Avaa päävalikko

Naissaarta ja Vaajavirtaa 1960-luvun puolivälissä
Vaajakosken keskustaa vuonna 1963

Vaajakosken historia on paljolti teollistumisen historiaa 1800-luvun alusta 1900-luvun loppupuolelle. Vaajakoski kasvoi pienestä maalaiskylästä sahateollisuuspaikkakunnaksi 1800-luvulla, jolloin T. & J. Salvesen oli paikkakunnan suuri työllistäjä. Vuonna 1916 SOK osti paikkakunnan sahat maa-alueineen ja laajensi toimintaa muille teollisuudenaloille. SOK:n Vaajakosken tehtaat työllistivät enimmillään noin 2 000 henkeä.

Vaajakoski on alue Jyväskylässä keskustaajaman itälaidalla. Se sijaitsee noin seitsemän kilometriä kaupungin keskustasta. Usein Vaajakoskella tarkoitetaan hieman laajempaa aluetta kuin varsinainen Vaajakosken kaupunginosa; siihen katsotaan kuuluvan myös osia naapurikaupunginosista. Vaajakosken alue on kuulunut historian saatossa Sysmän, Rautalammin ja Laukaan pitäjiin, vuodesta 1868 vuoteen 2009 pääosin Jyväskylän maalaiskuntaan, nykyään Jyväskylän kaupunkiin.

SOK luopui tehdastoiminnasta 1980-luvun alussa, minkä jälkeen tehdasrakennukset ovat olleet pienteollisuuden ja muiden yritysten käytössä. Vaajakosken teollisuusmiljöö on valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö.

Vaajakoskella on toiminut myös suuri tukinuittoreitti ja tukinerottelu. Vuoteen 1920 paikkakunnan nimi oli Haapakoski. Uusi nimi on peräisin koskesta, joka sijaitsee Vaajavirrassa Kymijoen vesistöalueella Leppäveden ja Päijänteen välissä.

Esihistorialliselta ajalta 1700-luvulleMuokkaa

Vaajavirran tienoot olivat jo esihistoriallisina aikoina seudulla liikkuvien metsästäjien ja kalastajien asuinpaikkaa. Seudulta on löydettu erityisen paljon pronssikaudelta ja rautakauden alusta peräisin olevia lapinraunioita.[1] Vanhimpien asiakirjojen mukaan erämaan omistivat hämäläiset aatelissuvut, joiden omistuksessa alue pysyi 1600-luvun lopulle.[2] Ensimmäiset maatilat perustettiin seudulle 1500-luvun lopulla. Niiden asukkaat olivat vuokraviljelijöitä, lampuoteja.[2]

Haapaniemen ja Oksalan talot perustettiin vuonna 1606. Ne olivat välillä aatelissukujen ja välillä kruunun vuokralaisia. 1700-luvulla maanviljelijöille tuli mahdollisuus ostaa tilansa. Haapaniemen talo osti maansa omaksi 1760-luvulla. Vuonna 1771 Oksalan tila jaettiin kahtia veljesten kesken.[3] 1600- ja 1700-lukujen aikana asukasluvussa ei tapahtunut suuria muutoksia. 1800-luvun alussa asukkaita oli noin 50.[2]

Suomen suurruhtinaskunnan aikaMuokkaa

Maalaiskylästä sahateollisuuspaikkakunnaksiMuokkaa

Vuonna 1819 Carl Christian Bröijer ja kamreeri Bengt Stenius perustivat Vaajavirran rannalle sahan.[2] Loviisalainen liikemies Julius Björksten tuli sahan osakkaaksi 1832 ja osti myöhemmin sen kokonaan itselleen.[4] Skotlantilainen Finland Wood -osakeyhtiö osti yrityksen 1871 ja rakensi paikalle uuden tehokkaamman sahalaitoksen.[4] James Salvesen tuli Haapakoskelle 1876 setänsä toimeksiannosta tarkastamaan tämän osittain omistaman yhtiön toimintaa. Hän havaitsi sen toiminnassa heikkouksia ja tarjoutui sahan uudeksi johtajaksi. Hän myös kehotti setäänsä ostamaan yrityksen kokonaan itselleen.[5]

 
Pitkä pytinki Naissaaressa, takana vasemmalla Salvesenin saharakennus.

Salvesenien kaudella sahatoiminta laajeni huomattavasti. James Salvesen perusti veljensä kanssa 1886 T. & J. Salvesen -yhtiön, joka perusti paikkakunnalle toisen sahan.[6] Patruunaksi kutsuttu James Salvesen toimi sahojen johdossa yli 40 vuoden ajan.[6] Hän oli arvostettu johtaja, joka huolehti työntekijöidensä hyvinvoinnista.[7] Patruuna lahjoitti työläisilleen tonttimaata ja rakennustarpeita.[8] Haapakosken asukasmäärä kasvoi, ja 1880-luvulla ylitettiin tuhannen asukkaan raja.[6]

Vuonna 1916 SOK osti Salvesenilta saha-alueen rakennuksineen ja koskiosuuksineen.[9] Lisäksi SOK osti maa-aluetta Salvesenilta sekä kauppias Ahlqvistin perintötilan, yhteensä 692 hehtaaria[10]. Pian SOK alkoi laajentaa toimintaansa muuhun teollisuuteen.[11] SOK hankki edelleen lisää maa-alueita ja rakennuksia.[10] Tarkoituksena oli saada koko Haapakosken alue SOK:n omistukseen.[12]

Politiikka 1900-luvun alussaMuokkaa

Haapakosken työväenyhdistys perustettiin vuonna 1904.[13] Suhtautuminen uskontoon jakoi työväenliikkeen kahtia, ja Haapakoskelle perustettiin kristillinen työväenyhdistys 1908.[14] Sosiaalidemokraattisen puolueen kannatus oli Haapakoskella korkea 1900-luvun alussa.[15][16]

Puolueiden ääniosuus eduskuntavaaleissa 1908

Haapaniemen äänestysalueella[15]

Puolue Haapaniemi (%)
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 70,5
Suomen Kristillisen Työväen Liitto 18,6
Porvarilliset puolueet 10,9

Vuoden 1918 kunnallisvaaleissa SDP sai Haapakosken kylän äänistä 73 prosenttia.[16]

Suomen itsenäistymisestä toiseen maailmansotaanMuokkaa

Vuosien 1917 ja 1918 tapahtumatMuokkaa

Suomen itsenäistymisen aikoihin Haapakoskella toimi aktiivinen punakaarti.[17] Haapakosken punakaarti perustettiin lokakuussa 1917,[18] ja sen vahvuus oli noin 300 miestä[19]. Suurlakon aikana se oli Keski-Suomen vahvin punakaarti.[18] Kaarti osallistui lakon valvontaan Jyväskylässä ja järjesti sotilasharjoituksia Haapakoskella.[18] Punakaartin kerrotaan takavarikoineen marraskuussa 1917 Haapakosken ”epäluotettaviksi katsotuilta henkilöiltä” yli 70 ampuma-asetta, pääasiassa haulikoita.[19]

