Rock

Rock
Alkuperä	kantrimusiikki, rhythm and blues
Alkuperämaa	Yhdysvallat
Kehittymisen; ajankohta	1950-luku
Tyypillisiä; soittimia	sähkökitara, bassokitara, rummut, joskus mm. kosketinsoitin
Kehittyneitä; tyylilajeja /; suuntauksia	folk rock, garage rock, glam rock, goottirock, grunge rock , hardcore, hard rock, heavy metal, indie rock, industrial, instrumentaalirock, poprock, post-rock, progressiivinen rock, punk, psykedeelinen rock, rap rock, rock and roll, rockabilly, suomirock, vaihtoehtorock, aikuisrock, electronic rock
	Infobox OK

Rock eli rokki on 1950-luvulla syntynyt populaarimusiikin tyyli, joka jakautuu useisiin alalajeihin. Rockmusiikin keskeisimpiin soittimiin kuuluvat rummut, sähköbasso ja erityisesti sähkökitara. Sana "rock" on lyhennys termistä "rock and roll", joka on rockin ensimmäisen suuntauksen nimi. Rock on muun populaarimusiikin ohessa keskeinen osa länsimaista nuorisokulttuuria.^[1]

PiirteetMuokkaa

SoittimetMuokkaa

Tyypillinen rockyhtyeen kokoonpano: laulaja, sähkökitara, bassokitara ja rummut. U2 esiíntymässä New Yorkissa 2005.

Rockyhtyeen tyypillinen kokoonpano vakiintui 1960-luvulla. “Beat comboon” perustuvaan rockyhtyeeseen kuuluu yleensä laulaja, sähkökitara (rytmikitara ja soolokitara), bassokitara sekä rumpusetti, johon kuuluu bassorumpu, virveli, erikokoisia tom-tomeja ja symbaaleja sekä hi-hat-lautaset. Jotkin yhtyeet ovat korvanneet sähkökitarat kosketinsoittimilla kuten syntetisaattoreilla ja sähköuruilla. Näiden lisäksi rockissa on käytetty lukemattomia muitakin soittimia, kuten congarumpuja, marakasseja, tamburiinia, putkikelloja, pyykkilautaa, viuluja, huilua, saksofonia, tenorisaksofonia, pasuunaa ja trumpettia.^[2] Laulusolistin ohella käytetään joskus taustalaulajia.^[3]

SanoituksetMuokkaa

Rockin sanoitukset käsittelevät tyypillisesti rakkaussuhteita tai yhteiskunnallista muutosta. Sanoituksissa usein uhmataan edellisen sukupolven mieltymyksiä.^[3]

MusiikkiMuokkaa

Rocklaulussa on yleensä laulettu päämelodia sekä sointuvaihdoksia, joita kuka tahansa voi soittaa kitaralla tai pianolla. Rockin sointukuviot ja ilmaisuvoimainen laulutyyli pohjaavat yleensä afroamerikkalaisen bluesin perinteeseen.^[3]

HistoriaMuokkaa

Rockin teemasivu

JuuretMuokkaa

Rockin varhaisin muoto rock and roll syntyi useiden juurimusiikkien, kuten bluesin ja countryn synteesinä. Aiemmin paikallisena kansanperinteenä sukupolvelta toiselle siirtyneet musiikinlajit saavuttivat 1940-luvulla uutta yleisöä muuttoliikkeen ja radion avulla, ja lopulta niiden välinen rotumuuri alkoi murtua. Näihin aikoihin kehitettiin myös uusia soittimia, kuten sähkökitara, sekä 33⅓ ja 45 rpm:n levyt. Uutta musiikkia olivat julkaisemassa etenkin itsenäiset levymerkit, sillä suuret levymerkit eivät rock and rollista vielä alussa kiinnostuneet.^[4]

Rockin synty 1950-luvullaMuokkaa

Chuck Berry vuonna 1957

Ensimmäisenä rock and roll -levynä pidetään usein Jackie Brenstonin kappaletta ”Rocket 88” vuodelta 1951.^[5] Nimityksen rock and roll teki tunnetuksi radio-DJ Alan Freed. Rock and roll nousi 1950-luvulla suureen suosioon ensin Yhdysvalloissa ja pian sen jälkeen Britanniassa ja muualla maailmassa. Rock and roll vetosi aiempaa kapinallisempaan nuoreen sukupolveen rytmikkyydellään sekä sanoituksillaan, jotka käsittelivät teini-ikäisille tärkeitä asioita heidän näkökulmastaan. Tunnettuja ja uraauurtavia rock and roll -artisteja olivat esimerkiksi Bill Haley, Chuck Berry, Little Richard, Bo Diddley, Buddy Holly ja ”rock and rollin kuningas” Elvis Presley. 1950-luvun lopussa rock and roll oli jo menettänyt hiukan shokkivaikutustaan, ja suosioon alkoi nousta “turvallisempia” esiintyjiä.^[6]

