Argentiinan jalkapallomaajoukkue

Miesten kansainvälinen jalkapallojoukkue edustaa Argentiinaa

Argentiinan jalkapallomaajoukkue (esp. Selección de fútbol de Argentina) edustaa Argentiinaa kansainvälisissä jalkapallo-otteluissa. Maajoukkuetta hallinnoi Argentiinan jalkapalloliitto.

Argentiina
AFA.png
Lempinimi La Albiceleste (suom. Valko-taivaansiniset)
Liitto Argentiinan jalkapalloliitto (Asociación del Fútbol Argentino)
Maanosaliitto Conmebol
Valmentaja Argentiina Lionel Scaloni
Kapteeni Lionel Messi
Eniten otteluita Lionel Messi (172)
Eniten maaleja Lionel Messi (98)
FIFAn maakoodi ARG
FIFA-ranking 3 (23.6.2022) [1]
}}
Kotipeliasu
}}
Vieraspeliasu
Ensimmäinen ottelu

Uruguay  0–6  Argentiina
(Montevideo, Uruguay; 20. heinäkuuta 1902)

Suurin voitto

Argentiina  12–0  Ecuador
(Montevideo, Uruguay; 22. tammikuuta 1942)

Suurin tappio

Tšekkoslovakia  6–1  Argentiina
(Helsingborg, Ruotsi; 15. kesäkuuta 1958)
Uruguay  5–0  Argentiina
(Guayaquil, Ecuador; 16. joulukuuta 1959)
Argentiina  0–5  Kolumbia
(Buenos Aires, Argentiina; 5. syyskuuta 1993)
Bolivia  6–1  Argentiina
(La Paz, Bolivia; 1. huhtikuuta 2009)

Espanja  6–1  Argentiina
(Madrid, Espanja; 27. maaliskuuta 2018)

MM-kilpailut
Esiintymiset 18 (ensimmäiset 1930)
Paras MM-sijoitus 1. (1978, 1986, 2022)
Copa América
Esiintymiset 43 (ensimmäiset 1916)
Paras sijoitus 1. (1921, 1925, 1927, 1929, 1937, 1941, 1945, 1946, 1947, 1955, 1957, 1959, 1991, 1993, 2021)

Argentiina on yksi menestyneimmistä jalkapallomaajoukkueista, sillä se on saavuttanut kolme maailmanmestaruutta (1978, 1986 ja 2022) sekä kolme MM-hopeaa (1930, 1990 ja 2014). Argentiina on menestynyt hyvin myös Etelä-Amerikan-mestaruuskilpailuissa ja voittanut sen 15 kertaa, mikä on eniten yhdessä Uruguayn kanssa. Lisäksi maa on voittanut kesäolympialaisten jalkapalloturnauksen vuosina 2004 ja 2008 sekä saavuttanut hopeaa vuosina 1928 ja 1996. Se on myös voittanut Maanosaliittojen cupin ja Kirin Cupin, molemmat vuonna 1992.

Argentiina oli mukana heti ensimmäisissä MM-kilpailuissa vuonna 1930, jossa se hävisi loppuottelussa isäntämaa Uruguaylle maalein 4–2. Seuraavina vuosikymmeninä Argentiina usein joko boikotoi MM-kisoja tai ei lähettänyt niihin parhaita pelaajiaan, koska maajoukkueeseen ei hyväksytty ammattilaispelaajia ennen vuotta 1962. Sen sijaan joukkue menestyi Etelä-Amerikan-mestaruuskilpailuissa. Ensimmäisen maailmanmestaruutensa Argentiina saavutti kotikisoissaan vuonna 1978, kun se voitti loppuottelussa Alankomaat jatkoajan jälkeen 3–1. Meksikon MM-kilpailuissa 1986 se voitti toisen maailmanmestaruutensa voittamalla finaalissa Saksan liittotasavallan 3–2. Saksalle se hävisi vuoden 1990 ja 2014 MM-finaalit. Kolmannen ja viimeisimmän maailmanmestaruutensa Argentiina saavutti Qatarissa 2022, jossa se voitti loppuottelussa Ranskan rangaistuspotkukilpailun jälkeen.

Joukkue tunnetaan pelipaitansa mukaisesti myös lempinimellä La Albiceleste (suom. Valko-taivaansiniset). Sinivalkoraitainen pelipaita otettiin käyttöön vuonna 1908, jolloin se korvasi valkoisen paidan.

HistoriaMuokkaa

Ensimmäiset vuosikymmenet (1902–1930)Muokkaa

Argentiinan maajoukkueen ensimmäinen virallinen ottelu oli 20. heinäkuuta 1902 Montevideossa pelattu vierasottelu Uruguayta vastaan. Argentiina voitti pelin maalein 6–0.[2] Argentiina isännöi ensimmäisiä Etelä-Amerikan-mestaruuskilpailuja vuonna 1916. Se saavutti turnauksen mestaruuden ensimmäisen kerran vuonna 1921, ja voitti sen 1920-luvulla kaikkiaan neljästi.[3]

Argentiinan ja Uruguayn välille kasvoi pian kilpailuasetelma. Maat hallitsivat tuolloin eteläamerikkalaista jalkapalloilua, ja ne kohtasivat toisensa useissa loppuotteluissa. Niistä ensimmäinen oli Etelä-Amerikan-mestaruuskilpailujen 1916 finaali, jota seurasivat keskinäiset loppuottelut vuoden 1928 olympialaisissa ja vuonna 1930 järjestetyissä ensimmäisissä maailmanmestaruuskilpailuissa. Ensimmäisissä olympialaisissaan 1928 Argentiina esiintyi vahvasti ja ylsi loppuotteluun voitettuaan kaikki ottelunsa yhteismaalierolla 23–5. Loppuottelu Uruguayta vastaan päättyi 1–1, minkä vuoksi kolme päivää myöhemmin pelattiin uusintaottelu, jonka Uruguay voitti 2–1.[3]

Argentiina oli yksi 13 joukkueesta, joka osallistui Uruguayssa vuonna 1930 järjestettyihin historian ensimmäisiin jalkapallon MM-kilpailuihin. Joukkue voitti lohkonsa ennen Chileä, Ranskaa ja Meksikoa ja välierässä Yhdysvallat 6–1. Loppuottelussa vastaan asettui jälleen Uruguay.[3] Argentiinan pääkaupungista Buenos Airesista oltiin aikeissa lähettää kymmenen laivalastillista kannattajia Río de la Plata -joen toiselle puolelle, mutta sumun vuoksi osa aluksista pääsi perille vasta pelin päättymisen jälkeen.[4] Argentiina johti ottelua 2–1 Carlos Peucellen ja Guillermo Stábilen maaleilla,[3] mutta Uruguay eteni lopulta 4–2-voittoon ja maailmanmestaruuteen.[4] Stábile voitti kisojen maalintekijätilaston kahdeksalla maalillaan.[3]

Kakkosmiehistöä ja boikotointia (1934−1954)Muokkaa

 
Argentiinan joukkue ennen vuoden 1934 MM-kilpailujen Ruotsi-ottelua.

