Wikipedia

Aurelianus

Rooman keisari

Lucius Domitius Aurelianus (9. syyskuuta 214 tai 215 – syyskuu tai lokakuu 275) oli Rooman keisari vuosina 270–275. Aurelianus oli useiden muiden tuon ajan keisareiden tavoin illyrialaista syntyperää ja kotoisin vaatimattomista oloista. Hän nousi keisari Claudius Gothicuksen suosioon ja toimi ratsuväen komentajana. Kun Claudius kuoli vuonna 270, Tonavan armeija huusi Aurelianuksen keisariksi. Kun Aurelianus oli ensin kukistanut kilpailijansa Quintilluksen, hänestä tuli valtakunnan kiistaton hallitsija. Hän oli sotilaiden keskuudessa suosittu ja kyvykäs sotilaskeisari, joka onnistui yhdistämään hajonneen valtakunnan ja rauhoittamaan sitä vuosikausien sisällissotien ja sekasorron jälkeen. Hän kukisti germaanit ja gootit useaan otteeseen ja pysäytti näiden hyökkäykset Rooman alueille. Hän myös uudisti Rooman hallintoa, otti Sol Invictus -jumalan Rooman pääjumalaksi ja rakennutti suojamuureja Italian kaupunkien ympärille, muun muassa Rooman kaupungin suojaksi kuuluisan Aurelianuksen muurin. Hänen omat sotilaansa murhasivat hänet Traakiassa vuonna 275.

Aurelianus
Aurelianus Antoninianus -kolikossa.
Rooman keisari
Valtakausi 270 – 275
Edeltäjä Quintillus
Seuraaja Marcus Claudius Tacitus
Syntynyt 9. syyskuuta 214/215
Pannoniassa, Daakiassa tai Moesiassa
Kuollut syyskuu tai lokakuu 275 (noin 60 vuotta)
Caenophrurium, Traakia
Puoliso Ulpia Severina
Gallienus, Rooman keisari 260-268.

Elämä

muokkaa

Nuoruus

muokkaa

Aurelianus syntyi 9. syyskuuta vuonna 214 tai 215. Hänen syntymäpaikastaan ei ole päästy täyteen varmuuteen, sillä antiikin lähteet antavat ristiriitaista tietoa. Eutropius kertoo hänen syntyneen Dacia Ripensiksen[1] provinssissa, keisarien elämäkerta Historia Augustan mukaan hän oli kotoisin joko Moesiasta, Dacia Ripensiksestä tai Sirmiumin kaupungista Ala-Pannoniassa nykyisen Serbian alueella. Aurelius Victor taas kertoo, että hän syntyi Daakiassa tai Moesiassa. Todennäköisesti hän kuitenkin syntyi Sirmiumissa. Aurelianus oli kotoisin vaatimattomista oloista. Hänen isänsä oli Aurelius-nimisen senaattorin työläinen, ja hänen äitinsä sanottiin olleen kylänsä Sol-jumalan temppelin papitar.[2] Tosin jälkimmäinen saattaa olla puhdasta Historia Augustan keksimää sepitettä, sillä myöhemmin Aurelianus otti samaisen jumalan Rooman pääjumalaksi.[3][4]

Kuten monet muut alueen nuoret miehet, Aurelianuskin liittyi armeijaan ja aloitti uran tavallisena sotilaana. Hän oli tuolloin todennäköisesti noin 20-vuotias. Aurelianuksen urasta ennen vuotta 268 ei ole paljonkaan varmaa tietoa, mutta hän oli pätevä sotilas ja kohosi urallaan nopeasti.[4] Hänen sanottiin tappaneen eräässä taistelussa 48 germaania,[5] mikä lienee kuitenkin liioittelua.[6]

Gallienuksen salamurha

muokkaa

Myöhään kesällä 267 gootit hyökkäsivät suurena joukkona Balkanille ja Vähään-Aasiaan. Kun keisari Gallienus kuuli tästä, hän marssi heti kohtaamaan vihollisensa. Hän jätti kenraali Aureoluksen vartioimaan Italiaa, mutta otti muut vanhemmat upseerinsa mukaan. Näiden joukossa oli varmasti myös noin 50-vuotias Aurelianus.[7]

Roomalaiset onnistuivat lyömään gootit seuraavana vuonna, mutta sillä aikaa Aureolus julistautui Italiassa keisariksi.[8] Gallienus jätti kenraali Marcianuksen Tonavalle ja lähti itse suuren sotajoukon kanssa kukistamaan Aureolusta. Gallienuksen joukot voittivat ensimmäisen taistelun Pons Aureoluksessa, ja Aureolus joutui perääntymään Mediolanumiin, joka piiritettiin. Kun piiritys jatkui, monet Gallienuksen upseerit alkoivat tulla tyytymättömiksi keisariin.[9]

Pretoriaaniprefekti Aurelius Heraclianus, Aurelianus, Marcus Aurelius Claudius sekä monet muut suunnittelivat Gallienuksen salamurhaamista. Zosimos kertoo, että kun keisari oli ilta-aterialla teltassaan, dalmatialaisten ratsuväkijoukkojen komentaja Cecropius juoksi telttaan kertomaan Gallienukselle, että vihollisen joukot olivat hyökkäämässä. Gallienus ryntäsi nopeasti ulos ilman henkivartijoitaan, jolloin Cecropius surmasi hänet. Salaliittolaiset julistivat nyt Claudiuksen keisariksi. Tämä lienee tapahtunut syyskuun alussa vuonna 268.[9]

Claudius Gothicuksen kenraali

muokkaa

Myöhemmin Claudius julistutti Gallienuksen senaatilla jumalaksi ja hänen murhansa rikolliseksi teoksi. Cecropius luultavasti teloitettiin, tai hän teki itsemurhan. Myös Heraclianus kuoli epäselvissä oloissa, mutta Claudius säästi Aurelianuksen, johon hän luotti. Sotilaiden keskuudessa suosittu Aurelianus saattoi myös helpottaa Claudiuksen tietä valtaan. Aurelianus sai Cecropiuksen paikan dalmatialaisen ratsuväen komentajana, ja myöhemmin hänet ylennettiin koko Rooman ratsuväen johtoon (dux equitum).[3] Aurelianuksesta tuli keisarin oikea käsi.[10]

Aurelianus matkasi Claudiuksen mukana vuonna 269 Pohjois-Italiaan sotimaan alemanneja ja juthungeja vastaan, jotka olivat ylittäneet Alpit ja hyökänneet Rooman alueille. Roomalaiset löivät germaanit alkuvuonna 269 Gardajärvellä. Aurelianuksen ratsuväellä oli varmasti merkittävässä osuus taistelussa.[11]

Heti voiton jälkeen seurasi kuitenkin lisää vastoinkäymisiä; gootit olivat herulien johdolla päättäneet hyökätä Balkanilla Tonavan yli Moesiaan, Traakiaan ja Kreikkaan. Claudius lähetti Aurelianuksen johtaman sotajoukon karkottamaan gootit Balkanilta. Keisari itse jäi vielä Pohjois-Italiaan, sillä germaaneja ei ollut vielä täysin kukistettu ja samaan aikaan Gallian keisarikunnassa oli alkanut Ulpius Laelianuksen johdolla kapina keisari Postumusta vastaan. Claudius suunnitteli luultavasti hyökkäävänsä pääarmeijan kanssa Galliaan ja valtaavansa Postumuksen hallitsemat alueet takaisin Rooman haltuun. Claudius kuitenkin totesi myöhemmin, että goottien uhka oli paljon vakavampi, ja marssi armeijansa kanssa auttamaan Aurelianusta.[12]

Roomalaiset voittivat lopulta gootit kesällä 270, ja Claudius otti voitostaan arvonimen Gothicus Maximus (suom. suuri goottien voittaja). Myös Aurelianus oli kunnostautunut taisteluissa ja pelastanut kerran uhkaavan tilanteen ratsuväkensä avulla.[13]

Nousu keisariksi

muokkaa
 
Antoninianus-kolikko, jossa Quintilluksen kuva ja teksti IMP QVINTILLVS AVG (Imperator Quintillus Augustus).

