki Helsingissä omatekoisilla pommeilla iskut Haagan ja Vallilan työväentaloihin. Valpon kuulusteluissa nuoret sanoivat suhtautuvansa myötämielisesti Hitlerin Saksaan ja vihaavansa Neuvostoliittoa. Ryhmän päätekijä tuomittiin kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen.[5]

Kylmän sodan aikaMuokkaa

Kylmän sodan aikana Suomessa toimi useita pienehköjä ja enimmäkseen lyhytikäisiksi jääneitä – useimmiten sisäisiin erimielisyyksiin hajonneita – äärioikeistolaisia ryhmittymiä, joille tyypillistä olivat propagandan levittäminen ja pienimuotoiset mielenilmaisut. Suurin niistä oli 1960-luvulla toiminut Isänmaallinen yhtenäisyysseura, jossa arvellaan olleen enimmillään noin 500 jäsentä. Seuralla oli toimintaa useilla paikkakunnilla. Seuran piirissä syntyi 1960-luvun lopulla kiista avoimeen toimintaan ryhtymisestä, mikä hajotti lopulta koko järjestön.[6] Suojelupoliisin kestoriesaksi parin vuosikymmenen ajaksi muodostui ruotsalainen kansallissosialistinen Nordiska Rikspartiet (NRP), joka pyrki laajentamaan toimintansa muihin pohjoismaihin. Myös Suomessa NRP sai jonkin verran vastakaikua.[7]

Tunnetuin suomalainen äärioikeistolainen kylmän sodan aikana oli turkulainen liikkeenharjoittaja ja okkultisti, avoimesti uusnatsiksi julistautunut Pekka Siitoin. Vuonna 1977 sisäministeriö kielsi neljän hänen perustamansa järjestön, muun muassa Isänmaallisen Kansanrintaman, toiminnan Pariisin rauhansopimuksen vastaisena. Siitoimen kannattajien eniten huomiota herättänyt operaatio oli Kirjapaino Kursiivin tuhopoltto ja räjäytysyritys Helsingin Lauttasaaressa saman vuoden marraskuussa. Kirjapainossa painettiin Suomen Kommunistisen Puolueen äärivasemmistolaisen siiven, niin kutsuttujen taistolaisten äänenkannattajia Tiedonantajaa ja Arbetartidningen Enhetiä. Siitoin tuomittiin yli viideksi vuodeksi vankeuteen yllytyksestä tuhopolttoon ja Pariisin rauhansopimuksessa kielletyn järjestön perustamisesta. Kotkassa asunut vähemmistökommunistien johtohahmo Taisto Sinisalo sai 1970- ja 1980-luvuilla usean vuoden ajan lähinnä puhelimitse tappouhkauksia kaupungissa toimineelta uusfasistiselta ryhmittymältä.[5]

Äärioikeiston yhtenä vihollisenaan pitämä Urho Kekkonen luopui tasavallan presidentin virasta vuonna 1981, ja taistolaisuuden vetovoima hiipui 1980-luvun alkuvuosina. Tuon vuosikymmenen aikana uudeksi äärioikeiston vihan kohteeksi valikoituivat pakolaiset, joita Suomessa oli silloin vielä melko vähän. Ensimmäinen suurehko joukko olivat vuonna 1979 maahan tulleet Vietnamin venepakolaiset, ja 1980-luvun aikana saapui niin sanottuina kiintiöpakolaisina lähinnä kurdeja. Äärioikeisto ei kuitenkaan ollut ainoa pakolaisiin kriittisesti suhtautunut ryhmittymä; jopa eräät Kokoomuksen ja Keskustan kansanedustajat tekivät vuonna 1987 eduskuntakyselyn pakolaisten maahantulon lisääntymisestä. Kyselyn mukaan pakolaisten ottaminen oli vaikeiden asunnottomuuden ja työttömyyden sekä nuorten itsemurhien aikana ”suuresti vastuutonta”.[5]

Äärioikeisto Suomessa 2000-luvullaMuokkaa

Uusnatsien toiminta Suomessa on 1990-luvulla alkunsa saaneiden skinhead-ryhmien perintöä.[8] Suojelupoliisin mukaan Suomessa toimi 2010-luvun alkupuolella vähän ja pieniä äärioikeistolaisia ryhmiä, joista vuonna 2011 ainoa jossain määrin aktiivisena pidetty oli Suomen Vastarintaliike.[9] Ryhmien jäsenet ovat syyllistyneet kunnianloukkauksiin, laittomiin uhkauksiin, vahingontekoihin ja pahoinpitelyihin. Äärioikeistolaisilla liikkeillä on ollut joitakin yhteyksiä skinhead-aktivismiin liittyvään rikollisuuteen.[9] Suomen Kuvalehden artikkelin mukaan Suomen Vastarintaliikkeellä arvioitiin olevan vuonna 2013 "joitakin kymmeniä kannattajia". Sen lisäksi muita natsiskinhead-järjestöjä ovat esimerkiksi Helsingissä toimiva Musta sydän -niminen ryhmä. Natsiskin-ryhmien tavoitteena on yhtenäinen kansallisvaltio, ja he pitävät velvollisuutenaan "suojella kansakuntaa ulkoisilta uhilta, kuten maahanmuuttajilta".[8]

