Bruno Salmiala

suomalainen professori ja kansanedustaja

Bruno Aleksander (Bruno A.) Salmiala (vuoteen 1935 Sundström, 24. elokuuta 1890 Gävle, Ruotsi[1]4. syyskuuta 1981 Helsinki) oli suomalainen Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori, kansanedustaja ja yksi Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) keskeisistä johtajista.

Bruno Salmiala
BrunoSalmiala.jpg
Henkilötiedot
Syntynyt 24. elokuuta 1890
Gävle
Kuollut 4. syyskuuta 1981 (91 vuotta)
Helsinki
Poliitikko
Puolue Isänmaallinen kansanliike
Asema kansanedustaja
Vaalipiiri Hämeen eteläinen vaalipiiri
Puoliso Lydia Theresia Schütz 1917–1942
Jenny Edla Somppi 1943–

ElämäMuokkaa

Salmialan vanhemmat olivat pietarinsuomalainen konerakentaja Alexander Konstantin Sundström ja Emilia Lindén. Hän pääsi ylioppilaaksi 1910, suoritti lakitieteen kandidaatin tutkinnon 1916 sekä lakitieteen lisensiaatin ja tohtorin tutkinnot 1924.[2]

Salmiala toimi Helsingin yliopiston prosessi- ja rikosoikeuden apulaisena 1925–1927, rikosoikeuden vt. professorina 1925–1927 ja professorina 1927–1959. Hän oli Suomen Asianajajaliiton sihteeri vuosina 1920–1957 ja Defensor Legis -lehden päätoimittaja vuosina 1920–1968. Tämän lisäksi Salmiala toimi eduskunnan oikeusasiamiehen varamiehenä 1924–1928, virkaylioikeuden syyttäjänä 1926–1930 ja jäsenenä 1930–1945 sekä Rikosoikeuden instituutin esimiehenä 1955–1959.[1][2]

Poliittinen uraMuokkaa

Lapuan liikettä vieroksunut Salmiala oli yksi keskeisistä IKL:n perustajista vuonna 1932. Rikosoikeuden professorina hän toimi takuumiehenä sille, että uusi puolue pysyisi laillisuuden tiellä. Elias Simojoen johtama nuorisojärjestö Mustapaidat ei tosin suostunut pysymään ruodussa ja päätyikin lopulta viranomaisten lakkauttamaksi. Salmiala oli kansanedustajana vuosina 1933–1945 Hämeen läänin eteläistä vaalipiiristä ja presidentin valitsijamiehenä vuosien 1937, 1940 ja 1943 vaaleissa. Hän oli myös Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen.[2]

Salmiala oli koko IKL:n olemassaolon ajan sen keskeisin linjanvetäjä puheenjohtaja Vilho Annalan rinnalla. Heidän johdollaan IKL omaksui passiivisen vastarinnan, kun oikeusministeri Kekkonen yritti lakkauttaa sitä 1938–1939 (ks. Kekkosen konstit), eikä tehnyt myöskään vastarintaa kun se lopulta lakkautettiin syksyllä 1944. Sodan jälkeen vuonna yritti 1945 SKDL-johtoinen hallitus hiillostaa Salmialan ja muut entiset äärioikeistolaiset ulos yliopiston viroista, mutta Salmiala kieltäytyi eroamasta.[2] Erottamisyrityksiä johti pääministeri Mauno Pekkala. Punainen Valpo salakuunteli Salmialan puhelinta, jotta erottamiselle saataisiin jokin peruste. Opetusministeri Johan Helo kutsui sitten Salmialan puheilleen ja muistutti Salmialaa tämän sodanaikaisesta puheesta, että Helo pantaisiin seinää vasten. Salmiala sanoi muistavansa sen, koska Helo oli pian tämän jälkeen tuomittu maanpetoksesta kuritushuoneeseen. Helo vaati, että Salmiala eroaisi. Tämä kuitenkin kieltäytyi sanoen, että hän eroaa vain jos hänen osoitetaan Helon tavoin tehneen maanpetoksen. Erottamisesta ei tullut mitään.[3] Salmiala jatkoi professorina eläkeikäänsä vuoteen 1959 asti. Politiikassa hän ei esiintynyt toisen maailmansodan jälkeen.[2]

Perhe ja sukuMuokkaa

Salmiala oli naimisissa Lydia Theresia Schützin kanssa 1917–1942. Avioeron jälkeen hän avioitui Jenny Edla Sompin kanssa 1943. Salmialalle syntyi kaksi lasta, Rolf Salmiala ensimmäisestä avioliitosta vuonna 1918 ja Seija Salmiala toisesta avioliitosta vuonna 1943.[2]

TeoksetMuokkaa

Salmialan vuonna 1923 tarkastettu väitöskirja oli nimeltään Asianosaiskäsitteestä Suomen siviiliprosessioikeudessa.[2]

Salmiala kirjoitti oikeustieteen alalta useita hakusana-artikkeleja Otavan isoon tietosanakirjaan vuosina 1960−1965 ja toimi teoksen oikeustieteen kirjoittajaryhmän puheenjohtajana.

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b Bruno Salmiala Suomen kansanedustajat. Eduskunta. ; Kansallisbiografian mukaan synnyinpaikka on kuitenkin Pietari.
  2. a b c d e f g Suomen kansallisbibliografia
  3. Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953, s. 103–104. Helsinki: Minerva Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-492-768-0.