Wikipedia

Sija

nominin taivutusmuoto, jonka avulla ilmaistaan nominin suhdetta lauseen muihin jäseniin
(Ohjattu sivulta Sijamuoto)

Morfologinen sija eli sijamuoto (kaasus, lat. casus) on nominin taivutusmuoto. Sen avulla ilmaistaan nominin tai nominilausekkeen merkitys- ja lauseopillisia suhteita lauseen muihin jäseniin.[1]

Barry Blaken määritelmän mukaan, jota myös WALS-tietokannan sijajärjestelmiä käsittelevässä luvussa on noudatettu, sijalla merkitään nominimääritteen suhdetta pääsanaansa (esimerkiksi genetiivi merkitsee omistajaa, adverbiaalisilla sijoilla kuten paikallissijoilla merkitään toiminnan paikkaa, kohdetta tms.). Tämän määritelmän ulkopuolelle jäisivät esimerkiksi vokatiivi (puhuteltua merkitsevä sija, joka eurooppalaisessa kielioppiperinteessä on antiikin ajoista saakka luettu sijamuotoihin) tai semmoiset kieliopillisen suhteen merkitsimet, jotka liitetään lausekkeen pääsanaan eikä määritteeseen, esimerkiksi possessiivisuffiksit.[2]

Jotkin kielitieteen suuntaukset, muun muassa sijakielioppi, nimittävät sijoiksi myös todellisten lauseiden pohjana olevan merkitysrakenteen kategorioita (semanttisia rooleja) eli syväsijoja. Niitä oletetaan olevan pieni, rajallinen määrä ja ne voivat todellisissa ilmauksissa toteutua eri tavoin. Esimerkiksi syväsija väline ilmaistaan suomen kielessä usein morfologisella adessiivisijalla (Avasin oven avaimella), mutta joskus myös nominatiivilla (Avain avasi oven).[3]

Syntymekanismi

muokkaa

Sijamuotokategoriat ja niiden tunnukset voivat olla ikivanhoja. Esimerkiksi indoeurooppalaisissa ja uralilaisissa kielissä on sijapäätteitä, jotka voidaan palauttaa jopa varhaisimpiin pääteltävissä oleviin kantakielivaiheisiin. Näistä sijapäätteistä ei siis varmuudella tiedetä, palautuvatko ne itsenäisiin sanoihin.

Monissa kielissä on myös sijoja, jotka ovat osoitettavissa kieliopillistumisen tuloksiksi. Sijojen muodostuminen on tällöin osa laajempaa kiertokulkua, jossa sanan ja sijapäätteen muodostama kokonaisuus leksikaalistuu postpositioksi ja muuttuu lopulta aidoksi sijapäätteeksi. Kierros voi alkaa uudelleen, kun uusista sijamuodoista muodostuu jälleen leksikaalistuneita adverbeja. Havainnollinen esimerkki sijojen syntymekanismista on itämerensuomalaisten kielten kanssa-postpositiosta muodostunut komitatiivi. Postpositio kanssa ja sen itämerensuomalaiset vastineet palautuvat kansa-sanaan tai sen joihinkin taivutusmuotoihin.[4] Viron kielessä kieliopillistumiskehitys on edelleen jatkunut ja postpositiosta on muodostunut sijapääte -ga, esimerkiksi kalaga ’kalan kanssa’. Vastaavasti vatjassa komitatiivin sijapääte on -kaa, esimerkiksi kalaakaa, ja liivissä -ks, esimerkiksi kalaks. Karjalassa ja vepsässä komitatiivi on syntynyt vastaavalla tavalla, mutta sijapäätteen pohjana on ollut kera-postpositio (tai sen vastine),[5] josta on muodostunut genetiivin kanssa sijapääte -nke, esimerkiksi kalanke. Suomen puhekielessä on yleistynyt viime aikoina uusi komitatiivia vastaava postpositioilmaus, esimerkiksi kalan kaa (tai kalankaa) ’kalan kanssa’, mutta sen mahdollinen kehittyminen aidoksi osaksi suomen kielen sijajärjestelmää vaatii hyvin pitkän ajan – jopa satoja vuosia, kuten muissakin itämerensuomalaisissa kielissä.[6]

Sijan määrittely ja sijojen määrä maailman kielissä

muokkaa

Suuressa osassa maailman kieliä (WALS-tietokannan 261 kielen otoksesta 100:ssa) ei ole sijamuotoja lainkaan, vaan vastaavia kieliopillisia ja merkityssuhteita ilmaistaan sanajärjestyksellä ja itsenäisillä kieliopillisilla sanoilla tai myös verbin taivutuksella. Suuria, kymmenen tai useamman sijan järjestelmiä on WALS-tietokannan otoksesta alle kymmenesosassa (24 kieltä). WALS-otoksen kielistä laajin sijajärjestelmä on unkarissa, WALS:n toimittajien käyttämän unkarin kieliopin mukaan 21 sijaa.[2]

