Wikipedia

Daqin

Daqin (kiin. 大秦, pinyin: Dàqín, Wade–Giles: Ta4-ch'in2; vaihtoehtoisia translitteraatioita Tachin, suomenkielisessä kirjallisuudessa joskus myös Ta-Tšin[1]) on vanha kiinalainen nimitys, jolla yleensä tarkoitettiin Rooman valtakuntaa tai asiayhteydestä riippuen Lähi-itää, varsinkin Syyriaa.[2] Se tarkoittaa sananmukaisesti "Suurempaa Kiinaa", sillä Qin oli Kiinan keisarikunnan perustanut dynastia, josta Kiina on myös saanut nimensä. Historioitsija John Fosterin esittämän määritelmän mukaan Daqin oli yhtä kuin "Rooman valtakunta, tai pikemminkin se ainoa osa siitä, jonka kiinalaiset tunsivat, Syyria."[3] Kiinalaisissa lähteissä sen pääkaupungiksi mainitaan vaihdelleen Antiokia tai Konstantinopoli, mutta itse Rooman kaupunkia ei missään selvästi mainita. Kiinalaisissa lähteissä kuvaillaan Daqinin lakeja, sikäläisiä tapoja, pukuja ja rahoja. Tang-dynastian ajoista (618–907) Daqinin sijasta alettiin käyttää nimeä Fulin (kiin. 拂菻), minkä Friedrich Hirth ja muut tutkijat ovat selittäneet tarkoittavan Itä-Rooman valtakuntaa eli Bysanttia.[4][4] Nimi Daqin yhdistettiin usein myös Kiinassa Tang-dynastian aikana asuneisiin syyriankielisiin nestoriolaisiin kristittyihin. Toisaalta varhaisten kiinalaisten käsitys Daqinista saattoi helposti sekaantua myös heidän vanhoihin myytteihinsä kaukaisesta lännestä.[5]

Daqin (大秦國) esiintyy tämän kiinalaisen maailmankartan, Sihai Huayu Zongtun länsilaidalla.

Kiinalaisissa lähteissä mainitaan myös useiden roomalaisten lähetystöjen saapuneen Kiinaan, ensimmäisen kerran vuonna 166 ja jatkuen 200-luvulla. Näiden varhaisten lähetystöjen mainitaan saapuneen meriteitse Etelä-Kiinan meren yli kiinlaiseen Jiaozhin provinssiin, nykyiseen Pohjois-Vietnamiin. Arkeologiset löydöt kuten roomalaiset rahat todistavat roomalaisten ja Kaakkois-Aasian välisistä kauppasuhteista. Myöhemmin, 600-luvulta 1000-luvulle saakka, Bysantin lähetystöjen mainitaan saapuneen Kiinaan maateitse Silkkitietä pitkin, kuten muidenkin eurooppalaisten. Bysantin kreikkalaisia tiedetään olleen mongoli­hallitsija Kublai-kaanin (1260–1294) hovissa Khanbaliqissa (Pekingissä), kun taas vuosina 1368–1398 hallinnut keisari Hongwu, Ming-dynastian perustaja, lähetti ainakin yhden kirjeen Bysantin keisari Johannes V Palaiologokselle.

Etymologia muokkaa

Daqin muokkaa

Termi Daqin (kiin. 大秦, pinyin: Dà qín, Wade–Giles: Ta4-ch'in2), "Suurempi Qin," johtuu Qin Shihuangin perustamasta Qin-dynastiasta. Qin Shihuangdi oli Kiinan ensimmäinen keisari, joka vuonna 221 eaa. yhdisti Kiinan taistelevat läänitysvaltiot yhdeksi valtakunnaksi.[6] Etuliitettä "da" (大), "suuri", käytettiin ilmaisemaan, että Rooman valtakunta oli Qin-valtakunnan kanssa tasavertainen suurvalta, joka vaikutti Parthian valtakunnan tuolla puolen olevalta utooppiselta maalta.[6] Nimi "Daqin" ei ilmeisesti mitenkään foneettisesti juonnu latinankielisestä nimestä Rooma eikä sen kreikankielisestä vastineesta Romaikē. Sitä vastoin on mahdollista, että Kiinasta käytetty latinakielinen nimi Serica ("Silkkimaa"), kreikaksi Serikon, jonka yleisesti oletetaan tarkoittavan "silkkimaata" ja johtuvan kiinan kielen silkkiä tarkoittavasta sanasta si kiin. 絲, johtuisikin Qin-dynastian nimen muinaiskiinalaisesta ääntämyksestä, jossa nimen lopputavu päättyi r-äänteeseen.[6] Tällaiseen ääntämykseen viittaa se, että Qin-dynastian merkkiä 秦 käytetään kiinalaisissa Han-dynastian aikaisissa teksteissä myös transkriboitaessa ulkomaalaisia r-äänteeseen päättyneitä nimiä.[6]