Claudius oli kuitenkin sairastunut sodan aikana kulkutautiin, ja hän kuoli elokuussa Sirmiumissa. Kuultuaan tästä hänen veljensä Quintillus julistautui saman tien keisariksi ja sai myös senaatin hyväksynnän. Mutta samoihin aikoihin syyskuussa Tonavan raja-alueen joukot julistivat Balkanilla Aurelianuksen keisariksi. Hän lähti armeijansa kanssa kohti Italiaa. Quintillus kokosi armeijansa Aquileiassa ja valmistautui torjumaan Aurelianuksen joukkojen hyökkäyksen. Quintilluksen sotilaista ei kuitenkaan ollut vastusta taisteluiden karaisemalle Tonavan armeijalle. Lisäksi Aurelianus oli sotilaskomentajana kokeneempi ja suosittu sotilaiden keskuudessa, ja hänellä oli lukuisia tukijoita. Aurelianuksen joukkojen lähestyessä Aquileiaa Quintillus luultavasti tajusi, ettei mitään ollut tehtävissä. Hän kuoli epäselvissä oloissa joko oman käden kautta tai omien sotilaiden murhaamana. Marraskuussa Aurelianus vastaanotti senaatin lähetystön Ravennassa. Lähettiläät tervehtivät Aurelianusta ja vahvistivat tämän keisariuden. Uusi keisari lyötätti ensitöikseen kolikoita edesmenneen Claudiuksen kunniaksi, mahdollisesti yhdistääkseen itsensä suosittuun keisariin. Toinen syy saattoi olla se, että Aurelianus halusi vähätellä Quintillusta ja tämän lyhyttä hallintokautta.[14] Myöhemmin Aurelianus väitti, että Claudius oli kuolinvuoteellaan nimittänyt hänet seuraajakseen, mutta se saattaa olla Aurelianuksen omaa propagandaa.[3]

Aurelianuksen tullessa keisariksi tilanne Roomassa oli heikko. Valtakunta oli hiljattain hajonnut kolmeen osaan. Idässä Palmyran valtakunta oli Septimius Odaenathuksen ja kuningatar Zenobian johdolla irtautunut edeltäneinä vuosina Roomasta ja vallannut laajoja alueita Vähästä-Aasiasta, Syyriasta ja Egyptistä. Lännessä taas Gallian keisarikunta, joka oli irtautunut vuoden 260 tienoilla, hallitsi Galliaa, Germaniaa ja Britanniaa. Myös gootit ja germaanit uhkasivat toistuvasti Rooman Tonavan provinsseja.[15]

Sotaretki vandaaleja vastaan

muokkaa
 
Rooman valtakunta vuonna 271.

Aurelianuksen armeijan marssittua Italiaan Tonavan alue jäi puolustamatta. Suuri vandaalien germaaniheimon armeija ylitti Tonavan ja hyökkäsi Pannoniaan lähellä Aquincumia. Kuullessaan tästä Aurelianus marssitti armeijansa Aquileiaan ja alkoi organisoida joukkojaan ja huoltoa. Tämän jälkeen roomalaiset marssivat Italiasta Pannoniaan, jonne he saapuivat vuoden lopussa. Aurelianus asetti päämajan Sisciaan, jossa hän myös otti vastaan konsulinviran tammikuussa 271. Tämä oli epätavallista, sillä yleensä keisari teki näin Roomassa. Aurelianus taas ei ollut keisariksi tultuaan käynytkään pääkaupungissa.[16] Hänen konsulikumppaninaan toimi arvostettu senaattori Pomponius Bassus.[17]

Sillä aikaa vandaalit olivat ryöstelleet maaseutua ja kyliä, mutta talven takia ruokaa oli niukasti. Aurelianus tiesi, ettei germaaniheimoilla ollut tarvittavia taitoja ja varusteita piirityksiin, joten hän käski viedä kaiken omaisuuden ja ruoan turvaan linnoitettuihin kaupunkeihin. Kun Aurelianus katsoi, että hänen joukkonsa olivat valmiit ja huoltolinjat kunnossa, hän eteni vandaaleja vastaan.[16]

Sotaretkestä tuli pitkä ja vaikea. Roomalaisten ei onnistunut saada ratkaisevaa voittoa vandaaleista, mutta lopulta germaanit saatiin pysäytettyä niin, että nämä pyysivät rauhaa keisarilta. Aurelianus vaati germaaneja luovuttamaan sotavangit ja antamaan 2 000 ratsumiestä Rooman armeijaan. Lisäksi heidän täytyi rajoittaa kauppareittejään ja antaa roomalaisten vahtia niitä. Vastapalvelukseksi vandaalit saivat ruokatarvikkeita ja heidän annettiin mennä Tonavan yli pohjoiseen kotiseuduilleen. Jotkin pienet germaanijoukot jatkoivat kuitenkin ryöstelemistä, mutta ne kukistettiin pian.[16]

Germanicus Maximus

muokkaa
 
Juthungien armeijan reitti.
 
Antoninianus-kolikko, jossa Aurelianuksen kuva ja teksti IMP C AVRELIANVS AVG (Imperator Caesar Aurelianus Augustus).

Aurelianus ei kuitenkaan ehtinyt juhlia voittoaan, kun hän kuuli vieläkin vakavammasta invaasiosta. Suuri juthungien germaaniheimoon kuulunut armeija oli käyttänyt hyväkseen roomalaisten kiireitä Pannoniassa ja hyökännyt Tonavan yli Noricumin provinssiin. Se oli jatkanut länteen Raetiaan ryöstellen ja kylväen tuhoa aina Bodenjärvelle asti. Tämän jälkeen juthungit kääntyivät etelään kohti Alppeja ja Italiaa. Jo kolmatta kertaa yhdentoista vuoden aikana germaanien armeija oli Italian maaperällä ja uhkasi valtakunnan sydäntä.[18]

Aurelianus kokosi heti pääarmeijansa ja marssitti sen nopeasti kohti Italiaa. Hän jätti vain pienempiä osastoja Pannoniaan valvomaan vandaalien vetäytymistä. Kun Aurelianus pääsi Mediolanumin lähettyville, hän huomasi, että germaanit olivat suunnanneet kaakkoon ja ryöstäneet Placentian kaupungin. Aurelianus lähetti germaaneille viestin, jossa hän käski heitä antautumaan roomalaisille. Juthungit kuitenkin vastasivat olevansa vapaita ihmisiä, ja jos Aurelianus halusi taistella, he näyttäisivät hänelle, miten vapaat miehet taistelevat. Juthungit jatkoivat marssiaan syvemmälle Italiaan. Aurelianuksen armeijalla ei ollut aikaa levätä, joten sotilaat olivat väsyneitä pitkästä marssista. Väsymys kostautui, kun roomalaiset joutuivat germaanien väijytykseen metsäisessä maastossa Placentian lähettyvillä kärsien suuria tappioita. Tappio oli nöyryyttävä ja vakava takaisku Aurelianukselle, ja germaanit pystyivät nyt etenemään Via Aemiliaa pitkin kohti valtakunnan pääkaupunkia Roomaa.[18]

Kun uutiset roomalaisten tappiosta Placentiassa kantautuivat Roomaan asti, kaupungissa puhkesi paniikki. Roomalaisilla ei ollut käytännössä mitään joukkoja pääkaupungin turvaksi, ja kaupunki oli jo kauan sitten kasvanut vanhojen muuriensa ulkopuolelle. Aikaisemmin roomalaiset olivat luottaneet siihen, että ulkoiset uhat pystyttiin torjumaan kaukana Roomasta.[19]

Aurelianus kokosi nopeasti armeijansa uudelleen ja lähti germaanien perään. Hän sai lopulta heidät kiinni Metaurusjoen varrella lähellä Fanum Fortunaen rannikkokaupunkia ja löi germaanit seuranneessa taistelussa. Eräässä taistelun vaiheessa suuri joukko germaanisotureita jäi loukkuun roomalaisten ja joen väliin, ja osa hukkui. Voiton kunniaksi pystytettiin taistelupaikan pohjoispuolelle Pisaurumiin myöhemmin muistomerkki.[19]

Taistelun jälkeen juthungit pyysivät rauhaa ja lupaa päästä rauhassa takaisin Tonavan pohjoispuolelle. Vaikka germaanit hävisivät taistelun, heidän armeijansa oli yhä suuri ja varteenotettava vastus roomalaisille. Neuvottelut eivät kuitenkaan sujuneet, ja kreikkalainen historioitsija Deksippos kertoo germaanien kerskailleen, miten olivat vähällä onnistua tunkeutumaan Roomaan asti. Aurelianukseen se ei ollut tehnyt vaikutusta, mutta hän tiesi, ettei voinut antaa heidän marssia rauhassa Italian läpi. Vaikka tarina ei ole täysin uskottava, se antaa tapahtumista viitteitä. Aurelianus ei hyväksynyt germaanien ehtoja ja lähetti heidän lähetystönsä pois.[20]