Joissakin Kaukasian kielissä on väitetty olevan useita kymmeniä tai jopa satoja sijoja, mutta laskelmat saattavat perustua siihen, että erilaisten sija- tai muiden taivutuspäätteiden useat mahdolliset yhdistelmät tai variantit on laskettu kukin omaksi sijakseen.[7][8] Sijojen määrän laskemista voi hankaloittaa, jos historiallisesti eri alkuperää olevat sijat ovat nykykielessä muuttuneet samannäköisiksi (esimerkiksi suomen n-päätteinen genetiivi ja ”genetiiviakkusatiivi”),[9] jos sijapäätteitä on mahdollista liittää peräkkäin (jolloin niiden yhdistelmän voisi tulkita uudeksi, kompleksiseksi sijapäätteeksi), tai jos sijan kieliopillistuminen on vasta meneillään eikä ole selvää, tulisiko sen tunnus laskea affiksiksi vai adpositioksi.[2]

Tyypillistä esimerkiksi useiden uralilaisten kielten sijajärjestelmille on, että niihin kuuluu rajatapauksia: suffikseja, joita voidaan pitää joko sijapäätteinä tai adverbinjohtimina. Olennainen kriteeri on produktiivisuus eli voidaanko kyseinen suffiksi liittää kaikkiin mahdollisiin nomineihin vaiko vain tiettyihin tai tietyntyyppisiin sanoihin. Jos muototyyppiin kuuluu vain muutamia harvoja tai pelkästään tietyntyyppisiä sanoja (esimerkiksi suomen sti-suffiksi liittyy lähes pelkästään adjektiiveihin, ei yleensä substantiiveihin), sitä ei yleensä pidetä sijamuotona vaan adverbijohdostyyppinä. Samoin sijamuodolta usein edellytetään, että sijataivutetulla nominilla voi olla omia attribuutteja tai se voi toimia relatiivilauseen korrelaattina: tätä kriteeriä noudattaa esimerkiksi suomen adessiivi (nopealla autolla; autolla, joka on juuri pesty) mutta ei asemaltaan kiistanalainen prolatiivi (kielenvastaisia olisivat *nopeitse postitse tai *postitse, joka hukkasi kirjeeni). Esimerkiksi unkarin kielen sijojen lukumäärä vaihtelee eri kieliopeissa 17:n ja 27:n välillä sen mukaan, miten sijan kriteerit määritellään.[10][11][12][13] Myös suomen kieleen on kieliopinharrastaja Panu Mäkinen kuvannut joukon ilmeisesti osaksi unkarin kielioppien mallin mukaan nimeämiään ”adverbisijoja”, jotka suomen kieliopeissa normaalisti esitetään adverbijohdostyyppeinä: superessiivi, delatiivi, sublatiivi, latiivi, temporaali, kausatiivi, multiplikatiivi, distributiivi, temporaalinen distributiivi, situatiivi, oppositiivi, separatiivi ja lokatiivi.[14]

Jussi Ylikoski on ottanut käyttöön termin kääpiösija kuvaamaan tiettyjä suomen ja viron adverbityyppejä, joilla on sijamaisia piirteitä. Niiden sijamainen käyttö on harvinaista mutta kuitenkin todennettavissa (Suomen maakunnittain, lämpimin kesäöisin), ja niiden suhde varsinaiseen sijajärjestelmään on epäselvä ja jatkumonomainen.[15][16]

Luokittelu

muokkaa

Sijat voidaan jakaa merkityksensä ja käyttötarkoituksensa mukaan ryhmiin. Usein erotetaan toisistaan kieliopilliset (syntaktiset) sijat ja adverbiaaliset (semanttiset) sijat. Kieliopilliset sijat ilmaisevat lauseen päärooleja, kuten subjektia tai tekijää (akkusatiivikielissä nominatiivi, ergatiivikielissä ergatiivi) ja objektia tai toiminnan kohdetta (akkusatiivikielissä akkusatiivi, ergatiivikielissä absolutiivi). Samoin lauseen keskeisiä rooleja ja verbin argumentteja (välttämättömiä määritteitä) voivat ilmaista genetiivi ja datiivi, itämerensuomalaisissa kielissä myös partitiivi. Semanttisilla (adverbiaalisilla) sijoilla on selkeämmin kuvattava merkitys (ne voivat ilmaista esimerkiksi aikaa, paikkaa tai välinettä), ja lauseessa niiden tehtävänä on yleensä koodata adverbiaaleja. Tärkeä adverbiaalisten sijojen alaryhmä ovat paikallissijat.[17][18]

Kieliopillisten ja adverbiaalisten sijojen rajanveto ei sekään ole jyrkkä. Adverbiaalisista sijoista voi kehittyä kieliopillisia (näin on käynyt itämerensuomalaisten kielten partitiiville), tai niillä voi olla sekä adverbiaalisia (esimerkiksi paikan ilmaiseminen) että lauseen ydinrooleihin liittyviä tehtäviä: esimerkiksi obinugrilaisissa kielissä passiivilauseiden agentti on lokatiivissa.[10]