Tammikuussa 1918 Haapakosken työväestö vaati tuntuvia palkankorotuksia.[19] Vaatimukset kävi esittämässä SOK:n paikalliselle johdolle lähetystö, jonka vahvistuksena oli kolme aseistautunutta punakaartilaista.[19] Punakaartilaisten väitetään uhanneen tehtaiden johtoa aseiden käytöllä, tehtaiden valtaamisella ja vallankumouksella.[19] Vaatimuksiin ei kuitenkaan suostuttu, jolloin työläiset menivät lakkoon, joka kesti viikon.[19] Lakon seurauksena palkkoja korotettiin, mutta huomattavasti vaadittua vähemmän.[19] Punakaartin toiminta heikkeni sen johtohenkilöiden siirryttyä Etelä-Suomeen.[19]

Kansalaissodan sytyttyä Jyväskylän suojeluskunta piti yhtenä tärkeimmistä tehtävistään Haapakosken valloittamista ja Jyväskylä–Pieksämäki-radan ottamista valvontaansa.[20] Se onnistuikin 4. helmikuuta ilman punaisten vastarintaa. Suojeluskunta pidätti ja kuulusteli monia punakaartilaisia, ennen kaikkea saadakseen selville asekätköt. Aseita ei juurikaan löytynyt; punaiset olivat todennäköisesti upottaneet useimmat takavarikoimansa aseet koskeen päätettyään, etteivät ryhdy sotimaan.[21]

Punaiset yrittivät tehdä sodan aikana sabotaasi-iskuja, mutta huonolla menestyksellä. Esimerkiksi yritys suistaa suojeluskunnan sotilasjuna kiskoilta epäonnistui.[22] Sodassa kuoli kaikkiaan 18 haapakoskelaista, joista 17 punaisia.[19] Suurin osa kuoli vankileireillä.[19]

Laajeneminen teollisuuskeskukseksiMuokkaa

Patruunan aiemmasta huolenpidosta huolimatta Haapakoski oli päässyt huonoon kuntoon. Salvesen oli keskittynyt Lauritsalan sahansa toimintaan, ja Haapakoski oli jäänyt heitteille.[13] SOK kuvaili ostamaansa aluetta seuraavasti:[23]

»Tiloilla olleet rakennukset, konehuonetta ja paria asuntoa lukuun ottamatta, kaikki tiet, sillat, kaikki aidat, maanviljelys ja metsänhoito olivat kokonaan rappiotilassa. Rakennusten katot olivat vuotavia, akkunat, lattiat ja lattiatäytteet usein mätiä, uunit rikkinäisiä ja monet huoneet homeessa. Kaikki tiet olivat kivisiä, ojittamattomia, ainoastaan sahajauholla joskus tasotettuja, joten ne olivat märällä ajalla pohjattomia. Monessa osassa olevien viljelysten aidat olivat mädäntyneet maahan, joten alustalaisten ym. eläimet olivat saaneet vapaasti sotkea kaikki viljelykset ja tontit. Viljelysmaitten ojat olivat tukossa ja kiviä oli melkein joka saralla siinä määrin, että kunnollinen kyntäminen oli vaikeata muutoinkin epäsäännöllisillä saroilla. Alustalaiset olivat saaneet viljellä omiin tarkoituksiinsa osan pelloista. Epäjärjestys oli kaikissa suhteissa aivan hämmästyttävän täydellinen.»
(SOK:n toimintakertomus 1916–1917)

SOK alkoi rakentaa parempia asuintaloja huonokuntoisten mökkien tilalle.[24] Asuntopula tuli ongelmaksi, kun Keski-Suomen Metsäkeskus Oy käynnisti oman sahansa Sammallahdessa. SOK painosti kilpailijaansa rakentamaan asuntoja työläisilleen, ja keväällä 1924 asuntotilanne todettiin jo tyydyttäväksi.[25]

 
Vanhaa, jo purettua Vaajakosken keskustaa: vasemmalla Nikolai Varoninin talo ja Mäki-Matin kauppa, takana yhteiskoulu,

Haapakosken kylä siis jatkoi kasvamistaan. Asutus levisi Naissaaren tienoilta erityisesti Wessmanninmäelle päin, mutta myös Vaajavirran toiselle puolelle Hupeliin ja Kanavuoreen.[26] Haapakoskelle perustettiin 1910 SOK:lainen osuuskauppa Osuusliike Vaajala, josta ajan mittaan kasvoi myös merkittävä työnantaja.[27] Vaajakoskella toimi pitkään myös OTK:laisen Mäki-Matin myymälä sekä yksityisiä kauppoja, joista tunnettuja ja pitkäikäisiä olivat Fredrik Thure Wessmannin, Einari Koskisen, Nikolai Varoninin ja Pavel "Paavo" Varoninin kaupat.[28]

Haapakosken nimi muutettiin SOK:n aloitteesta Vaajakoskeksi 1920, sillä paikkakunta sekoitettiin usein Savon Haapakoskeen, mikä aiheutti hankaluuksia posti- ja tavaraliikenteessä.[29][13] Vanhimmissa rautatieaikatauluissa Vaajakosken rautatieaseman nimi on Haapaniemi,[30] ja 1921 asemankin nimi muutettiin.[31]

Tulevina vuosikymmeninä Vaajakosken asema tehdaspaikkakuntana vahvistui. Vaajakosken ensimmäinen vesivoimalaitos valmistui vuonna 1920.[32] Vuoteen 1922 mennessä Vaajakoskelle oli perustettu harjatehdas, marjanjalostustehdas, virvoitusjuomatehdas, makeistehdas, puunjalostustehdas, paperituotetehdas, kirjekuoritehdas, tulitikkutehdas, tervatehdas ja tiilitehdas. Lisäksi SOK:lla oli saha, mylly ja korjauspaja.[33] Vuonna 1929 valmistui margariinitehdas[34] ja 1939 vielä naulatehdas.[35] Vaajakosken tehtaista kehittyi yksi maailman monipuolisimpia saman omistajan omistuksessa olevista teollisuuskeskuksista.[36]

Ensimmäiset koulutMuokkaa

Salvesen perusti Haapakoskelle 1879 lapsille tarkoitetun koulun, "tehtaankoulun", jossa oli mahdollista suorittaa kansakoulun nelivuotinen oppimäärä. Ennen oppivelvollisuuslakia oli kuitenkin tavallista, että lapset jättivät koulun kesken heti opittuaan tyydyttävästi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan.[37] Haapakosken koulu sijaitsi aluksi Varassaaressa ja myöhemmin Naissaaressa, johon valmistui uusi koulurakennus 1885.[37][38] Vuonna 1905 paikkakunnalle perustettiin kunnallinen kansakoulu. Tehtaankoulu jatkoi pienten lasten kouluna, alakansakouluna, joka siirtyi SOK:n omistukseen 1918.[39] Uuden lain velvoittamana paikkakunnalle perustettiin kuusivuotinen kansakoulu 1921 ja heti seuraavana vuonna myös kansakoulun jatkoluokkia.[39] Laukaan kunta perusti kansakoulun Janakkaan 1913.[37] Janakan koulu siirtyi uuteen rakennukseen 1936.[40]

