Pasuuna

vaskipuhaltimiin kuuluva soitin
Tämä artikkeli käsittelee soitinta. Kasvisuvusta kertoo artikkeli pasuunat.

Pasuuna (myös vetopasuuna) on vaskipuhallin. Muiden vaskipuhaltimien tapaan ääni muodostetaan pasuunalla niin, että tiukasti puristettujen huulien välistä puhalletaan suukappaleeseen. Soittimen sisällä oleva ilmapatsas alkaa värähdellä, mikä puolestaan synnyttää äänen. Valtaosassa pasuunoista on luisti, jolla muutetaan soittimen pituutta ja näin muokataan äänenkorkeutta.[1]

Pasuuna
Tenoripasuuna
Tenoripasuuna
Soitinryhmä vaskipuhaltimet
Soittimen ääniala Trombone range.svg

Yleisimmin käytetty tenoripasuuna on B-vireinen soitin, joka soi B-trumpettia oktaavia matalammalta ja B-tuubaa oktaavia korkeammalta. Musiikki kirjoitetaan tyypillisesti soivalle korkeudelle (C-vireeseen), eli kirjoitetun ja soitetun musiikin sävellajit vastaavat toisiaan toisin kuin esimerkiksi trumpetin kohdalla. Brass band -musiikissa pasuuna tosin katsotaan yleensä transponoivaksi soittimeksi.[1]

Pasuuna on erittäin monipuolinen soitin. Sitä käytetään tyylillisesti monentyyppisessä musiikissa, esimerkiksi sinfoniaorkestereissa, useimmissa muissa puhallinsektiota käyttävissä musiikin tyyleissä sekä erityisesti jazzissa ja big band -kokoonpanoissa.[2] Pasuunan aggressiivinen ääni on saanut jalansijaa jopa heavy metalissa ja vastaavissa musiikkilajeissa. Esimerkiksi Clutch-yhtyeen levyllä The Elephant Riders vuodelta 1998 kuullaan joillain raidoilla Delfeayo Marsalis soittamassa pasuunaa.[3]

RakenneMuokkaa

 
Kaaviokuva tenoripasuunasta

Pasuuna on pääasiassa sylinterin muotoinen metalliputki, joka on taivutettu s-kirjaimen muotoon. Putki valmistetaan yleensä messingistä, mutta myös muita metalliseoksia käytetään. Normaalisti messinkiset soittimet lakataan ulkopinnalta.

Pasuuna koostuu kolmesta erillisestä osasta: suukappaleesta, luistista ja kello-osasta. Äänen ulostulokanava on kello, joka laajenee kartion muotoon. Kellosta taaksepäin putki kaartuu U-kirjaimen muotoiselle mutkalle (vrt. kvarttiventtiilipasuuna); tässä kohdassa sijaitsee pasuunan viritysputki.

Luisti liittyy kello-osaan yleensä mutterin välityksellä. Luisti on pasuunalle ominainen osa, eikä sitä tavallisesti ole muissa vaskisoittimissa. Luistissa on kaksi putkea päällekkäin: ulompaa putkea liikuttamalla sisäänpuhallettujen ilmasykäyksien putkissa kulkema matka muuttuu ja samalla muuttuu niiden värähtelytaajuus. Tämä värähtelytaajuuksien muutos kuullaan eri sävelkorkeuksina.

Myös luisti on rakenteeltaan U-kirjaimen muotoinen. Luistin pohjassa on tavallisesti venttiili ("vesiventtiili") kondenssiveden eli uloshengitysilmasta tiivistyneen veden poistamiseksi.

Luistissa käytetty metalliseos ja pinnoite vaikuttavat soittimen soitettavuuteen. Erityisesti nopeatempoisissa sävelkuluissa voidaan suosia "kevennettyä" luistia, joka voi olla esimerkiksi nikkelin ja alumiinin seos eli lejeerinki. Useampikerroksinen kovalakkakerros suojaa luistia kolhuita ja vääntymiltä, kun luisti on tehty melko pehmeästi metallista, esimerkiksi messingistä tai nikkeli-alumiini-seoksesta.

Soittaja puhaltaa luistin toisessa päässä sijaitsevaan suukappaleeseen. Suukappaleiden koot ja muodot vaihtelevat.[2] Suukappaleiden kokomerkitä eli kuppileveys vaihtelee yleensä väleillä 2–7 ja 47–58. Kokonumeron perässä voi olla kirjain, joka kertoo suukappaleen eli kupin syvyydestä ja muodosta. Esimerkiksi suukappale 7C on syvempi kuin 7B tai 7A, ja 7A on tässä tapauksessa syvyydeltään matalin. Suukappale 6C on taas ympärysmitaltaan pienempi kuin 7C, mutta yhtä syvä suhteessa kokoon.

Erilaisilla suukappaleilla voidaan helpottaa eri korkuisten sävelkulkujen soittamista. Kupiltaan matalampi ja ympärysmitaltaan pienempi suukappale mahdollistaa korkeampien äänien tavoittelun. Syvempi ja ympärysmitaltaan suurempi suukappale taas helpottaa matalien äänien tavoittamista. Musikkityylistä riippumatta useat ammattipasunistit pitävät pasuunakoteloissaan useita suukappaleita.