Sijat uralilaisissa kielissä

muokkaa

Uralilaiseen kantakieleen voidaan rekonstruoida 6–8 sijamuotoa: päätteetön nominatiivi, *n-päätteinen genetiivi, *m-päätteinen akkusatiivi, kolmen paikallissijan sarja (*nA-lokatiivi, *tA-ablatiivi [separatiivi], *ŋ-latiivi) sekä mahdollisesti myös *-ksi-translatiivi ja *-ktAk-abessiivi.[19] Tämä järjestelmä on joissakin uralilaisissa kielissä (etenkin itämerensuomalaiset kielet, permiläiset kielet ja unkari) laajentunut huomattavasti, toisissa taas supistunut: pohjoishantissa on vain kolme sijaa.[10]

Suomi

muokkaa
Sijamuodot suomen kielessä
Sija Pääte
(yksikkö) 		Esimerkki
Kieliopilliset sijat
Nominatiivi – Talo on helppo sana.
Genetiivi -n En pidä tämän talon väristä.
Akkusatiivi -t Maalaan sinut / hänet / teidät. Kenet maalasit?

Auta maalaamaan hänet!

(Akkusatiivi) (– tai -n) (Maalaan talon. Auta maalaamaan talo!)
Partitiivi -(t)a/-(t)ä Maalaan taloa.
Sisäpaikallissijat
Inessiivi -ssa/-ssä Asun talossa.
Elatiivi -sta/-stä Hän muuttaa pois talosta.
Illatiivi -an, -en, ym. Muutamme uuteen taloon.
Ulkopaikallissijat
Adessiivi -lla/-llä Nähdään talolla!
Ablatiivi -lta/-ltä Kävelin talolta toiselle.
Allatiivi -lle Koska saavut talolle?
Muut adverbiaaliset sijat
Essiivi -na/-nä Käytätkö tätä hökkeliä talona?
Translatiivi -ksi Muutan sen taloksi.
Komitatiivi -ne- Hän vaikuttaa varakkaalta monine taloineen.
Abessiivi -tta/-ttä On vaikeaa elää talotta.
Instruktiivi -n He levittivät sanomaansa rakentaminsa taloin.

Suomen kieliopeissa erotetaan yleensä 15 sijaa: nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi, inessiivi, illatiivi, elatiivi, adessiivi, allatiivi, ablatiivi, abessiivi, instruktiivi ja komitatiivi.[20] Kolmen viimeksi mainitun käyttöön liittyy rajoituksia, joten niitä voidaan nimittää vajaakäyttöisiksi sijoiksi.[21] Murteissa esiintyy lisäksi eksessiivi.[22]

Akkusatiiviksi on kieliopeissa perinteisesti kuvattu nominatiivin tai genetiivin kaltaiset totaaliobjektin muodot. Vuonna 2004 ilmestyneessä Isossa suomen kieliopissa siirryttiin periaatteeseen, jonka mukaan termi ”akkusatiivi” varataan ainoastaan persoonapronominien t-päätteisille muodoille.[9]

Sijamuotojen ja adverbijohdannaisten rajalla on useita rajatapauksia: muototyyppejä, joiden käyttö on hyvin vähäistä tai joita muodostetaan vain tietyistä tai tietynlaisista nomineista. Näihin kuuluvat perinteisesti sijamuotoihin luettu instruktiivi mutta myös esimerkiksi useammin adverbijohdostyyppinä tai ”kääpiösijana” pidetty prolatiivi.[15]

Suomen sijojen nimet

muokkaa

Vanhimmissa suomen kieliopeissa suomen kieleen kuvattiin samat sijat kuin latinan kielessä (nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, ablatiivi, vokatiivi), ja niistä käytettiin tietenkin samoja nimityksiä kuin latinan kieliopeissa. Bartholdus Vhaël kieliopissaan (1733) tunnisti suomen kielestä jopa 14 sijaa ja nimesi ne, joille latinan kieliopista ei löytynyt vastinetta, itse kehittämillään termeillä. Nykyään käytössä olevista latinalaisperäisistä termeistä suuri osa (esimerkiksi paikallissijojen nimitykset) tuli tunnetuksi Gustaf Renvallin kieliopin (1840) ansiosta; Renvall puolestaan oli saanut tämän terminologian tanskalaiselta kielentutkijalta Rasmus Raskilta.[23]

1800-luvun kuluessa sijamuodoille ehdotettiin useita erilaisia suomenkielisiä nimiä. Esimerkiksi partitiivista käytettiin eri kieliopeissa nimityksiä kohdinta, osanto, yleinen erosija ja eronto, illatiivista nimityksiä yhdyntä, menentö ja sisäinen tulosija, instruktiivista nimityksiä jaksinta, avunto ja keinosija.[24] Lopulta käyttöön vakiintuivat nämä suomenkieliset nimet[25]:

  • nominatiivi – nimentö
  • akkusatiivi – kohdanto
  • genetiivi – omanto
  • essiivi – olento
  • partitiivi – osanto
  • translatiivi – tulento
  • inessiivi – sisäolento
  • elatiivi – sisäeronto
  • illatiivi – sisätulento
  • adessiivi – ulko-olento
  • ablatiivi – ulkoeronto
  • allatiivi – ulkotulento
  • abessiivi – vajanto
  • instruktiivi – keinonto
  • komitatiivi – seuranto

Näitä nimityksiä käytettiin kouluopetuksessa 1960-luvulle asti, ja oppikirjoissa ne esiintyivät vielä 1970-luvun alussa.[26]