Fulin muokkaa

Termiä "Daqin" käytettiin jo Han-dynastian (202 eaa. – 220 jaa.) aikana,[6] mutta Tang-dynastian ajoista lähtien kiinalaisissa aikakirjoissa käytetään Itä-Rooman valtakunnasta uutta nimeä Fulin (kiin. 拂菻, Fú lǐn). Friedrich Hirth on arvellut, että nimi Fulin johtuisi Konstantinopolin kreikankielisen nimen akkusatiivimuodosta, joka päättyi -polin.[7] Kantoninkiinan ja japanin historiallisen ääntämyksen perusteella Hirth on myös pitänyt mahdollisena, että keskikiinalainen nimi Fulin olisi äännetty Butlim tai Butlam, ja että se johtuisikin Betlehemin nimen syyriankielisestä ääntämyksestä.[8] Muutamat tutkijat väittivät 1900-luvulla, että Fulin olisi Israelista aikoinaan käytetyn Efraim-nimen kiinankielinen translitteraatio, mutta Samuel N. C. Lieu on korostanut, että uudemman tutkimuksen mukaan Fulin todennäköisimmin johtuu Rooman valtakunnan iranilaisissa kielissä käytetyistä nimistä (keskipersiaksi hrwm, parthiaksi frwm, sodgiksi ßr'wm- ja baktriaksi фромо).[6]

Historia muokkaa

Pääartikkeli: Rooman ja Kiinan väliset yhteydet
 
Kiinalainen kuva Daqinin asukkaasta Ming-dynastian aikaisessa ensyklopediassa Sancai Tuhui. (Kuvateksti: Da Qin on maa, jossa läntiset kauppamiehet kokoontuvat. Kuningas peittää päänsä pyramidin muotoisella vaatteella. Tämä maa tuottaa korallia, kultaa, kuvioitua brokadia, kuvioimattomia silkkivaatteita, helmiä ym.)

Gan Yingin varhaiset kuvaukset muokkaa

Sen jälkeen kun silkkitie avautui toisella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua, kiinalaiset mielsivät Rooman valtakunnan Kiinan valtakunnan sivistyneeksi vastineeksi. Roomalaiset asuivat kauppareitin toisessa ääripäässä, kiinalaiset toisessa.

Kiina ei vanhalla ajalla koskaan pyrkinyt ottamaan suoraa yhteyttä Rooman valtakuntaan, joskin kenraali Ban Chao lähetti Gan Yingin edustajaksi "Daqiniin" vuonna 97 jaa. Gan Ying ei päässyt Daqiniin saakka: hän joutui pysähtymään erään suuren meren rannalle, koska "parthialaisen länsirannan merimiehet" kertoivat hänelle, että meren ylitys voisi kestää liian kauan ja olla vaarallista. Gan Ying laati yksityiskohtaisen kuvauksen Rooman valtakunnasta, mutta sen oletetaan yleensä perustuvan parthialaisilta saatuun toisen käden tietoon:

»Daqinin kuningaskunta tunnetaan myös nimellä Lijian. Koska se on meren länsipuolella, sitä sanotaan myös Haixin kuningaskunnaksi ("Meren länsipuoleksi"). Sen alue ulottuu useiden tuhansien lien päähän.[9]»

Siellä on enemmän kuin 400 muurien ympäröimää kaupunkia. Siellä on muutamia kymmeniä pienempiä epäitsenäisiä kuningaskuntia. Kaupunkien muurit on tehty kivestä. He ovat asettaneet kulkijoita varten hevosen vaihtoasemat tietyin välein, ja ne kaikki on rapattu ja pesty valkoisiksi. Siellä on mäntyjä ja sypressejä sekä kaikenlaisia puita ja kasveja.[10][11]

Gan Ying kuvaili Rooman hallitusmuotoa hyvin ihannoivaan sävyyn, mikä todennäköisesti perustuu johonkin tarinaan, joka hänelle kerrottiin vuonna 97 hänen käydessään Persianlahdella:

»Heidän kuninkaansa eivät ole pysyviä hallitsijoita, vaan tehtävään nimitetään ansioituneita miehiä. Kun maata kohtaa vakava onnettomuus tai vuodenaikaan nähden poikkeuksellinen rankkasade, kuningas syrjäytetään ilman seremonioita ja hänen tilalleen nimitetään toinen. Velvollisuuksistaan vapautettu myöntyy hiljaisesti virkansa menetykseen eikä ole vihainen. Maan asukkaat ovat pitkiä ja sopusuhtaisia. He muistuttavat Keskustan valtakunnan asukkaita, ja sen vuoksi tästä kuningaskunnasta käytetäänkin nimeä Daqin.[11]»

Maininta kuninkaiksi nimitetyistä ansioituneista miehistä viittaa ilmeisesti Rooman konsuleihin. Lisäksi Gan Ying kuvaili hieman realistisempaan sävyyn myös valtakunnan tuotteita:

»Tämä maa tuottaa kultaa ja hopeaa. Harvinaisista ja arvokkaista asioita heillä on säkenöivää jadea, "kirkkaita kuun helmiä", haiji-sarvikuonoja, korallia, keltaista ambraa, läpinäkymätöntä lasia, vaaleaa kalsedonia, punaista sinooperia, vihreitä jalokiviä, kultalankaisia kirjoiluja, kudottua kultaista harsokangasta, hienoa kullalla maalattua moniväristä silkkiä sekä asbestivaatteita. Heillä on myös hienoa kangasta, jonka jotkut sanovat olevan tehty "merilampaan" untuvasta, mutta joka todellisuudessa on tehty villien silkkitoukkien koteloista. He sekoittavat kaikenlaisia tuoksuaineita ja keittämällä seoksen he valmistavat seostettua hajuvettä. Heillä on kaikkia arvokkaita ja harvinaisia tavaroita, jotka tulevat eri puolilta vieraista valtakunnista. He valmistavat kulta- ja hopearahoja. He käyvät meritse kauppaa Anxin (Parthian) ja Tianzhun kanssa. Voittomarginaali on kymmenen yhtä vastaan. ... Maan kuningas halusi aina lähettää edustajansa Han-valtakuntaan (Kiinaan), mutta Anxi, joka halusi valvoa Kiinan moniväristen silkkien kauppaa, sulki tien estääkseen heiltä pääsyn Kiinaan.[10]»

Maantieteelliset kuvaukset Weilüe-teoksessa muokkaa

 
Silkkipukuista mainadia esittävä roomalaisaikainen pompeijilainen seinämaalaus Napolin arkeologisessa museossa.