Niin kutsutuissa konserttipasuunoissa on kello-osan yläosassa ylimääräinen venttiilikoneisto ja kierreputkisto eli kvarttiventtiili. Nimensä mukaisesti venttiili alentaa pasuunan sävelkorkeutta kvartilla. Kvarttiventtiili vähentää luistin kauimmaisten asentojen käyttötarvetta ja aikaansaa vireen vaihtumisen B:stä F:ään eli kvartilla. Näin voidaan soittaa matalimpia väliääniä, joita huulitekniikalla ei tavoiteta. Bassopasuunoissa on yleensä kaksi venttiiliä, jotka muuttavat soittimen F-, G- tai Des-vireiseksi.

Kvarttiventtiilin malleja on muutamia, joista yleisin on kääntösylinteri- eli akseliventtiili. Akseliventtiili-kvarttiventtiilipasuunan liipaisin on yleensä symmetrinen, joten sen voi vaihtaa akselin päästä toiseen ilman työkaluja. Näin pasuunan voi helposti säätää sekä vasen- että oikeakätisiin soittotapoihin sopivaksi. Kello-osaa kannattelevan käden peukalolla 'painetaan' kvarttiventtiilin sivussa olevaa liipaisinta, jolloin putkien risteyskohdassa eli sylinterissä oleva venttiili kiertyy pystysuunnassa putkeen verrattuna. Liipaisimen painaminen siis johtaa sisään puhalletun ilman luistin pituutta vastaavan kierreputkiston kautta kelloon.

Kvarttiventtiili auki painettuna kierreputkiston pituus vastaa luistin kuutta asentoa (asennot 1–7), kun luisti on asennossa 1 eli täysin sisäänvedettynä. Kun kvarttiventtiilin auki/kiinni-asentoja ja luistin liikkeitä yhdistellään sananaikaisesti, voidaan välttää luistin kauimmaisia asentoja 6–7 pienessä ja isossa oktaavissa ja 1. oktaavista ylöspäin asentoja 4–5. Menetelmä vähentää luistin edestakaista sahaamista, ja näin voidaan soittaa erittäin nopeatempoisia säveljuoksutuksia, oktaavihyppyjä ja 'huulien tavoittamattomissa' olevia väliääniä. Väliääniä saadaan ertyisesti alarekisterissä, eli tenori-kvarttiventtiilipasuunalla suuren oktaavin C:stä jopa kontra-oktaavin G:hen. Kvarttiventtiili-bassopasuunat pääsevät vieläkin matalammalle, mikä johtuu putkien suuremmasta leikkauspinta-alasta sekä suuremmista ja syvemmistä suukappaleista.

Pasuunan varianteissa, esimerkiksi venttiili- ja hybridipasuunassa, on kolme venttiiliä kuten trumpetissa.[1]

VenttiilipasuunaMuokkaa

Venttiilipasuuna on pasuunan variantti, jossa putkistoa jatketaan luistin sijasta muiden vaskisoittimien tapaisella venttiilikoneistoilla eli yleensä pumppuventtiileillä.

 
Venttiilipasuunan venttiilit
 
Venttiilipasuuna

Pumppuventtiilit ohjaavat ilman kahteen eri rinnakkaiseen ja lyhyempään putkistoon venttiilien vierellä, jolloin saavutetaan taas yhdeksän eri yhdistelmää (vrt. kromaattinen asteikko). Yleisimmin käytössä on tenoriventtiilipasuuna, jonka pituus vastaa tavallista vetopasuunaa aisoineen. Alttoventtiilipasuuna on kooltaan lyhyt ja kontrabassopasuuna taas pitkä.

Adolphe Saxin kehittämän venttiilipasuunan rakenne poikkeaa tavallisesta pasuunasta: trumpetin tavoin siinä on kolme venttiiliä. Periaatteena on yksi venttiiliasentojen yhdistelmä kutakin vetopasuunan aisan asentoa kohti. Aisan seisemän perusasentoa ylennyksineen ja alennuksineen sisältää 32 eli 9 eri kromaattisen sävelasteikon ääntä, johon 3 venttiilillä päästään.

Venttiilipasuunan basso- tai kontrabassoversio on nimeltään cimbasso. Sitä käytetään melkeinpä ainoastaan Giuseppe Verdin ja Giacomo Puccinin säveltämän taidemusiikin esittämiseen.

Venttiilipasuuna oli suosituin 1800-luvulla, kun kierto- ja mäntäventtiilisoittimet kehittyivät nopeasti edistyneen teknologian ansiosta. Vetopasuunan suosio ohitti venttiilipasuunan jälleen 1800-luvun lopulla, kun varmatoimisia ja korkealuokkaisia vetopasuunoita valmistettiin massatuotantona. Vaikka vetopasuuna on säilyttänyt suosionsa, myös venttiilipasuuna on pysynyt suosittuna esimerkiksi Itävallassa, Italiassa, Böömissä, Määrissä, Slovakiassa, Espanjassa, Portugalissa, Etelä-Amerikassa ja Intiassa, joissa se paikoitellen on jopa lähes syrjäyttänyt vetopasuunan.