1960-luvun monet muutoksetMuokkaa

1960-luvun taitteessa syntyi Dick Dalen ja Duane Eddyn johdolla instrumentaalinen, letkeää rytmiä painottanut rockin suuntaus, jota kutsutaan surf-musiikiksi.

1960-luvulla rock muutti muotoaan. Tärkeä muutos rockin soundissa oli se, että särjetty sähkökitaran soundi tuli nyt keskeiseen asemaan. Sähköbasso korvasi akustisen kontrabasson.

Rock nousi 1960-luvulla merkittäväksi kulttuuriseksi voimaksi, ja se vaikutti muotiin, elokuvaan, taiteeseen ja kirjallisuuteen.^[7] Rockyhtyeet kirjoittivat 1960-luvulla suurimmalta osin itse oman materiaalinsa, ja rock erkaantui näin pop-musiikista. Pitkäsoittoalbumi eli LP syrjäytti singlen rock-musiikin tärkeimpänä julkaisumuotona, ja jotkin yhtyeet julkaisivat jopa kaksoisalbumeita. Albumikansitaiteesta tuli oma taidemuotonsa.^[8]

The Beatles esiintymässä televisiossa vuonna 1964

Rhythm and bluesista otettiin edelleen paljon vaikutteita. Monet artistit varsinkin Englannissa hakivat vaikutteensa vielä kauempaa vanhasta bluesista. Vuosina 1963–1965 brittiläinen rockmusiikki nousi sekä innovatiivisuudessa että kaupallisessa menestyksessä maailman huipulle. Merkittäviä brittiyhtyeitä olivat muun muassa The Beatles, The Rolling Stones, The Who ja The Kinks.

Folkmusiikki oli myös tärkeä vaikutin rockmusiikille. Folkin uusi tuleminen ja siihen perustuva folk rock olivat 1960-luvun musiikin keskeisiä ilmiöitä. Nykyaikaisen, vakavasti otettavan rocklyriikan isänä pidetään folkartistina aloittanutta Bob Dylania. The Byrds oli toinen amerikkalaisen folk rockin klassikko. Tunnettu on myös duo Simon & Garfunkel.

Blues- ja folk-vaikutteisen rockin rinnalle syntyi vuosina 1966–1967 hippikulttuurin myötä psykedeelinen rock, jossa tietoisesti tavoiteltiin omaperäisiä sävellyksiä, sanoituksia ja soundeja. Psykedeelisen rockin suuriin nimiin lukeutuivat esimerkiksi yhdysvaltalainen kitarataituri Jimi Hendrix ja brittiläinen Cream. Näiden antamalla esikuvalla oli suuri merkitys kokeelliselle rockille ja raskaalle rockille.

Muita amerikkalaisia 1960-luvun rocklegendoja olivat muun muassa ensimmäinen naispuolinen rocktähti Janis Joplin, synkeä The Doors ja hippihenkinen Jefferson Airplane. 1960-luvun amerikkalaisen rockin historiaan kuuluvat myös ns. kulttiyhtyeet, joiden musiikki oli usein liian hyökkäävää 1960-lukulaiseen makuun, ja jotka alkoivat saada laajaa huomiota osakseen vasta toimintansa jo päätyttyä. Tällaisia olivat esimerkiksi The Velvet Underground ja MC5.

Vuosikymmenen lopulla alettiin järjestää suuria rockfestivaaleja, kuten Monterey Pop Kaliforniassa 1967 ja Woodstock New Yorkissa 1969.^[9]

1970-luvun alun uudet tyylitMuokkaa

1960- ja 1970-luvun vaihteessa rockissa yhä lisääntyvä kokeellisuus johti progressiivisen rockin syntymiseen. Progressiivinen rock jatkoi psykedeeliselle rockille tyypillistä musiikin tietoisen omaperäisen kehittämisen linjaa. Kappaleet venyivät usein LP:n puoliskon mittaiseksi ja ne olivat sävellyksinä ja soundiensa puolesta monimutkaisia. Monet alkoivat pitää rockia taiteena. Progressiivista rockia edustivat esimerkiksi King Crimson, Yes, Jethro Tull, Pink Floyd ja Genesis.