Muut itämerensuomalaiset kielet

muokkaa

Kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä tunnetaan samat kieliopilliset sijat (nominatiivi, genetiivi, partitiivi; kuvaustavasta riippuen myös akkusatiivi) sekä translatiivi ja abessiivi, yleensä myös essiivi. Liivissä, toisin kuin kaikissa muissa lähisukukielissä, on saajaa, vastaanottajaa, kokijaa tai omistajaa ilmaiseva -n-päätteinen datiivisija.[27]

Paikallissijojen järjestelmä on kaikkialla itämerensuomessa suunnilleen sama, vain muutamin eroin. Liivin kielessä ulkopaikallissijat eivät ole aktiivisessa käytössä vaan esiintyvät vain muutamissa kiteytyneissä adverbeissa sekä joidenkin paikannimien yhteydessä.[10] Varsinaiskarjalassa adessiivi ja allatiivi ovat sulautuneet yhdeksi -lla/-llä-päätteiseksi sijaksi,[28] livvinkarjalassa ja vepsässä taas olo- ja erosijojen (inessiivi ja elatiivi, adessiivi ja ablatiivi) yhteenlankeamisen välttämiseksi erosijoihin on voinut liittyä alkuperäinen postpositio päi (‘päin’), esim. školas ’koulussa’ – školaspäi ’koulusta’.[29][30] Suomen prolatiivin ja instruktiivin vastineita tavataan myös laajalti, joskin useimmiten vain sijajärjestelmän ja adverbinjohdon rajatapauksina (esim. viron üksi ’yksin’, suuri silmi ’suurin silmin’[31]).

Viron sijajärjestelmään kuuluu ni-päätteinen terminatiivi (esim. õhtuni ’iltaan asti’).[32] Joissakin kielissä taas tavataan saa-aineksisesta postpositiosta syntynyttä terminatiivia, esim. vepsän homenchessaa ’aamuun saakka’, laghessai ’kattoon saakka’.[33]

Postpositioista on syntynyt joihinkin itämerensuomalaisiin kieliin uusia sijapäätteitä, kuten ”kanssa”- tai ”kera”-tyyppisistä postpositioista syntyneet komitatiivit, joita tavataan karjalan kielen murteissa ja vepsässä (vel'l'enke ’veljen kanssa’, akanked ’vaimon kanssa’)[34], virossa (vennaga ’veljen kanssa’), vatjassa ja liivissä sekä mahdollisesti suomen murteissa.[6] Vepsän kieleen on suomen luo-postpositioita vastaavasta postpositiosarjasta syntynyt uusi paikallissijasarja, joka ilmaisee jonkin lähellä tai luona olemista, sieltä lähtemistä tai sinne tulemista: propinkvatiivi (minulost ~ minunno ’minun luokseni’), approksimatiivi (iknalon ’ikkunan luona’, Miškanno ’Miškan luona’) ja egressiivi (tserkvannopäi ’kirkon luota’).[35]

Saamelaiskielet

muokkaa

Saamelaiskielten sijajärjestelmä on selvästi niukempi kuin itämerensuomalaisten, olennaisena erona se, että saamelaiskielistä puuttuvat ulkoiset paikallissijat. Kantasaameen voidaan rekonstruoida kymmenen sijaa: kieliopilliset sijat nominatiivi, genetiivi ja akkusatiivi, yksi kolmen paikallissijan sarja sekä komitatiivi, abessiivi, essiivi ja partitiivi. Näistä partitiivi esiintyy enää vain tietyissä harvoissa käyttöyhteyksissä itäisimmissä saamelaiskielissä. Pohjoissaamen abessiivinpääte on nykykielessä itsenäistynyt postpositioksi haga ’ilman’. Paikallissijoista suomen inessiivin ja elatiivin vastineet ovat pohjoissaamessa ja sen itäpuolisissa saamelaiskielissä sulautuneet yhdeksi sijaksi, jota kieliopeissa nimitetään lokatiiviksi.[36]

Mordvalaiskielet

muokkaa

Ersän kielessä on useimpien kielioppien mukaan kaksitoista sijaa, mokšassa yksi enemmän eli ersän kanssa yhteisten sijojen lisäksi suhteellisen nuori, postpositiosta inksa ’takia, varten’ kehittynyt kausatiivi. Mordvalaiskielten yhteiseen sijajärjestelmään kuuluu neljä kieliopillista sijaa (nominatiivi, genetiivi, datiivi ja partitiivi), viisi paikallissijaa (inessiivi, elatiivi, illatiivi, latiivi ja prolatiivi) sekä kolme muuta adverbiaalista sijaa: translatiivi, kokoa tai määrää ilmaiseva komparatiivisija sekä abessiivi.[37]

Marin kielet

muokkaa

Niittymarin kielessä on yhdeksän sijaa: nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi ja datiivi, suomen sisäpaikallissijoja vastaavat inessiivi ja illatiivi (mutta ei elatiivia), merkitykseltään osittain suomen translatiivia vastaava latiivi, tekemisen tapaa ilmaiseva modaali sekä komitatiivi. Vuorimarin sijajärjestelmään kuuluu näiden lisäksi vielä karitiivi.[38]