Vuosien 1934–1962 välillä Argentiina esiintyi etenkin MM-kilpailuissa aiempaa heikommin tuloksin, eikä se aina ottanut osaa kisoihin lainkaan. Osasyynä oli se, ettei Argentiinan maajoukkueesseen hyväksytty ammattilaispelaajia ennen vuotta 1962.[3] Esimerkiksi vuoden 1934 MM-kilpailuissa Italiassa Argentiina oli mukana kakkosmiehistöllä. Turnaus pelattiin alusta alkaen pudotuspelisysteemillä ja Ruotsi pudotti Argentiinan heti avauskierroksella maalein 3–2, vaikka Argentiina johti ottelua kahteen otteeseen. Mestaruuteen ylsi Italia, jonka joukkueessa pelasi neljä argentiinalaissyntyistä pelaajaa.[5]

Argentiina tavoitteli järjestettäväkseen vuoden 1938 MM-kilpailuja. Kisat myönnettiin kuitenkin kiistanalaisesti jälleen Euroopalle, tällä kertaa Ranskalle, vaikka kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA oli periaatteessa päättänyt vuorotella kisaisännyyttä Euroopan ja Etelä-Amerikan välillä.[6] Yhdessä seitsemän muun hakijakandidaatin kanssa Argentiina päätti protestoida valintaa jättäytymällä kisoista pois. Ratkaisu aiheutti mellakoita Buenos Airesissa, koska kansa olisi halunnut taitavan joukkueen esittelevän peliään eurooppalaisille.[7]

Argentiina voitti 1940-luvulla neljä kuudesta jaossa olleesta Etelä-Amerikan-mestaruudesta. Brasilian vuonna 1949 järjestämiin kilpailuihin Argentiina ei kuitenkaan lähettänyt joukkuetta lainkaan, mikä aiheutti erimielisyyksiä maiden välille.[3] Ensimmäiset MM-kilpailut 12 vuoteen järjestettiin niin ikään Brasiliassa 1950. Maiden keskinäinen riitely johti Argentiinan vetäytymiseen turnauksen karsinnoista.[8] Boikotti jatkui Sveitsin MM-kisoissa 1954.[9]

MM-kisapaikan vakiinnuttaminen (1958−1974)Muokkaa

Ruotsin MM-kilpailuissa 1958 Argentiina teki viimein paluun MM-kentille.[10] Argentiina oli voittanut edellisvuonna Etelä-Amerikan mestaruuden, mutta joukkue heikkeni suurimpien tähtien, kuten Omar Sivorin, Antonio Valentín Angelillon ja Humberto Maschion lähdettyä Italiaan.[3] Menestys jäikin vaatimattomaksi, sillä voitto Pohjois-Irlannista ja tappiot Länsi-Saksalle ja Tšekkoslovakialle jättivät joukkueen A-lohkon viimeiseksi ja ulos jatkopeleistä.[10]

Epäonnistuneiden Ruotsin kisojen jälkeen Argentiinan päävalmentajaksi tuli Victorio Spinetto, jonka ajamaa pelityyliä kritisoitiin antijalkapalloksi. Myös pelaajisto uudistui lähes täysin. Vuonna 1959 Argentiina voitti jälleen Etelä-Amerikan mestaruuden, nyt pisteen erolla Brasiliaan. Spinettoa seurasi Juan Carlos Lorenzo, joka edeltäjänsä tavoin suosi puolustusvoittoista ja pragmaattista pelitapaa. Argentiinalainen pelityyli muuttuikin 1960-luvulla kovemmaksi, kyynisemmäksi ja puolustavammaksi niin maajoukkueessa kuin maan kansallisessa sarjassakin.[3]

 
Argentiinan joukkue Taça das Nações -turnauksessa Brasiliassa 1964.

Chilen MM-kilpailuissa 1962 Argentiina ei nytkään yltänyt alkulohkostaan jatkoon. Joukkue sijoittui kolmella pisteellä lohkonsa kolmanneksi, kun vain kaksi parasta pääsi jatkopeleihin. Kakkossijan saavutti paremman maalieron turvin Englanti. Otteluissaan Argentiina voitti Bulgarian 1–0, hävisi Englannille 3–1 ja pelasi viimeisessä pelissään tasan Unkarin kanssa 0–0.[11]

Argentiinan valmistautumista Englannin MM-kilpailuihin 1966 häiritsi kuukausi ennen kisoja tapahtunut sotilasvallankaappaus. Lorenzosta oli tullut joukkueen päävalmentaja niin ikään vain viikkoja ennen turnausta, eivätkä pelaajat tulleet toimeen hänen pelijärjestelmänsä kanssa. Pelaajat myös yllättyivät, kun kisaotteluissa ei käytettykään samaa palloa kuin harjoituksissa.[3] Joukkueen 2–1-voitto Espanjasta, 0–0-tasapeli Länsi-Saksaa vastaan ja voitto Sveitsistä maalein 2–0 toivat Argentiinalle B-lohkon toisen sijan viidellä pisteellä ja paikan puolivälieriin isäntämaa Englantia vastaan.[11] Tuleva maailmanmestari Englanti voitti Geoff Hurstin maalilla 1–0. Ottelu muistetaan myös epäurheilijamaisuuksistaan ja rumista otteistaan. Erotuomari poisti Argentiinan puolustajan Antonio Rattínin kentältä, minkä jälkeen Rattín kiersi kentän laitaa yhdessä valmentajan kanssa huudellen herjoja erotuomarille ja yleisölle. Ottelun jälkeisessä lehdistötilaisuudessa Englannin valmentaja Alf Ramsey kutsui argentiinalaisia eläimiksi.[12] Argentiina sai tuhannen frangin maksimisakon ja uhkauksen tulla suljetuksi seuraavista MM-kisoista.[13] Ottelu aiheutti kytevän vihamielisyyden Euroopan ja Etelä-Amerikan jalkapalloilun välille.[12]

Lorenzo erosi päävalmentajan paikalta pian vuoden 1966 MM-kisojen jälkeen, ja häntä seurasi useita lyhytaikaisia valmentajia. Tulokset olivat heikkoja, ja ensimmäistä kertaa Argentiina karsiutui kokonaan MM-kilpailuista Meksikossa 1970.[3] Se on samalla viimeisin kerta, jolloin se ei ole esiintynyt maailmanmestaruuskilpailuissa.

