Kansalaiskoulu

kansakoulun jälkeen suoritettu kaksivuotinen koulu

Kansalaiskoulu, puhekielessä myös jatkokoulu, oli Suomessa vuosina 1958–1977 toiminut kansakoulun jälkeen suoritettu, yleensä kaksivuotinen koulu, joka oli pakollinen niille, jotka eivät menneet kansakoulusta muuhun kouluun kuten oppikouluun tai ammattikouluun. Kansalaiskoulun sai aikaan Reino Oittinen pyrkiessään peruskoulun luontiin. Sen kävi suuri osa noin vuosina 1945–1960 syntyneistä suomalaisista, 1950-luvun alkupuoliskolla syntyneistä yli puolet. Kansalaiskoulu oli peruskoulua kohtaan askel, jonka Oittinen sai kompromissina aikaan, kun 1940-luvun lopulta lähtien suunniteltu peruskoulu-uudistus viivästyi vuosikausia.

Vielä kun kansalaiskoulu luotiin, Suomessa oli paljon sellaisiakin työpaikkoja, joihin ei tarvinnut olla kansakoulun käyntiä enempää koulutusta, mutta monet kouluasiantuntijat kuten Oittinen olivat sitä mieltä, ettei pelkkä kansakoulu ollut riittävä niillekään, jotka eivät hankkineet kansakoulun jälkeen koulutusta vaativaan ammattiin vaadittavaa koulutusta. Kansalaiskoululla annettiin kansalaistaitoja niille, jotka oletettavasti eivät tulleet käymään sen jälkeen koulutusta vaan siirtymään suoraan käytännölliseen elämään. Kansalaiskoulun kasvatustavoitteita olivat oppilaan persoonallisuuden kasvattaminen, ammatinvalinnan edellytyksien lisääminen ja kansalaiskasvatus. Kansalaiskoulut lakkautettiin yhdessä kansakoulujen ja keskikoulujen kanssa 1970-luvulla, kun Suomessa siirryttiin oppivelvollisuuskouluna toimivaan peruskouluun.[1] Peruskouluun siirryttäessä kansakoulu, oppikoulun alkuosa keskikoulu sekä kansalaiskoulu sulautettiin yhteen yhdeksänvuotiseksi peruskouluksi ja lukiosta, joka aiemmin muodosti oppikoulun kolmivuotisen loppuosan, tuli itsenäinen kolmevuotinen koulu. Kansakouluista tuli automaattisesti peruskoulun ala-asteita, ja entisiin keski- ja kansalaiskoulujen tiloihin sijoitettiin yläasteita. Useimmat kansalaiskoulujen opettajat siirtyivät yläasteiden opettajiksi.

Kansakoulun jatko-opetusta järjestettiin jo 1880-luvulla. Vuoden 1921 oppivelvollisuuslaissa säädettiin kaksivuotinen jatko-opetus (jatkokoulu) pakolliseksi niille, jotka eivät menneet kansakoulun jälkeen muuhun kouluun, esimerkiksi oppikouluun,[2] mutta päätös ei kokonaan koskaan toteutunut vaan edelleen valtaosa kävi vain kansakoulun. Vielä Suomen suurissa ikäluokissa (1945–1950-syntyneet) on paljon jopa niitä, jotka ovat käyneet vain kansakoulua eivätkä sitäkään loppuun asti. Jatko-opetusta koskevat säädökset olivat aluksi väljiä, mutta niitä täsmennettiin vuoden 1958 kansakoululaissa, jossa jatkokoulun tilalle tuli laajemman oppisisällön antanut kansalaiskoulu, jota puhekielessä kutsuttiin myös edeltäjänsä nimellä jatkokoulu. Sen mukaan oppivelvollisuuden perusmuotona oli 6-vuotinen varsinainen kansakoulu ja sitä seuraava 2-vuotinen kansalaiskoulu. Kansalaiskoulu saattoi olla myös 1-vuotinen, jolloin kansakoulu oli 7-vuotinen.[3] Kunta saattoi pyrkiä luomaan kolmivuotisenkin kansalaiskoulun. Kansalaiskouluissa pyrittiin linjajakoon.[4].

Kansalaiskoulussa opiskeltiin jonkin verran pakollisia yleissivistäviä aineita, mutta enimmäkseen siellä pidettiin ammattiin tähtääviä käytännön kursseja. Kurssien sisältö saattoi vaihdella alueittain, paikallisen työvoimatarpeen mukaan[3]. Vieraita kieliä ei enimmäkseen opetettu (paitsi suomenruotsalaisissa kansalaiskouluissa suomea); suomenkielisissä kansalaiskouluissa harvemmin saatettiin kuitenkin opettaa ruotsia tai englantia.

Asenteet kansalaiskoulua kohtaan olivat kahtalaiset: toisaalta sitä pidettiin "alempiarvoisena oppikouluna" tai "varastoaittana", mutta toisaalta myös käytännöllisenä vaihtoehtona teoreettiselle oppikoululle. Oppikoulun suosio nousi kuitenkin jatkuvasti, koska se tarjosi väylän sosiaaliseen nousuun, ja kansalaiskoulu uhkasi leimautua "epäonnistujien" kouluksi.[2] Tosin edelleenkään lukioon ei mennyt läheskään yhtä suuri osa kuin nykyään vaan suuri osa oppikouluun menneistä kävi vain keskikoulun. Kansakoulun neljän tai viiden ensimmäisen luokan ja keskikoulun käyminen vastasi suunnilleen nykyistä peruskoulun käyntiä. Kansalaiskoulun suosiota vähensi se, että yhä useampi meni keskikouluun. Kansalaiskoulu jäi kansakoulun "lapsipuoleksi", josta edes kouluviranomaiset eivät aina jaksaneet kiinnostua, nuorista puhumattakaan[1].

Viimeiset kansakoulun ja kansalaiskoulun oppimäärän suorittaneet oppilaat valmistuivat pääkaupunkiseudun ammattioppilaitoksista keväällä 1981.[1] Lyhyen siirtymäkauden kouluksi jääneen kansalaiskoulun perintönä uuden järjestelmän peruskouluun tuli käytännönläheisiä valinnaisaineita, tosin niitä säilytettiin vähemmän kuin monet 1960-luvun koulumestarit kaavailivat[2][1].

Lähteet

muokkaa
  1. a b c d Syväoja, Hannu: Kansalaiskoulu. Työ- ja kansalaiskasvatusta koulunuudistuksen rinnalla (Abstrakti esitelmästä kasvatuksen historian kesäpäivillä) Suomen kasvatustieteellinen seura. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 28.5.2010.
  2. a b c Jauhiainen, Annukka: Kansakoulun jatko-opetus - työväestön ylenkatsottu koulutusväylä (Seloste väitösaiheesta) 27.9.2002. Turun yliopisto. Viitattu 28.5.2010. [vanhentunut linkki]
  3. a b Kansalaiskoulu kasvatti suoraan ammattiin Elävä arkisto. 14.2.2007. YLE. Arkistoitu 19.1.2009. Viitattu 28.5.2010.
  4. Otavan iso tietosanakirja, painettu 1962 Keuruulla, 4. osa, artikkeli kansalaiskoulu