Yu Huanin (noin 239–265) kirjoittamassa Weilüe -nimisessä tekstissä, joka on säilynyt Pei Songzhin vuonna 429 julkaisemassa teoksessa Kolmen valtakunnan kronikka, kuvaillaan Rooman valtakunnan itäisiä alueita ja varsinkin Egyptiä jo tarkemmin. Sinologi Friedrich Hirth käänsi 1800-luvulla tämän osuuden englannin kielelle yrittäen samalla tunnistaa siinä mainitut paikannimet. Jerome S. Arkenbergin vuonna 2000 tulkitsemana teksti kuuluu seuraavasti (suluissa olevat nimet ovat Hirthin ja Arkenbergin tulkintoja alkutekstissä olevista kiinankielisistä nimistä):[4]

»Ennen T'iao-chihin (Babylonian) luultiin virheellisesti sijaitsevan Ta-ts'inin (Syyrian) länsipuolella; nykyisin sen kuitenkin tiedetään sijaitsevan Syyriasta itään. ... Ennen luultiin lisäksi virheellisesti, että Jo-shui (Kuollutmeri) olisi T'iao-chihin länsipuolella; nykyisin Jo-shuin uskotaan olevan Ta-ts'inin länsipuolella. Ennen luultiin virheellisesti, että paikka, jonne aurinko laskee, olisi kahdensadan päivän matkan päässä T'iao-chihistä länteen; nyttemmin on päästy lähelle auringon laskun paikkaa kulkemalla länteen Ta-ts'inistä. Ta-ts'inin maa, josta käytetään myös nimeä Li-kan (Syyria), on suuren meren (Intian valtameren) länsipuolella, Ar-hsin (Parthian) ja T'iai-chih'in länsipuolella. Ar-hsin rajalla sijaitsevasta Ar-kun kaupungista (Uruku, nykyinen Warka) voi matkustaa laivalla, ja kun meri on ylitetty, suotuisten tuulten vallitessa päästään Aelanaan (Eilatiin, Akabanlahden perukkaan) kahdessa kuukaudessa. Hitaiden tuulten vallitessa matka saattaa kestää kokonaisen vuodenkin, ja kun tuulta ei ole lainkaan, ehkä kolmekin vuotta. Tämä maa on meren länsipuolella, ja siitä käytetään yleensä nimeä Hai-hsi (Egypti). Siellä on joki (Niili), joka saa alkunsa maan länsipuolelta, sekä toinen suuri meri (Välimeri). Meren länsipuolella on kaupunki nimeltä Ali-san (Aleksandria). Ennen kuin siihen maahan saavutaan, on kuljettu suoraan pohjoiseen U-tanin kaupungista (Aden). Siitä lounaaseen on joki (Niili), jonka toisesta päästä toiseen pääsee laivalla yhdessä päivässä. Maa jakautuu kolmeen osaan (Niilin suisto, Heptanomis ja Thebaid). Ar-kun kaupungista suoraan pohjoiseen kulkemalla pääsee maitse meren pohjoispuolelle ja suoraan länteen kulkemalla meren länsipuolelle; ja jälleen suoraan etelään kulkemalla pääsee sinne. Ali-sanin kaupungista voi matkustaa laivalla jokea pitkin yhden päivän ja sen jälkeen kääntyä merta kohti ja kuuden päivän merimatkan jälkeen päästä tähän maahan. Maassa on kaikkiaan yli neljäsataa pienempää kaupunkia; sen laajuus on useita tuhansia li-yksiköitä kaikkiin ilmansuuntiin. Heidän kuninkaansa asunto on erään joen estuaarin rannalla (Antiokia, Oronteen varrella). He käyttävät kiveä kaupunkien muurien rakentamiseen. Tässä maassa kasvavia puita ovat pinjat, sypressi, huai (sofora?), tzu (jokin tyräkkilaji?), bambut, vihvilät, poppelit, pajut, wu-t'ung-puu, ja siellä kasvaa myös kaikenlaisia muita kasveja. Ihmiset kylvävät pelloille kaikenlaisia siemeniä. Heidän kotieläimiään ovat hevonen, aasi, muuli, kameli ja mulperisilkkitoukka. Siellä on monia taitureita, jotka voivat syöstä tulta suustaan, sitoa ja vapauttaa itsensä ja tanssia kahdenkymmenen pallon päällä. Massa ei ole pysyviä hallitsijoita, mutta kun epätavallinen onnettomuus kohtaa maata, he valitsevat kuninkaakseen jonkun ansioituneen miehen ja syrjäyttävät samalla vanhan kuninkaan, joka ei uskalla edes tuntea katkeruutta tämän päätöksen vuoksi. Ihmiset ovat pitkiä ja rehellisiä toimissaan, kuten han-kiinalaiset, mutta käyttävät vieraita pukuja. He nimittävät maataan toiseksi Toiseksi keskustan valtakunnaksi (viitannee Välimereen joka tunnettiin myös "Maan keskuksena").[4]»

