Wikipedia

Väinö Hakkila

suomalainen poliitikko

Väinö Pietari Hakkila (aiemmin Tippa; 29. kesäkuuta 1882 Lempäälä – 18. heinäkuuta 1958 Orivesi) oli yksi merkittävimmistä Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen poliitikoista maailmansotien välisenä aikana, ja hänet muistetaan parhaiten toiminnasta eduskunnan puhemiehenä sotavuosina. Hän oli myös yksi pitkäaikaisimmista kansanedustajista[6]. Hakkila oli K. J. Ståhlbergin ja Eino Pekkalan ohella yksi tunnetuista Lapuan liikkeen muiluttamista poliitikoista.

Väinö Hakkila
Vaino Hakkila.jpg
Eduskunnan puhemies
1936–1945
Edeltäjä Kyösti Kallio (IV)
Seuraaja Karl-August Fagerholm
Suomen oikeusministeri
Tannerin hallitus
13.12.1926 – 17.12.1927[1]
Edeltäjä Urho Castrén[2]
Seuraaja Torsten Malinen[3]
Henkilötiedot
Syntynyt29. kesäkuuta 1882[4]
Lempäälä[4]
Kuollut18. heinäkuuta 1958 (76 vuotta)[4]
Teisko[5]
Puoliso Hilja Siviä Ahjo[4]
Tiedot
Puolue SDP

Uran alkuMuokkaa

Väinö Hakkilan vanhemmat olivat maanviljelijä Juha Hakkila ja Wilhelmiina Pukkila. Hän oli lähtöisin lempääläläisestä talonpoikaissuvusta, jossa perinteisesti oli kannatettu vanhasuomalaisia. Laukon torpparihäädöt 1906–1907 vaikuttivat siihen, että hänestä tuli SDP:n kannattaja, mutta vielä niin sanotun vanhan työväenliikkeen aikana hän ei kohonnut näkyviin asemiin puolueessa. Vuonna 1906 hän piilotteli Vladimir Leniniä kotonaan Vuorimiehenkatu 35:ssä Helsingissä[7]. Hakkila kirjoitti ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta 1903, valmistui Helsingin yliopistosta 1907 filosofian sekä 1914 lakitieteen kandidaatiksi ja perusti sitten Työväen lakiasiaintoimiston, johon työllisti itsensä. Kun virkakuntaa keväällä 1917 puhdistettiin helmikuun vallankumouksen jälkeen, nimitettiin Hakkila vankeinhoitolaitoksen ylitirehtööriksi, minkä aseman hän kuitenkin menetti alle vuoden kuluttua sisällissodan myötä. Hän pyrki uudistamaan vankilaoloja humaanimpaan suuntaan, joskin huonolla menestyksellä. Sisällissotaan hän ei osallistunut, ja saattoi siten toimia sodan jälkeen useiden valtiorikosoikeuden eteen joutuneiden punaisten asianajajana.[4][8]

Hakkila kuului niihin oikeistososiaalidemokraatteihin, jotka käynnistivät puolueen toiminnan uudelleen vuoden 1918 katastrofin jälkeen. Hän kohosi nopeasti SDP:n puoluetoimikuntaan ja hänet valittiin eduskuntaan ensi kerran keväällä 1919 yhteensä 18 797lähde? äänellä. Hakkila jatkoi eduskunnassa sen jälkeen lähes yhtäjaksoisesti liki neljänkymmenen vuoden ajan. Eduskunnassa hän tuli tunnetuksi ahkerana täysistuntojen välihuutajana, mistä tavasta ei luopunut edes varapuhemiesaikoinaan. Hän oli lyhyen aikaa myös Helsingin kaupunginvaltuutettuna, mutta muutti Tampereelle saatuaan uuden viran; Hakkilasta tuli näet Suomen ensimmäinen ”punainen” pormestari, kun hänet valittiin Tampereen kaupungin kunnallispormestariksi vuonna 1920. Hän pysyi virassa vuoteen 1952.[4] Viran valtaoikeudet tosin kapenivat vuonna 1930 voimaanastuneen lainmuutoksen jälkeen.