Permiläiset kielet

muokkaa

Permiläisissä kielissä (komi ja udmurtti) ja niiden eri murteissa on 12–18 sijaa, kriteereistä riippuen enemmänkin. Nominatiivin ja akkusatiivin lisäksi permiläisissä kielissä on ainakin yksi kolmen paikallissijan sarja (inessiivi, elatiivi, illatiivi; murteittain on lisäksi postpositioista syntyneitä paikallissijasarjoja) sekä rakenteeltaan suomen ulkoisia paikallissijoja muistuttava, l-aineksen sisältävä omistussijojen sarja (genetiivi, datiivi, ablatiivi). Lisäksi permiläisten kielten sijajärjestelmään kuuluu useita muita paikallissijoja (sekä komissa että udmurtissa esimerkiksi prolatiivi, terminatiivi, approksimatiivi ja egressiivi) sekä muita adverbiaalisia sijoja (karitiivi, instrumentaali, komissa myös esim. toiminnan tarkoitusta ilmaiseva prosekutiivi).[39]

Ugrilaiset kielet

muokkaa

Ugrilaisten kielten ryhmään kuuluvat sekä kielikunnan suppein (pohjoishantissa on vain kolme sijaa) että mahdollisesti laajin sijajärjestelmä (unkarissa on kriteereistä riippuen jopa yli 20 sijaa). Yhteistä kaikille on alkuperäisten kieliopillisten sijojen kato: genetiivi puuttuu kaikista ugrilaisista kielistä, alkuperäisen *-m-akkusatiivin jatkaja tavataan vain joistakin mansin murteista ja unkarissa *-m on korvautunut *-t-suffiksilla.[40]

Obinugrilaisissa kielissä (hanti ja mansi) sijajärjestelmään kuuluu yleensä yksi kolmen paikallissijan sarja (pohjoishantissa vain olo- ja tulosija) sekä joitakin muita adverbiaalisia sijoja: usein abessiivi, mahdollisesti myös komitatiivi, translatiivi, instruktiivi tai instrumentaali. Laajin järjestelmä, kymmenen sijaa, on itähantissa.[40]

Unkarin sijajärjestelmään kuuluu nominatiivin, akkusatiivin ja datiivin lisäksi kolme kolmen paikallissijan sarjaa sekä suuri joukko muita adverbiaalisia sijoja, joista useiden asema sijana on kiistanalainen.[12][11]

Samojedikielet

muokkaa

Kantasamojediin voidaan rekonstruoida kolme kieliopillista sijaa (nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi) ja neljä paikallissijaa: latiivi, lokatiivi ja ablatiivi sekä prolatiivi. Adverbiaalisten sijojen päätteet vaikuttavat koostuvan kahdesta alkuperäisestä suffiksista, mutta lisäksi kantasamojediin voidaan palauttaa yksinkertaisempien paikallissijapäätteiden sarja, jota käytetään postpositioissa ja adverbeissa. Samantapaisia 6–8 sijan järjestelmiä on yhä useimmissa samojedikielissä, vain selkupissa järjestelmä on hieman laajentunut: pohjoisselkupissa on 13 sijaa.[41][42]

Sijat indoeurooppalaisissa kielissä

muokkaa

Indoeurooppalaiseen kantakieleen voidaan rekonstruoida ainakin kahdeksan sijaa: subjektin ja predikatiivin sijana toimiva nominatiivi, objektin sija akkusatiivi, omistajaa ilmaiseva genetiivi, saajaa, hyötyjää tai omistajaa ilmaiseva datiivi, puhuteltavaa ilmaiseva vokatiivi, lähtöpaikkaa ilmaiseva ablatiivi, välinettä tai keinoa ilmaiseva instrumentaali ja sijaintia ilmaiseva lokatiivi. Mahdollisesti järjestelmään on kuulunut myös kohdetta ilmaiseva suuntasija (direktiivi tai allatiivi).[43] Tämä järjestelmä on useissa nykyisissä indoeurooppalaisissa kielissä yksinkertaistunut, ja Euroopan indoeurooppalaisista kielistä monet ovat menettäneet alkuperäisen sijanmerkinnän kokonaan. Kuitenkin esimerkiksi balttilaisissa ja useissa slaavilaisissa kielissä, armeniassa tai joissakin indoiranilaisissa kielissä on sijoja yhä viisi tai enemmän.[2]

Germaaniset kielet

muokkaa

Kantagermaanissa oli sijoja enää kuusi: nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi (johon yhdistyivät myös indoeurooppalaisen kantakielen ablatiivin ja lokatiivin tehtävät), vokatiivi ja instrumentaali. Näistä vokatiivi sulautui jo varhain nominatiiviin, instrumentaali sittemmin datiiviin.[44]