Juthungien eteneminen oli kuitenkin pysäytetty, eikä heillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä takaisin samaa tietä, jota olivat tulleet. Roomalaiset seurasivat tiukasti kannoilla etsien sopivaa tilaisuutta hyökätä. Tilaisuus tuli lähellä Ticinumin kaupunkia, missä germaanit joutuivat Aurelianuksen joukkojen väijytykseen. Tällä kertaa voitto oli ratkaiseva, ja germaanit kärsivät suuria tappioita. Jotkut harvat selviytyneet muodostivat pienempiä osastoja ja jatkoivat taistelua, mutta heidätkin kukistettiin pian. Aurelianus pystyi vihdoin matkaamaan Roomaan, missä hän otti voittonsa kunniaksi arvonimen Germanicus Maximus (suom. suuri germaanien voittaja).[20]

Kapinoita

muokkaa

Germaanien hyökkäyksien aiheuttama sekasorto sai aikaan useita kapinoita. Aurelianuksen Placentiassa kärsimän tappion jälkeen Septimius- tai Septiminus-niminen mies julistautui keisariksi Dalmatiassa. Hän oli ehkä alueen maaherra, mutta hänen omat joukkonsa surmasivat hänet pian, mahdollisesti Ticinumin taistelun jälkeen. Samoihin aikoihin Urbanus-niminen henkilö julistautui myös keisariksi, mutta hänetkin surmattiin pian. Myös Domitianus julistautui keisariksi Gallian keisarikunnan alueella. Hän oli yksi Gallienuksen entisistä kenraaleista. Hänen valtakautensa kesti vain muutamia päiviä, mutta sinä aikana hän kuitenkin ehti lyöttää joitakin kolikoita.[21] Näistä usurpaattoreista ei tiedetä paljoakaan, ja Urbanus saattaa olla täysin keksitty henkilö.[3]

Ehkä vakavinta kapinaa johti rahapajan päällikkönä (rationalis) toiminut Felicissimus. Hänen johdollaan rahapajat varastivat osan kolikoihin tarkoitetusta hopeasta, jolloin jo ennestään huonolaatuisten kolikoiden laatu heikkeni. Syy tähän saattoi olla virkamiesten korruptoituneisuus. Asia huomattiin, kun ensimmäiset kolikot, jotka oli tarkoitettu kunnioittamaan jumalaksi julistettua keisari Claudiusta, olivat äärimmäisen huonolaatuisia jopa sen ajan mittapuulla. Kun Felicissimus aiottiin vetää asiasta vastuuseen, hän aloitti kapinan rahapajan työntekijöiden avulla. Ilmeisesti Felicissimus kuoli kuitenkin pian kapinan alettua, tai hänet saatettiin teloittaa. Tapahtumat käynnistivät väkivaltaiset mellakat, kun eräät Aurelianusta vastustavat ja Felicissimusta sekä edellistä keisaria Quintillusta kannattaneet senaattorit ja ritarisäädyn edustajat yllyttivät rahapajan työntekijöitä ja kansalaisia kapinaan. Kapinahaluja lisäsi palmyralaisten hyökkäys Egyptiin. Se oli katkaissut viljantuonnin Roomaan, joka oli erittäin riippuvainen ulkopuolisesta viljasta. Lisäksi germaanien hyökkäykset vain lisäsivät pelkoa. Kapina päättyi lopulta Caelius-kukkulalla käytyyn mellakoitsijoiden ja Rooman kaupunkikohorttien (Cohortes urbanae) väliseen veriseen taisteluun. Erään lähteen mukaan taistelussa kuoli noin 7 000 henkeä, mutta tämä on epävarmaa.[22] Järjestyksen palauttamisen jälkeen Aurelianus teloitutti useita mukana olleita senaattoreja.[23] Lähteiden mukaan Felicissimus ei kuitenkaan julistautunut keisariksi. Felicissimuksen kapina tapahtui ehkä vuonna 271, mutta se on myös ajoitettu vuoteen 274.[3]

Sota gootteja vastaan ja vetäytyminen Daakiasta

muokkaa
 
Daakian provinssi.

Edellisten keisarien voitot gooteista olivat olleet vain tilapäisiä, ja gootit pysyivät yhä vakavana uhkana roomalaisille. Aurelianuksen vaikeudet Italiassa olivat rohkaisseet gootteja vyörymään taas Tonavan yli Moesiaan ja Traakiaan, ja kesällä 271 Aurelianus joutui lähtemään sotaan gootteja vastaan. Hän onnistui kuitenkin voittamaan ja ajamaan heidät Tonavan yli pohjoiseen. Aurelianuksen armeija seurasi gootteja ja aiheutti näille raskaita tappioita. Roomalaiset muun muassa surmasivat goottien kuninkaan Cannabasin (tai Cannabaudesin) sekä ryöstivät ja tuhosivat useita goottien kyliä. He saivat myös vangiksi useita goottinaisia sekä kuninkaan sotavaunut, jotka Aurelianuksen sanottiin laittaneen näytteille triumfissaan vuosia myöhemmin. Tästä voitostaan hän otti vastaan arvonimet Gothicus Maximus (suom. suuri goottien voittaja)[24] ja Dacicus Maximus (suom. suuri daakialaisten voittaja).[17]

Aurelianuksen voitto gooteista oli myös vakauttanut ainakin tilapäisesti Tonavan raja-alueen ja nostanut joukkojen moraalia. Tilanne keisari Trajanuksen 170 vuotta aiemmin valloittamassa Daakian provinssissa oli kuitenkin hatara. Aluetta pystyttiin vain vaivoin puolustamaan, ja germaanit ja gootit pystyivät kulkemaan sen läpi miten halusivat. Gallienus oli vuosia sitten vetänyt joukot osittain pois Daakiasta, ja Aurelianus päätti luopua provinssista kokonaan. Hän oli jo aiemmin suunnitellut hyökkäystä kuningatar Zenobian johtamaa Palmyraa vastaan ja tiesi, että tarvitsi kaikki mahdolliset voimavarat lyödäkseen palmyralaiset. Daakian provinssi taas teki ikävän mutkan pohjoiseen ja söi pahasti alueen voimavaroja, joita Aurelianus ei voinut tuhlata. Niinpä hän käski evakuoimaan kaikki Daakiassa vielä olevat joukot ja roomalaiset siirtolaiset Tonavan taakse. Siirtolaiset hän asutti vasta perustettuun Dacia Ripensiksen provinssiin Tonavan ja Daakian eteläpuolelle.[24] Daakiasta vetäytyminen tapahtui luultavasti vuonna 271, mutta myös vuodet 272 ja 273 ovat mahdollisia ajankohtia.[25]

Sota Palmyraa vastaan

muokkaa

Valmistelut

muokkaa
 
Zenobia

Vaikka ruoanjakelu oli kapinan jälkeen palautunut normaaliksi, viljatoimitukset Egyptistä Roomaan olivat kuitenkin vielä uhattuja.[26] Aurelianus päättikin lähteä seuraavaksi kukistamaan Palmyraa, jota hallitsi kuningatar Zenobia poikansa Vaballathuksen nimissä.[27]

Loppuvuodesta 271 Aurelianus alkoi valmistella Palmyran sotaretkeä. Hänen armeijansa oli 200-luvun suurimpia. Siihen kuului muun muassa dalmatialaista ja mauritanialaista ratsuväkeä sekä legioonalaisia ja auxilia-joukkoja, jotka oli otettu Tonavan raja-alueilta, Moesiasta, Pannoniasta, Raetiasta ja Noricumista. Tämän lisäksi armeijaan kuului myös vexillationes-joukkoja, jotka olivat luultavasti osallistuneet jo aiempiin Aurelianuksen käymiin sotiin.[28] Hän perusti myös kaksi uutta legioonaa, legio I Illyricorumin ja legio IIII Martian. Perustamisajankohta oli todennäköisesti ennen Palmyran sotaretkeä tai heti sen jälkeen vuonna 272 tai 273.[17]

Sotaretkellä oli kaksi päätavoitetta. Ensinnäkin roomalaisten piti vallata ja turvata rikkaat Vähän-Aasian ja Egyptin provinssit sekä mahdollisuuksien mukaan valloittaa Syyria ja Antiokia. Toiseksi Zenobian ja Palmyran aiheuttama uhka piti poistaa kokonaan.[29]

Vähän-Aasian ja Egyptin valtaus

muokkaa
 
Aurelianuksen Palmyran sotaretki vuonna 272.