Hakkilan poliittista uraa auttoi se, että hän oli puolueensa poliitikoista harvoja korkeakoulututkinnon suorittaneita ja SDP:n vahvan miehen Väinö Tannerin linjan kannattaja. Tannerin hallituksessa 1926–1927 hän oli oikeusministerinä ja sai kunnian valmistella armahduslain, jolla viimeiset vankilassa olleet tai kansalaisluottamuksensa menettäneet sisällissodan punaiset armahdettiin enemmästä rangaistuksesta. Hakkila ei myöhemmin ollut enää ministerinä, mutta toimi puolueensa hallitusneuvottelijana 1936 ja vielä 1948. Hän oli myös presidentin valitsijamiehenä kaikissa presidentinvaaleissa 1925–1956.[4]

MuilutusMuokkaa

Johdettuaan jo useasti laki- ja talous- sekä suurta valiokuntaa Hakkila nousi eduskunnan ensimmäiseksi varapuhemieheksi vuoden 1929 toisilla valtiopäivillä. Kun heinäkuussa 1930 eduskunta lykkäsi SDP:n määrävähemmistön voimin Lapuan liikkeen vaatimat kommunistilait lepäämään yli vaalien, joutui varapuhemies Hakkila muilutuksen uhriksi.

Hänet siepattiin matkalla Tampereelta Teiskon kesähuvilalleen ja kyyditettiin Lapuan kautta Kuortaneelle 17.–18. heinäkuuta 1930. Kyydityksen järjesti ja ideoi äärioikeistolaisen tamperelaisen tehtailija Rafael Haarlan poika Eino Haarla, toteutuksesta vastasi jääkärikapteeni Arvi Kalsta. Lapuan liikkeen johtaja Vihtori Kosola oli antanut hyväksyntänsä muilutukselle, mutta halusikin pestä kätensä jutusta, minkä vuoksi Hakkila luovutettiinkin Lapualla paikallisen "iskujoukon" haltuun, joka vei hänet kuortanelaiselle metsätielle. Siellä häntä pahoinpideltiin ja pakotettiin istumaan muurahaispesässä, minkä lisäksi hänelle luettiin uhkauksena "kuolemantuomio", mikäli hän ei luopuisi politiikasta.[9] Kalsta sai tapauksesta myöhemmin vankeustuomion, mutta muut sieppaajat selvisivät ehdollisella, eikä lapualaisia pahoinpitelijöitä tai teon suunnittelijoita selvitetty aikanaan lainkaan. Varapuhemiehen kyyditys tuomittiin ankarasti julkisuudessa sekä kotimaassa että ulkomailla. Jälkeenpäin on esitetty arvioita, että juuri sieppausten ulottaminen Hakkilaan, kommunisteja vastustaneeseen maltilliseen sosiaalidemokraattiin – ja myöhemmin jopa porvarilliseen presidenttiin K. J. Ståhlbergiin – lopulta käänsi yleisen mielipiteen Lapuan liikettä vastaan.[4]

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -sarjan kolmannessa osassa tapahtuva sosiaalidemokraattisen kunnallispoliitikon Janne Kivivuoren muilutus on tehty monilta yksityiskohdiltaan muistuttamaan Hakkilan muilutusta.

PuhemiehenäMuokkaa

SDP:n kärsittyä tappion syksyn 1930 vaaleissa Hakkila pudotettiin toiseksi varapuhemieheksi, mutta hän palasi ensimmäiseksi varapuhemieheksi vaalien 1933 jälkeen ja kohosi lopulta varsinaiseksi puhemieheksi vuonna 1936. Puhemiehenä hän ei suvainnut aiemmin itse harrastamiaan välihuutoja. Hän jatkoi puhemiehenä vuoteen 1945, halki sotavuosien. Hakkila oli asemansa vuoksi Tannerin ohella toinen sosiaalidemokraattien johtaja, jota informoitiin etukäteen sotavuosien ratkaisevista päätöksistä, jotka tehtiin hyvin pienessä sisäpiirissä. Hänelle kerrottiin etukäteen mm. Mannerheimin miekantuppipäiväkäskystä. Hakkila olikin sodanjohdon kannalta poliittisesti luotettava, sillä muista puolueensa kansanedustajista poiketen hän ilmaisi avoimesti kannattavansa valloitussotaa Itä-Karjalassa ja meni jatkosodan alkuvaiheita leimanneen isänmaallisen hurmoshengen myötäilyssä Tanneriakin pidemmälle. Erityisesti eräs hänen kesällä 1941 pitämänsä puhe sinetöi hänen maineensa sotapoliitikkona, vaikkei hän varsinaisesti ollut vastuussa harjoitetusta politiikasta. Hallituksen vaihtuessa keväällä 1943 presidentti Risto Ryti tosin tarjosi hänelle hallituksenmuodostajan tehtävää, mutta hän luopui päivän kuluttua Maalaisliiton vastustuksen vuoksi, ja pääministeriksi tuli Edwin Linkomies. Tarjouksen toisti Mannerheim presidentiksi noustuaan elokuussa 1944, mutta silloin Hakkila kieltäytyi suoralta kädeltä. Hänellä ei ollut enää oman puolueensa täyttä tukea, sillä puhemiehen vaalissa vuoden 1944 valtiopäivien alussa osa SDP:n ryhmästä (rauhanopposition kannattajat) oli äänestänyt hänen sijaansa Väinö Voionmaata tai Mauno Pekkalaa.[4]