 
Itäisen Han-dynastian (25–220 jaa.) aikaisesta haudasta Kiinan Guanxista löydetty vihreä roomalainen lasikuppi

Weilüe mainitsee myös, että Daqinilla oli pienempiä "riippuvaisia" vasallivaltioita, joita siinä sanotaan olevan liian monia lueteltaviksi. Vain muutamia niistä mainitaan nimeltä kuten Ala-san (Aleksandria tai Charax-Spasinu, Lu-fen (Nikeforium), Ch'ieh-lan (Palmyra, Hsien-tu (Damaskos), Si-fu (Emesa) ja Hi-lat (Hira).[4] Osa näistä viittaa mahdollisesti valtioihin, jotka Rooma väliaikaisesti valloitti roomalais-parthialaisissa sodissa vuosien 66 ja 217 välisenä aikana, jolloin esimerkiksi Rooman keisari Trajanus eteni Persianlahdelle saakka ja valloitti Characenen, jonka pääkaupunki oli Charax Spasinu.[12] Weilüe ilmoittaa myös, millä etäisyydellä (kiinalaisina li-yksikköinä) ja missä suunnassa toisiinsa nähden nämä kaupungit sijaitsivat, ja Myöhemmän Han-dynastian kirjan tavoin sekin mainitsee myös Eufratin ylittäneen ponttonisillan ("lentävän sillan") roomalaisessa Zeugman kaupungissa (nykyisessä Turkissa).[4]

Hirthin ja Arkenbergin mukaan Si-fu (kiin. 汜復) oli Emesa. John E. Hill väitti kuitenkin, että se olisi ollut Nabatean Petra, mihin viittaavat Weilüessa ilmoitetut suunnat ja etäisyydet Yuluosta (Al Karak)ista samoin kuin se seikka, että Petra tuli Rooman vallan alaisuuteen keisari Trajanuksen aikana vuonna 106.[13] Vielä vakuuttavampana todisteena Hill piti sitä, että kiinan kielessä Si-fu tarkoittaa "joen haaraa, joka yhtyy takaisin päävirtaan" tai yksinkertaisemmin "uudelleen yhtyviä vesivirtoja".[13] Hän on väittänyt tämän viittaavan vesisäiliöihin ja altaisiin, joiden avulla säädeltiin monien asutusten läpi kulkevien jokien tulvia sekä lähellä olevia uomia eli wadeja kuten Wadi Musaa ("Mookseksen laaksoa").[13]

Kristinusko muokkaa

 
Daqin-pagodi, joka aikoinaan kuului Kiinan nestoriolaiselle kirkolle
 
Nestoriaaninen muistomerkki, joka pystytettiin Kiinaan vuonna 781. Siihen kaiverrettu kiinankielinen teksti merkitsee: "Daqinin loistokkaan uskonnon Kiinaan levittämisen muistomerkki".

Suunnilleen vuodesta 550 lähtien syyrialaiset kristityt asettuivat kaikkialle Silkkitien varrelle ja perustivat lähetyskirkkoja. Tämän jälkeen Kiinassa nimellä Daqin tai Tai-ch'in tarkoitettiin tavallisimmin juuri näiden alueiden kristittyä väestöä, ei Roomaa tai roomalaiskatolista kirkkoa.[2] Esimerkiksi kun taolainen Tang-keisari Wuzong 800-luvun puolivälissä sulki kristityt luostarit, keisarillisessa määräyksessä sanottiin:[14]

»Tai-ch'in- ja Muh-hu -palvontamuodoista säädetään: Koska buddhalaisuus on jo poistettu maasta, eivät myöskään nämä harhaopit yksinään saa jäädä elämään.[15]»

Tässä Tai-ch'in tarkoitti syyrialaisia kristittyjä ja Muh-hu zarathustralaisia.

Nimeä "Daqin" käytettiin kiinalaisissa kartoissa Roomasta vielä 1500-luvulla, esimerkiksi vuonna 1532 julkaistussa Sihai Huayi Zongtu -nimisessä kartassa. Eri aikoina ja eri yhteyksissä se saattoi tarkoittaa joko Länsi-Rooman tai Itä-Rooman valtakuntaa tai myös kristillistä nestoriolaista kirkkoa. Tang-dynastian pääkaupunkiin Chang'aniin vuonna 781 pystytetyssä Nestoriolaisen muistomerkissä on hakattu teksti, joka sisältää lyhyen yhteenvedon siitä, mikä kiinalaisissa historiateoksissa siihen mennessä oli tiedetty Daqinista, ja siinä mainitaan, että siellä harjoitettiin vain "loistavaa" uskontoa, toisin sanoen kristinuskoa.[4]

Pääkaupungit muokkaa

Kiinalaisissa lähteissä Daqinin pääkaupunkina mainitaan "An-tu", toisin sanoen Antiokia, ensimmäinen suuri kristitty kaupunki.[16] Kuitenkin Vanhassa Tangin kirjassa ja Uudessa Tangin kirjassa, joissa samastetaan Daqin ja "Fulin" (拂菻; toisin sanoen Bysantin valtakunta), mainitaan toinen pääkaupunki, ilmeisesti Konstantinopoli. Siitä mainitaan, että sen kaupunginmuuri oli "erittäin korkea" ja että sitä kerran piiritti Da shi (kiin. 大食 -nimisen maan sotilaskomentaja "Mo-yi" /kiin. 摩拽伐之; Pinyin: Mó zhuāi fá zhī)[4] Friedrich Hirthin mukaan kiinalaisten lähteiden Mo-yi oli Muawija I, Umaijadien kalifaatin perustaja, joka ennen kalifiksi tuloaan oli Syyrian ensimmäinen kuvernööri[4] ja joka piiritti Konstantinopolia vuosina 674–678. Rooman kaupunkia itseään varhaisissa kiinalaisissa lähteissä ei ilmeisesti mainita lainkaan.