Saksa

muokkaa

Saksassa on neljä sijaa: nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi ja datiivi. Useilla sijoilla ja taivutustyypeillä sijamuoto näkyy selkeämmin artikkelin muodosta (esim. nominatiivi das Haus ’talo’, datiivi dem Haus) kuin sanasta itsestään, ja monet muodot ovat tietyillä taivutustyypeillä samannäköisiä (esimerkiksi nominatiivi ja akkusatiivi ovat samannäköiset neutri- ja feminiinisukuisilla sanoilla sekä monikkomuodoilla ylipäätään).[45] Saksalaisessa kielenhuoltokeskustelussa genetiivin väitetään usein olevan väistymässä datiivin tai prepositiorakenteiden tieltä (esimerkiksi ilmaustyyppi der Antrag ihres Bruders ’hänen veljensä hakemus’ korvautuisi tyypillä der Antrag von ihrem Bruder), mutta itse asiassa genetiivin ja sitä korvaavien rakenteiden välillä on työnjako, jossa genetiivi edelleenkin säilyttää asemansa.[46]

Skandinaaviset kielet

muokkaa

Samat neljä sijaa kuin saksassa (nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi ja datiivi) oli myös kantaskandinaavissa.[47] Islannissa ne ovat yhä jäljellä,[48] mutta ruotsin, tanskan ja norjan kielissä datiivi ja akkusatiivi ovat enimmäkseen sulautuneet nominatiiviin (joitakin murteellisia muotoja lukuun ottamatta), ja jäljellä on vain nominatiivi sekä genetiivin tilalle yleistynyt s-päätteinen muoto. Tätä s-päätteistä muotoakaan ei aina pidetä varsinaisena sijamuotona (taivutusmuotona), koska s ei liity sanoihin tai lausekkeen pääsanaan vaan kokonaisen lausekkeen perään (esim. tanskan kongen af Danmarks bolsjer ’Tanskan kuninkaan pastillit’). Lisäksi persoonapronomineilla on vielä erilliset akkusatiivi- tai (entistä akkusatiivia ja datiivia edustavat) obliikvimuodot.[49][50] Ruotsissa sijajärjestelmän yksinkertaistuminen tapahtui viimeistään myöhemmän muinaisruotsin kaudella (1300-luvun lopulta 1500-luvulle).[47]

Englanti

muokkaa

Englannissa oli vielä muinaisenglannin kaudella (n. 450–1150) viisi sijamuotoa: nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi ja instrumentaali.[51] Nykyään sijamuodoista on jäljellä vain joitakin persoonapronominien akkusatiivi-, datiivi- tai genetiivimuotojen jatkajia. Genetiiviä edustava s ei nykykielen kannalta enää välttämättä ole sijapääte vaan paremminkin liite (kliitti), koska se ei liity sanaan vaan lausekkeen loppuun (the Queen of England’s castles ’Englannin kuningattaren linnat’).[52]

Romaaniset kielet

muokkaa

Latinan kielessä on kuusi sijamuotoa: nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, ablatiivi ja vokatiivi. Arkipuhekielenä käytetyn kansanlatinan kehittyessä nykyisiksi romaanisiksi kieliksi sijat katosivat jo varsin varhaisessa vaiheessa. Välivaiheena saattoi olla kahden sijamuodon järjestelmä kuten muinaisranskassa, jossa nominatiivin jatkaja, lauseen subjektin sija erottui kaikkia muita sijamuotoja edustavasta obliikvisijasta. Nykyisissä romaanisissa kielissä sijataivutusta ei enää ole, tai siitä on jäljellä vain jäänteitä. Vain romanian kielessä on kolmen sijamuodon järjestelmä: nominatiivi-akkusatiivi erottuu yhä genetiivi-datiivista, ja lisäksi kielessä on osaksi myöhempää perua olevia vokatiivimuotoja.[53]

Slaavilaiset kielet

muokkaa

Kantaslaavissa oli seitsemän sijamuotoa: nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi, lokatiivi, instrumentaali ja vokatiivi. Näistä useimmat ovat säilyneet erityisesti itäslaavilaisissa (venäjä, ukraina, valkovenäjä) kielissä ja osassa länsislaavilaisia kieliä. Eteläslaavilaisissa kielissä sijasysteemi on hieman supistunut (esimerkiksi kroaatissa datiivi ja lokatiivi ovat sulautuneet yhteen), bulgaria ja makedonia ovat menettäneet sijataivutuksen lähes kokonaan.[54]

Venäjä

muokkaa

Venäjässä on kuusi sijamuotoa: nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, instrumentaali ja prepositionaali. Venäjän kielessä sijamuodoissa taipuvat niin substantiivit, adjektiivit, pronominit kuin partisiipitkin.