Liikenneyhteydet 1900-luvun alussaMuokkaa

Ennen rautatien valmistumista Vaajakoskelta Jyväskylään matkustettiin laivalla, hevoskyydillä ja kävellen.[41] Laivat kulkivat vain sulan veden aikaan. Vuoroja oli esimerkiksi vuonna 1926 arkisin neljä ja pyhäisin kolme.[42] Vaajakosken rautatieasema otettiin käyttöön vuonna 1918.[42] Linja-autoliikenne alkoi 1925. Eri bussiyhtiöiden välinen kilpailu oli kovaa, ja vuoroja kulki useita tunnissa.[43] Laivaliikenne lopetettiin vuonna 1928 muiden kulkuneuvojen kasvaneen suosion vuoksi.[43]

Tukinuitto työllistäjänäMuokkaa

 
Tukinuittoa Vaajakoskessa 1900-luvun alussa

1800-luvun puolivälissä Suomessa purettiin metsien käytön ja höyryvoiman sääntely, ja sahateollisuus alkoi kasvaa. Aiemmin tukkeja ei ollut tarvinnut tuoda sahoille kaukaa, mutta lisääntynyt tuotanto aiheutti kuljetusmatkojen pidentymisen, minkä seurauksena sahateollisuuden oli siirryttävä yhteisuittoon. 1870-luvulla yhteisuitto laajeni Haapakoskelle, jossa toiminnan aloitti uittoyhdistys Kymin lauttausyhtiön tytäryhtiö Ääne–Haapakosken lauttausyhtiö.[44]

Järvillä tukit kuljetettiin nippuina laivojen vetäminä. Joissa ja koskissa niput oli purettava ja tukkien annettava kulkea irrallaan.[45] Koska eri yhtiöiden tukit kulkivat virtaa alas sekaisin keskenään, oli virran loppupäässä oltava erottelupaikka, jossa kunkin yhtiön tukit koottiin omiksi nipuiksi. Vaajakoskella eroteltiin pohjoisesta Keski-Suomesta tulevia tukkeja edelleen kuljetettavaksi laivalla Päijänteellä.[44] Suuri tukkien erottelupaikka sijaitsi Vaajavirran alajuoksulla Varassaaren ja Hupelin välissä.[46] Tukkeja uitettiin vain kesäisin, joten työpaikat olivat tilapäisiä ja suuri osa työläisistä ulkopaikkakuntalaisia. 1920-luvulla tukkityöläisiä varten rakennettiin tukkikämppä Hupeliin ja 1940-luvulla toinen asuntola Haapaniemeen.[47] Tukinerottelussa työskentelevien määrä oli 1940-luvulla noin 300.[47]

UrheiluseuratMuokkaa

Haapakosken työväenyhdistyksen urheiluseura Haapakosken Jyry perustettiin 1913, ja se oli ennen kaikkea painiseura. Toiminta kuitenkin hiipui parissa vuodessa. 1910- ja 1920-lukujen vaihteessa perustettiin painia, voimistelua, nyrkkeilyä, hiihtoa ja yleisurheilua harjoittanut Työväen urheiluliittooon kuulunut Haapakosken Jyske.[48] Se lopetti toimintansa Lapuan liikkeen painostuksesta ja tasavallan suojelulakiin perustuneella oikeuden päätöksellä.[48][49] Sen tilalle perustettiin edelleen toimiva Vaajakosken Kuohu, jolle Jyske oli ehtinyt lahjoittaa omaisuutensa.[48][49]

Suomen Valtakunnan Urheiluliittoon kuulunut Vaajakosken urheilijat perustettiin 1919 (aluksi nimellä Haapakosken urheilijat), mutta sen toiminta loppui jo 1922. Seuran tunnettuja urheilijoita olivat keihäänheittäjä Urho Peltonen ja seiväshyppääjä Jussi Ruoho.[42] Vuonna 1937 SOK perusti paikkakunnalle uuden SVUL:lilaisen seuran Vaajakosken Tehtaan Urheilijat. Seura harrasti muun muassa painia, uintia ja jääpalloa.[50] SVUL:oon kuuluva Vaajakosken Terä perustettiin 1939. Se on panostanut vahvasti suunnistukseen.[51]

Hallinnollinen asemaMuokkaa

Alun perin Vaajakosken alue on kuulunut pääosin Haapaniemen kylään.[2] Haapaniemen rekisterikylä oli pohjois-etelä-suuntaan pitkä maa-alue, joka ulottui Vuoritsalon saaren eteläpuolelta maantieteellisen Haapaniemen ja Vaajakosken rantojen kautta pohjoiseen aina Kivilammen tienoille saakka.[52] Osa myöhemmän Vaajakosken taajaman alueista kuului Jyväskylän rekisterikylään ja osa Leppäveden rekisterikylään.[52] Sahatoiminnan ja asutuksen laajetessa Naissaaren ja Vaajavirran tienoilla alettiin näitä seutuja kutsua Haapakosken kyläksi, ja Haapaniemi alkoi vähitellen tarkoittaa suunnilleen nykyistä Haapaniemen kaupunginosaa, erityisesti niemeä ja sen eteläkärkeä.[53][54] Haapaniemen kylä ja Haapakoski eli myöhempi Vaajakoski ovat olleet alun perin osa Rautalammin ja myöhemmin Laukaan pitäjää.[36]

Maailmansotien välinen aika ja sota-aikaMuokkaa

Vaajakoski uudistuu ja laajeneeMuokkaa

1930-luvun alussa Vaajakoskella oli mahdollisuus monenlaiseen harrastustoimintaan: työväentalolla urheiltiin, esitettiin näytelmiä ja järjestettiin juhlia. SOK tarjosi asukkaille lainakirjaston, lukusalin ja luistinradan.[55] Vaajakoskelle perustettiin 1931 marttayhdistys, johon liittyi heti 50 jäsentä. Marttakerho järjesti ompelu- ja ruoanlaittokursseja sekä viljeli SOK:n lahjoittamaa 32 aarin puutarhatonttia.[56]

Vaajakosken keskustan ilme muuttui täysin 1930-luvun lopulla. Nykyisen Vaajakoskentien pohjoispuolelle rakennettiin kahden perheen puisia omakotitaloja, eteläpuolelle kerrostaloja, joissa oli sekä asuntoja että liikehuoneistoja.[57] Keskustaan Savonmäen alapuolelle rakennettiin urheilukenttä 1936.[50] Naissaaren itäpuolelle valmistui uusi vesivoimalaitos vuonna 1942.[32]

Vaajakosken baptistiseurakunta perustettiin vuonna 1920, jolloin siihen liittyi 16 jäsentä. Postityöntekijät Matti ja Aino Lehtonen toimivat seurakunnan johdossa 1928–1946. Tänä aikana seurakunnan koko kasvoi huomattavasti. Kirkkorakennus Savonmäkeen valmistui 1932.[58]

Politiikka maailmansotien välisenä aikanaMuokkaa

Sisällissodan jälkeen työväenliike jakautui kahtia sosiaalidemokraatteihin ja vasemmistososialisteihin.[16] Vasemmistososialistien toiminta hiipui 1920-luvun aikana, kun heidän valtakunnalliset järjestönsä yksi toisensa jälkeen kiellettiin.[59] Kuitenkin vielä 1928 Vaajakosken taajaväkisen yhdyskunnan ensimmäisissä vaaleissa vasemmistososialistit saivat valtuustopaikoista viisi, sosiaalidemokraatit kolme ja oikeisto kaksi.[60] Vuoden 1930 eduskuntavaaleissa SDP sai Vaajakoskella äänistä 88,1 prosenttia.[61] Maailmansotien välisenä aikana suojeluskunnan toiminta paikkakunnalla jatkui aktiivisena.[62] Suojeluskunta rakensi oman talon ja ampumaradan 1930-luvulla Haapaheikkiin.[63]

Vaajakoski sota-aikanaMuokkaa

Sodan aikana Vaajakosken martat avustivat rintamasotilaita ja opastivat ruokien ja vaatteiden valmistusta pula-ajan raaka-aineista.[56] Vaajakoskea ei pommitettu sota-aikana, mutta Jyväskylää pommittaneet viholliskoneet lensivät Vaajakosken yli ja Kanavuorella oli ilmatorjuntajaos.[64]

Taajaväkinen yhdyskuntaMuokkaa

 
Vaajakosken taajaväkisen yhdyskunnan asemakaavakartta vuodelta 1938.