HybridipasuunaMuokkaa

Hybridityyppisissä pasuunoissa on vetopasuunan luisti ja venttiilipasuunalle ominainen venttiilikoneisto. Tällainen on esimerkiksi Superbone, jota käytti Maynard Ferguson.

ÄänialaMuokkaa

Perustyyppistä pasuunaa kutsutaan myös nimellä tenoripasuuna. Muita muunnoksia ovat sopraanopasuuna eli vetotrumpetti, alttopasuuna ja bassopasuuna. Alttopasuuna on tenoripasuunaa pienempi ja vastaavasti bassopasuuna tenoripasuunaa kookkaampi. Lisäksi on olemassa hyvin harvinaiset kontrabassopasuuna ja pikkolopasuuna.[1]

SoittaminenMuokkaa

 
Tenoripasuuna ilman kvarttiventtiiliä

VetopasuunaMuokkaa

 
Bassopasunisti Petteri Saarnia Lappeenrannan linnoituksessa vuonna 2013
 
Nuori pasunisti ja muovinen ensipasuuna

Pasuunaa pidellään vasemmalla kädellä suunnilleen kello- ja luistiosan välisestä liittymäkohdasta niin, että kello-osa nojaa vasenta olkapäätä vasten. Oikea käsi pitelee kiinni luistista, ja suu on kiinni suukappaleessa. Pasunisti säätelee äänenkorkeutta muuttamalla luistin asentoa, kun taas venttiileillä varustetun vaskipuhaltimen soittaja säätelee äänenkorkeutta venttiileillä. Luistin asentoja kutsutaan vedoiksi, ja niitä on seitsemän kappaletta. Luistin asennot sijaitsevat aisalla summittaisesti: siten pasuunan soittaminen vaatii tarkkaa kuuloa, jotta sävelet soivat puhtaasti. Jokaista vetoa kohden on mahdollista tuottaa useampi ääni, kun soittaja säätää huuliensa asentoa ja ilmanpainetta.

Pasuunan ääni on huomattavasti trumpettia pehmeämpi ja yleissävyltään käyrätorvea tummempi. Ääneen on toisaalta mahdollista saada enemmän terävyyttä kuin baritonitorven tai tuuban ääneen. Bassopasuuna on tenoripasuunaa muhkeasointisempi, alttopasuunan ääni taas muistuttaa jossakin määrin alttotorvea. Pasuunalle tyypillinen erikoisuus on glissandon helppo aikaansaanti, eli ääni 'liukuu' sävelkorkeudesta toiseen: Tällöin soittaja puhaltaa tasaisesti ja liikuttaa luistia joko alhaalta ylös tai ylhäältä alas. Pasuunan kanssa voi käyttää erilaisia sordiinoja eli kellon eteen tulevia vaimentimia. Sordiino muokkaa äänensävyä.[2] Tavallisimpia vetopasuunamerkkejä ovat muun muassa Bach, Yamaha, Conn (yleensä orkesteripasuunoita), King, Olds, Besson ja Getzen (kevyempi musiikki), Arnolds & Sons ja Jiggs (harjoittelupasuunat).

VenttiilipasuunaMuokkaa

Erityisesti nopeat kuviot ja kuljetukset on helpompi tuottaa venttiilipasuunalla. Monet soittajat kuitenkin pitävät venttiilipasuunan ääntä vetopasuunan tuottamaa ääntä tukkoisempana ja vähemmän avoimena, minkä vuoksi sitä ei juuri käytetä orkesteriteoksissa. Poikkeuksiakin on: Giuseppe Verdi suosi venttiilipasuunaa, koska sillä voi toteuttaa nopeita sävelkulkuja. Monet jazz-trumpetistit käyttävät venttiilipasuunaa satunnaisesti toisena soittimenaan, koska B-viritteisessä tenoriventtiilipasuunassa on sama sormio kuin B-viritteisessä trumpetissa. Tunnettuja B-viritteistä tenoriventtiilipasuunaa soittavia muusikoita ovat esimerkiksi Maynard Ferguson, Bob Brookmeyer, Rob McConnell, Bob Enevoldsen ja Duke Ellingtonin orkesterin Juan Tizol.

Musiikkia pasuunalleMuokkaa

Pasuunaosuuksia muissa teoksissaMuokkaa

Tunnettuja pasunistejaMuokkaa

Pääartikkeli: Luettelo pasunisteista

LähteetMuokkaa

  1. a b c d Pasuuna Muusikoiden.net. Viitattu 6.11.2017.
  2. a b c Pasuuna Turun filharmoninen orkesteri. Viitattu 6.11.2017.
  3. Clutch (3) – The Elephant Riders Discogs.com. Viitattu 19.4.2022.

Aiheesta muuallaMuokkaa