Vuoden 1973 Euroopan-kiertueellaan Argentiina esiintyi vahvasti ja muun muassa voitti Münchenissä Länsi-Saksan. Valmentaja Omar Sívori kuitenkin erotettiin ja hänet korvasi Vladislao Cap. Länsi-Saksan MM-kilpailuissa 1974 Argentiinan joukkueessa pelasi useita lahjakkaita pelaajia, kuten espanjalaisen Atlético Madrid -seuran Rubén Ayala. Hänen rinnallaan kisoissa pelasi Carlos Babington, joka korvasi loukkaantuneen Miguel Brindisin.[14] D-lohkon avausottelussa tuleva pronssijoukkue Puola onnistui voittamaan Argentiinan niukasti 3–2, mutta Italiaa vastaan joukkue ylsi 1–1-tasapeliin. Lohkon kakkossijan ja jatkopaikan varmisti viimeisen kierroksen 4–1-voitto Haitista. Jatkolohkossa tappiot Alankomaille 4–0 ja Brasilialle 2–1 ja tasapeli Itä-Saksaa vastaan 1–1 jättivät joukkueen kuitenkin lohkon viimeiseksi ja päättivät Argentiinan kilpailut.[15]

Menotti päävalmentajana (1974−1983)Muokkaa

Joukkueen valmentajaksi nimettiin kisojen jälkeen César Luis Menotti, joka tuli tunnetuksi myös boheemista olemuksestaan sekä avoimesta ketjutupakoinnistaan. Menotti kävi läpi yli sata pelaajaa eri puolilta Argentiinaa löytääkseen joukkueeseensa juuri sopivat pelaajat. Tarkoituksena oli palauttaa Argentiinan maajoukkueen peliin perinteinen eteläamerikkalainen tyyli, jossa hyökkäysvoittoisuus ja taito olisivat etusijalla. Menottin tyylin iskoistamisen teki vaikeaksi se, että maan seurajoukkueissa harjoitettiin kovaotteista, puolustusvoittoista ja vastahyökkäyksiin perustuvaa peliä. Menottia arvosteltiin niin lehdistön, yleisön kuin seurajohtajienkin suunnasta ja uskottiin, ettei hän löytäisi pelaajia toteuttamaan ajatuksiaan kentälle.[16] Ensi töikseen Menotti muutti valmistautumisrutiineja. Maajoukkue nostettiin etusijalle, ja valmistautumisaikaa kisoihin pidennettiin.[3] Menotti myös vaati maajoukkuepelaajien siirtojen kieltämistä ulkomaille, mihin lopulta suostuttiin. Argentiinan sotilashallitus myös määräsi hänelle täyden työrauhan tulevia MM-kotikilpailuja silmällä pitäen.[16]

Etelä-Amerikan-mestaruuskilpailuja ei ollut järjestetty vuoden 1967 jälkeen, mutta vuonna 1975 turnaus palasi Copa América -nimisenä. Turnaus ei ollut Argentiinalle menestys, sillä se hävisi kolmen joukkueen alkulohkossaan kahdesti Brasilialle eikä päässyt jatkoon. Joukkue voitti kotonaan Venezuelan 11–0, mikä on Argentiinan yksi suurinumeroisimmista voitoista.[3]

 
Kapteeni Daniel Passarella vuoden 1978 MM-finaalin jälkeen.

Argentiina sai lopulta kauan tavoittelemansa MM-kilpailut vuodelle 1978, jotka sille oli myönnetty vuonna 1966. Maan sisäinen tilanne eteni kuitenkin levottomaan suuntaan.[17] Argentiinassa tapahtui ennen turnausta lukuisia vallankaappauksia ja terroria,[18] ja vuodesta 1976 maata oli hallinnut kenraali Jorge Videlan johtama sotilasjuntta, jonka aikana tuhansia poliittisia toisinajattelijoita katosi. Monet vastustivat turnauksen järjestämistä Argentiinassa, mutta kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA pysyi kannassaan.[19] Maa panosti voimakkaasti turnauksen valmisteluun ja stadionit valmistuivat ajallaan. Argentiinan kannattajat toivat maailman tietoisuuteen muun muassa paperisilpulla luodun lumipyryn, joka peitti katsomon Argentiinan joukkueen tullessa kentälle.[18]

Kotikisoissaan Argentiinan pelaajisto koostui pelkästään kotimaassa pelaavista jalkapalloilijoista, poikkeuksena espanjalaista Valenciaa edustanut hyökkääjä Mario Kempes.[3] Joukkue arvottiin kovatasoiseen lohkoon, jossa pelasivat lisäksi Unkari, Ranska ja Italia. Avausottelunsa Unkaria vastaan Argentiina voitti 2–1. Toisessa ottelussa kaatui Ranska 3−1, ja samalla varmistui jatkopaikka. Joukkue olisi halunnut otteluidensa jatkuvan Buenos Airesissa, mutta Italialle kärsityn 0–1 tappion vuoksi Argentiina joutui pelaamaan jatkolohkon ottelunsa Rosariossa.[20] Jatkolohkon ensimmäisessä ottelussa Puola kukistui Kempesin kahdella maalilla 2–0. Toisessa pelissä vastassa oli Brasilia, joka oli voittanut jatkolohkon avausottelussaan Perun 3–0. Tiukka ja tasainen ottelu päättyi tasapeliin 0–0. Jatkolohkon viimeisellä kierroksella Brasilia voitti Puolan 3–1,[21] jolloin Brasilian maaliero oli +5 ja Argentiinan vain +2.[3] Siksi Argentiinan oli myöhemmin pelattavassa lohkon päätösottelussaan voitettava Peru vähintään neljällä maalilla voittaakseen lohkon ja päästäkseen loppuotteluun. Argentiina voitti 6–0 ja eteni finaaliin. Ottelua on väitetty sopupeliksi enemmän kuin mitään muuta ottelua MM-kilpailujen historiassa, mutta todisteita väitteille ei ole saatu.[21] Loppuottelussa Buenos Airesissa Argentiina voitti jatkoajan jälkeen Alankomaat 3–1 ja saavutti ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Mario Kempes teki kilpailuissa kuusi maalia ja voitti maalintekijätilaston.[22]