Lähteet

muokkaa
  1. ↑ Kielitiede:sija – Tieteen termipankki tieteentermipankki.fi. Viitattu 7.5.2025.
  2. ↑ a b c d Oliver A. Iggesen. 2013. Number of Cases. In: Dryer, Matthew S. & Haspelmath, Martin (eds.), WALS Online (v2020.4) [Data set]. Zenodo. https://doi.org/10.5281/zenodo.13950591 (http://wals.info/chapter/49, viitattu 7.5.2025.)
  3. ↑ Hakulinen, Auli & Karlsson, Fred: Nykysuomen lauseoppia, s. 37–39. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1979. ISBN 951-717-844-1 Teoksen verkkoversio.
  4. ↑ kanssa - Suomen etymologinen sanakirja kanssa - Suomen etymologinen sanakirja. Viitattu 7.5.2025.
  5. ↑ kera - Suomen etymologinen sanakirja kera - Suomen etymologinen sanakirja. Viitattu 7.5.2025.
  6. ↑ a b Jussi Ylikoski: Kieliopillistutaan sitä vielä meilläkin! Kaksi vuosisataa viron ja suomen komitatiivien vertailua. Tonavan Laakso: Eine Festschrift für Johanna Laakso, 1.1.2022. Artikkelin verkkoversio.
  7. ↑ Zui: Which language has the most grammatical cases? The Language Closet. 15.7.2023. Viitattu 7.5.2025. (englanniksi)
  8. ↑ Comrie, Bernard & Polinsky, Maria: ”The great Daghestanian case hoax”, Case, typology and grammar, s. 95–114. John Benjamins Publishing Company, 1998. Teoksen verkkoversio.
  9. ↑ a b VISK - § 1226 Nimitykset partitiivi, genetiivi ja akkusatiivi scripta.kotus.fi. Viitattu 12.5.2025.
  10. ↑ a b c d Seppo Kittilä, Johanna Laakso, Jussi Ylikoski: ”Case”, The Oxford Guide to the Uralic Languages, s. 879–893. Oxford University Press, 24.3.2022. ISBN 978-0-19-876766-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 7.5.2025.
  11. ↑ a b Jaakko Anhava: Criteria for Case Forms in Finnish and Hungarian Grammars. Studia Orientalia Electronica, 2010, 108. vsk, s. 239–244. ISSN 2323-5209 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  12. ↑ a b Kiefer, Ferenc: The cases of Hungarian nouns. Acta Linguistica Academiae Scientiarum Hungaricae, 1987, 37. vsk, s. 93–101. Artikkelin verkkoversio.
  13. ↑ VISK - § 1265 Alas, tänne, meritse, helposti scripta.kotus.fi. Viitattu 12.5.2025.
  14. ↑ Suomen kielioppi - Adverbisijat web.archive.org. 25.11.2005. Viitattu 10.5.2025.
  15. ↑ a b Jussi Ylikoski: Kielemme kääpiösijoista: prolatiivi, temporaali ja distributiivi. Virittäjä, 18.12.2020, 124. vsk, nro 4. doi:10.23982/vir.76971 ISSN 2242-8828 Artikkelin verkkoversio. (suomeksi)
  16. ↑ Jussi Ylikoski: Eesti maakonniti ja Suomen maakunnittain: viron ja suomen kääpiösijat rinnakkain. Sananjalka, 30.10.2020, 62. vsk, nro 62, s. 76–101. doi:10.30673/sja.90751 ISSN 2489-6470 Artikkelin verkkoversio. (suomeksi)
  17. ↑ VISK - § 1221 Sijat ja niiden ryhmittely scripta.kotus.fi. Viitattu 12.5.2025.
  18. ↑ Grammatical Case: A Deceptively Simple Concept - Serious Science serious-science.org. 5.12.2018. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  19. ↑ Luobbal Sámmol Sámmol Ánte: ”Proto-Uralic”, The Oxford Guide to the Uralic Languages, s. 3–27. Oxford University PressOxford, 24.3.2022. ISBN 978-0-19-876766-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 14.5.2025. (englanniksi)
  20. ↑ VISK - § 81 Sijat ja sijapäätteet scripta.kotus.fi. Viitattu 15.5.2025.
  21. ↑ VISK - § 1261 Abessiivin, instruktiivin ja komitatiivin rajoituksia scripta.kotus.fi. Viitattu 15.5.2025.
  22. ↑ Kielitiede:eksessiivi – Tieteen termipankki tieteentermipankki.fi. Viitattu 15.5.2025.
  23. ↑ Riku Erkkilä: Mistä uralistiikan sijatermit tulevat? Suomen ja muiden uralilaisten kielten sijatermistön kehityksestä. Virittäjä, 21.12.2023, 127. vsk, nro 4. doi:10.23982/vir.126048 ISSN 2242-8828 Artikkelin verkkoversio. (suomeksi)
  24. ↑ Kalevi Wiik: Suomen sijojen nimistä. Virittäjä, 4.1.1988, 92. vsk, nro 4, s. 453–453. ISSN 2242-8828 Artikkelin verkkoversio. (suomeksi)
  25. ↑ Ikola, Nykysuomen käsikirja s. 25–36. Weilin + Göös 1986 ISBN 951-35-3858-3
  26. ↑ Riitta Hyvärinen, Petri Lauerma, Kuka keksi sisäolennon? Kielikello 2/2009
  27. ↑ 3.2. Gramatik / Grammar – Livonian sisu.ut.ee. Viitattu 17.5.2025.
  28. ↑ Jeskanen, Matti & Jahn, Eila: Karjalan kielen grammari kaikella rahvahalla: 2. Muoto-oppi, s. 55. Karjalan kielet ry. / Itä-Suomen yliopisto, 2024. Teoksen verkkoversio.