Lähetystöt muokkaa

 
Probalintoksesa, Kreikassa noin vuonna 161 tehty Marcus Aureliusta esittävä veistos, nykyisin Louvressa, Pariisissa

Viimeisellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua eläneiden roomalaisten kirjailijoiden kuten Vergiliuksen, Horatiuksen ja Strabonin teoksissa on vain niukasti mainintoja kaukaisessa idässä sijainneesta silkkiä tuottavasta Seres-nimisestä maasta, jolla nimellä Kiina tuolloin tunnettiin.[17] Ajanlaskumme toisella vuosisadalla Florus näyttää sekoittaneen Sereksen Intian kansoihin tai ainakin väitti sikäläisten ihonvärin todistavan, että molemmat elivät "toisen taivaan alla" kuin roomalaiset.[17] Maantieteilijä Pomponius Mela mainitsi, että nämä maat muodostivat itäisen valtameren rannikon keskiosan, joka rajoittui etelässä Intiaan ja pohjoisessa skyyttien asuttamaan aroon, kun taas Ammianus Marcellinus (n. 330–400) kirjoitti, että Sereksen maata rajoittivat suuret luonnon muodostamat muurit Bautis-joen (ilmeisesti Keltaisenjoen) varrella.[17] Ptolemaios kuvaili myös Geografia -teoksessaan ylimalkaisesti Siaminlahtea ja Etelä-Kiinan merta, jonka rannalla, Kultaisen Khersonesen (Malakan niemimaa)n takana sijaisevassa Cattigaran satamakaupungissa muuan kreikkalainen Aleksander -niminen merenkulkija oli käynyt.[18] Ptolemaioksen Cattigaran on arveltu tarkoittavan Oc Eon kaupunkia Vietnamissa, sillä sieltä on löydetty roomalaisia esineitä.[19]

Sitä vastoin kiinalaisissa historiateoksissa on runsaasti mainintoja Kiinassa käyneistä roomalaisista lähetystöistä ja Rooman valtakunnasta. Myöhemmän Han-dynastian kirjassa kerrotaan ensimmäisen roomalaisen lähetystön saapuneen Kiinaan vuonna 166. Sen samoin kuin myöhempienkin lähetystöjen mainitaan saapuneen Jiaozhoun seudun eli nykyisin Vietnamiin kuuluvan Annamin kautta[4] Lähetystön jäsenet väittivät olevansa Daqinin "Andun" (安敦) -nimisen hallitsijan eli ilmeisesti joko Antoninus Piuksen tai hänen kanssahallitsijansa Marcus Aurelius Antoninuksen edustajia ja antoivat lahjoja Han-dynastian keisari Huanille.[20][21] Muita lähetystöjä saapui myöhemmin epäsäännöllisin väliajoin. Liangin kirjassa mainitaan Daqinin lähetystön saapuneen Itäisen Wun hallitsija Sun Quanin luokse vuonna 226, kun taas Jinin kirjassa mainitaan, että läntisen Jin-dynastian keisari Wu vastaanotti lähetystön vuonna 284.[4]

Sui-dynastian keisari Yang (noin 604–618) olisi halunnut lähettää edustajansa Daqiniin, mikä kuitenkaan ei koskaan toteutunut.[4][22]. Vuonna 643 keisarin hoviin saapui lähetystö valtakunnasta, joka Kiinassa tunnettiin nimellä Fulin (拂菻) eli Itä-Rooma ja joka selitti edustavansa Bo duoli (波多力) -nimistä hallitsijaa, joka ilmeisesti oli Itä-Rooman keisari Konstans II, joka tunnetaan myös nimellä Kōnstantinos Pogonatos, "Konstantinus Parrakas".[4] Myöhemmin Itä-Rooman lähetystöjä saapui Kiinaan Tang-dynastian aikana myös vuosina 667, 701 ja 719.[4] Kiinalaisissa Vanhassa ja Uudessa Tangin kirjassa Fulin ja Daqin samastettiin.

Ma Duanlinin (1245–1322) teoksessa Wenzian Tongkao sekä Songin historiassa mainitaan, että Bysantin keisari Mikael VII Dukas (kiin. 滅力沙靈改撒, Mieli shaling kaisa) lähetti Kiinaan lähetystön, joka saapui vuonna 1081, kun Song-dynastian keisari Shenzong hallitsi Kiinassa.[4][23] Seuranneen mongolilaisen Yuan-dynastian aikana (1271–1368) Kiinassa kävi ja oleskeli enemmän eurooppalaisia kuin koskaan aikaisemmin, esimerkiksi Marco Polo ja Katarina Vilioni sekä katoliset lähetyssaarnaajat kuten Giovanni da Montecorvino ja Giovanni de Marignolli.[24][25][26] Yuanin historiassa kerrotaan myös Ai-sie -nimisestä miehestä (nimi on ilmeisesti kiinalainen muoto nimestä Joosua tai Joosef), joka aluksi palveli Gÿuÿk-kaanin hovissa ja oli hyvin perehtynyt länsimaisiin kieliin, lääketieteseen ja tähtitieteeseen.[27] Kublai-kaani, Yuan-dynastian perustaja, nimittikin hänet sekä lääke- että tähtitieteellisen neuvoston johtajaksi ja myönsi hänelle lopulta Fulin prinssin (拂菻王; Fú lǐn wáng) arvon.[27] Teoksessa luetellaan myös hänen lapsensa kiinalaisilla nimillä Ye-li-ah, Lu-ko ja An-tun, jotka ilmeisesti ovat kiinalaisia mukaelmia kristillisistä nimistä Elias, Luukas ja Antonius.[27]