Espanjan MM-turnauksessa 1982 Argentiinan pelaajisto oli pitkälti sama kuin kotikisoissa 1978. Joukkueen rungon muodostivat edelleen kokeneet Ubaldo Fillol, Daniel Passarella, Américo Gallego, Osvaldo Ardiles ja Mario Kempes, mutta erityisen paljon odotettiin nuorelta Diego Maradonalta, joka oli pudotettu edellisestä MM-joukkueesta viimeisten joukossa.[23] Turnaus sujui Argentiinalta kuitenkin nihkeästi. Kisojen avausottelussa Belgia yllätti joukkueen maalein 1–0.[24] Argentiina kuitenkin päihitti Unkarin 4–1 ja lohkon päätösottelussa El Salvadorin 2–0. Joukkue sijoittui lohkossaan toiseksi ja selviytyi jatkoon.[25] Jatkolohkon ensimmäinen ottelu Italiaa vastaan päättyi 1–2-tappioon. Brasilia päätti Argentiinan turnauksen 3–1-voitolla, jolloin Argentiina jäi lohkon viimeiselle sijalle ja ulos välieristä.[26] Joukkueen suurimpana yksittäisenä pettymyksenä pidettiin edellisten kisojen maalikuningasta Mario Kempesiä, jonka on myöhemmin uskottu kärsineen burnoutista.[27]

Carlos Bilardon alaisuudessa (1983–1990)Muokkaa

Päävalmentaja César Luis Menottin korvasi helmikuussa 1983 Carlos Bilardo, ja seuraavat kolme vuotta Argentiina etsi identiteettiään. Bilardon näkemys jalkapallon pelaamisesta edusti Menottia kyynisempää näkökulmaa.[28] Bilardon tavoite oli saada yksilötaitoiset argentiinalaiset pelaamaan joukkueena. Diego Maradona ei pitänyt Menottista eikä ollut pelannut maajoukkueessa kolmeen vuoteen, mutta Bilardo osoitti hänelle tukensa tekemällä tästä joukkueen kapteenin.[29] MM-kilpailujen 1986 karsinnoissa Peru piti Argentiinaa tiukoilla, ja Argentiinan kisoihin vienyt maali syntyi vasta aivan pelin lopussa.[30] Bilardo sai kotimaassaan osakseen rajua kritiikkiä, mitä pahensivat ennen kisoja heikosti sujuneet harjoitusottelut.[29] Jopa presidentti Raúl Alfonsín ilmoitti, ettei pidä joukkueen pelistä. Bilardo kertoi ainoastaan Maradonan paikan MM-joukkueessa olevan varma, mikä suututti vuoden 1978 maailmanmestarijoukkueen kapteenin Daniel Passarellan, joka lähti kisapaikalta Meksikosta kotiin.[30] Joukkue rakennettiin Maradonan ympärille, mikä antoi hänelle johtavan roolin.[3]

 
Argentiinan kapteeni Diego Maradona juhlii vuoden 1986 maailmanmestaruutta loppuottelun jälkeen.

MM-kisojen 1986 alettua Meksikossa joukkue alkoi kuitenkin hitsaantua. Bilardo keksi peluuttaa joukkuettaan kolmen puolustajan, viiden keskikenttäpelaajan ja kahden hyökkääjän ryhmittämässä 3–5–2-muodostelmassa.[30] Argentiina voitti alkulohkonsa voittamalla Etelä-Korea ja Bulgarian sekä pelaamalla tasapelin Italian kanssa. Neljännesvälierässä Argentiina pudotti jatkosta Uruguayn 1–0.[25] Puolivälierässä Argentiina kohtasi Englannin, mihin toi lisäjännitettä Argentiinan ja Britannian välillä vuonna 1982 käyty Falklandin sota. Argentiina voitti ottelun 2–1 Maradonan kahdella maalilla, jotka molemmat ovat hyvin kuuluisia. Ensimmäisen maalin hän teki kädellään, mutta tuomaristo hyväksyi osuman silti. Jälkimmäinen maali oli yksilösuoritus, jossa hän sai pallon omalla kenttäpuoliskollaan ja juoksi koko kentän läpi maalintekoon.[31] Välierässä Belgiaa vastaan Maradonan kaksi yksilösuoritusmaalia ratkaisivat 2–0-voiton.[32] Loppuotteluun Saksan liittotasavaltaa vastaan Argentiina lähti suosikkina. Joukkue siirtyikin ottelussa toisella jaksolla jo 2–0-johtoon, mutta Saksan liittotasavalta nousi tasoihin. Hieman ennen loppua Maradona kuitenkin vapautti tarkalla pystysyötöllä läpiajoon Jorge Burruchagan, joka teki ottelun voittomaalin ja varmisti Argentiinalle sen toisen maailmanmestaruuden.[29]

»Eteläamerikkalaisella pelaajalla on valtavasti yksilöllisyyttä ja taitoa, mutta hänet pitää saada pelaamaan joukkueena. Siihen tähtäsin, kauan se kesti, mutta onnistuin.»
(Valmentaja Carlos Bilardo vuoden 1986 MM-loppuottelun jälkeen.[29])

Maailmanmestaruuden jälkeen Argentiinan tulokset olivat seuraavina vuosina heikompia. Isännöimässään vuoden 1987 Copa Américassa Argentiina hävisi välierässä Uruguaylle 0–1 ja pronssiottelussa Kolumbialle. Joukkueeseen kuului muun muassa Claudio Caniggia, joka korvasi Jorge Valdanon Maradonan hyökkäysparina seuraavissa MM-kisoissa.[3]

 
Claudio Caniggia laukoo Argentiinan voittomaalin MM-kilpailujen 1990 neljännesvälierässä Brasiliaa vastaan.

