Ammutaan paikalla -julistus
Ammutaan paikalla -julistus oli valkoisten joukkojen ylipäällikön, kenraali Gustaf Mannerheimin Suomen sisällissodan alkuvaiheissa 25. helmikuuta 1918 antama julistus.[1] Julistuksella annettiin menettelytapaohjeet valkoisille joukoille muun muassa vankien otosta, ja se antoi joukoille laajat valtuudet suorittaa teloituksia oman harkintansa mukaan. Julistus sisälsi ohjeita erityisesti rintaman selustasta tavattujen punaisten kohteluun, mutta se koski myös taisteluissa saatujen vankien ja antautuneiden kohtelua.[2]
Julistuksen mukaan:[3]
- Törkeään sodan aikaina tehtyyn rikokseen tai sabotaasiin kuten siltojen ja puhelinyhteyksien rikkomiseen syyllistyneet oli lupa ampua paikan päällä ilman oikeudenkäyntiä. Sama koski niitä, jotka ilmeisesti aikoivat jatkaa aseellista vastarintaa valkoisten joukkojen selustassa sen jälkeen, kun julistus oli kuulutettu tiedoksi. Myös pelkkä luvattoman aseen hallussapito antoi oikeutuksen ampumiseen ilman oikeudenkäyntiä.
- Taistelun aikana antautunut ja aseestaan luopunut kapinallinen voitiin ottaa vangiksi joukko-osaston päällikön oman harkinnan mukaan (Kapinallinen, joka avoimessa taistelussa laskee aseensa ja antautuu vangiksi, vangittakoon päällikön harkinnan mukaan). Päällikkö saattoi oman harkintansa mukaan ammuttaa vankien joukosta vaarallisina pidetyt. Vankien kuulustelun yhteydessä tuli selvittää myös vangin vaarallisuus. Tämän perusteella vangit jaettiin kolmeen luokkaan: heti ammuttavat, vangittavat ja vapautettavat.
Menettely oli vastoin vuoden 1907 Haagin sopimusta, jonka mukaan sotavankien kohtalosta ei voinut päättää joukko-osasto tai yksittäinen henkilö, vaan he olivat hallituksen vastuulla.
Julistuksen mallina oli käytetty vuoden 1906 Venäjän sotaväen rikoslakia ja niitä menettelytapoja, joita Venäjällä oli käytetty sisäisten levottomuuksien kukistamisessa vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen muun muassa Baltiassa. Julistuksen seurauksena antautuneita punaisia alettiin tappaa taistelujen loppuvaiheissa siinä määrin, että valkoisten ylijohto yritti huonolla menestyksellä hillitä sitä jo maaliskuun lopulla. Julistus oli tarkoitettu olemaan voimassa vain sotatoimialueella, mutta sitä sovellettiin myös sen ulkopuolella.
”Ammutaan paikalla” -julistuksen valmisteli päämajan etappiosaston tutkinto- ja poliisiasiainkanslian päällikkö, varatuomari Ossian Procopé.[2]
Julistuksen taustaa muokkaa
Sisällissodan alkuvaiheissa valkoisilla ei ollut ohjeita vankien otosta tai käsittelystä, sillä oikeudellinen tilanne oli epäselvä. Suomessa ei sisällissodan puhjetessa ollut voimassa olevaa lainsäädäntöä maansisäisen sotatilan julistamisesta tai siitä seuraavista poikkeusvaltuuksista; oli vain sortokauden aikana vuonna 1909 Suomen säädöskokoelmaan liitetty Venäjän keisarikunnan sotatilalaki, jonka Mannerheim oli sisällissodan puhjetessa mahdollisesti olettanut olevan yhä voimassa, mutta joka Svinhufvudin senaatin tulkinnan mukaan oli laittomasti säädetty ja siksi epäkelpo. Vuonna 1886 säädetty sotaväen rikoslaki ei ollut tarkoitettu sisällissotaa tai kapinaa varten, joten päämajan mielestä sitäkään ei voitu soveltaa.[4]
Vangiksi jääneet punaisten asemasta oli erilaisia tulkintoja, ja eräiden mielestä heitä tuli kohdella sotavankeina. Toisten mukaan he taas olivat maanpetokseen syyllistyneitä kapinallisia. Vaasan senaatti ei julistanut sotaa Venäjälle eikä asettanut maata sotatilaan, koska se olisi merkinnyt kaiken vallan siirtymistä armeijan ylijohdolle. Koska Venäjää vastaan ei ollut sotatilaa, punaisia voitiin Suomen lain mukaan tuomita vain valtiopetoksesta, josta ei ollut säädetty kuolemanrangaistusta. Maanpetoksesta voitiin lain mukaan tuomita kuolemaan vain sotatilan ollessa voimassa.
Valkoisen armeijan ylijohto katsoi puolestaan paremmaksi sen, että punakaartilaisia pidettäisiin siviileinä. Silloin heillä ei olisi sotavangin oikeuksia. Lopulta päädyttiin kompromissiin, jonka mukaan rankaisutoimet perustuivat juridisesti hätävarjeluun. Toisin sanoen väkivaltaa saattoi käyttää henkeä tai omaisuutta puolustaessa.
Sisällissodan alkaessa Mannerheim antoi luvan perustaa sotaoikeuksia, joilla oli oikeus langettaa myös kuolemantuomioita. Taistelun aikana kiinni saadut murhaajat ja murhapolttajat voitiin ”arkebuseerata”. Käytännössä sotaoikeuksien tehtäviä alkoivat hoitaa suojeluskuntien esikunnat. Vankien käsittelystä ei ollut vielä ohjeita, joten vangitseminen tai vapauttaminen oli kuulustelijoiden oman harkinnan varassa. Sodan alkuvaiheissa ei kuolemantuomioita kuitenkaan vielä jaettu kovin runsaasti.
”Ammutaan paikalla” -julistusta täydensi Mannerheimin nimissä samana päivänä suojeluskuntien piiripäälliköille ja joukko-osastojen päälliköille osoitettu kiertokirje, jossa kiellettiin sotaoikeuksien asettaminen ja toiminta sekä jo perustettujen sotoikeuksien määräämien kuolemantuomioiden täytäntöönpano.[5] Käytännössä tällä kiellolla ei kuitenkaan ollut paljoa vaikutusta, sillä paikalliset joukot ja niiden komentajat toimivat varsin itsenäisesti pitkälle kevääseen saakka.
Lähteet muokkaa
- Haapala, Pertti & Hoppu, Tuomas (toim.): Sisällissodan pikkujättiläinen. Porvoo: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35452-0.
- Jyränki, Antero: Kansa kahtia, henki halpaa – Oikeus sisällissodan Suomessa?. Helsinki: Art House, 2014. ISBN 978-951-884-520-4.
- Tikka, Marko & Arponen, Antti: Koston kevät – Lappeenrannan teloitukset 1918. WSOY, 1999. ISBN 978-951-02345-0-1.
- Mirja Turunen : Veripellot. Sisällissodan surmateot Pohjois-Kymenlaaksossa. Ajatus-kirjat, Tampere 2008 ss. 107-110
- Jukka Rislakki : Kauhun aika : neljä väkivallan kuukautta keskisuomalaisessa jokilaaksossa, uudistettu ja laajennettu laitos. Ajatus-kirjat, Tampere 2007 ss. 56-57
