Valkoinen terrori (Suomi)

Valkoisella terrorilla tarkoitetaan vuoden 1918 Suomen sisällissodassa valkoisten joukkojen harjoittamaa, taistelutoiminnan ulkopuolista poliittista väkivaltaa ja siihen liittyneitä rankaisu- ja kostotoimenpiteitä punaisia ja heitä tukeneita venäläisiä kohtaan. Näistä merkittävimpiä olivat välittömästi taisteluiden päätyttyä toimeenpannut teloitukset ja valkoisten paikallisten kenttäoikeuksien langettamat kuolemantuomiot. Lisäksi terroriin sisältyivät sodan aikana ja sen päätyttyä punavankileireillä ilman oikeudenkäyntiä sekä leireillä toimineiden kenttäoikeuksien päätöksillä toteutetut teloitukset.

Valkoiset teloittavat punaisia Länkipohjassa.

Teloitusten laittomuuden tai laillisuuden arviointia

Vaasan senaatti antoi tammikuussa 1918 valkoiselle armeijalle hyvin laajat valtuudet toimia sisällissodan punaista osapuolta vastaan. Senaatti ei kuitenkaan katsonut voivansa julistaa maahan sotatilaa, koska ainoa asiaa koskeva laki tai asetus oli ns. toisen sortokauden aikana Venäjän keisarin antama asetus sotatilasta. Tuota asetusta senaatti ei ollut hyväksynyt osaksi Suomen lainsäädäntöä.

Valkoisen armeijan ylin johto oli saanut sotilaskoulutuksensa pääosin Venäjällä, joten se tunsi hyvin mainitun asetuksen sisällön. Venäläinen sotatila-asetus antoi sisäisessä konfliktissa mahdollisuuden asettaa erityisiä kenttätuomioistuimia, jotka voisivat langettaa Venäjän sotaväen rikoslain mukaisia tuomioita. Ongelmaksi kuitenkin muodostui jälleen se, että tuomiot olisivat perustuneet vieraan valtakunnan lainsäädäntöön.

Valkoisen armeijan johdon kannalta tilanne oli hyvin kiusallinen, sillä se olisi tarvinnut mainitunlaista lainsäädäntöä vastarinnan (omalta kannaltaan katsottuna kapinan) kukistamiseen. Vastarinta ymmärrettiin paljon aseellista toimintaa laajemmaksi ilmiöksi. Helmikuun lopulla pääesikunta antoi "ohjeet sota-ajan oikeudenkäytöstä", josta sittemmin tuli ammutaan paikalla -julistus. Kyseessä oli siis vain ohjeet, eikä mitkään lakiin perustuvat määräykset. Juridisessa mielessä ongelmaksi muodostui jälleen se, että eduskunta ei ollut julistanut maahan sotatilaa.

Varkauden valtausoperaation yhteydessä, helmikuun 1918 lopulla, kyseistä ohjeistusta sovellettiin mahdollisesti ensimmäistä kertaa, ainakin laajemmassa mittakaavassa. Mannerheim kielsi 25. helmikuuta suojeluskunnille lähetetyllä kiertokirjeellä sotaoikeuksien asettamisen ja toiminnan, eikä myöskään niiden määräämiä kuolemantuomioita saanut panna täytäntöön. Käytännössä tällä kiellolla ei kuitenkaan ollut paljoa vaikutusta, sillä paikalliset joukot ja niiden komentajat toimivat varsin itsenäisesti pitkälle kevääseen saakka.

Toinen sotatilan julistamattomuuden muodostama ongelma liittyi punaisten taistelijoiden aseman määrittämiseen. Koska maassa ei senaatin mukaan ollut voimassa sotatila, ei maassa voinut olla myöskään vihollistaistelijoita, joten valkoinen osapuoli tulkitsi tilanteen omalta kannaltaan siten, että punaiset olivat vain aseistautuneita siviilejä. Tästä taas muodostui ongelma suhteessa mm. Brysselin ja Haagin myös siviiliväestön suojelemiseksi tarkoitettuihin sopimuksiin vuosilta 1874 ja 1907. Mainittuja sopimuksia Suomen nuori valtio ei tuossa vaiheessa ollut ratifioinut. Molemmat sopimukset olisivat toki koskeneet myös sotatilan vallitessa otettuja sotavankeja.