Sotaretken ajoitus on jokseenkin epävarma. Erään teorian mukaan Aurelianus olisi aloittanut sotaretken jo vuonna 271, ja toisen mukaan Palmyra olisi vallattu jo samana vuonna. Useat tutkijat kuitenkin ovat sitä mieltä, että sotaretki käytiin kesällä 272.[3][30]

Aurelianus tiesi, että Syyrian valtaus tulisi olemaan vaikeaa, ja Egypti olisi senkin jälkeen vielä kaukana. Turvatakseen provinssin mahdollisimman nopeasti ja avatakseen toisen rintaman hän päätti siksi lähettää laivastonsa valtaamaan Egyptiä palmyralaisilta. Historia Augusta kertoo, että Aurelianus nimitti laivaston komentoon luotetun kenraalinsa, tulevan keisarin Marcus Aurelius Probuksen. Vaikka Historia Augustan luotettavuus onkin kyseenalainen, ei ole mitään syytä, miksi Aurelianus ei olisi antanut tärkeää tehtävää kenraalilleen.[29]

Aurelianus ylitti armeijansa kanssa Bosporinsalmen keväällä 272 ja saapui Khalkedoniin. Heidän edetessään Bithyniaan sen asukkaat, jotka olivat onnistuneesti vastustaneet palmyralaisten valloitusyrityksiä, toivottivat roomalaiset tervetulleeksi. Samoin tapahtui myös Galatian pääkaupungissa Ankyrassa, mutta kun Aurelianus saapui Tyanan kaupunkiin, sen asukkaat sulkivat porttinsa roomalaisilta. Aurelianus suuttui ja julisti, että vallattuaan kaupungin hän ei jättäisi koiraakaan henkiin. Piiritys kesti jonkin aikaa, kunnes kaupungin asukas Heraklammon näytti roomalaisille kaupungin heikon kohdan. Pian Tyana antautui, mutta Aurelianus päätti kuitenkin säästää kaupunkilaiset. Hän halusi esiintyä vapauttajana eikä valloittajana, jolloin muutkin kaupungit saattaisivat antautua. Hänen sotilaansa kuitenkin närkästyivät ja muistuttivat keisaria tämän aiemmasta julistuksesta. Aurelianus käski sotilaitaan tappamaan sitten kaikki koirat kaupungista.[31] Myöhemmin Aurelianus antoi myös teloittaa Heraklammonin perustellen päätöstään sillä, että tämä oli jo kerran pettänyt kansansa, eikä mikään estäisi häntä tekemästä tekoaan uudestaan.[32]

Erään toisen ja kuuluisamman tarinan mukaan tyanalainen filosofi Apollonios ilmestyi Aurelianukselle unessa ja sanoi hänelle:[31]

»Aurelianus, jos haluat hallita, pidättäydy viattomien verestä! Aurelianus, jos haluat valloittaa, ole armollinen!»

Apolloniosta ihaillut Aurelianus päätti tällöin säästää Tyanan.[31]

Tyanan valtauksen jälkeen Aurelianuksen armeija lepäsi kaupungissa hetken,[32] ennen kuin lähti marssimaan kohti kaakossa sijaitsevia Kilikian portteja, joiden kautta pääsi Anatolian tasangolta Taurusvuorten läpi Kilikian rannikolle ja Syyriaan. Hänen suunnitelmansa onnistui, ja Kilikian kaupungit antautuivat Aurelianukselle taisteluitta.[31]

Myös Probus oli onnistunut Egyptin valtaamisessa. Palmyralaisten varuskunta provinssissa ei ollut erityisen vahva, joten roomalaiset onnistuivat valtaamaan ja turvaamaan sen kesäkuun 272 loppuun mennessä.

Immaen taistelu ja Antiokian valtaus

muokkaa
Pääartikkelit: Immaen taistelu, Emesan taistelu

Kuningatar Zenobia ja hänen kenraalinsa Zabdas päättivät välttää taistelua Vähässä-Aasiassa. Sen sijaan he vetivät joukkonsa lähelle Antiokiaa, jonka he tiesivät olevan yksi Aurelianuksen päätavoitteista Syyriassa. Roomalainen ratsuväki onnistui kuitenkin voittamaan raskaasti panssaroidun palmyralaisen ratsuväen Antiokian lähellä Immaessa. Vaikka palmyralaisilla oli yhä enemmän ratsuväkeä kuin roomalaisilla, Immaen taistelu oli sodan ratkaiseva vaihe. Zenobian oli pakko luopua Antiokiasta. Hän kuitenkin pelkäsi, että antiokialaiset kääntyisivät pian häntä vastaan. Zabdas etsi tällöin Aurelianuksen ikäisen miehen ja puki hänet Rooman keisarin tapaan. Tätä miestä sitten esiteltiin Antiokian kaduilla, jolloin asukkaat luulivat, että palmyralaiset olivat saaneet vangituksi Aurelianuksen. Juoni toimi, ja pimeän tullen Zenobia ja Zabdas lähtivät saattueen kanssa salaa kaupungista.[33] Palmyralaisten armeija, joka oli asettunut kaupungin eteläpuolelle, sai käskyn lähteä etelään kohti Emesaa. Zenobia jätti lähelle Antiokiaa vain pienen varuskunnan.[34] Roomalaiset kuitenkin kukistivat sen nopeasti.[35]

Kun antiokialaiset huomasivat palmyralaisten lähdön, monet joutuivat paniikkiin pelätessään roomalaisten kostoa. Jotkut pakenivat kaupungista. Sillä aikaa Aurelianus valmisteli hyökkäystä kaupunkiin aamulla. Hän suunnitteli luultavasti lähettävänsä ratsuväkensä kaupungin ympäri ja hyökkäävänsä sitten palmyralaisten asemiin. Aamun tullen roomalaiset kuitenkin huomasivat palmyralaisten poistuneen, joten Aurelianus marssi saman tien Antiokiaan, missä hänet toivotettiin tervetulleeksi. Kuten Tyanassa, Aurelianus armahti täälläkin kaupungin ja sen kansalaiset ja salli paenneiden palata kaupunkiin.[36]

Antiokian valtauksen jälkeen sotaretkeen tuli lyhyt tauko, sillä Aurelianuksen täytyi hoitaa kaupungissa hallinnollisia tehtäviä. Hän päätti myös odottaa vahvistuksia Tyanasta ja Eufrat-joen laaksosta sekä palestiinalaisia apujoukkoja, joilla oli aseinaan nuijat. Kun armeija oli valmis, Aurelianus eteni kohti etelää ja Apameiaa. Suurempaa vastarintaa ei ollut, sillä jokainen kaupunki ja kylä toivotti roomalaiset tervetulleiksi. Lopulta Aurelianus pääsi Emesan liepeille, missä Zenobia ja Zabdas olivat ryhmittäneet joukkonsa tasangolle. Seuranneessa taistelussa palmyralaisten raskas ratsuväki oli vähällä onnistua murtamaan roomalaisten linjat, mutta Aurelianuksen lähetettyä jalkaväkensä vihollista vastaan palmyralaisten armeija romahti ja kääntyi pakoon.[37]

Zenobia pakeni kenraaleineen Emesaan, jossa he kutsuivat koolle neuvoston keskustelemaan tilanteesta. He päättivät lopulta paeta armeijansa rippeiden kanssa Palmyraan ja jättää omaisuutensa Emesaan. Emesan asukkaat eivät tehneet vastarintaa, vaan avasivat kaupunkinsa portit Aurelianukselle.[38]

Palmyran kukistuminen

muokkaa
 
Herbert Schmalz, Kuningatar Zenobia katsoo viimeisen kerran Palmyraan.
 
Kuningatar Zenobia Aurelianuksen edessä. Giovanni Battista Tiepolon maalaus 1700-luvun alkupuoliskolta.