Ennen tulevia MM-kilpailuja joukkueen tukiranka ja kapteeni Diego Maradona oli kärsinyt erilaisista pikkuvammoista, eikä päässyt esittämään kisoissa parastaan. Kyseisissä Italian MM-kisoissa 1990 Argentiinan pelaajisto oli muuttunut hyvin paljon, ja esimerkiksi avausottelussa Kamerunia vastaan kentällä oli vain viisi pelaajaa edellisten MM-kisojen voitokkaasta loppuottelusta. Kamerun voitti ottelun 1–0, mikä oli suuri yllätys.[33] Seuraavassa ottelussa Argentiina voitti Neuvostoliiton 2–0.[34] Lohkon viimeinen ottelu Romaniaa vastaan päättyi 1−1. Argentiina sijoittui lohkon kolmanneksi mutta oli neljän parhaan kolmanneksi sijoittuneen joukossa, mikä toi jatkopaikan.[35] Neljännesvälierässä Argentiina kohtasi Brasilian, joka hallitsi ottelua selvästi. Maradona oli esiintynyt ottelussa näkymättömästi, kunnes yhdeksän minuuttia ennen loppua hänen syöttönsä vapautti Claudio Caniggian tekemään ottelun ainoan maalin.[36] Puolivälierässä Jugoslavia−Argentiina ei tehty maaleja, mutta Argentiina voitti rangaistuspotkukilpailun 3−2 ja eteni välieriin.[37] Välierässä tuli vastaan Maradonan tuolloisessa kotikaupungissa Napolissa isäntämaa Italia.[35] Varsinainen peliaika päättyi 1–1, mutta Argentiina voitti jälleen rangaistuspotkut.[38] Loppuottelussa olivat vastakkain edellisten MM-kilpailujen tapaan Saksan liittotasavalta ja Argentiina. Argentiinalta oli finaalista sivussa pelikieltojen vuoksi neljä pelaajaa, heidän joukossaan Claudio Caniggia. Ottelu oli kovaotteinen, Argentiinaa kritisoitiin antijalkapallosta[3], ja joukkueelta poistettiin kentältä kaksi pelaajaa punaisella kortilla. Ainoan maalin laukoi 84. minuutilla rangaistuspotkusta Saksan liittotasavallan Andreas Brehme.[39] Argentiina saavutti hopeaa, vaikka teki turnauksessa vain viisi maalia.[40] Joukkueen tärkeitä hahmoja olikin maalivahti Sergio Goycochea, joka kunnostautui torjunnoillaan rangaistuspotkukilpailuissa.[3]

Myöhempi 1990-lukuMuokkaa

 
Copa Américan vuonna 1991 voittanut joukkue.

Carlos Bilardon jälkeen Argentiinan päävalmentajaksi tui Alfio Basile. Samalla joukkue nuorentui. Esimerkiksi Maradona ei ollut mukana, kun Argentiina voitti Copa Américan peräjälkeen vuosina 1991 ja 1993. Joukkue pelasi myös aiempaa näyttävämpää jalkapalloa, jota omalla tyylillään edustivat esimerkiksi Ariel Ortega ja Fernando Redondo. Kärkipelaajana pelasi tehokas maalintekijä Gabriel Batistuta, josta tuli myöhemmin aikakautensa pelätyimpiä viimeistelijöitä. Eräässä vaiheessa Argentiina pelasi 31 ottelua perättäin kärsimättä yhtäkään tappiota.[41] Vuonna 1992 Argentiina voitti tuolloin Kuningas Fahdin cupin nimellä järjestetyn ensimmäisen Maanosaliittojen cupin.[42] Samana vuonna Argentiina saavutti Japanissa järjestetyn Kirin Cupin mestaruuden.[43]

Yhdysvaltain MM-kilpailut 1994 Argentiina aloitti hyvin. Diego Maradona oli päättänyt palauttaa itsensä kuntoon dopingkäryn ja pelikiellon jälkeen käyden ennen kisoja läpi kovan laihdutuskuurin.[44] Hän olikin jälleen Argentiinan henkinen johtaja.[41] Kreikka kaatuikin avausottelussa 4–0, ja seuraavaksi Argentiina voitti Nigerian 2–1.[45] Pelin jälkeen Maradona joutui dopingtestiin, joka paljasti hänen käyttäneen efedriiniä, ja FIFA sulki hänet kisoista.[46] Argentiina joutui jatkamaan ilman kapteeniaan ja hävisi lohkon päätösottelunsa Bulgarialle 0–2. Kolme joukkuetta päätyi lohkossa tasapisteisiin. Argentiinan sijoitus oli kolmas, mutta se oli yksi neljästä parhaasta kolmanneksi sijoittuneesta joukkueesta ja pääsi mukaan neljännesvälierään, jossa Romania pudotti joukkueen jatkosta maalein 3–2.[45]

Maradonan jälkeen astui esiin uusi pelaajasukupolvi, jota edustivat muun muassa Gabriel Batistuta, Diego Simeone, Javier Zanetti ja Juan Sebastián Verón.[3] Heistä Simeone, Zanetti ja Veron olivat mukana Atlantan kesäolympialaisissa 1996, joissa Argentiina hävisi loppuottelun Nigerialle 3–2.[47][48]

Argentiina voitti Etelä-Amerikan karsinnat vuoden 1998 MM-kisoihin pisteellä ennen Paraguayta.[49] Maanosan karsinnoissa oli käytössä ensimmäistä kertaa vain yksi lohko.[50] Ranskassa järjestetyissä vuoden 1998 MM-kilpailuissa Argentiinaa valmensi Daniel Passarella, joka piti tiukkaa kuria. Hän kielsi pelaajilta pitkät hiukset, korvakorut ja homoseksuaalisuuden. Pitkistä hiuksistaan tunnettu Gabriel Batistuta ei edustanut maajoukkuetta pitkään aikaan, ja vaatimuksista kieltäytynyt Fernando Redondo jäi kokonaan joukkueen ulkopuolelle. Turnauksessa Argentiina voitti alkulohkonsa kaikki ottelut päästämättä maaliakaan: Japani kukistui 1–0, MM-turnauksen ensikertalainen Jamaika 5–0 ja Kroatia 1–0. Neljännesvälierässä Argentiina kohtasi Englannin. Varsinainen peliaika päättyi 2–2, ja ottelu ratkesi vasta rangaistuspotkukilpailussa, jonka Argentiina voitti. Joukkue putosi jatkosta puolivälierässä Alankomaita vastaan Dennis Bergkampin lopussa tekemällä 2–1-maalilla.[51]

2000-luvun alkuMuokkaa

 
Argentiina–Englanti vuoden 2002 MM-kilpailuissa. Englannin David Beckham laukoo rangaistuspotkusta ottelun ainoan maalin.