Vasemmistoliittolaiset poliitikot Li Andersson ja Dan Koivulaakso sekä toimittaja Mikael Brunila pitävät kirjassaan Äärioikeisto Suomessa äärioikeistolaisena suomalaisena liikkeenä muun muassa myös Suomen Sisu -järjestöä, jonka perustajajäseniä he luonnehtivat oikeistoradikaaleiksi ja uusfasisteiksi.[10] Toimittaja Sanna Seväsen mukaan Suomen Sisu edustaa uusnatsismiin verrattuna "toista äärioikeistolaista suuntausta", vastajihadismia, joka sai alkunsa Yhdysvaltojen vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen. Näkyvimmäksi "vastajihadistisen ajattelun edustajaksi" Sevänen mainitsee perussuomalaisten kansanedustajan Jussi Halla-ahon. Halla-ahon ja Suomen Sisun ohella vastajihadismia edustavat Seväsen mukaan myös Hommaforum-nettisivusto sekä vuonna 2011 perustettu Finnish Defence League -järjestö. Kyseiset järjestöt Seväsen mukaan kiistävät yleensä itse olevansa oikeistolaisia tai yleisesti ottaen maahanmuuttokriittisiä.[8]

Anderssonin, Koivulaakson ja Brunilan sekä tutkija Jussi Jalosen mukaan äärioikeistolaisia aineksia on mukana myös Perussuomalaiset-puolueessa.[10][8] Jalosen mukaan "Perussuomalaisissa on pieni oikeistoradikaali siipi, jonka kautta radikaalioikeistolaisuus on institutionalisoitunut". Esimerkkeinä kyseisistä henkilöistä Jalonen on maininut erikseen Suomen Sisun jäsenet ja kansanedustajat Jussi Halla-Ahon, James Hirvisaaren ja Olli Immosen.[8] Tutkija Vesa Puurosen mukaan äärioikeistoa kannattavien ihmisten määrää on hankala arvioida, mutta heitä on voinut olla 2010-luvun alussa Suomessa jopa kymmeniä tuhansia henkilöitä.[11] Puurosen mukaan useissa eduskuntapuolueissa voi olla rasistisia ja maahanmuuttovastaisia henkilöitä, jotka voidaan yhdistää äärioikeistolaisuuteen. Toisaalta muun muassa kansanedustaja Ben Zyskowiczin mukaan äärioikeisto-termiä on käytetty liian kevyesti poliittisessa keskustelussa poliittisten vastustajien leimaamiseksi. Zyskowiczin mukaan "maahanmuuttopolitiikan jyrkkää kritiikkiä" ei pitäisi yhdistää äärioikeistolaiseen "väkivallan tai omaisuuden turmelemisen hyväksymiseen tai kansanvallan halveksimiseen".[8]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. Factum: Uusi tietosanakirja. 8, Vahl–ö. Espoo: Weilin & Göös, 2005. ISBN 951-35-6682-X.
  2. Halmesvirta, Anssi ym.: Historian sanakirja. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 1997. ISBN 951-20-5089-7.
  3. Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka, s. 194. Jyväskylä: Gummerus, 1997. ISBN 951-20-3661-4.
  4. Jorma O. Tiainen (toim.): Vuosisatamme Kronikka, s. 668. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.
  5. a b c Muurinen, Juha: Okkultistinen ”valtakunnanjohtaja” seurasi lukiolaisten pommi-iskuja – tällainen on Suomen äärioikeiston historia 19.1.2018. Iltalehti.
  6. Hanhinen, Hanna: Moni muistaa kylmän sodan ajan äärioikeistosta vain Pekka Siitoimen Yle.
  7. Alanko, Aki: Kirja-arvio: Marginaaliset mellastajat Keskisuomalainen.
  8. a b c d e f Sanna Sevänen: Vihan Julistajat (Tilaajille) Suomen Kuvalehti. 4.1.2013. Viitattu 12.12.2014.
  9. a b Minna Passi: Supo: Suomen äärioikeisto on pieni. Helsingin Sanomat, 26.7.2011. Artikkelin verkkoversio Viitattu 13.10.2013. (Archive.org)
  10. a b Anna Paju: Äärioikeisto synnyttää pelon ilmapiirin Kansan Uutiset Verkkolehti. 7.12.2012. Kansan Uutiset Oy. Viitattu 13.10.2013.
  11. Tutkija: Äärioikeistolla jopa kymmeniätuhansia kannattajia Suomessa (Archive.org) Helsingin Sanomat. 27.7.2011. Viitattu 13.10.2013.

KirjallisuuttaMuokkaa