Syyrian valtaamisen jälkeen roomalaiset suuntasivat kohti Palmyraa, jonne Zenobia ja hänen joukkonsa olivat linnoittautuneet. Oli keskikesä, ja helle oli varmasti tukahduttavaa marssiville joukoille, joita ahdistivat vielä Zenobialle yhä uskolliset paikalliset beduiiniheimot. Aurelianus tosin onnistui liittoutumaan joidenkin heimojen kanssa, jotka lupasivat toimittaa roomalaisille ruokaa ja vettä.[38]

Kun roomalaiset pääsivät Palmyran porteille ja alkoivat piirittää kaupunkia, Zenobia pysyi yhä luottavaisena. Hän uskoi ruoka- ja vesivarastojen riittävän pitkään, joten hän hylkäsi Aurelianuksen tarjoaman rauhansopimuksen.[38] Tämän jälkeen roomalaiset hyökkäsivät muureja vastaan. He käyttivät muun muassa ballistoja, skorpioneja, onagereja ja muurinmurtajia. Eräässä piirityksen vaiheessa Aurelianuksen sanottiin haavoittuneen nuolesta. Toisen tarinan mukaan eräs palmyralainen sotilas huusi solvauksia keisarille kaupungin muureilta, jolloin eräs roomalaisten apujoukkoihin kuulunut persialainen sotilas tarjoutui ampumaan hänet jousellaan. Aurelianus antoi luvan, ja sotilas onnistuikin ampumaan palmyralaisen alas muurilta.[39]

Piiritys jatkui, ja palmyralaisten taistelutahto heikkeni koko ajan. Vakava isku tuli, kun heidän armenialaiset liittolaisensa loikkasivat roomalaisten puolelle. Zenobia tajusi, että ei voinut voittaa taistelua nykyisillä joukoilla.[40] Ainoa vaihtoehto oli sassanidien Persia, mistä kuningatar toivoi saavansa apua. Eräänä yönä hän livahti kaupungista ja lähti ratsastamaan kamelilla itään kohti Persiaa. Aurelianus ehti kuitenkin saada asiasta vihiä ja lähetti ratsuväkiosaston Zenobian perään. Hänet saatiin kiinni Eufrat-joen varrella ja tuotiin Aurelianuksen luo. Kun palmyralaiset saivat tietää kuningattarensa jääneen vangiksi, he menettivät taistelutahtonsa ja antautuivat. Aurelianus osoitti samaa jalomielisyyttä kuin aiemminkin ja armahti kaupungin ja sen asukkaat.[41]

Zenobia ja hänen kenraalinsa sekä kuningattaren palveluksessa ollut kreikkalainen reettori ja filosofi Kassios Longinos kuitenkin vangittiin. Kuningattaren henki säästettiin, mutta Aurelianus teloitutti hänen kenraalinsa ja Longinoksen sekä Zenobian kannattajia. Aurelianus halusi säästää Zenobian, koska hän suunnitteli laittavansa kuningattaren esille triumfissaan Roomassa. Hänen kerrottiin nöyryyttäneen Zenobiaa laittamalla tämän ratsastamaan kamelilla Aurelianuksen voitonkulkueissa Syyrian ja Vähän-Aasian kaupungeissa.[42] Keisarin oli myös palkittava sotilaitaan, jotta nämä eivät närkästyisi, joten hän käski viedä suuren osan Palmyran rikkauksista Roomaan. Aurelianus käski myös purkaa osan kaupungin muureista ja takavarikoi kaikki aseet.[43] Kaupunkiin hän jätti luottomiehensä kenraali Marcellinuksen ja 600 jousimiehen suuruisen varuskunnan, joka oli Sandarionin komennossa.[44]

Ennen kuin Aurelianus lähti armeijansa kanssa takaisin länteen, hän luultavasti lähetti joitakin rangaistusretkikuntia persialaisia vastaan, mutta muuten sotatoimet olivat vähäisiä. Persialaiset solmivat pian rauhan Aurelianuksen kanssa.[45] Viimein Aurelianus pääsi palaamaan Roomaan, missä hän otti vastaan arvonimet Palmyrenicus Maximus (suom. suuri palmyralaisten voittaja), Arabicus Maximus (suom. suuri arabien voittaja), Persicus Maximus (suom. suuri persialaisten voittaja) ja Restitutor Orbis (suom. maailmanjärjestyksen palauttaja).[17][46]

Carpicus Maximus ja paluu Palmyraan

muokkaa

Pian Aurelianus sai kuitenkin tiedon, että karpien germaaniheimo oli tunkeutunut Daakiaan ja edennyt sitten etelään Moesiaan ja Traakiaan ryöstäen maaseutua ja aiheuttaen hävitystä. Vaikka vuosi oli jo lopuillaan, Aurelianus päätti lähteä ajamaan hyökkääjiä pois Rooman alueilta. Sotaretkestä ei tiedetä mitään muuta kuin, että se oli menestyksekäs. Vuoden loppuun mennessä Carpit oli kukistettu, ja Aurelianus otti arvonimen Carpicus Maximus (suom. suuri carpien voittaja).[46]

Aurelianus ei ehtinyt juhlia voittoaan, kun hänelle tuli Marcellinukselta viesti. Tämä kertoi, että palmyralaiset olivat alkaneet kapinoida Apsaeuksen johdolla. He olivat tappaneet Palmyrassa sijaitsevat roomalaiset sotilaat ja julistaneet viisivuotiaan Antiochuksen keisariksi. Tämän sanottiin olleen Zenobian poika.[47]

Aurelianus kokosi heti armeijansa ja marssitti sen nopeasti takaisin Palmyraan, jonne hän saapui keväällä 273. Palmyralaiset eivät olleet valmistautuneita eivätkä osanneet odottaa roomalaisten palaavan niin nopeasti, joten Aurelianus pystyi kukistamaan kapinalliset helposti. Hän antoi ryöstää kaupungin tyhjäksi, jolloin monet sen rakennukset kärsivät mittavia vahinkoja. Loputkin rikkaudet, joita ei ollut ryöstetty edellisenä vuonna, vietiin pois. Lisäksi muurit purettiin nyt kokonaan, jotta Palmyra ei enää koskaan nousisi Roomaa vastaan. Apsaeuksen ja muiden kapinallisten kohtalosta ei ole tietoa, mutta todennäköisesti heidät teloitettiin. Yllättäen nuori Antiochus kuitenkin säästettiin. Aurelianus piti luultavasti häntä liian nuorena ja vähäpätöisenä ja käski karkottaa hänet kaupungista.[48]

Firmuksen kapina

muokkaa

Heti Palmyran tuhon jälkeen puhkesi Aleksandriassa kuitenkin Firmuksen johtama kapina. Hän oli Seleukeiasta kotoisin oleva rikas kauppias ja Zenobian ystävä, joka yritti tukea palmyralaisia kapinallaan ja katkaista samalla viljan viennin Rooman. Firmuksen tavoitteet ovat epäselvät, mutta ilmeisesti hän ei julistautunut keisariksi. Aurelianus onnistui kukistamaan kapinan helposti ja teloitutti Firmuksen ja lukuisia muita kapinallisia. Tosin Firmuksen olemassaolosta ei ole päästy varmuuteen, joten hän saattaa olla täysin keksitty henkilö. Kaikki hänen nimeensä lyödyt kolikot ovat osoittautuneet väärennöksiksi.[3]

Gallian keisarikunta kukistuu

muokkaa
 
Aurelianuksen lyöttämä kolikko.

Aurelianus palasi vuonna 274 Roomaan, jossa hän otti vastaan toisen konsulinvirkansa kuluvalle vuodelle. Tämän jälkeen hän aloitti Rooman rahauudistuksen ja Sol Invictus -temppelin rakennuttamisen Roomaan. Myös Aurelianuksen triumfia alettiin valmistella. Se sai kuitenkin odottaa vielä, sillä keisari suuntasi nyt katseensa Galliaan, jonka keisari oli tuolloin Tetricus I. Tetricus hallitsi yhdessä poikansa Tetricus II:n kanssa Britanniaa, Galliaa ja Germaniaa.[49]

Aurelianuksen armeija ylitti Alpit alkukesällä 274 ja eteni Gratianopolisiin (Grenobleen) Gallia Narbonensiksen provinssiin, josta marssi jatkui Rhône- ja Saône-jokia myöten pohjoiseen. Lugdunumin valtauksen jälkeen Aurelianus eteni Marne-jokea pitkin pohjoiseen ja kohtasi Tetricuksen armeijan lähellä Catalaunumia (Châlonsia). Taistelu oli rajua, mutta lopulta Aurelianuksen ja hänen armeijansa kokemus ratkaisi taistelun heidän edukseen. Joidenkin lähteiden mukaan Tetricus olisi jättänyt omat joukkonsa ja loikannut Aurelianuksen puolelle, mutta nykyään tätä pidetään epäuskottavana. Todennäköisesti Tetricus taisteli loppuun asti, ennen kuin jäi vangiksi. Ilman komentajaansa Tetricuksen armeijan rivit romahtivat. Aurelianuksen joukot käyttivät vihollisen kaaosta hyväkseen ja hyökkäsivät, jolloin seurauksena oli verilöyly.[50]

Tetricus lähetettiin Roomaan odottamaan lopullista kohtaloaan. Aurelianus jäi vielä Galliaan valvomaan provinssien uudelleenorganisointia. Tärkeää oli myös Reinin rajan rauhoittaminen. Rajalle sijoitettujen linnoitusten varuskunnat vaihdettiin tuoreisiin sotilaihin ja puolustusta vahvennettiin. Tämä oli erityisen tärkeää Reinin yläjuoksulla, missä alemannit olivat toistuvana uhkana Rooman hallitsemille alueille. Aurelianus saattoi jopa käynnistää lyhyen sotaretken germaaneja vastaan. Hän myös linnoitti kaupunkeja hyökkäysten varalle. Syksyyn mennessä Aurelianus piti tilannetta niin vakaana, että hän pystyi palaamaan Roomaan viettämään kauan odotettua triumfia voitoistaan.[50]