Sotien jälkeenMuokkaa

Kevään 1945 eduskuntavaaleissa Hakkila luopui vapaaehtoisesti ehdokkuudesta, vaikka olikin vielä saanut kannatusta puolueen jäsenäänestyksessä. Hänet oli mainittu jopa yhtenä sotasyyllisistä, joten hän oli sillä hetkellä liian suuri rasite puolueelleen. Keväällä 1946 SKDL:n kannattajien mielenosoituksissa vaadittiin Hakkilan eroa myös Tampereen pormestarin virasta "taantumuksellisuuden" vuoksi, mutta siihen hän ei taipunut. Sen sijaan hän palasi eduskuntaan vaaleissa 1948 vielä kymmeneksi vuodeksi, joista ensimmäiset kolme vuotta SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Hänen asemansa puolueessa ei kuitenkaan ollut enää entisensä ja häntä pidettiin menneen maailman miehenä. 1950-luvun alussa Hakkilan kielteinen asennoituminen Urho Kekkoseen alkoi muodostua ongelmaksi puolueelle, ja Kekkosen kohottua lähes jatkuvaksi pääministeriksi Hakkilaa ei enää valittu eduskuntaryhmän johtoon, ettei SDP jäisi oppositioon. Hän jätti eduskunnan lopulta vapaaehtoisesti 76-vuotiaana vuoden 1958 vaaleissa.[4] Hän kuoli vain 11 päivää näiden vaalien jälkeen.

MuutaMuokkaa

Delawaren amerikansuomalaisen siirtokunnan 300-vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 1939 Hakkila sai Philadelphian Templen yliopiston kunniatohtorin arvon.[4] Nuoruudessaan Hakkila oli ahkera amatöörivalokuvaaja.[10]

JulkaisujaMuokkaa

  • Suomen eduskuntatalo ; toim. Väinö Hakkila, J. S. Sirén, H. J. Viherjuuri. Kivi, Helsinki 1938
  • Miksi taistelemme?. Oulu 1941
  • C. G. E. Mannerheim : sotilas, valtiomies, tiedemies, lasten ystävä : lausuntoja Suomen Yleisradiossa 4. VI. 1942 ; esittäjät W. E. Tuompo, Väinö Hakkila, Kaarlo Hildén ja J. H. Tunkelo. Yleisradio, Helsinki 1942
  • Tulevien sukupolvien onnen vuoksi. Raittiusjärjestöjen yhteistoimikunta, Helsinki 1942
  • Suomen sosialidemokraattinen työväenliike 1899-1949 ; kirj. Väinö Hakkila ym. Suomen sosialidemokraattinen puolue, Helsinki 1949

LähteetMuokkaa

  1. ↑ Tannerin hallitus (Arkistoitu – Internet Archive) Valtioneuvosto. Viitattu 21.2.2011.
  2. ↑ Kallion II hallitus (Arkistoitu – Internet Archive) Valtioneuvosto. Viitattu 21.2.2011.
  3. ↑ Sunilan hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 21.2.2011.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k Kaarninen, Pekka: ”Hakkila, Väinö (1882–1958)”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 488–491. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4. Teoksen verkkoversio.
  5. ↑ Kansallisbiografian mukaan syntymäpaikka on Teisko, edustajamatrikkelin mukaan Orivesi.
  6. ↑ Pitkäaikaisimmat kansanedustajat Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 14.2.2011.
  7. ↑ Leninin osoitteita Helsingissä Helsingin Sanomat31.10.2015
  8. ↑ Ylioppilasmatrikkeli 1903, matrikkelinumero 28317
  9. ↑ Siltala, Juha: Lapuan liike ja kyyditykset 1930, s. 218, 283–286. Otava, Helsinki 1985.
  10. ↑ Salomaa, Marja: Selfieitä sadan vuoden takaa: valokuvat kertovat Helsingin arjesta 1900-luvun alussa Helsingin Sanomat. 10.1.2015. Arkistoitu 8.3.2016. Viitattu 10.1.2016.

Aiheesta muuallaMuokkaa

Edeltäjä:
Kyösti Kallio 		Eduskunnan puhemies
1936−1945 		Seuraaja:
K.-A. Fagerholm
Edeltäjä:
Urho Castrén 		Suomen oikeusministeri
1926−1927 		Seuraaja:
Torsten Malinen
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Väinö_Hakkila&oldid=20970780”