Led Zeppelin vuonna 1975

Toinen psykedeelisen rockin perillinen oli heavy metal, joka syntyi Led Zeppelinin, Black Sabbathin ja Deep Purplen kaltaisten yhtyeiden myötä. Heavy metalissa tärkeää oli raskaan soundin painottaminen. Jo varhain synkkä tematiikka tuli erottamattomaksi osaksi heviä. Se erkani pian omaksi metallimusiikin traditiokseen, joka nähdään usein muusta rockista selvästi erillisenä.

1970-luvun alussa myös monet jazzmuusikot innostuivat rocksoundista ja ns. fuusiojazzin parissa perustettiin jazz-rockia soittavia yhtyeitä, monet näistä Miles Davisin oppilaiden johdolla. Jimi Hendrixin aloittaman funkrockin parissa myös mustat artistit, merkittävimpänä funkadelic-yhtye, kokeilivat rockmusiikin soundeja. Tämä suuntaus tosin jäi jonkinlaisena väliinputoajana varsin pieneen rooliin.

1970-luvun alkupuoliskon ilmiöihin lukeutui myös melodramaattinen glam rock, joka korosti rockin visuaalisuutta ja tähtikulttia, usein ironisella ja seksuaali-identiteettejä sekoittavalla tavalla. Musiikillisesti glam rock lähestyi toisinaan heavy metalia. Tyylin kuuluisimmat edustajat olivat David Bowie ja Marc Bolanin yhtye T. Rex, glam-henkisen hard rock -suuntauksen puolella Kiss ja Queen. Glam rockin varhaisena edelläkävijänä pidetään esimerkiksi jo 1960-luvulla kiiltäviä vaatteita ja silmämeikkiä käyttänyttä Alice Cooperia.

Yhdysvalloissa säilyi folk rockin perinne, jota 1970-luvulla vaalivat muun muassa Joni Mitchell ja Neil Young. The Eagles popularisoi country rockin. Bruce Springsteen vei kantaa ottavan lauluntekijän perinnettä urbaanimpaan suuntaan. Carlos Santana teki suosituksi latinalaisamerikkalaisen populaarimusiikin ja rockin fuusion. Yhdysvaltojen "syvästä etelästä" nousi southern rock, jota edustivat muun muassa Allman Brothers Band, Creedence Clearwater Revival ja Lynyrd Skynyrd.

Punk rock ja muut 1970-luvun lopun ilmiötMuokkaa

Punk-yhtye Ramones vuonna 1977

1970-luvun puolivälin jälkeen progressiivinen rock alkoi menettää vauhdilla suosiotaan. Samalla päätään nosti yksinkertaisempi punk-musiikki, joka otti taas vaikutteita perinteisestä rock and rollista ja amerikkalaisesta underground-musiikista. Punkia voitiin soittaa joko humoristisella tai poliittisella asenteella. Musiikki synnytti uuden alakulttuurin muodon, jonka edustajia kutsutaan punkkareiksi. Tärkeimpiä punk-yhteitä olivat yhdysvaltalainen Ramones, Patti Smith sekä brittiläiset Sex Pistols ja The Clash. Punkin rinnalla kehittyi hillitympi uuden aallon rock, jonka pohjalta syntyi monenlaisia tyylisuuntia. Esimerkkejä suosituista uuden aallon edustajista olivat urbaanin kovapintainen The Jam, synkeän goottirockin pioneeri Joy Division ja muodikkaita reggae-vaikutteita hyödyntänyt The Police.

1970-luvun puolestavälistä 1980-luvulle saakka nousi suureen suosioon myös hard rock, joka käyttää tavanomaisien rock-kaavojen soittamista raskaammalla tyylillä. Tämän tyylilajin tunnetuin edustaja 1970-luvulla oli australialainen AC/DC.