Aurelianus otti samana vuonna vaimokseen Ulpia Severinan, joka oli Ulpius Crinituksen tytär. Tämän sanottiin olleen sukua keisari Trajanukselle, mutta kyseessä saattaa olla vain yritys yhdistää Aurelianus voittoisaan Trajanukseen.[51] Aurelianus sai Severinan kanssa yhden tyttären.[52] Syksyllä 274 Aurelianus antoi Severinalle arvonimen Augusta.[3]

Vuosi 275 ja kuolema

muokkaa

Aurelianus oli konsuli kolmannen kerran vuonna 275. Vuoden tapahtumista on hyvin vähän tietoa. Aurelianus luultavasti soti germaaneja vastaan Galliassa ja Raetiassa. Tämän jälkeen hän oli Balkanilla, missä hänet lopulta murhattiin. Syystä hänen oloonsa siellä ei ole varmuutta. Georgios Synkellos ja Johannes Zonaras kertovat Aurelianuksen taistelleen gootteja vastaan, mutta Historia Augustan mukaan keisari oli syksyllä matkalla sotimaan persialaisia vastaan. Jälkimmäinen on varmasti todennäköisin vaihtoehto, sillä Persian valtakunta oli tuolloin vaikeuksissa sisäisten kiistojen takia. Kuningas Sapor I oli kuollut vuonna 272, ja Bahram I:llä oli täysi työ pitää valtakunta pystyssä. Rooma taas oli vahvimmillaan moneen vuoteen. Tilanne oli otollinen Persian sotaretkelle.[53] Myös monet historioitsijat ovat samaa mieltä.[54]

Aurelianus ei kuitenkaan ehtinyt Persiaan asti. Sotamatkalla Mesopotamiaan virallisten tiedonantojen julkistamisesta huolehtiva virkamies nimeltään Eros jäi kiinni jostakin pikkurikoksesta. Kohtalostaan huolestuneena hän väärensi keisarin allekirjoittaman kirjeen, jossa määrättiin muutama keisarillinen henkivartija surmattavaksi. Kun Eros näytti kirjettä henkivartijoille, nämä kehittivät salaliiton Aurelianusta vastaan kenraali Mucaporin johdolla. Kun armeija pysähtyi lepäämään Caenophruriumiin Traakiassa, salaliittolaiset odottivat sopivaa hetkeä ja surmasivat keisarin tämän ollessa yksin.[55] Tämä tapahtui syys- tai lokakuussa 275. Ilmeisesti damnatio memoriae julistettiin Aurelianuksen kuoleman jälkeen, mutta hänet julistettiin kuitenkin pian jumalaksi, Divus Aurelianukseksi.[3][53]

Rooman taitavimpien ja suosituimpien kenraalien ja keisarien joukkoon kuuluneen Aurelianuksen murha oli suuri takaisku roomalaisille. Erityisesti armeija kunnioitti ja ihaili Aurelianusta suuresti. Kun hänen henkivartijansa huomasivat virheensä, he suutuksissaan tappoivat Eroksen. Tämän jälkeen Aurelianus haudattiin suurin juhlamenoin kuolinpaikalleen.[55] Hän oli näin ensimmäinen Rooman keisari, jota ei haudattu Roomaan.[56]

Aurelianuksen kuoleman jälkeen tilanne Roomassa oli sekava. Joidenkin lähteiden mukaan valtakunta oli ilman keisaria useita kuukausia, ennen kuin senaatti nimitti Marcus Claudius Tacituksen keisariksi. Numismaattiset lähteet antavat vihjeitä siitä, että Aurelianuksen vaimo Ulpia Severina olisi johtanut Roomaa yhdessä avustajiensa kanssa, ennen kuin luovutti vallan Tacitukselle.[3][57]

Uudistuksia

muokkaa

Aurelianus oli paitsi kenraali myös uudistaja. Hän yritti yhdistää hajanaista valtakuntaa määräämällä erilaisia uudistuksia.

Raha ja rahapajauudistukset

muokkaa

Aurelianuksen tullessa valtaan vuonna 270 valtakunta oli kriittisessä tilassa. Toistuva sotiminen oli kuluttanut raskaasti valtion kassaa, ja samalla myös tulot olivat vähentyneet. Yksi keisarien vastaus tähän oli alentaa kolikoiden arvoa. Septimius Severuksen aikana tavallisen roomalaisen hopeakolikon denaarin hopeapitoisuus oli laskenut 50 prosenttiin alkuperäisestä 98 prosentista. Keisari Gallienuksen aikana hopeakolikot sisälsivät tuskin nimeksikään hopeaa, vain noin 1,5 prosenttia. Rahan arvon heikentämisen huonoin puoli oli se, että ihmisten luottamus rahajärjestelmään laski ja seurauksena oli korkea inflaatio.[58]

Rahapajan työntekijöiden kapinan jälkeen vuonna 271 Aurelianus keskeytti Roomassa sijaitsevan rahapajan tuotannon ja siirsi toiminnan Mediolanumiin. Hän perusti kaksi uutta rahapajaa Balkanille. Hän myös nimitti Gaius Valerius Sabinuksen rahapajan johtoon (ages vice rationalis).[59] Aurelianus kohotti hopeakolikoiden arvoa ja muutti hiukan kolikoiden kirjaimien tyyliä. Nämä olivat vasta pieniä muutoksia, sillä Aurelianus keskittyi vielä torjumaan valtakunnan alueelle hyökkäävät germaaniheimot.[60]

Syksyllä 273 Aurelianus alkoi valmistella suurempaa rahauudistusta, joka tapahtui seuraavana vuonna. Tällä kertaa hopearahojen painoa ja arvoa lisättiin huomattavasti, noin 3,49–4,1 prosenttiin. Kultakolikoiden eli aureuksien painoa lisättiin myös noin 5 grammasta 6,6 grammaan, joka vastasi aureuksen arvoa Caracallan aikana. Lisäksi kolikoiden tekemisessä oltiin nyt entistä huolellisimpia. Aurelianus perusti kolme uutta rahapajaa Tripoliin, Ticinumiin, ja Lugdunumiin. Uusien rahapajojen lisäksi vanhojen tuotantoa lisättiin.[61]

Aurelianuksen rahauudistukset eivät kuitenkaan loppujen lopuksi olleet kovin tehokkaita. Vaikka uudet kolikot tyydyttivät sotilaita, niistä oli niiden korkean arvon takia vähemmän hyötyä tavallisille kauppiaille, ja esimerkiksi Rooman läntisissä provinsseissa suosittiin yhä vanhoja kolikoita, vaikka niitä ei enää lyötykään. Huono taloudellinen tilanne ei parantunut merkittävästi.[61]

Rakennusprojektit

muokkaa

Aurelianuksen muuri

muokkaa
Pääartikkeli: Aurelianuksen muuri
 
Aurelianuksen muuria Rooman eteläpuolella.

Germaanien vuonna 271 tekemän hyökkäyksen jälkeen oli selvää, etteivät roomalaiset voineet enää luottaa pelkästään armeijan apuun ulkoisten uhkien torjumisessa, kuten aikaisemmin. Rooman kaupunki oli jo vuosia sitten kasvanut vanhan tasavallan aikaisen kaupunginmuurin yli, eikä Aurelianuksella ollut ylimääräisiä sotilaita kaupungin turvaksi. Hän ei myöskään voinut jättää kaupunkia vartioimatta, joten hänen ainoa vaihtoehtonsa oli rakennuttaa suojamuuri Rooman turvaksi.[62]

Suunnitelmat muurin rakentamiseksi käynnistettiin heti germaanien hyökkäyksen jälkeen vuonna 271. Muurin suunnittelivat armeijan arkkitehdit, ja normaalisti sen rakentamiseen olisi käytetty sotilaita, mutta tällä kertaa Aurelianus turvautui Rooman muurariammattikuntien jäseniin. Nämä ammattikunnat saivat tällöin käyttää nimeä Aureliani. Kivestä ja tiilistä rakennetun muurin korkeus oli noin kuusi metriä, ja joissakin kohdissa saattoi olla nelikulmaiset vartiotornit 30 metrin välein. Muuri seurasi strategisesti edullista linjaa. Sen pystyttämisessä käytettiin hyväksi myös vanhoja rakennuksia, esimerkiksi akveduktien kaaria ja muita rakennuksia.[63] Muurin tieltä jouduttiin myös purkamaan useita rakennuksia. Rakentamisen on täytynyt kestää kauan, vaikka varmaa tietoa tästä ei ole. Todennäköisesti muuri oli vielä kesken Aurelianuksen kuollessa syys-lokakuussa 275. Ilmeisesti se saatiin valmiiksi keisari Probuksen aikana.[62]