Argentiina lähti Japanissa ja Etelä-Koreassa järjestettävään vuoden 2002 MM-turnaukseen suurimpana mestarisuosikkina. Joukkue oli voittanut Etelä-Amerikan karsintalohkon ylivoimaisesti, sillä sijalle kaksi sijoittunut Ecuadorin jäi 12 pisteen päähän. Joukkueen hyökkäystä pidettiin jopa maailman parhaana. Päävalmentajana toimi Marcelo Bielsa, joka vannoi hiillostavan hyökkäyspelin nimeen.[52][53] Hän ilmoitti, että mikä tahansa muu sijoitus kuin mestaruus olisi pettymys. Gallupin mukaan 76 prosenttia Argentiinan kansasta uskoi kotimaansa mestaruuteen, ja Reutersin kyselyssä 60 prosenttia 31 eri maan urheilutoimittajista veikkasi Argentiinan voittavan maailmanmestaruuden.[54] Argentiina arvottiin kovatasoiseen alkulohkoon F, jonka muut joukkueet olivat Nigeria, Englanti ja Ruotsi.[52] Argentiina voitti Nigerian 1–0, mutta hävisi Englannille samoin lukemin. Tasapeli Ruotsin kanssa 1–1 ei riittänyt jatkopaikkaan. Kisojen 18:s sija oli maan kaikkien aikojen heikoin MM-kilpailuissa. Buenosairesilainen urheilulehti Olé kuvasi tapahtunutta harakiriksi.[55] Turnaus aiheutti Argentiinassa arvosteluryöpyn valmentaja Bielsaa kohtaan. Erityisen paljon kritisoitiin sitä, että Bielsa oli jättänyt nuoren ja lupaavan Javier Saviolan joukkueen ulkopuolelle ja valinnut hänen sijaansa jo 35-vuotiaan Claudio Caniggian.[56]

Vuonna 2004 Argentiina voitti Ateenan kesäolympialaisten jalkapalloturnauksen. Argentiina ei päästänyt turnauksessa maaliakaan ja voitti loppuottelussa Paraguayn 1–0. Joukkue oli nimekäs, sillä päävalmentaja Bielsa onnistui saamaan mukaan tähtipelaajista muun muassa Roberto Ayalan, Kily Gonzálezin, Gabriel Heinzen ja Javier Saviolan. Maalintekijätilaston voitti kahdeksan maalia tehnyt Carlos Tévez. Olympiakulta oli Argentiinan ensimmäinen kaikki lajit mukaan lukien sitten vuoden 1952.[57] Samanvuotisessa Copa Américassa Argentiina ylsi loppuotteluun, jonka Brasilia voitti rangaistuspotkuilla.[58] Argentiina hävisi Brasilialle myös vuoden 2005 Maanosaliittojen cupin finaalin lukemin 4–1.[59]

Saksassa järjestettyjen vuoden 2006 MM-kilpailujen Etelä-Amerikan karsintalohkossa José Pekermanin valmentama Argentiina sijoittui toiseksi häviten ykköspaikan maalierolla Brasilialle.[60] Joukkueessa oli paljon tähtipelaajia, kuten Javier Mascherano, Esteban Cambiasso ja Juan Román Riquelme.[3] Argentiina arvottiin toisen kerran peräkkäin kisojen kovatasoisimpaan alkulohkoon yhdessä Norsunluurannikon, Serbia ja Montenegron ja Alankomaiden kanssa. Argentiina kuitenkin voitti lohkon. Avausottelussaan se voitti Afrikan parhaaksi maajoukkueeksi sanotun Norsunluurannikon 2–1. Kun Argentiina seuraavassa pelissään kaatoi oman karsintalohkonsa voittaneen Serbia ja Montenegron peräti 6–0, tuli siitä kisojen suurin mestarisuosikki. Ennen päätösottelua sekä Alankomaat että Argentiina olivat varmistaneet jatkopaikkansa, ja ottelui päättyi tasapeliin 0–0.[61] Neljännesvälierään Meksikoa vastaan Argentiina lähti selvänä suosikkina ja voitti 2–1 Maxi Rodríguezin jatkoaikamaalilla.[62] Argentiinan kilpailut päättyivät puolivälierätappioon isäntämaa Saksalle rangaistuspotkukilpailun jälkeen.[63] Valmentaja José Pekerman otti täyden vastuun putoamisesta ja ilmoitti eroavansa.[64] Tilalle tuli Alfio Basile.[3]

Copa Américassa 2007 Argentiina hävisi jälleen loppuottelun Brasilialle, nyt maalein 3–0.[58] Sen sijaan Pekingissä 2008 Argentiina voitti toisen kerran peräkkäin olympialaisten jalkapalloturnauksen.

 
Argentiinan avauskokoonpano 2009.

Argentiinan karsintapelit vuoden 2010 Etelä-Afrikan MM-kisoihin sujuivat takkuisesti. Valmentaja Alfio Basile erosi tehtävästään lokakuussa 2008, kun joukkue oli voittanut vain yhden viimeisestä seitsemästä ottelustaan.[65] Marraskuun alussa Argentiinan jalkapalloliitto nimesi uudeksi päävalmentajaksi Diego Maradonan.[66] Karsintojen viimeisellä kierroksella Argentiina voitti siitä pisteen päässä olleen Uruguayn vieraissa 1–0, mikä oikeutti lohkon neljänteen sijaan ja viimeiseen suoraan kisapaikkaan. Ottelun jälkeen Maradona haukkui arvostelijoitaan voimakkain sanakääntein.[67] Maradona tuomittiin välittömään kahden kuukauden toimitsijakieltoon kaikesta jalkapallotoiminnasta ja lisäksi hänelle määrättiin maksettavaksi 25 000 Sveitsin frangin (n. 16 500 €) sakot.[68]