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että vallitsevissa sisällissodan olosuhteissa valkoinen osapuoli toimi sen aikaisen ymmärryksen mukaan mahdollisimman lainmukaisesti (mikä perustui valkoisen sodanjohdon antamaan lakia muistuttavaan ohjeeseen), mutta tosiasiallisesti teloitukset eivät perustuneet mihinkään lakiin (koska sellaista ei ollut käytettävissä).

Valkoisen terrorin muodot

Sotatoimien jälkeiset välittömät teloitukset

Teloitettavaksi joutuvia miehiä.

Sisällissodassa ilmennyttä kuolleisuutta selvittäneen Sotasurma-projektin tilaston mukaan varsinaisissa taistelutoimissa kuoli 5199 punaista, mutta on syytä olettaa, että ainakin osa heistä on tosiasiallisesti ammuttu antautumisen ja/tai haavoittumisen jälkeen.

Lisäksi mainitussa lähteessä on tiedot 1767 sisällissodan aikana kadonneesta punaisesta, joista osa on ilmeisesti teloitettu ja tämän jälkeen haudattu tuntemattomaan paikkaan.

Suomen sotasurmat -sivustolla todetaan punaisten puolelta 7 370 henkilön tulleen teloitetuksi, ammutuksi tai murhatuksi. Näistä osa on tapahtunut välittömästi sotatoimien jälkeen, mutta lukuun sisältyy myös kenttäoikeuksien kuolemaan tuomitsemat ja teloitetut punaiset vangit.

Katso myös: Huruslahden arpajaiset, Harmoisten sairashuoneen veriteot

Lentävät osastot

Valkoisilla oli punaisten tapaan lentäviksi osastoiksi kutsuttuja erikoisjoukkoja, joiden tehtävä oli vastata vallattujen alueiden järjestyksestä, ennen kuin paikalliset suojeluskunnat ehtivät järjestäytyä ja ottaa alueen rauhoittamisen vastuulleen. Erikoisjoukot osallistuivat myös vankileirien perustamiseen, oikeudenjakoon ja tuomioiden täytäntöönpanoon. Sodan päätyttyä lentävät osastot etsivät vankileiriltä karanneita punaisia. Aseistuksena olivat kevyet jalkaväen aseet. Lentävät osastot liikkuivat nopeasti reellä ja ratsuilla, ja niitä oli perustettu kaikille rintamille. Lukumääräisesti valkoisten lentävät osastot tappoivat enemmän punaisia kuin punaisten vastaavat valkoisia.

Kenttäoikeudet

Osa Suomen sotasurmat -sivustolla luetelluista 7 370 surmatusta (luokka: teloitettu, ammuttu, murhattu) tuomittiin kuolemaan kenttäoikeuksissa, joiden jäsenet olivat paikkakuntien isäntiä, liikemiehiä, valtion ja kuntien virkamiehiä sekä yritysten ja teollisuuslaitosten työnjohtoa. Kenttäoikeuksien jäsenet tunsivat tuomittavat jo sisällissotaa edeltäneeltä ajalta. Oikeuden puheenjohtajana toimi lakimies aina, kun se oli mahdollista. Maaseudulla kenttäoikeutta johti usein lakitieteen opiskelija tai poliisiviranomainen. Valkoisten kenttäoikeudet eivät olleet puolueettomia, sillä kuulustelut olivat nopeita ja tuomiot annettiin ilman kunnollista mahdollisuutta puolustautumiseen. Pääosa valkoisesta terrorista oli armeijan organisoimien kenttäoikeuksien toimintaa ja päätöksiä.

Armeijan ylin johto otti vastuun rankaisutoimien oikeellisuudesta, koska se halusi voittaa sodan. Kenttäoikeuksia tarvittiin vastustajan täydelliseen nujertamiseen. Niiden avulla murrettiin sodassa voitettujen punaisten taistelutahto ja mahdollisesti kytevä vastarinta.

Punaisten sankarihautojen häpäisy

Viipurissa sodan päätyttyä valkoiset pakottivat punavangit kaivamaan punakaartin sankarihaudoista vainajat ylös, jotka siirrettiin joukkohautaan, joka Viipurissa tunnettiin nimellä Koirien hautausmaa. Joukkohautaan haudattiin muutkin valkoisen terrorin uhrit, kuten venäläiset sekä teloitetut ja vankileirillä kuolleet suomalaiset.