Vuosina 1920–1955 Vaajakoski oli pääosin maalaiskuntaan kuuluva itsehallinnollinen taajaväkinen yhdyskunta.[65] Osa Vaajakoskesta kuului kuitenkin Laukaaseen, ja kuntien välinen raja jakoi yhdyskunnan hankalasti kahtia. Raja kulki Naissaaressa siten, että osa saaresta kuului Laukaaseen ja osa Jyväskylän maalaiskuntaan. Kuntien rajaa tarkistettiin ensimmäisen kerran 1931, jolloin muun muassa Janakka liitettiin maalaiskuntaan, mutta Naissaaren jako päättyi vasta 1947.[66]

Taajaväkisen yhdyskunnan hallinto yritti muodostaa Vaajakoskesta kauppalan monta kertaa. Ensimmäinen hakemus kauppalasta tehtiin 1928. Valtioneuvoston asettamat selvitysmiehet kannattivat koko maalaiskunnan liittämistä Jyväskylän kaupunkiin eivätkä katsoneet Vaajakosken kauppalaa tarpeelliseksi. Myös SOK vastusti kauppalahanketta,[67] vaikka oli aiemmin kannattanut taajaväkisen yhdyskunnan perustamista[68]. SOK:n mielestä kauppala olisi ollut liian pieni ja sen valtuusto liian vasemmistolainen.[67]

Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenetMuokkaa

1950-luku ja 1960-lukuMuokkaa

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Vaajakoskelle rakennettiin paljon omakotitaloja ja Wessmanninmäelle lisää kerrostaloja. SOK järjesti sodasta palaaville rintamamiehille omakotitaloja varten pitkäaikaista halpakorkoista lainaa.[55] Aiemmin SOK:n tehdastyöläiset olivat asuneet ahtaasti ja vaatimattomasti verrattuna toimihenkilöihin, mutta omakotirakentaminen paransi työläisten asuinoloja huomattavasti.[69] Vaajakoskelle muutti runsaasti siirtoväkeä, joista suurin osa tuli Sortavalan maalaiskunnasta.[70] Vaajakosken Lions Club perustettiin 1956[71] ja Vaajakosken sotaveteraanit ry 1966[72].

Vuonna 1953 Vaajakosken työväenyhdistykselle valmistui uusi talo, joka sai nimekseen Urheilutalo. Siihen sisältyi paini-, voimistelu- ja kerhotiloja, juhlasali, ravintola sekä vahtimestarin asunto. Juhlasalissa järjestettiin tansseja ja esitettiin elokuvia.[73] Evankelisluterilaisen seurakunnan Vaajakosken kirkko valmistui 1954. Kirkkorakennuksen on suunnitellut arkkitehti Armas Lehtinen seurakuntataloksi.[74]

1950-luvulla SOK laajensi tehdastoimintaansa Sammallahteen, johon valmistui puusepäntehdas 1951 ja uusi saha 1956. Vuonna 1958 alueelle valmistui vielä yksi uusi tehdas, lastulevytehdas Sokopan. Se tuhoutui useita henkiä vaatineessa räjähdysmäisessä tulipalossa keväällä 1966. Tilalle rakennettu uusi entistä suurempi Sokopan otettiin käyttöön jo 1968.[75]

Taajaväkisen yhdyskunnan lakkauttamisen jälkeen Vaajakoskella ei ollut tarkasti määriteltyjä rajoja. Vähitellen alettiin puhua Vaajakoski–Jyskän taajamasta, joka ulottui Haapaniemen eteläkärjestä pohjoiseen Kivilammen asuinalueelle. Lännessä alue päättyi kaupungin rajalle ja idässä Kanavuoren rinteille.[76]

1970-lukuMuokkaa

Vaajakosken terveyskeskus valmistui 1970[77] ja uimahalli 1977[78]. Uusia liiketiloja rakennettiin 1970-luvulla, jotta vaajakoskelaiset kävisivät ostoksilla omalla paikkakunnallaan Jyväskylän keskustan sijaan.[79] Wessmanninmäelle valmistui 1971 uusi liikekeskus, johon tuli muun muassa ruokakauppa Koski-Market, autovarustekauppa, pullapuoti ja R-kioski. Sen tieltä purettiin vanha puutalo, jossa oli ollut Koskisen kauppa.[80] Vaajalan tavaratalo valmistui Vaajakoskentien ja Urheilutien väliselle alueelle joulukuussa 1972.[81] Sen tieltä purettiin useita puutaloja.

1970-luvulla rakennettiin Linnan kerrostalolähiö, jota aluksi kutsuttiin Linnanharjuksi. Se rakennettiin SOK:n lahjoittamalle maalle.[82] Sen alle jäi suuri osa SOK:n puutarhaa. Ensimmäinen Linnan kerrostaloista valmistui 1972.[83] Samana vuonna valmistuivat myös Kotimäen kerrostaloalueen kolme ensimmäistä taloa.[84] Vuonna 1974 perustettiin Myyntivirta Oy:n painotalo uuteen Varaslahden teollisuushalliin.[85] Vaajakoski-lehti ilmestyi vuosina 1970–1980.[86]

Oppikoulu, ammattikoulu ja peruskouluMuokkaa

 
Vaajakosken yhteiskoulu

Oppikoulun saamiseksi paikkakunnalle perustettiin vuonna 1943 Vaajakosken yhteiskoulun kannatusyhdistys. Yhdistys sai nopeasti kerätyksi lahjoituksina toimintaansa vaaditun puolen miljoonan markan alkupääoman. Suurin lahjoittaja oli SOK.[40] Koulu aloitti toimintansa 1943 Liekkilässä Varassaaressa. Tammikuussa 1954 otettiin käyttöön Savonmäen uusi koulurakennus. Ensimmäiset ylioppilaat uudesta koulusta valmistuivat vuonna 1956.[87] Vuonna 1973 Vaajakosken yhteiskoulu jaettiin lukioksi ja peruskoulun yläasteeksi.[88]

Vaajakosken kansakoulu siirtyi 1959 uuteen rakennukseen Wessmanninmäelle, jonne valmistui 1966 oma rakennus myös jatkoluokille, kansalaiskoululle.[89] Vaajakosken tehtailla oli vuosina 1951–1980 oma ammattikoulu. Koulussa oli puu- ja metallityöosastot, ja se kesti harjoitteluineen neljä vuotta. Koulu muutettiin kaksivuotiseksi valtion ammattikouluksi 1980.[90]