Ming-dynastian (1368–1644) historiateoksessa Ming Shi mainitaan, että dynastian perustaja keisari Hongwu lähetti Nieh-ku-lun-nimisen kauppiaan (kiin. 捏古倫) takaisin kotimaahansa mukanaan kirje, jossa kerrottiin dynastian perustamisesta.[4][28][29] On arveltu, että kyseessä olisi ollut entinen Cambalun (Pekingin) katolinen arkkipiispa Nicolaus de Bentra, joka seurasi Johannes Montecorvinolaista tässä virassa[30] Ming Shi kertoo edelleen, että tämän jälkeen Kiinan ja Fulinin väliset yhteydet katkesivat ja ettei suurelta läntiseltä mereltä (Välimereltä) tämän jälkeen saapunut lähetystöjä Kiinaan ennen kuin 1500-luvulla, jolloin maahan saapui italialainen jesuiittalähetyssaarnaaja Matteo Ricci.[4]

Valuutta ja rahat muokkaa

 
Karghalikista, Kiinasta löydetty Constantius II:n (337–361) aikainen bysanttilainen pronssiraha

Vaikka Roomaan tuotiinkin kiinalaista silkkiä[31] ja Han-kauden kiinalaisista haudoista on löydetty roomalaista lasitavaraa[32], Kiinasta on löydetty vain niukasti roomalaisia rahoja. Valerie Hansen kirjoittikin vielä vuonna 2012, ettei Kiinasta ole löydetty lainkaan Rooman tasavallan eikä prinsipaatinkaan aikaisia roomalaisia rahoja, toisin sanoen ajalta ennen vuotta 284.[33] Vuonna 2016 Warwick Ball kuitenkin mainitsi, että Xi’anista, joka sijaitsee Kiinan Han-dynastian aikaisen pääkaupungin Chang’anin paikalla, on löydetty 16 roomalaista rahaa, joista vanhimmat ovat keisari Tiberiuksen (14–37) ja uusimmat Aurelianuksen (270–275) ajalta.[34] Varhaisimmat Kiinasta löydetyt itäroomalaiset solidukset ovat keisari Theodosius II:n ajalta (408–450), ja niitä on löydetty 48 kappaletta Xinjiangista ja muualta Kiinasta.[33] Lisäksi roomalaisia Antoninus Piuksen ja mahdollisesti myös hänen seuraajansa Marcus Aureliuksen aikaisia roomalaisia medaljonkeja on löydetty Óc Eosta Etelä-Vietnamista, joka tuolloin kuului Funanin kuningaskuntaan, kun taas nykyisen Vietnamin pohjoisosa kuului tuolloin Kiinan Jiaozhin maakuntaan.[18] Kyseessä on sama seutu, jonne roomalaiset kiinalaisten historiallisten lähteiden mukaan ensimmäiseksi saapuivat ennen kuin etenivät pidemmälle Kiinaan solmimaan diplomaattisia suhteita.[18][4]

Kiinalaisissa historiateoksissa kuvaillaan bysanttilaisia rahoja. Jinin kirja ja myöhempi Wengian Tongkao kuvailevat Intian, Parthian ja Rooman valtakunnan kanssa käytyä kauppaa, ja niissä mainitaan, että kymmenen roomalaista hopearahaa vastasi arvoltaan yhtä roomalaista kultarahaa.[4] Todellisuudessa niiden arvosuhde vaihteli jonkin verran, mutta yleensä roomalainen aureus vastasi arvoltaan 25 hopeista denaaria.[35] Songin historia kertoo, että bysanttilaiset rahat olivat joko hopeaa tai kultaa eikä niiden keskellä ollut reikää, mutta niihin oli merkitty hallitsijan nimi.[4]

Laki ja järjestys muokkaa

Pääartikkeli: Roomalainen oikeus
 
Roomalaista liktoria esittävä piirros vuodelta 1860

Songin historia kuvailee myös Daqinissa ja Fulinissa voimassa olleita rikoslakeja ja käytettyjä rangaistuksia. Sen mukaan pienten ja suurten rikosten välillä tehtiin ero, ja suurista rikoksista olisi rangaistu 200 bamburuoskan iskulla.[4] Teoksessa mainitaan myös, että kuolemanrangaistus olisi pantu täytäntöön sulkemalla tuomittu "höyhensäkkiin", joka sitten heitettiin mereen.[4] Tässä tarkoitetaan ilmeisesti roomalais-bysanttilaista poena cullei -nimistä rangaistusta ("säkkirangaistusta"), jota sovellettiin isänsä tai äitinsä murhanneisiin; siinä tuomittu todella suljettiin säkkiin, toisinaan mukanaan villieläimiä, minkä jälkeen säkki heitettiin jokeen tai mereen.[36] Songin historia mainitsee myös, että Fulinissa lyötyjen rahojen väärentäminen oli lailla kielletty.[4] Nämä Songin historiassa esiintyvät maininnat esiintyvät myös Wenxian Tongkaossa.[4]