2010-lukuMuokkaa

Etelä-Afrikan MM-kilpailuihin 2010 lähdettäessä Argentiinaa pidettiin mysteerinä. Joukkue oli nimellisesti vahva, sillä mukana olivat esimerkiksi Lionel Messi, Sergio Agüero ja Carlos Tévez, mutta Diego Maradona oli valmentajana hyvin kokematon. Hän vaihtoi pelaajia jatkuvasti ja selkeä idea puuttui, mutta kisojen alussa peli alkoi kulkea. Joukkue voitti ensimmäisessä ottelussaan Nigerian alkuminuuttien maalilla 1–0. Seuraavassa pelissä Etelä-Koreaa vastaan joukkueen nuori hyökkääjä Gonzalo Higuaín teki kolme maalia ja Argentiina voitti 4–1 varmistaen samalla jatkoonpääsynsä. Alkulohkon päätösottelussaan Argentiina voitti Kreikan 2–0. Ensimmäisellä pudotuspelikierroksella Argentiina sai vastaansa edellisten MM-kilpailujen tapaan Meksikon, jota vastaan se oli tälläkin kertaa suosikki ja voitti 3–1. Puolivälierässä vastustajaksi tuli Saksa, joka voitti 4–0 Argentiinan romahdettua toiseen maaliin. Pian ottelun jälkeen Maradona erosi Argentiinan päävalmentajan paikalta.[69]

Argentiina isännöi vuoden 2011 Copa Américaa. Joukkue putosi puolivälierässä Uruguaylle rangaistuspotkukilpailun jälkeen.[70]

 
Argentiina hävisi Saksalle vuoden 2014 MM-finaalin.

Argentiina oli käynyt läpi viimeisten vuosien aikana lukuisia valmentajanvaihdoksia, kunnes vuoden 2011 epäonnistuneen Copa Américan jälkeen päävalmentajaksi tuli Alejandro Sabella. Hän antoi joukkueen puolustaa alempana ja iskeä sitten nopeasti. Sabellan pestin alettua myös FC Barcelonan tähtipelaaja Lionel Messi alkoi esiintyä maajoukkueessa aiempaa tehokkaammin.[71] Aiemmin maajoukkueessa ei ollut päästy selvyyteen Messille parhaiten sopivasta peluuttamisesta, jolla hänestä saataisiin irti yhtä paljon kuin Barcelonassa, ja väittely hänen roolistaan oli hallinnut koko argentiinalaista jalkapalloa.[72]

Brasiliassa pelatuissa vuoden 2014 MM-kilpailuissa Argentiina voitti alkulohkonsa kaikki ottelut Bosnia ja Hertsegovinaa (2–1), Irania (1–0) ja Nigeriaa (3–2) vastaan. Lohko oli joukkueelle niin helppo, että se sai käytännössä harjoitella tähtipelaajiensa yhteistyötä.[73] Argentiinaa oli pidetty ennen kisoja hyvien hyökkääjien ja arvelluttavien puolustajien joukkueena, mutta sen jatko-ottelut olivat vähämaalisia.[74] Neljännevälierässä vahvasti puolustanut Sveitsi taipui vasta jatkoajalla maalein 1–0. Puolivälierän Belgiaa vastaan Argentiina voitti samoin lukemin, mutta joukkue alkoi olla yhä riippuvaisempi Messistä.[75] Välierässä Argentiina–Alankomaat oli vain vähän tilanteita. Peli päättyi jatkoajankin jälkeen 0–0, mutta Argentiina eteni loppuotteluun rangaistuspotkukilpailun jälkeen.[74] Loppuottelussa Saksaa vastaan Saksa piti palloa ja Argentiina odotti vastaiskuja. Molemmilla joukkueilla oli mahdollisuutensa maalintekoon jo varsinaisella peliajalla, mutta lopulta Saksa voitti Mario Götzen jatkoaikamaalilla 1–0. Argentiinan tie päättyi MM-kilpailuissa jo kolmannen kerran peräkkäin Saksaa vastaan.[76] Vähämaalisuutensa vuoksi Argentiinaa verrattiin vuoden 1990 MM-kilpailujen joukkueeseen.[74] Alejandro Sabella erosi päävalmentajan pestistä pian kisojen jälkeen.[77]

Argentiina kärsi finaalitappiot myös vuosien 2015 ja 2016 Copa Américassa, molemmilla kerroille Chilelle. Jälkimmäinen oli sille jo viides hävitty loppuottelu 2000-luvulla. Vuoden 2018 MM-kilpailujen karsinnoissa Argentiina pelasi heikosti, ja joukkue oli entistäkin riippuvaisempi Lionel Messistä. Hän oli jo kertaalleen ilmoittanut lopettavansa maajoukkueuransa, mutta ratkaisi kisapaikan tekemällä kolme maalia Ecuadoria vastaan vierasottelussa, jonka sen oli pakko voittaa.[78]

MM-kisoissa 2018 Argentiina pelasi alkulohkossaan Islannin kanssa tasan 1–1, hävisi Kroatialle 0–3 ja voitti pakkoraossa Nigerian 2–1. Argentiina sijoittui lohkon toiseksi ja putosi neljännevälierässä tulevalle maailmanmestarille Ranskalle lukemin 4–3.[79]

Scalonin aika (2018–)Muokkaa

 
Lionel Messi MM-kisoissa 2022.

Päävalmentaja Jorge Sampaoli erosi tehtävästään pian vuoden 2018 MM-kisojen jälkeen ja hänet korvasi Lionel Scaloni.[80]

Copa Américassa 2019 Argentiina ylsi kolmanneksi. Joukkue hävisi välierässä isäntämaa Brasilialle, mutta voitti pronssiottelussa Chilen.[81]

Argentiina saavutti vuonna 2021 historiansa 15:nnen Copa Américan mestaruuden, kun se voitti loppuottelussa Brasilian 1–0. Jos olympiavoittoja ei lasketa, se oli Argentiinan ensimmäinen merkittävän turnauksen mestaruus sitten vuoden 1993.[82]

Argentiina voitti kesällä 2022 Finalissiman eli Euroopan ja Etelä-Amerikan mestareiden kohtaamisen. Lontoon Wembleyllä pelatussa ottelussa Argentiina kukisti Italian 3–0.[83]