UrheiluseuratMuokkaa

Kuohu oli TUL:n paras painiseura 1940-luvun puolivälissä. Se harjoitti myös naisvoimistelua ja yleisurheilua. 1960-luvulla yhdistyksen vahva laji oli jääkiekko. Jääurheiluseura Vaajakosken Pelikaanit perustettiin 1957,[91] ja Kuohun jääkiekkotoiminta siirtyi Pelikaaneihin 1969. 1970-luvun alkupuolella Kuohun toiminta oli vähäistä, mutta 1977 alkoi uusi nousukausi uuden puheenjohtajan Hugo Monosen ja häntä seuranneen puheenjohtaja Eino Hentusen ansiosta. Viime vuosikymmeninä seura on keskittynyt painiin, voimisteluun ja yleisurheiluun.[48]

Politiikka sotien jälkeenMuokkaa

Toisen maailmansodan jälkeen porvaripuolueiden kannatus alkoi nousta. Vuoden 1945 kunnallisvaaleissa uudelleen laillisen toiminnan aloittaneiden kommunistien eli kansandemokraattien kannatus oli Vaajakosken äänestysalueella lähes 50 prosenttia. Vuonna 1956 kansandemokraattien kannatus laski ja sosialidemokraattien nousi.[92]

Vaajakosken työväenyhdistys erosi SDP:stä 1959 ja liittyi Työväen ja pienviljelijöiden sosialidemokraattiseen liittoon. Puolueesta eroamista vastustaneet olivat jo aiemmin siirtyneet Kanavuoren työväenyhdistykseen, joka muutti nimensä Vaajakosken sosialidemokraatit ry:ksi.[93] Vuonna 1972 yhdistykset yhdistyivät nimellä Vaajakosken työväenyhdistys.[94] Sen puheenjohtajaksi tuli Eino Hellman, joka oli toiminut Vaajakosken sosialidemokraattien puheenjohtajana 1964–1972. Hän jatkoi työväenyhdistyksen puheenjohtajana vuoteen 1982.[95]

Puolueiden ääniosuus kunnallisvaaleissa 1945

Vaajakosken äänestysalueella[92]

Puolue Vaajakoski (%) Koko maalaiskunta (%)
SKDL 49,5 31,5
SDP 26,8 30,0
Porvarilliset puolueet 23,7 38,5
Puolueiden ääniosuus kunnallisvaaleissa 1956

Vaajakosken äänestysalueella[92]

Puolue Vaajakoski (%) Koko maalaiskunta (%)
SDP 40,4 39,3
SKDL 29,2 30,7
Porvarilliset puolueet 30,5 30,0
Puolueiden ääniosuus kunnallisvaaleissa 1960

Vaajakosken äänestysalueella[96]

Puolue Vaajakoski (%) Koko maalaiskunta (%)
SKDL 30,0 30,0
SDP 26,9 26,2
TPSL 13,8 16,6
Porvarilliset puolueet 29,3 27,2

Uusia maanteitä ja rautatieliikenteen hiljeneminenMuokkaa

 
Vaajakosken rautatieasemalle vuonna 1954 vierailulle saapunut uusi kiitojuna.

Vuonna 1970 valmistui uusi Jyväskylä–Kuopio-tie, valtatie 9. Se paransi yhteyksiä itään ja lyhensi huomattavasti matkaa Vaajakosken ja Leppälahden välillä.[97] Vuonna 1978 valmistunut Vaajakosken moottoritie nopeutti yhteyttä Jyväskylän keskustaan.[98]

Vaajakosken rautatieasemalla pysähtyvien henkilöjunien määrä oli vuonna 1965 kaksikymmentä junaa vuorokaudessa, 1975 kaksitoista ja vuonna 1985 enää seitsemän. Määrä väheni keväällä 1988 kolmeen, kun kiskobussit ("Lättähatut") lopettivat liikennöinnin.[99] Asema muutettiin miehittämättömäksi keväällä 1990. Viimeiset matkustajajunat pysähtyivät Vaajakoskella vuonna 1992.[100]

Vaajakosken rautatieasema oli aiemmin myös vilkas tavaraliikennepaikka, mutta SOK:n tehtaiden lakkauttamisen ja maantiekuljetusten lisääntymisen vuoksi se on hiljentynyt. Vuonna 1990 asemalle saapui 4 000 tonnia tavaraa ja sieltä lähti 3 000 tonnia. Vuonna 1950 vastaavat luvut olivat 24 000 tonnia ja 22 000 tonnia.[101]

Myös tukinuitto hiljeni. Vuosina 1945–1961 Vaajakosken erottelupaikan kautta uitettiin 8–12 miljoonaa tukkia vuodessa.[45] Tukinuiton merkitys alkoi vähentyä 1950-luvulla maantiekuljetusten lisääntyessä. Seuraavalla vuosikymmenellä tukkien kuljetus välillä Suolahti–Jyväskylä siirtyi paljolti rautatielle, ja tukkilaiselämä Vaajakoskella päättyi.[47] Viimeinen uittokesä oli 1964, jolloin Vaajakosken kautta kulki enää kaksi miljoonaa tukkia.[45]

SOK:n teollisuuden loppuMuokkaa

Vaajakosken tehtaiden toiminta oli laajimmillaan 1970-luvun lopulla: paikkakunnalla toimi kymmenen eri tehdasta apulaitoksineen. Niiden työntekijämäärä oli silloin noin 2 000.[102] Lisäksi Osuusliike Vaajalan palveluksessa oli paljon työntekijöitä, vuonna 1970 noin 230.[27]

SOK ajautui 1970-luvulla vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin ja alkoi sen vuoksi uudistaa toimintaansa ja luopui teollisuudesta 1980-luvun alussa.[103][104] Myös Vaajakosken tehtaat lakkautettiin, ja lopullisesti SOK:n teollisuustoiminta Vaajakoskella päättyi vuonna 1990 sen luopuessa kirjapainostaan. Tehdasrakennukset ovat edelleen käytössä. Niissä on pääasiassa pienteollisuutta ja muita yrityksiä.[105] Vaajakosken säilynyt vanha teollisuusmiljöö on valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö.[32]

SOK:n teollisuusyhdyskunnan jälkeinen aikaMuokkaa

1980-luku ja 1990-lukuMuokkaa

Vaajakosken kohinat ry perustettiin 1982, ja se on vuosittain järjestänyt Vaajakosken kohinat -kesätapahtuman.[106] Vuosina 1992–1994 Vaajakoskella ilmestyi jälleen paikallislehti Vaajakoski. Vuodesta 1996 alkaen on ilmestynyt paikallislehti Wessmanni.[107][108]

 
Entisöityjä kahden perheen omakotitaloja Kakaravaara-kadulla.

Vuonna 1987 Vaajakosken kirjasto muutti uuteen Urheilutien varrella olevaan taloon.[109] 1990-luvulla keskustan puutaloja purettiin lisää Kelan konttorin ja vanhusten palvelutalo Väkkärän tieltä. Kahdeksan kahden perheen omakotitaloa on yhä jäljellä Kakaravaara-nimisellä kadulla.