Nimikäytännöt muokkaa

Kiinalaisissa historiateoksissa roomalaiset ja bysanttilaiset nimet usein translitteroitiin kiinan kieleen sellaisena miltä ne kiinalaisten mielestä kuulostivat. Toisinaan kuitenkin sukunimi korvattiin henkilön kotimaan nimellä Daqin (大秦). Esimerkiksi eräästä roomalaisesta kauppiaasta, joka vieraili Itäisen Wu-keisari Sun Quanin hovissa vuonna 226, käytettiin nimeä Qin Lun (秦論), missä Qin viittaa Daqiniin, kun taas käytetty etunimi Lun mahdollisesti johtuu kreikkalaisesta nimestä Leon[37] Han-dynastian aikana nimi "Lun" (論) äännettiin aivan toisin kuin nykyisessä mandariinikiinassa: *li̯wən / li̯uĕn tai *lwən / luən.[37]

Se, että roomalaisista käytettiin sukunimeä "Qin", perustuu Kiinassa yleiseen käytäntöön siitä, mitä nimiä ulkomaalaisista käytettiin. Esimerkiksi parthialaisista saatettiin käyttää nimeä An Shiago, missä "sukunimi" An (安) viittasi Parthian kiinalaiseen nimeen Anxi (安息) ja viime kädessä Arsakidien hallitsijasukuun. Keski-Aasian sogdialaisista, varsinkin Bukharan sogdialaisista, käytettiin myös usein sukunimeä "An", esimerkiksi Li Bayou tunnettiin nimellä An Chongzhang, kun taas Samarkandin sogdialaisista käytettiin kiinalaista sukunimeä Kang (康), joka viittaa Transoxianan kiinalaiseen nimeen Kangju.[38][39][40]

Antoninus Piuksesta tai Marcus Aurelius Antoninuksesta käytettiin kiinalaisissa historiateoksissa nimeä "An Dun" (安敦).[20] Sukunimi "An" on tässä sama kuin mitä edellä mainitaan parthialaisista ja sogdialaisista käytetyn.