Muita hankkeita

muokkaa

Muurin lisäksi Aurelianuksen sanottiin aloittaneen useita rakennushankkeita Roomassa ja muualla valtakunnassa. Hän rakennutti uudelleen Antoninuksen kylpylän Aventinuksella ja korjautti tulipalossa vahingoittuneen Caracallan kylpylät sekä rakennutti uuden kasarmin Rooman kaupunkikohorteille. Keisari rakennutti myös Campus Martius -kentälle Roomaan suuren temppelin Sol Invictus -jumalalle. Sitä ympäröiviin pylväskäytäviin oli sijoitettu veroina kerättyjä viiniruukkuja (vina fiscalia).[64][65]

Uusia kylpylöitä rakennettiin myös ainakin Grumentumiin, ja Caesenaan. Historia Augustan mukaan Aurelianus suunnitteli rakennuttavansa uuden forumin Ostiaan. Rakennustyöt ehdittiin aloittaa, mutta ne keskeytettiin Aurelianuksen kuoleman jälkeen. Hän myös korjautti valtakunnan tieverkostoa ja linnoitti useita kaupunkeja germaanien uhkaa vastaan.[65]

Sol Invictus

muokkaa
Pääartikkeli: Sol Invictus
 
Aurelianuksen lyöttämä kolikko Palmyrasta saadun voiton kunniaksi. Vasemmalla Aurelianuksen kuva ja teksti IMP AVRELIANVS AVG (Imperator Aurelianus Augustus. Oikealla Sol Invictus -jumala, kädessään oksa ja jousi, polkee kaatunutta vihollista alleen. Reunoilla kiertää teksti ORIENS AVG (Oriens Augustus).[66]

Palattuaan idän sotaretkeltä vuonna 273 Aurelianus tunsi samankaltaisuutta Sol Invictus -jumalan (suom. Voittamaton Aurinko) kanssa. Hän ajatteli suurten voittojensa olleen juuri tämän kultin ansiota. Aurelianus alkoi lyöttää kolikoita Sol Invictuksen kunniaksi ja rakennutti jumalalle temppelin Roomaan. Sol Invictuksesta oli määrä tulla keskeinen jumala ja valtakunnan ylin suojelija. Temppeli valmistui vuonna 274, ja se vihittiin käyttöön 25. joulukuuta. Aurelinus avasi jumalan kunniaksi agon Solis -kisat, jotka oli määrä pitää aina neljän vuoden välein. Ensimmäiset kisat pidettiin heti Aurelianuksen triumfin jälkeen vuonna 274, luultavasti 22. lokakuuta. Hän perusti myös erityisen pappiskollegion hoitamaan uuden kultin asioita ja kisojen järjestelyä. Aurelianus ei kuitenkaan hylännyt Rooman perinteisiä jumalia, vaan niitä palvottiin Sol Invictuksen rinnalla.[67]

Muita uudistuksia

muokkaa

Aurelianus uudisti myös ruoanjakelua sallimalla leivän jakamisen kaikille sitä tarvitseville. Hän suurensi annosten kokoa ja rakennutti lisää myllyjä Italiaan. Myös öljyn, lihan ja suolan tuotantoa lisättiin. Aurelianus salli viinitarhojen myydä tuotteitaan verovapaasti helpottaakseen viljelijöiden talousongelmia. Hän yritti myös kitkeä korruptiota senaattoreiden keskuudesta.[68]

Näiden muutosten lisäksi myös armeijaa uudistettiin. Aurelianus lisäsi ratsuväen määrää armeijassaan ja värväsi suuria määriä ulkomaalaisia sotilaita, pääasiassa germaaneja. Nämä yksiköt saivat nimittää omat komentajansa, eikä niitä sulautettu muuhun Rooman armeijaan. Näihin aikoihin perustettiin myös protectores-yksiköitä, joiden oli tarkoitus toimia keisarin erikoisjoukkoina.[69]

Arvonimet

muokkaa

Aurelianus otti hallintokautenaan useita eri arvonimiä, joista tiedetään pääasiassa piirtokirjoitusten ja kolikoiden ansiosta. Häntä kunnioitettiin muun muassa arvonimillä deus et dominus natus (suom. jumala ja syntyjään hallitsija), magnus et invictus (suom. suuri ja voittamaton), invictissimus, restitutor patriae (suom. isänmaan entistäjä), conservator Orbis (suom. maailman suojelija), restitutor gentis, restitutor saeculi (suom. aikamme järjestyksen palauttaja), restitutor exerciti (suom. armeijan entistäjä), restitutor Galliarum (suom. Gallian entistäjä) ja restitutor libertatis (suom. vapauden/itsenäisyyden palauttaja). Tunnetuimpia ovat restitutor Orbis (suom. maailmanjärjestyksen palauttaja), jonka hän otti Palmyrasta vuonna 273 saadun voiton jälkeen, sekä restitutor Orientis (suom. idän entistäjä). Aurelianus otti vastaan myös arvonimen pater patriae (suom. isänmaan isä).[70]

Sotavoitoista saaduista arvonimistä tärkeimmät ovat Germanicus Maximus (suom. suuri germaanien voittaja), Gothicus Maximus, Parthicus (tai Persicus) Maximus, ja Carpicus Maximus. Myös Arabicus Maximus ja Palmyrenicus Maximus ovat mahdollisia, mutta todennäköisesti nämä kaksi edustavat samaa asiaa. Yhdessä tai kahdessa piirtokirjoituksessa mainitaan myös arvonimi Dacicus Maximus, jonka Aurelianus luultavasti otti vuonna 272. Se ei todennäköisesti liity mitenkään vetäytymiseen Daakiasta, vaan luultavasti hän otti arvonimen Daakian ulkopuolella asuneista "vapaista daakialaisista" saatujen voittojen ansiosta. Historia Augusta listaa myös arvonimet Britannicus Maximus, Sarmaticus Maximus,[71] Armenicus Maximus ja Adiabenicus Maximus, mutta nämä ovat melko varmasti teoksen kirjoittajan omaa keksintöä.[72]

Perintö

muokkaa
 
Tacitus, Aurelianuksen seuraaja.

Aurelianus oli suosittu keisari erityisesti armeijan piirissä, mutta hän oli epäsuosittu senaatin jäsenten keskuudessa, koska hän oli yrittänyt kitkeä korruptiota. Tämä saattaa olla syynä hänen jumalaksi julistamisensa viivästymiseen. Aurelianuksen uudistukset vaikuttivat aina myöhäisantiikin ajalle saakka. Hänen rakennuttamansa Aurelianuksen muuri säilytti puolustusmerkityksensä vielä 1870-luvulle saakka.[73] 300-luvun lopulla kirjoitetussa teoksessa Epitome de Caesaribus hänen saavutuksiaan verrataan peräti Aleksanteri Suureen ja Julius Caesariin.[3] Francis Bacon asetti Aurelianuksen niiden hallitsijoiden joukkoon, jotka olivat rauhoittaneet valtakuntansa raja-alueita tai vapauttaneet maita orjuudesta. Muista Rooman keisareista vain Augustus ja Vespasianus saivat saman luonnehdinnan.[74]

Kristityt eivät ole pitäneet Aurelianuksesta. Hallintokautensa alkuaikoina hän ilmeisesti kuitenkin suhtautui suopeasti kristittyihin. Erään lähteen mukaan Aurelianus toimi jopa sovittelijana eräässä kristittyjen välisessä kiistassa. Myöhemmin hänen kuitenkin sanottiin valmistelleen kristittyjen vainoa, ennen kuin hänet murhattiin. Lactantius sijoitti hänet poleemiseen teokseensa De mortibus persecutorum (suom. Vainoojien kuolemasta).[75] Aurelianus on myös perinteisesti sijoitettu kymmenen eniten kristittyjä vainonneen keisarin joukkoon.