Tukinkuljetus palasi Vaajakoskelle vähäksi aikaa vuonna 1993, jolloin tukkeja alettiin kuljettaa nippuina pitkin juuri valmistunutta Vaajakosken kanavaa.[45] Puunkuljetus kanavalla kuitenkin loppui vuonna 2002. Uitot olivat vilkkaimmillaan 1995, jolloin kanavasta kulki puuta 160 000 kuutiota.[110]

Tavaratalo Vaajalan rakennus purettiin 1990-luvun puolivälissä, vaikka sillä oli ikää vasta vähän yli 20 vuotta. Tilalle rakennettiin uusi myymälärakennus, johon tulivat S-market ja Alko. Uutta rakennusta pidettiin onnistuneena. Samoihin aikoihin Vaajakosken keskustan hieman rappeutunutta ilmettä kohennettiin puuistutuksilla ja uusilla katuvaloilla. Istutuksista huolehti 1990-luvun alussa perustettu Viihtyisä Vaajakoski -työryhmä.[111]

Menestynyt uusi vaajakoskelainen yritys on Hikinoro Oy, joka muutti Vaajakoskelle 1997 ja nousi laajennetuissa tiloissaan maailman suurimmaksi kengän välipohjien valmistajaksi.[112][113]

1990-luvun lopulla kiisteltiin kauppias Paavo Varoninin talon säilyttämisestä. Viihtyisä Vaajakoski -työryhmän mielestä talo olisi pitänyt kunnostaa ja avata yleisölle. Maalaiskunnan kaavoituspäällikön mielestä talolla ei ollut taiteellisia arvoja tai historiallista merkitystä.[114] Sivistyslautakunta totesi Varoninin talon olevan paikallishistoriallisesti arvokas kiinteistö. Talon säilyttämisen puolesta kerättiin 400 nimeä.[115] Talo kuitenkin purettiin, ja sen paikalle rakennettiin vuonna 2008 talo, johon tuli apteekki ja asuinhuoneistoja.[116]

2000-lukuMuokkaa

Liittyminen kaupunkiinMuokkaa

Maalaiskunnan liittymisestä kaupunkiin oli keskusteltu vuosikymmeniä. Vaajakosken kunnallispoliitikoista enemmistö oli ollut vastaan. Tilanne muuttui maalaiskunnan talouden heikentyessä ja uuden nuoremman sukupolven tultua päättäjiksi ja viranhaltijoiksi.[117]

Kansanedustaja ja kunnanvaltuutettu Matti Lahtinen muistelee:

»Jos Vaajakoskella olisi olleet vallassa nämä vanhat patriootit, niin jopa kokoomuslaiset olisivat sanoneet, että me ei mennä kaupunkiin. Mutta kun Palokka kasvo, sen painoarvo politiikassa kasvo. Se muuttu se tilanne.»
(Jyväskylän maalaiskunnan historia, s. 473)

Vuoden 2009 alussa Vaajakoskesta tuli kuntaliitoksen kautta osa uutta Jyväskylän kaupunkia.[118] Kaupunkiin liittymisen jälkeen Vaajakoskesta tuli Jyväskylän 69. kaupunginosa.[119] Se muodostaa yhdessä Jyskän ja muiden naapurikaupunginosien kanssa Jyväskylän tilastollisen suuralueen Vaajakoski–Jyskä, jonka asukasluku on noin 14 600.[120]

Uusia rakennuksia ja arkkitehtuurikilpailuMuokkaa

Vaajakosken kansakoulun ja kansalaiskoulun rakennukset purettiin 2004, ja tilalle rakennettiin uusi koulu, joka toimii nykyään yhtenäiskouluna nimellä Vaajakummun koulu.[121] Vaajakosken lukio lakkautettiin 2009. Jo edellisenä vuonna lukion toiminta oli siirtynyt väistötiloihin Jyväskylän keskustaan.[122] Kesällä 2008 tehtiin päätös Savonmäen vanhojen koulurakennusten purkamisesta ja uuden koulun rakentamisesta. Se valmistui vuoden 2011 lopulla ja otettiin käyttöön vuoden 2012 alussa nimellä Vaajakosken koulu.[123] Se on nykyisin noin 530 oppilaan yläkoulu.[124]

 
Entisöity Pandan tehdasrakennus ja kauppakeskus Vaajala.

Vaajakosken kirkon kaksinkertaiseksi kasvattaneen laajennuksen 2001 suunnittelivat arkkitehdit Jussi Kantonen ja Tuija Ilves. Aiemmin kirkko oli peruskorjattu 1980-luvun alussa.[125][74] Syksyllä 2013 valmistui uusi kauppakeskus Vaajala vanhan makeistehtaan viereen radan varteen. Siihen muuttivat muun muassa S-market, apteekki ja kahvila Caffitella.[103] Entisen S-marketin kiinteistön osti kaupunki, joka purki talon. Sen paikalle tulee uusi terveyskeskus.[126]

Kaupunki järjesti arkkitehtuurikilpailun Vaajakosken keskustan kehittämiseksi. Kilpailussa haluttiin löytää suunnitelma, joka yhdistäisi Vaajavirran rannan ja Vaajakosken ydinkeskustan toiminnalliseksi kokonaisuudeksi. Kilpailun voitti 2010 arkkitehti Petri Laaksosen ehdotus ”Viilto”.[127]

Politiikka viime vuosikymmeninäMuokkaa

Suurimpia muutoksia Vaajakoskella 1980- ja 1990-luvuilla olivat SKDL:n ja sen seuraajan vasemmistoliiton kannatuksen heikentyminen, keskustan nousu vahvimmaksi porvaripuolueeksi sekä vihreiden tulo politiikkaan. Sosialidemokraatit ovat säilyneet alueella vahvana vaikuttajana.[128]

Vaajakoski jakaantuu nykyisin useaan äänestysalueeseen. Seuraavassa oleva taulukko vuoden 2008 kunnallisvaaleista on koottu kolmen Vaajakosken seudulla sijaitsevan äänestyspaikan tuloksista, eivätkä siinä ole mukana ne Kotimäen asukkaat, jotka äänestävät Jyskän äänestysalueella, eivätkä ne Haapaniemen asukkaat, jotka äänestävät Haapaniemen äänestysalueella.