Kannaksen terrori

Pietarilaiset hankkivat Karjalan Kannakselta 10 000 kesähuvilaa, minkä jälkeen Venäjän hallinto halusi liittää alueen Venäjään. Näin alueesta ja sen venäläistymisestä tuli sortokauden vastaisen taistelun eturintamaa. Sisällissodassa Kannaksen taisteluissa oli paljon venäläisjoukkoja, mikä myös edesauttoi halua tuomita aseistettuja venäläisiä kuolemaan. Taistelujen ulkopuolella surmattiin myös 700-800 paikallista asukasta. Ehkä vain Hämeen kolmannessa komendanttipiirissä valkoinen terrori oli kovempaa. Paikalliset olivat tulleet kesäasukkaiden kanssa hyvin toimeen. Dosentti Aleksi Mainion mukaan teloituksia tehtiin sitä enemmän, mitä selkeäsanaisemmin armeijan johto yritti teloitukset kieltää. Terijoen komendanttina toiminut pahamaineinen majuri Geog Elfvengreen johti venäläisten vainoja.

Vankileirit

Vankeja Suomenlinnassa. Eri leireissä oli vankeja kaikkiaan 74 000, ja heistä 11 000–13 000 kuoli nälkään, tauteihin ja teloituksissa.

Valkoisten ylläpitämillä punavankileireillä esiintyi poliittista terroria, erityisesti kesän 1918 alkupuolella. Vankeja teloitettiin sekä ilman oikeudenkäyntejä että eräissä tapauksissa vielä oikeudenkäyntien vankeusrangaistuksiin päätyneiden tuomioiden jälkeen.

Sodan päätyttyä 5. toukokuuta 1918 vangittuna oli 76 000 punavankia. Valkoisen terrorin huippuvaiheen mentyä ohi nousi toukokuussa 1918 esiin kysymys vankiongelman ratkaisusta. Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa 1918 vapautettiin joko välittömästi tai kuulustelujen jälkeen (ns. Aminoffin tutkintajärjestelmä) muutamia tuhansia vankeja, mutta heitä myös teloitettiin vielä kesäkuussa. Lopulta vankileireillä oli noin 74 000–76 000 punavankia. Valkoisen armeijan ja senaatin välillä kiisteltiin pitkään toimintatavoista punavankien suhteen. Lopulta päädyttiin toimintaperiaatteeseen, jonka mukaan jokaisen vangin tapaus oli tutkittava erikseen, ja ennen kaikkea, että heidät pidettäisiin vangittuina tuomioon saakka. Päätös johti yhdessä vuoden 1918 sodan aiheuttaman vakavan elintarvikepulan kanssa korkeaan vankileirikuolleisuuteen.

Tuhon aalto

Toukokuussa 1918 vankileireillä kuoli noin 600–700 vankia. Kesäkuussa kuolema korjasi jo 2 900 vankia. Varsinainen tuonen niitto riehui heinäkuussa; uhreja oli 4 800–5 250. Elokuussa luvut olivat alenevat, mutta edelleen korkeat, 2 200 henkeä ja syyskuussa 1918 noin 1 000 uhria. Syinä laskuun lienevät olleet sekä hallituksen herääminen (tai herättäminen) katastrofiin että tutkinnan edistyminen niin, että niin sanottuja vaarattomia vankeja voitiin vapauttaa ehdonalaistuomioilla. Kaikkiaan kesän 1918 aikana vankileireissä arvioidaan menehtyneen nälkään ja tauteihin 11 000–13 500 suomalaista. Heistä noin 5 000 eli lähes 40 % oli 15–24-vuotiaita nuoria. Tunnettua on, että useat nälkiintyneet vangit, noin 600–700, menehtyivät vielä vankileiristä päästyäänkin "vapauden huumassa" liian varhain nautittuun vahvaan ateriaan. Korkein vankileirikuolleisuus oli Tammisaaren vankileirissä, lähes 34 prosenttia vangeista. Hämeenlinnan vankileirissä ja pienemmässä Lappeenrannan vankileirissä kuolleisuus oli noin 20 prosenttia. Muissa leireissä se oli pääosin 5–15 prosenttia. Taudeista varsinkin espanjantauti sekä erilaiset rokko-, kuume- ja suolistosairaudet aiheuttivat tuhoa leiriolojen heikentämissä vangeissa. Punavankileirit ja niiden olosuhteet herättivät kansainvälistäkin huomiota. Asiaa käsiteltiin muun muassa Ruotsin ja Englannin lehdistössä.