 
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Daqin

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Arnold J. Toynbee: Kulttuurimme koetuksella. Suomentanut Hollo, J. A.. Helsinki: Pellervo-seura, 1950.
  2. ↑ a b Philip Jenkins: The Lost History of Christianity: the Thousand-Year Golden Age of the Church in the Middle East, Africa, and Asia – and How It Died, s. 64–68. New York: Harper Collins, 2008. ISBN 978-0-06-147280-0.
  3. ↑ John Foster: The Church in T'ang Dynasty, s. 3. Society for Promoting Christian Knowledge, 1939.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x Jerome S. Arkenberg: East Asian History Sourcebook: Chinese Accounts of Rome, Byzantium and the Middle East, c. 91 B.C.E. - 1643 C.E.. Fordham University, 1885. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  5. ↑ Edwin G. Pulleyblank: The Roman Empire as Known to Han China. Journal of the American Oriental Society, 1999, 119. vsk, nro 1, s. 77–79.
  6. ↑ a b c d e f Li Tang, Deitmer W. Winkler (toim.); Samuel N.C. Lieu: ”The 'Romanitas' of the Xi'an Inscription”, From the Oxus to the Chinese Shores: Studies on East Syriac Christianity in China and Central Asia, s. 126-128. Zürich ja Berliini: Lit Verlag, 2013. ISBN 978-3-643-90329-7.
  7. ↑ Li Tang, Deitmer W. Winkler (toim.); Samuel N.C. Lieu: ”The 'Romanitas' of the Xi'an Inscription”, From the Oxus to the Chinese Shores: Studies on East Syriac Christianity in China and Central Asia, s. 227. Zürich ja Berliini: Lit Verlag, 2013. ISBN 978-3-643-90329-7.
  8. ↑ Friedrich Hirth: China and the Roman Orient: Researches Into Their Anient and Mediaevel Relations as Represented in Old Chinese Records, s. 286-290. Leipzig, München, Shanghai & Hongkong: Kelly & Walsh, 1885 (uusintapainos 1939). Teoksen verkkoversio.
  9. ↑ Han-dynastian aikainen pituusyksikkö li oli 415,8 metriä.
  10. ↑ a b John E. Hill: Through the Jade Gate to Rome: A Study og the Silk Rputes during the Later Han Dunasty, Firsti to Second Dynasties CE, s. 25. Charleston, South Carolina: BookSurge, 2009. ISBN 978-1-4392-2134-1.
  11. ↑ a b Hou Hanshu: ”Section 11: The Kingdom of Da Qin”, The Wester Regions according to the Hou Hanshu. Englanniksi kääntänyt John E. Hill. depts.washington.edu, 2003. Teoksen verkkoversio.
  12. ↑ Gene Ralph Garthwaite: The Persians, s. 81. Oxford & Carlton: Blackwell Publishing. ISBN 1-55786-860-3.
  13. ↑ a b c The Peoples of the West from the Weilue 魏略 by Yu Huan 魚豢: A Third Century Chinese Account Composed between 239 and 265, Quoted in zhuan 30 of the Sanguozhi, Published in 429 CE [Section 11 – Da Qin (Roman territory/Rome) Depts.washington.edu. syyskuu 2004. Viitattu 28.9.2017.
  14. ↑ TV Philip: ”Christianity in China”, East of the Euphrates: Early Christianity in Asia. , 1998. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  15. ↑ John Foster: The Church in T'ang Dynasty, s. 123. Society for Promoting Christian Knowledge, 1939.
  16. ↑ John Foster: The Church in T'ang Dynasty, s. 4. Society for Promoting Christian Knowledge, 1939.
  17. ↑ a b c Max Ostrovsky: Y = Arctg X: the Hyperbola of the World Order, s. 44. Lanham, Boulder, New York, Toronto, Plymouth: University Press of America. ISBN 0-7618-3499-0.
  18. ↑ a b c Gary K. Young: Rome's Eastern Trade: International Commerce and Imperial Policy, 31 BC - AD 305, s. 29. Routledge, 2001. ISBN 0-415-24219-3.
  19. ↑ Robert Nichols, Martin Woods (toim.); Granville Allen Mawer: ”The Riddle of Catigara”, Mapping Our World: Terra Incognita to Australia, s. 38. Canberra: National Library of Australia, 2013. ISBN 978-0642278098.
  20. ↑ a b Rafe de Crespigny: A Biographical Dictionary of Later Han to the Three Kingdoms (23-220 AD), s. 600. Leiden: Koninklije Brill, 2007. ISBN 978-90-04-15605-0.
  21. ↑ Denis Twitchett, Michael Loewe (toim.); Yü Ying-shih: ”Han Foreign Relations”, The Cambridge History of China: Volume I: the Ch'in and Han Empires, s. 460-461. Cambridge University Press, 1986. ISBN 978-0-521-24327-8. .
  22. ↑ Warcick Ball: Rome in the East: Transformation of an Empire, 2nd edition, s. 152–153. Routledge, 2016. ISBN 978-0-415-72078-6.
  23. ↑ Fuat Sezgin, Carl Ehrig-Eggert, Amawi Mazen, E. Neubauer: نصوص ودراسات من مصادر صينية حول البلدان الاسلامية, s. 25. Institut für Geschichte der Arabisch-Islamischen Wissenschaften, 1996. Teoksen verkkoversio.
  24. ↑ Jonathan D. Spence: he Chan's Great Continent: China in Western Minds. The New York Times, 1992. ISBN 0-393-02747-3. Teoksen verkkoversio.
  25. ↑ Frances Wood: The Silk Road: Two Thousand Years in the Heart of Asia, s. 125–126. University of California Press, 2002. ISBN 0-520-24340-4.
  26. ↑ Stephen G. Haw: Marco Polo's China: a Venetian in the Realm of Kublai Khan, s. 172. Routledge, 2006. ISBN 0-415-34850-1.
  27. ↑ a b c Emil Bretschneider: Medieval Researches from Eastern Asiatic Sources: Fragments Towards the Knowledge of the Geography and History of Central and Western Asia from the 13th to the 17th Century, Vol. 1, s. 144. Routledge, 1888 (uusintapainos 2000).
  28. ↑ R. G. Grant: Battle: A Visual Journey Through 5,000 Years of Combat, s. 99–. DK Pub., 2005. ISBN 978-0-7566-1360-0. Teoksen verkkoversio.
  29. ↑ Friedrich Hirth: China and the Roman Orient: Researches Into Their Anient and Mediaevel Relations as Represented in Old Chinese Records, s. 66. Leipzig, München, Shanghai & Hongkong: Kelly & Walsh, 1885 (uusintapainos 1939). Teoksen verkkoversio.
  30. ↑ Edward Luttwak: The Grand Strategy of the Byzantine Empire, s. 170. Hatvard University Press, 2009. ISBN 978-0-674-03519-5. Teoksen verkkoversio.
  31. ↑ Maria Brosius: The Persians: An Introduction, s. 122–123. Routledge, 2006. ISBN 0-415-32089-5.
  32. ↑ Annette L. Juliano, Judith A. Lerner (toim.); Jiayao An: ”When Glass Was Treasured in China”, Silk Road Studies VII: Nomads, Traders and Holy Men Along China's Silk Road, s. 79–94. Turnhout: Brepols Publishers, 2002. ISBN 2-503-52178-9.
  33. ↑ a b Valerie Hansen: The Silk Road: A New History, s. 97–98. Oxford University Press, 2012. ISBN 978-0-19-993921-3..
  34. ↑ Ball 2016, s. 154.
  35. ↑ Roman Money globalsecurity.org. Viitattu 28.9.2017.
  36. ↑ Richard A. Bauman: Crime and Punishment in Ancient Rome, s. 23. Routledge, 2005. ISBN 0-203-42858-7. , p. 23.
  37. ↑ a b John E. Hill (toim.); Yu Huan: verkkoviite. Depts.washington.edu, 2004 (alkuteos vuonna 429). Teoksen verkkoversio.
  38. ↑ Valerie Hansen: The Silk Road: A New History, s. 98. Oxford University Press, 2012. ISBN 978-0-19-993921-3.
  39. ↑ Antje Richter (toim.); Imre Galambos: ”She Association Circulars from Dunhuang”, A History of Chinese Letters and Epistolary Culture, s. 872. Brill, 2015.
  40. ↑ John E. Hill: Through the Jade Gate - China to Rome: A Study of the Silk Routes 1st to 2nd Centuries CE., s. 183 (alaviite 2.17). North Charleston, Etelä-Carolina.: CreateSpace, 2015. ISBN 978-1500696702.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Daqin&oldid=21969115”