Puolueiden ääniosuus kunnallisvaaleissa 2008

Vaajakosken äänestysalueilla (Vaajakoski, Savonmäki ja Janakka)[129]

Puolue Vaajakoski (%) Koko kaupunki (%)
SDP 30,4 26,6
Keskusta 20,9 19,1
Kokoomus 16,0 21,0
Vasemmistoliitto 12,2 8,5
Vihreät 8,7 11,7
Kristillisdemokraatit 6,1 5,8
Perussuomalaiset 4,0 4,5
SKP 1,0 2,4
Muut 0,4 0,3
Äänestysprosentti vaaleissa
Koko kaupunki (%) Vaajakoski (%) Savonmäki (%) Janakka (%)
60,3 63,2 65,7 61,9

Historiaa kaunokirjallisuudessaMuokkaa

Kirjailija Keijo Siekkisen romaani Kuusitoistamiehinen pyramidi vuodelta 1981 keskittyy Vaajakosken historiaan.[130] Martti Hovilan Koskikylän tarinoita on kokoelma kertomuksia Vaajakoskelta eri vuosikymmeniltä. Tarinat julkaistiin alun perin Vaajakoski-lehdessä 1970-luvulla ja kirjana 1997. Ne perustuvat paljolti kirjoittajan omaan lapsuuteen ja nuoruuteen.[131] Hovila on myös julkaissut Vaajakoskelle sijoittuvan romaanin Pitkien piippujen varjossa vuonna 2000.[132]

LähteetMuokkaa

  • Hovila, Martti: Koskikylän tarinoita, Jyväskylän maalaiskunta: M. Hovila, 1997. ISBN 952-90-8495-1
  • Kolu, Antti: Kylä virran rannalla. Jyväskylä: Vaajakosken kohinat ry, 1992. ISBN 952-90-4030-X.
  • Kolu, Antti: Patruuna Salvesen ja Haapakosken sahamiehet. Jyväskylä: Jyväskylän maalaiskunta, 2001. ISBN 951-98764-0-5
  • Kolu, Antti: Haapaniemi Päijänteen kainalossa. Jyväskylä: Haapaniemen nuorisoseura, 2006. ISBN 952-92-0617-8
  • Kolu, Antti: Vaajakosken yhdyskunta 1916-1944. Jyväskylä: Vaajakosken kohinat ry, 2011. ISBN 978-952-92-9205-9
  • Lehtonen, Olli: Salvesenin sahatyöväestä koivistolaisiin, Vaajakosken työväenyhdistys 1904-1984, Vaajakoski: Vaajakosken työväenyhdistys, 1984.
  • Patrikainen, Seppo: Vaajakosken työväenyhdistys 1980-2004, Vaajakosken työväenyhdistys, 2004.