The Times -lehti tuomitsi kirjoituksissaan 14.5. ja 11.6. valkoisten toiminnan ja katsoi, etteivät Suomen valkoiset terroristit kuulu punaisten joukkoteloitusten vuoksi sivistyskansojen joukkoon. Punavankien kohtelu rinnastettiin lehden sivuilla samanaikaiseen ottomaanien barbariaan Balkanilla ja Kaukasiassa.

Uhrit

Välittömästi sotatoimia seuranneiden teloitusten ja kenttäoikeuksien langettamien kuolemantuomioiden perusteella surmattujen sekä vankileireillä ammuttujen lukumäärää ei koskaan saada selville aivan tarkasti. Asiaa koskevat keskeisimmät tilastolähteet, Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakuntien aineistot (mm. kuolleiden kirjat ja rippikirjat) ja Suomen sosialidemokraattisen puolueen kokoama ns. terroritilasto eivät ole aivan objektiivisia. Seurakunnissa ilmeni tendenssiä merkitä epävarmoja tapauksia kaatuneiksi, ja SDP:n aineistossa epävarmoja tapauksia lienee kirjattu teloituksiksi. Lisäksi molemmissa osa merkinnöistä lienee tehty vain ns. kuulopuheiden perusteella. Sotasurmia käsittelevän lähdetilaston ja sen pohjalta tehtyjen arvioiden mukaan punaiseen osapuoleen luettavista:

• 7370–10 000 henkilöä teloitettiin, pääosin ampumalla.
• 1767 henkilöä katosi vuoden 1918 aikana. Näistä osa lienee valkoisen terrorin uhreja. Lukumääriä on mahdotonta arvioida.
• Vankileireillä kuolleista osa menehtyi terrorin uhreina kesällä 1918. Lukumäärä saattaa vaihdella 300–1000 uhrin välillä.
• Arviolta 5199 punaista kaatui sotatoimissa, mutta osa heistä on ilmeisesti teloitettu heti antautumisen jälkeen. Tarkkoja lukumääriä tai arvioita ei uhreista voitane koskaan esittää.

Armahduslaki

Joulukuun 7. päivänä 1918 astui voimaan valtionhoitaja P. E. Svinhufvudin päätöksellä asetus ”Korkeimman vallan haltijan päätös valtiorikoksiin syyllistyneiden henkilöiden armahtamisesta”. (Asetuskokoelma N:o 165/1918, annettu Helsingissä 7.12.1918). Tämä armahduslaki johti käytännössä siihen, että valkoisten tekemiä rikoksia ei koskaan tutkittu eikä ketään asetettu syytteeseen. Näin ollen myöskään ketään valkoiseen terroriin osallistunutta ei tuomittu mistään asiaan liittyvästä rikoksesta.

Katso myös

• Punainen terrori

Lähteet

• Jari Eerola & Jouni Eerola (1998): Henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. ISBN 952-91-0001-9.
• Jukka Kekkonen (2008): Sodan 1918 rankaisutoimet olivat oikeudellisesti huteralla pohjalla. Helsingin Sanomat 15.02.2008.
• Suomen sotasurmat 1914-1922-tietokanta (Arkistoitu – Internet Archive)
• Sotasurmat 1914–22 (Arkistoitu – Internet Archive)
• Marko Tikka (2006): Terrorin aika. ISBN 951-20-7051-0.
• Lars Westerlund toim. (2004): Sotaoloissa vuosina 1914–1922 surmansa saaneet (Arkistoitu – Internet Archive). VNKJS 10/2004. ISBN 952-5354-52-0.
• Pertti Haapala, Tuomas Hoppu (2009): Sisällissodan pikkujättiläinen
• Markku Salomaa (2018): Punaupseerien nousu ja tuho. ISBN 978-951-1-32381-5