  29. ↑ Riho Grünthal: Vepsän kielioppi, s. 60–62, 77–78, 85–86. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura, 2015. ISBN 978-952-5667-73-8 Teoksen verkkoversio Viitattu 15.5.2025.
  30. ↑ Pyöli, Raija: Livvinkarjalan kielioppi, s. 30–32, 42–45. Karjalan sivistysseura, 2021. ISBN 978-952-7193-47-1
  31. ↑ Viisiütlev ehk instruktiiv - EKI teatmik teatmik.eki.ee. 12.6.2024. Viitattu 15.5.2025. (viroksi)
  32. ↑ Mati Erelt, T. Erelt, Kristiina Ross: Eesti keele käsiraamat, s. 221. Tallinn: Eesti Keele Instituut, 2020. ISBN 978-9949-684-33-5
  33. ↑ Grünthal 2015, s. 89–90
  34. ↑ Grünthal 2015, s. 90–92.
  35. ↑ Grünthal 2015 s. 86–88
  36. ↑ Koponen, Eino: Saami: General introduction. Teoksessa: Marianne Bakró-Nagy, Johanna Laakso & Elena Skribnik (toim.), The Oxford Guide to the Uralic Languages, s. 103–112. Oxford University Press, 2022. https://doi.org/10.1093/oso/9780198767664.003.0007
  37. ↑ Arja Hamari, Rigina Ajanki: ”Mordvin (Erzya and Moksha)”, The Oxford Guide to the Uralic languages, s. 392–431. Oxford University Press, 24.3.2022. ISBN 978-0-19-876766-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 17.5.2025.
  38. ↑ Sirkka Saarinen: ”Mari”, The Oxford Guide to the Uralic Languages, s. 432–470. Oxford University Press, 24.3.2022. ISBN 978-0-19-876766-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 18.5.2025.
  39. ↑ Bartens, Raija: Permiläisten kielten rakenne ja kehitys, s. 77–79. Suomalais-Ugrilainen Seura, 2000. ISBN 952-5150-55-0 Teoksen verkkoversio.
  40. ↑ a b Elena Skribnik, Johanna Laakso: ”Ugric: General introduction”, The Oxford Guide to the Uralic Languages, s. 523–536. Oxford University Press, 24.3.2022. ISBN 978-0-19-876766-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 22.5.2025.
  41. ↑ Olga Kazakevič: ”Selkup”, The Oxford Guide to the Uralic Languages, s. 777–816. Oxford University Press, 24.3.2022. ISBN 978-0-19-876766-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 22.5.2025.
  42. ↑ Beáta Wagner-Nagy, Sándor Szeverényi: ”Samoyedic: General introduction”, The Oxford Guide to the Uralic Languages, s. 659–673. Oxford University Press, 24.3.2022. ISBN 978-0-19-876766-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 22.5.2025.
  43. ↑ Benjamin W. Fortson IV: Indo-European Language and Culture: an introduction, s. 102. Blackwell, 2004. Teoksen verkkoversio.
  44. ↑ R.D. Fulk: A Comparative Grammar of the Early Germanic Languages, s. 143. Amsterdam: John Benjamins Publishing Company, 5.10.2018. ISBN 978-90-272-6312-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 19.5.2025. (englanniksi)
  45. ↑ Duden | Einfach erklärt: Was ist ein Kasus? Die vier Fälle im Deutschen www.duden.de. Viitattu 20.5.2025. (saksaksi)
  46. ↑ Stirbt der Genitiv? | Stifterverband www.stifterverband.org. Viitattu 20.5.2025.
  47. ↑ a b Wessén, Elias: Svensk språkhistoria 1. Ljudlära och ordböjningslära, s. 85–93, 120. Almqvist & Wiksell, 1948.
  48. ↑ Introduction to case | Icelandic Grammar Reference icelandicgrammar.com. Viitattu 19.5.2025. (englanniksi)
  49. ↑ Rolf Theil: kasus – grammatikk. Store norske leksikon, 19.3.2025. Artikkelin verkkoversio. (norjaksi)
  50. ↑ Kasus og sætningskløvning - Dansk Sprognævn dsn.dk. Viitattu 19.5.2025. (tanskaksi)
  51. ↑ Mugglestone, Lynda: The Oxford history of English, s. 43. Oxford New York: Oxford University Press, 2010. ISBN 978-0-19-153037-1
  52. ↑ Dieter Kastovsky: ”Chapter 5: Morphology”, The History of English. Volume 1, Historical Outlines from Sound to Text, s. 77–101. De Gruyter, 25.9.2017. ISBN 978-3-11-052528-1 Teoksen verkkoversio Viitattu 20.5.2025.
  53. ↑ Adina Dragomirescu, Alexandru Nicolae: ”Case”, The Oxford Guide to the Romance Languages, s. 911–923. Oxford University Press, 30.6.2016. doi:10.1093/acprof:oso/9780199677108.003.0056 ISBN 978-0-19-967710-8 Teoksen verkkoversio Viitattu 21.5.2025.
  54. ↑ Slavic languages - Grammar, Morphology, Syntax | Britannica www.britannica.com. 19.4.2025. Viitattu 22.5.2025. (englanniksi)
Sijamuodot
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sija&oldid=23310123”