1980-lukuMuokkaa

Bruce Springsteen esiintymässä DDR:ssä 1988

1980-luvun alkua rockin kentällä hallitsivat vielä uuden aallon perilliset. Kaupallisen uuden aallon vastapainoksi oli kehittynyt 1970-luvun lopulta alkaen hardcore-punk. Vuosikymmenen jälkipuolella rockin valtavirtaan nousivat muun muassa Bon Jovin suurieleinen stadionrock ja Guns N' Rosesin sleaze-henkinen hard rock. Yksi 1980-luvun hallitsevista uusista tyylilajeista oli glam metal eli "tukkahevi". Sitä edustivat muun muassa amerikkalaiset Ratt, Skid Row, Poison, Mötley Crue ja Twisted Sister, sekä brittiläinen Def Leppard. The Smiths oli vuosikymmenen arvostetuimpia brittiläisiä yhtyeitä. 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa huomiota herätti The Stone Roses, joka heijasteli aikaisempien vuosikymmenten musiikkia hyödyntävien kierrätystyylien kasvavaa merkitystä rockissa. Mustan populaarimusiikin (R & B) ja rockin fuusiota edusti muun muassa Prince.

Myös uuden nousun kokenut ja moniksi eri tyylilajeiksi hajonnut metallimusiikki oli 1980-luvulla erittäin suosittua. Hardcore punkin vaikutuksesta kehittyi thrash metalin kaltaisia entistä hyökkäävämpiä tyylejä, joiden edustajista tunnetumpia ovat Metallica, Megadeth, Anthrax ja Slayer. Perinteisen melodisen heavy metalin uutta suuntausta edusti muun muassa Iron Maiden.

Vuosikymmenen lopun menestyksekkäisiin stadionrock-yhtyeisiin lukeutui muun muassa Dire Straits.

1990-luku ja 2000-luvun alkuMuokkaa

1990-luvun alun ehkä merkittävimmät rock-tyylit olivat Nirvanan esiin nostamat grunge ja muu vaihtoehtorock, jotka syrjäyttivät 1980-luvulla hallinneen "tukkahevin". Vaihtoehtorock sisälsi monia erilaisia tyylejä, joka olivat kehittyneet Yhdysvalloissa 1980-luvun mittaan ja nousivat nyt rockin valtavirtaan. Esimerkkejä 1980-luvulla aloittaneista, mutta vasta nyt suuren yleisön tietoisuuteen lopullisesti nousseista vaihtoehtorockin edustajista olivat Red Hot Chili Peppers ja R.E.M.. Ensin mainittu sekoitti 1970-luvun alusta juontuvaan funkrockiin rapvaikutteita ja jälkimmäinen edusti vaihtoehtorockin pehmeämpää, folkhenkistä suuntaa. Metallican ja Faith No Moren kaltaiset yhtyeet (jotka olivat nekin aloittaneet toimintansa jo edellisen vuosikymmenen aikana) puolestaan viitoittivat raskaan rockin uusia suuntaviivoja. Metallimusiikin kenttää leimasi 1990-luvun edetessä pirstaloituminen monenlaisiin alatyyleihin.

Oasis vuonna 2005

1990-luvun mittaan rockissa saivat yhä suuremman jalansijan kierrätystyylit, jotka jäljittelevät aikaisempien vuosikymmenten musiikkia. 1990-luvulla pinnalle nousi uudestaan punk (esimerkiksi yhtyeet Offspring ja Green Day) sekä 1960-luvun tyylinen brittipop (esimerkiksi yhtyeet Oasis ja Blur). Kierrätyshenkeä jatkoivat 2000-luvun alussa glam rock, garage rock ja post-punk.

Naiset rockmusiikissaMuokkaa

Rockmusiikkia on pidetty miesvaltaisena musiikkina rock n rollin alkuajoista lähtien. Kuitenkin jo 1950-luvun lopulla Brenda Lee levytti menestyneitä rock n roll -kappaleita. Brenda Leetä pidetään ensimmäisenä naisrokkarina. Janis Joplin oli menestynyt rockmusiikin naisartisti lyhyen uransa aikana 1960-luvun lopussa ja vuonna 1970 ennen kuolemaansa. Stevie Nicks lauloi rockmusiikkia osana Fleetwood Mac -kokoonpanoa ja Grace Slick osana Jefferson Airplane -kokoonpanoa. Heart-yhtyeen muodostavat siskokset Ann Wilson ja Nancy Wilson aloittivat 1970-luvulla, mutta naisten rockyhtyeen oli vielä vaikeaa tulla vakavasti otetuiksi miesvaltaisella rockalalla. 1980-luvulla naisrokkareiden joukkoon liittyivät muiden muassa Pat Benatar ja Joan Jett ja naisten rockmusiikki löi vihdoin läpi. The Pretenders -yhtyeen solistina toimii Chrissie Hynde. Viime vuosikymmenien tunnettuihin naisrokkareihin kuuluvat muiden muassa Evanescence-yhtyeen Amy Lee ja Nightwishin Tarja Turunen.