Antiikin lähteet

muokkaa

Päälähteet Aurelianuksen kaudesta kirjoitettiin yli sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen.[3] Aurelius Victor[76], jonka tekstit ovat pääosin kadonneet, ja Eutropius[77] kertovat kumpikin Aurelianuksesta. Bysanttilaisista historioitsijoista Zosimos ja Johannes Zonaras ovat kummatkin tärkeitä lähteitä.[78] Myös Johannes Malalaksen maailmanhistoria (Khronografia) on hyödyllinen. Lisää tietoa löytyy Johannes Antiokialaisen ja erään tuntemattoman Dio Cassiuksen maailmanhistorian jatkajan katkelmista. Myös Ammianus Marcellinus ja Nicomachus Flavianus kirjoittivat keisarista, mutta heidän tekstinsä ovat kadonneet. Toinen kadonnut teos on 300-luvulla kirjoitettu ja vuonna 1884 nykyisen nimensä saanut Kaisergeschichte (suom. keisarien historia). Kreikkalainen historioitsija Deksippos kirjoitti goottisodista kertovan teoksen (Scythica), joka kattoi vuodet 238–271. Hänen kirjoituksistaan ei kuitenkaan ole jäljellä kuin joitakin katkelmia. Eunapios jatkoi Deksippoksen historiateosta, mutta hänenkin kirjoituksensa ovat lähes kokonaan kadonneet.[79]

Eräs Aurelianuksesta kertova teos on Historia Augusta[80], jonka luotettavuus on kuitenkin kyseenalainen. 300–400-luvulla kirjoitettu teos sisältää runsaasti keksittyä tietoa ja sepitteellisiä henkilöitä, ja esimerkiksi kaikki, mitä siinä kerrotaan Aurelianuksen syntymästä vuoteen 268, on puhdasta fiktiota.[79]

Kristillisistä lähteistä mainittakoon muun muassa Eusebios Kesarealaisen kronikka (Khronikoi kanones), joka ei ole kuitenkaan säilynyt kuin Hieronymuksen latinankielisenä käännöksenä. Eusebioksen Kirkkohistoria (Historia Ecclesiastica)[81] auttaa myös hiukan Aurelianuksen kauden hahmottamisessa. Myös Lactantius kirjoitti teoksen De mortibus persecutorum[82], joka kertoo kristittyjä vainonneiden keisarien (Nero, Domitianus, Decius, Valerianus ja Aurelianus) kuolemista. Se sisältää kuitenkin liikaa poleemista tietoa ollakseen riittävän uskottava.[79]

Lisätietoa Aurelianuksesta ja tämän kaudesta on piirtokirjoituksissa, kolikoissa, papyruksissa ja arkeologisissa löydöissä.[83]

Lähteet

muokkaa
  • Alaric Watson: Aurelian and the Third Century. Routledge, 1999. ISBN 0-415-07248-4 (englanniksi)
  • John F. White: Restorer of the World: The Roman Emperor Aurelian. Spellmount Ltd, 2005. ISBN 1-86227-250-6 (englanniksi)
  • Richard Stoneman: Palmyra and Its Empire: Zenobia's Revolt against Rome. University of Michigan Press, 1992. ISBN 0-472-10387-3 (englanniksi)
  • Pat Southern: Roman Empire from Severus to Constantine. Routledge, 2001. ISBN 0415239435 (englanniksi)
  • Kivimäki, Arto & Tuomisto, Pekka: Rooman keisarit. Hämeenlinna: Karisto, 2005. ISBN 951-23-4546-3
  • Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: Antiikin käsikirja. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Dacia Ripensis oli tosin Aurelianuksen itse myöhemmin perustama provinssi.
  2. ↑ Historia Augusta: Divus Aurelianus 4.2, 5.5
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l Christian Körner: Aurelian 20.7.2001. De Imperatoribus Romanis: Roman Emperors. Viitattu 17.1.2009. (englanniksi)
  4. ↑ a b Watson s. 1
  5. ↑ Historia Augusta: Divus Aurelianus 6.4
  6. ↑ Historia Augustassa kerrotut tarinat Aurelianuksesta hänen syntymästään vuoteen 268 saakka eivät liene todenperäisiä.
  7. ↑ Watson s. 39
  8. ↑ Watson s. 40
  9. ↑ a b Watson s. 41
  10. ↑ Watson s. 42
  11. ↑ Watson s. 43
  12. ↑ Watson s. 43–44
  13. ↑ Watson s. 44–45
  14. ↑ Watson s. 47–49
  15. ↑ Watson s. 48
  16. ↑ a b c Watson s. 49–50
  17. ↑ a b c d Jona Lendering: Aurelian Livius.Org. Arkistoitu 21.9.2012. Viitattu 21.1.2009. (englanniksi)
  18. ↑ a b Watson s. 50
  19. ↑ a b Watson s. 51
  20. ↑ a b Watson s. 51–52
  21. ↑ Watson s. 52
  22. ↑ Watson s. 52–53
  23. ↑ White s. 81–82, 118
  24. ↑ a b Watson s. 54–55
  25. ↑ Southern s. 120
  26. ↑ Watson s. 54
  27. ↑ Antiikin käsikirja s. 397
  28. ↑ Watson s. 55–56
  29. ↑ a b Watson s. 70
  30. ↑ Stoneman s. 165, 221; White s. 99; Watson s. xv
  31. ↑ a b c d Watson s. 71–72
  32. ↑ a b Stoneman s. 167
  33. ↑ Stoneman s. 170
  34. ↑ Watson s. 72–74
  35. ↑ Stoneman s. 170–171; Watson s. 75
  36. ↑ Watson s. 74
  37. ↑ Watson s. 74–75
  38. ↑ a b c Watson s. 76
  39. ↑ Stoneman s. 173–174
  40. ↑ Stoneman s. 176
  41. ↑ Watson s. 77–78
  42. ↑ Stoneman s. 176–178
  43. ↑ Watson s. 78
  44. ↑ Stoneman s. 177
  45. ↑ Watson s. 78-79
  46. ↑ a b Watson s. 80
  47. ↑ Watson s. 80–81
  48. ↑ Watson s. 81–82
  49. ↑ Watson s. 83
  50. ↑ a b Watson s. 93–95
  51. ↑ Watson s. 113
  52. ↑ Jona Lendering: Ulpia Severina Livius.Org. Arkistoitu 29.8.2008. Viitattu 25.1.2009. (englanniksi)
  53. ↑ a b Southern s. 125
  54. ↑ Watson s. 101–103
  55. ↑ a b Watson s. 104–106
  56. ↑ Southern s. 126
  57. ↑ Rooman keisarit s. 275–276; Watson s. 106
  58. ↑ Watson s. 125–126
  59. ↑ White s. 84
  60. ↑ Watson s. 128
  61. ↑ a b Watson s. 128–136, 140–142
  62. ↑ a b Watson s. 143–145
  63. ↑ Antiikin käsikirja s. 73
  64. ↑ Antiikin käsikirja s. 534
  65. ↑ a b Watson s. 152–154
  66. ↑ Watson s. 120–121
  67. ↑ Watson s. 188–197
  68. ↑ Watson s. 137–140
  69. ↑ Watson s. 169–170
  70. ↑ Watson s. 173–174; White s. 140
  71. ↑ Suddakista (nykyinen Sadagh Itä-Turkissa) löydetystä pahoin vaurioituneessa muistokivessä on pystytty erottamaan Aurelianuksen nimi ja kirjaimet: ARMA (sARMAticus max), mikä saattaa viitata siihen, että Aurelianuksella todella oli tämä arvonimi. Tämä ei ole kuitenkaan varmaa. Ks. White s. 140
  72. ↑ Watson s. 175; White s. 139–141
  73. ↑ Antiikin käsikirja s. 74
  74. ↑ White s. 139
  75. ↑ Maijastina Kahlos: Lactantius, De mortibus persecutorum maijastinakahlos.net. 2008. Arkistoitu 3.12.2008. Viitattu 31.1.2009.
  76. ↑ Aurelius Victor: Epitome de Caesaribus (englanniksi)
  77. ↑ Eutropius: Abridgment of Roman history. (englanniksi)
  78. ↑ Zosimos: Aurelia Nova (englanniksi)
    Johannes Zonaras: Claudius to Diocletian 268–284 (englanniksi)
  79. ↑ a b c Watson s. 209–214
  80. ↑ Historia Augusta: Divus Aurelianus, 1–15, 16–37.4, 37.5–50 (englanniksi)
  81. ↑ Eusebios Kesarealainen: Kirkkohistoria (englanniksi)
  82. ↑ Lactantius: De mortibus persecutorum. Luvut 4–6 (Arkistoitu – Internet Archive).
  83. ↑ Watson s. 213–214

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita. (Antikens historier, 1959.) 3. täydennetty painos (1. painos 1963) Suomentanut Maija Westerlund. Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-0-18515-9

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aurelianus&oldid=22695557”