ViitteetMuokkaa

  1. Kolu 1992, s. 6
  2. a b c d e Kolu 2011, s. 6.
  3. Kolu 1992, s. 7
  4. a b Kolu 2001, s. 12
  5. Kolu 2001, s. 15-16
  6. a b c Kolu 2011, s. 8.
  7. Kolu 2011, s. 10.
  8. Kolu 1992, s. 16.
  9. Kolu 2011, s. 15.
  10. a b Kolu 2011, s. 16.
  11. Kolu 2011, s. 33.
  12. Kolu 2011, s. 30.
  13. a b c Kolu 2011, s. 11.
  14. Kolu 2011, s. 13
  15. a b Kolu 2011, s. 14
  16. a b c Kolu 2011, s. 69
  17. Kolu 2011, s. 65–66.
  18. a b c Kolu 2011, s. 65.
  19. a b c d e f g h i j Kolu 2011, s. 66.
  20. Kolu 2011, s. 66–67.
  21. Lehtonen, s. 97–98
  22. Lehtonen, s. 99
  23. Kolu 2011, s. 17.
  24. Kolu 2011, s. 27.
  25. Kolu 2011, s. 55–57.
  26. Kolu 2011, s. 77.
  27. a b Vaajakoski-lehti 2/1970
  28. Kolu 1992, s. 81–83.
  29. Lehtonen, s. 115
  30. Aikataulu N:o 89 junille 1 p:stä Elokuuta 1918 toistaiseksi, s. sivu 260-263. Helsinki: Suomen valtionrautatiet, 1918.
  31. Lehtonen, s. 116
  32. a b c Vaajakosken teollisuusympäristö Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. 22.12.2009. Museovirasto. Viitattu 24.9.2014.
  33. Kolu 2011, s. 33–55.
  34. Kolu 2011, s. 138.
  35. Kolu 2011, s. 105.
  36. a b K. Keravuori: ”Vaajan virtojen” vaiheita. Vaajakoski: Vaajakosken ja Jyskän paikallislehti, 1970, 1. vsk, nro 1. Vaajakoski: Ha-Mi.
  37. a b c Kolu 2001, s. 77-78
  38. Koulu 1880-1899 (Koulu/Miljöö/Kansakoulut) HALOO, minä täällä! - työpajasivut. Keski-Suomen museo. Viitattu 12.10.2014.
  39. a b Kolu 2011, s. 57-59
  40. a b Kolu 2011, s. 117-118
  41. Kolu 2011, s. 139.
  42. a b c Kolu 2011, s. 63.
  43. a b Kolu 2011, s. 64.
  44. a b Kolu 1992, s. 24–25
  45. a b c d Wilmi, Jorma: ”Vesiltä kumipyörien päälle: puutavaran kuljetus”, Jyväskylän maalaiskunnan historia 1945-2008, s. 204- 206. Jyväskylä: Jyväskylän kaupunki, 2011. 978-952-5947-11-6.
  46. Kolu 1992, s. 26–27
  47. a b c Kolu 1992, s. 28–29
  48. a b c d Historiaa Vaajakosken Kuohu. Vaajakosken Kuohu. Viitattu 12.10.2014.
  49. a b Kolu 2011, s. 109
  50. a b Kolu, s. 134
  51. Vaajakosken Terä: Subjektiivinen historian katsaus Vaajakosken Terä. Viitattu 12.10.2014.
  52. a b Kolu 2001, s. 52.
  53. Kolu 2006, s. 21.
  54. Kolu 2006, s. 34.
  55. a b Kolu 2011, s. 127
  56. a b Kolu 2011, s. 132-133
  57. Kolu 2011, s. 122.
  58. Vaajakosken baptistiseurakunta baptisti.fi. Viitattu 29.9.2014.
  59. Kolu 2011, s. 70.
  60. Kolu 2011, s. 111
  61. Kolu 2011, s. 110
  62. Kolu 2011, s. 68–69.
  63. Kolu 2011, s. 129
  64. Kolu 2011, s. 137
  65. Kolu 2011, s. 80.
  66. Kolu 2011, s. 114
  67. a b Kolu 2011, s. 118-121.
  68. Kolu 2011, s. 79-80
  69. Lehtonen, s. 169
  70. Kolu 2011, s. 138.
  71. Vaajakoski-lehti 48/1976
  72. Vaajakoski-lehti 20/1976
  73. Lehtonen, s. 182-190
  74. a b Pilari-lehti viitattu 29.9.2014
  75. Kolu 1992, s. 75.
  76. Wilmi, Jorma: ”Teollinen Vaajakoski-Jyskä”, Jyväskylän maalaiskunnan historia 1945-2008, s. 24. Jyväskylä: Jyväskylän kaupunki, 2011. 978-952-5947-11-6.
  77. Vaajakoski-lehti 3/1970
  78. Vaajakosken hallissa uitu jo 20 v.. Wessmanni, 19.10.1997, 2. vsk, nro 20, s. 4.
  79. Vaajakoski-lehti 10/1970
  80. Vaajakoski-lehti 1/1971
  81. Vaajakoski-lehti 28/1972
  82. Vaajakoski-lehti 41/1972
  83. Vaajakoski-lehti 20/1972
  84. Vaajakoski-lehti 42/1972
  85. Vaajakoski-lehti 7/1975
  86. Fennica Suomen kansallisbibliografia. Viitattu 29.9.2014.
  87. Jyväskylän kaupunki: Savonmäen koulun alkutaival Vaajakosken koulu. Viitattu 12.10.2014.
  88. Jyväskylän kaupunki: Peruskoulun alku Vaajakosken koulu. Viitattu 12.10.2014.
  89. Wilmi, Jorma: ”Koulutus: Kansakoulun aika”, Jyväskylän maalaiskunnan historia 1945-2008, s. 379-380. Jyväskylä: Jyväskylän kaupunki, 2011. 978-952-5947-11-6.
  90. Historian viimeinen lehti kääntyy: SOK lopettaa oman ammattikoulutoimintansa Vaajakoskella. Vaajakoski-lehti, 1980, nro 26, s. 3. Vaajakoski: Ha-Mi.
  91. Vaajakosken Pelikaanit HT jo vuodesta 1957 Vaajakosken Pelikaanit. Vaajakosken Pelikaanit. Viitattu 12.10.2014.
  92. a b c Lehtonen, s. 175
  93. Lehtonen, s. 192–194
  94. Lehtonen, s. 197-198
  95. Lehtonen, s. 244–245
  96. Lehtonen, s. 195
  97. Vaajakoski-lehti 14/1970
  98. Laitinen, Erkki ym.: Keski-Suomen teillä: Keski-Suomen tiepiiri 50 vuotta, s. 82. Jyväskylä: Keski-Suomen tiepiiri, 1997. ISBN 951-726-374-0.
  99. Suomen kulkuneuvot 1965, 1975, 1985 & 1988
  100. Suomen kulkuneuvot 1992
  101. Wilmi, Jorma: ”Rautatieliikenne: asemien vilskeestä läpikulkualueeksi”, Jyväskylän maalaiskunnan historia 1945-2008, s. 227-229. Jyväskylä: Jyväskylän kaupunki, 2011. 978-952-5947-11-6.
  102. Kolu 1992, s. 20.
  103. a b Kauppakeskus Vaajala avautuu historiallisella paikalla 2.9.2013. Keskimaa. Viitattu 6.9.2013.
  104. S-ryhmän historia SOK. Viitattu 1.6.2013.
  105. Kolu 1992, s. 21
  106. Matti Pöppönen: Vaajakoskella kohistaan (PDF) Kohinalehti. 2014. Vaajakoski: Vaajakosken kohinat ry. Viitattu 29.9.2014.
  107. Fennica. Suomen kansallisbibliografia. Viitattu 29.9.2014.
  108. Fennica (Suomen kansallisbibliografia) Kansalliskirjasto. Viitattu 29.9.2014.
  109. Vaajakosken kirjastotalo palvellut 10 vuotta. Wessmanni, 6.4.1997, 2. vsk, nro 7, s. 3. Vaajakoski: Uutismanni.
  110. Timo Siukonen, Sulkumestari tuli Keiteleen kanavalle. Tausta: Sorsa ja Vennamo kanavan takuumiehinä. Helsingin Sanomat 8.5.2011 sivu A 13
  111. Kalevi Pulkkinen: Toiveet toteutuvat: Viihtyisä Vaajakoski istuttaa vielä yli 100 puuta talkoilla. Wessmanni, 5.5.1996, 1. vsk, nro 7, s. 3. Vaajakoski: Uutismanni.
  112. Hikinoro Oy täyteen tuotantoon jo 25.8.. Wessmanni, 10.8.1997, 2. vsk, nro 15, s. 3. Vaajakoski: Uutismanni.
  113. Hikinoro Oy Jämsänkoskelta SOK:n tiloihin: Vaajakoski on sopiva miljöö pienelle tehtaalle. Wessmanni, 10.3.1996, 1. vsk, nro 3, s. 3. Vaajakoski: Uutismanni.
  114. MP: Varoninin talosta kaksi eri näkemystä - suojellako vai ei?. Wessmanni, 29.11.1997, 2. vsk, nro 23, s. 3.
  115. Kansalaisaktiivisuus hyödynnettävä Varoninin talossa. Wessmanni, 20.12.1997, 2. vsk, nro 26, s. 3.
  116. Talosivu. Savonmäentie 5 Oikotie.fi. Viitattu 29.9.2014.
  117. Wilmi, Jorma: ”Kuntaliitos”, Jyväskylän maalaiskunnan historia 1945-2008, s. 473. Jyväskylä: Jyväskylän kaupunki, 2011. 978-952-5947-11-6.
  118. Uusi Jyväskylä 1.1.2009 Jyväskylän kaupunki. Viitattu 20.11.2011.
  119. Luettelo kaupunginosien nimistä ja numeroista Jyväskylän kaupunki. Viitattu 25.10.2014.
  120. Tietoja Jyväskylästä, suuralueet Jyväskylän kaupunki. Viitattu 25.10.2014.
  121. Jyväskylän kaupunki: Vaajakummun koulu peda.net. Viitattu 12.10.2014.
  122. Jyväskylän koulujen väistötilat Yle Keski-Suomi. Viitattu 21.11.2011.
  123. Vaajakosken koulu. Historia Jyväskylän kaupunki. Viitattu 81.2014.
  124. Vaajakosken koulu. Koulun esittely Jyväskylän kaupunki. Viitattu 8.1.2015.
  125. Jyväskylän seurakunnat, Vaajakosken alueseurakunta viitattu 29.9.2014
  126. Satu Kakkori: Vaajakosken vanha Vaajala puretaan ensi kesänä Keskisuomalainen. 6.9.2013. Viitattu 6.9.2013.
  127. Viilto voitti Vaajakosken arkkitehtuurikilpailun Yle Keski-Suomi. Viitattu 8.12.2011.
  128. Patrikainen, s. 29
  129. Kunnallisvaalit 26.10.2008, tulos Oikeusministeriö. Viitattu 4.2.2012.
  130. Kirjasammon arvostelu
  131. Hovila 1997, esipuhe ja takakansi
  132. Elina Lientola: Kirjallisuutta Vaajakoskelta Vaajakosken aluekirjasto. Viitattu 11.10.2014.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Hovila, Martti: Koskikylän tarinoita, Jyväskylän maalaiskunta: M.Hovila, 1997. ISBN 952-90-8495-1
  • Hovila, Martti: Pitkien piippujen varjossa, Jyväskylä : Kirjailijatalo, 2000. ISBN 952-91-2448-1 (romaani)
  • Kauppinen, Juha: Makeaa elämää, Oy Panda Ab 80 vuotta, Vaajakoski: Panda, 2000. ISBN 952-91-2834-7
  • Kolu, Antti: Vaajakosken Kuohu 1930-1980, Vaajakoski: Vaajakosken Kuohu, 1980. ISBN 951-99253-4-1
  • Patrikainen, Seppo: Erottelu ja varppaus, puun vesikuljetus Vaajakoskella, Jyväskylän maalaiskunta: Jyväskylän maalaiskunta, 1998. ISBN 952-90-8800-0
  • Siekkinen, Keijo: Kuusitoistamiehinen pyramidi, Jyväskylä: Gummerus, 1981. ISBN 951-20-2022-X (romaani)
  • Vuorenpää, Pirjo: Vaajakosken V.P.K. 1919-1989, Jyväskylän maalaiskunta: Vaajakosken VPK, 1989.

Aiheesta muuallaMuokkaa