Ensimmäinen Rock and Roll Hall of Fameen päässyt nainen oli Aretha Franklin vuonna 1987.^[10] Muita päässeitä naisia tai naisia sisältäviä kokoonpanoja ovat ABBA (2010), Joni Mitchell (1997), Blondie (2006), Joan Baez (2017), Etta James (1993), Heart (2013) ja The Supremes (1988).^[11]

Parhaan naisrocklaulajan Grammy-palkintoa on jaettu vuosina 1980-2004 lukuun ottamatta vuosia 1988, 1992 ja 1994. Palkinnon jakaminen lopetettiin, koska kategoriassa ei ollut tarpeeksi ehdokkaita. Palkinnon ehti vuosien varrella voittaa Donna Summer (1980), Pat Benatar (1981-1984), Tina Turner (1985-1987, 1989), Bonnie Raitt (1990), Alannah Myles (1991), Melissa Etheridge (1993, 1995), Alanis Morissette (1996, 1999), Sheryl Crow (1997, 2000, 2001, 2003), Fiona Apple (1998), Lucinda Williams (2002) ja Pink (2004)^[12].

Katso myösMuokkaa

Luettelo rock-musiikin lajityypeistä

LähteetMuokkaa

Heatley, Michael (toimittanut): Rock: suuri ensyklopedia. Readme.fi, 2010 (alkuteos 2006). ISBN 978-952-220-246-8.

ViitteetMuokkaa

↑ Hannu Niklander: Kuinka saa sanoa, s. 148. Kustannusliike Robustos, 2015.
↑ Heatley 2010, s. 434–442.
↑ ^a ^b ^c Danny Rose: Rock 'N' Roll Is Dead. No, Really This Time. Forbes. 20.3.2017. Viitattu 13.10.2018.
↑ Heatley 2010, s. 12–17, 37.
↑ Heatley 2010, s. 18.
↑ Heatley 2010, s. 34–36.
↑ Heatley 2010, s. 78.
↑ Heatley 2010, s. 84–85.
↑ Heatley 2010, s. 85.
↑ http://ultimateclassicrock.com/aretha-franklin-rock-hall-of-fame/
↑ http://uproxx.com/music/women-rock-and-roll-hall-of-fame/
↑ http://www.rockonthenet.com/grammy/rockfemale.htm

KirjallisuuttaMuokkaa

Paytress, Mark: Rock kautta aikojen: Aikakaudet, tyylit ja artistit. (The History of Rock: The Definitive Guide to Rock, Punk, Metal and Beyond, 2012.) Suomennos: Hannu Virtanen. Helsinki: Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-8929-1.
Saaristo, Kimmo (toim.): Hyvää pahaa rock ’n’ roll: Sosiologisia kirjoituksia rockista ja rockkulttuurista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-498-3.

Aiheesta muuallaMuokkaa

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Rock.

Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Rock Wikimedia Commonsissa

Rockin suuntauksia

[1] Hannu Niklander: Kuinka saa sanoa, s. 148. Kustannusliike Robustos, 2015.

[2] Heatley 2010, s. 434–442.

[rose-3] Danny Rose: Rock 'N' Roll Is Dead. No, Really This Time. Forbes. 20.3.2017. Viitattu 13.10.2018.

[4] Heatley 2010, s. 12–17, 37.

[5] Heatley 2010, s. 18.

[6] Heatley 2010, s. 34–36.

[7] Heatley 2010, s. 78.

[8] Heatley 2010, s. 84–85.

[9] Heatley 2010, s. 85.

[10] ttp://ultimateclassicrock.com/aretha-franklin-rock-hall-of-fame/

[11] ttp://uproxx.com/music/women-rock-and-roll-hall-of-fame/

[12] ttp://www.rockonthenet.com/grammy/rockfemale.htm

[1]

[2]

[3]

[4]

[5]

[6]

[7]

[8]

[9]

[10]

[11]

[12]