Ennen vuoden 2022 MM-kilpailuja Argentiina oli pelannut 36 ottelua peräkkäin ilman yhtäkään tappiota.[84] Putki katkesi kisojen avausottelussa, jossa joukkue hävisi Saudi-Arabialle 1–2. Argentiina voitti kuitenkin alkulohkon muut ottelunsa Meksikoa ja Puolaa vastaan molemmat 2–0, mikä toi sille lohkovoiton.[85][86] Neljännesvälierissä Argentiina voitti Australian 2–1[87] ja puolivälierässä Alankomaat rangaistuspotkukilpailun jälkeen.[88] Välierässä Argentiina peittosi Kroatian selvästi 3–0 ja eteni loppuotteluun, jossa se kohtasi puolustavan maailmanmestarin Ranskan.[89] Argentiina johti ottelua ensimmäisen puoliajan jälkeen 2–0, mutta Ranska tasoitti toisella jaksolla tilanteeksi 2–2 ja pakotti pelin jatko-otteluun, jossa molemmat tekivät vielä yhden maalin. Argentiina voitti ottelun lopulta rangaistuspotkukilpailussa ja saavutti historiansa kolmannen maailmanmestaruuden.[90] Lionel Messi valittiin turnauksen parhaaksi pelaajaksi, Emiliano Martínez parhaaksi maalivahdiksi ja Enzo Fernández parhaaksi nuoreksi pelaajaksi.[91]

StadionMuokkaa

Pääartikkeli: Estadio Monumental

Argentiina pelaa suurimman osan kotiotteluistaan pääkaupunki Buenos Airesissa sijaitsevalla Estadio Monumental -stadionilla.[92][93] Samalla stadionilla pelattiin MM-kilpailujen 1978 loppuottelu.[94] Joukkue pelaa toisinaan myös muilla kentillä, kuten Santiago del Esterossa sijaitsevalla Estadio Único Madre de Ciudadesilla,[95][96] buenosairesilaisen Boca Juniorsin kotistadionilla La Bomboneralla[96] ja San Juanin maakunnassa Estadio San Juan del Bicentenariolla.[97]

Alkuaikoinaan Argentiina pelasi kotiotteluitaan Estadio G.E.B.A. -stadionilla Buenos Airesissa.[98]

PeliasuMuokkaa

Ensimmäinen ottelu sinivalkoraitaisella paidalla syyskuussa 1908.
Sininen paita vuoden 1986 MM-kilpailuissa.

Argentiinan ensimmäinen, vuonna 1902 käyttöön otettu peliasu muodostui valkoisesta paidasta ja valkoisista housuista. Se kuitenkin korvattiin vuonna 1908 Argentiinan lipun inspiroimalla sinivalkoisella raitapaidalla ja mustilla housuilla.[99] Raitapaita oli käytössä ensimmäisen kerran 13. syyskuuta pelatussa ystävyysottelussa Uruguayta vastaan.[100] Sukkien väriksi vakiintui ensin musta ja sitten harmaa, mutta 1970-luvun puolivälistä lähtien ne ovat olleet valkoiset. Argentiinan jalkapalloliiton AFA:n logo on esiintynyt paidan rinnassa 1970-luvulta lähtien.[99]

Argentiinan kakkospaita on väriltään syvänsininen. Sitä käytettiin ensimmäisen kerran 1960-luvulla. Aiemmin samalla vuosikymmenellä oli nähty myös valkoisia kakkospaitoja.[99] Vuoden 2018 MM-kilpailuissa kakkosasu oli poikkeuksellisesti musta[101] ja vuoden 2022 MM-kilpailuissa purppura.[102]

ValmistajaMuokkaa

  • St. Margaret: 1930 asti
  • Gath & Chaves: 1930–1934
  • In-House: 1937–1962
  • Sportlandia: 1966
  • In-House: 1968–1970
  • Adidas: 1974–1978
  • Le Coq Sportif: 1980–1986
  • Adidas: 1988
  • Le Coq Sportif: 1988
  • Adidas: 1989–1998
  • Reebok: 1999–2000
  • Adidas: 2001–[103]

Kilpailuasetelmat muihin joukkueisiinMuokkaa

 
Argentiinan ja Brasilian välisellä kilpailuasetelmalla on pitkät perinteet.

Argentiinan ja Brasilian välinen kilpailuasetelma on maailman suurimpia. Molemmat kuuluvat maailman menestyksekkäimpiin maajoukkueisiin, ja Brasilia on maailmanmestaruuksilla mitattuna (5) niistä kaikkein menestynein. Argentiina on voittanut 15 Copa Américan mestaruutta, Brasilia kymmenen. Joukkueet kohdanneet useita kertoja tärkeissä otteluissa, kuten muun muassa maailmanmestaruuskilpailuissa 1978, 1982 ja 1990, lukuisissa Copa Américan finaaleissa sekä Maanosaliittojen cupin 2005 loppuottelussa. Kilpailu heijastuu myös kiistelyyn pelityylistä (Argentiinan la nuestra vastaan Brasilian jogo bonito) ja maailman kaikkein aikojen parhaasta jalkapalloilijasta (Argentiinan Diego Maradona vastaan Brasilian Pelé).[104] CNN valitsi vuonna 2008 Argentiinan ja Brasilian välisen kilpailuasetelman maailman toiseksi suurimmaksi jalkapallomaajoukkueiden kilpailuasetelmaksi edellään ainoastaan EnglantiSkotlanti.[105]

»Maani rakastaa kaikista joukkueista eniten Brasilian voittamista. Sama asia heidän kohdallaan! He saavat enemmän iloa siitä, kun he päihittävät meidät kuin vaikkapa Alankomaat, Italian tai Saksan.»
(Diego Maradona[106])

Argentiinan kohtaamiset naapurimaa Uruguayn kanssa ovat Brasilia-otteluiden tavoin Etelä-Amerikan sisäisiä derby-otteluita.[107] Otteluita kutsutaan maiden välillä virtaavan Río de la Plata -jokeen viitaten nimellä Río de la Platan klassikko.[108] Kilpailuasetelma juontuu jo 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille.[107] Maat pelasivat ensimmäisen kerran vastakkain vuonna 1902, mikä oli samalla ensimmäinen jalkapallon virallinen maaottelu Britannian ulkopuolella.[109] Argentiina ja Uruguay ovat kohdanneet toisensa myös muun muassa Amsterdamin kesäolympialaisten 1928 loppuottelussa ja vuoden 1930 MM-kilpailujen finaalissa. Molemmat ovat voittaneet Copa Américan 15 kertaa ja jakavat ennätyksen turnauksen voitoissa.[107]

Argentiinan ja Englannin maajoukkueiden välisessä, vuosikymmeniä kestäneessä kilpailuasetelmassa on ollut toisinaan kyse muustakin kuin pelkästä jalkapallosta.[110] Jalkapallo tuli Argentiinaan 1800-luvulla brittiläisten merimiesten mukana.[111] Argentiinan ja Englannin maajoukkueiden välit pysyivät melko hyvinä 1960-luvulle saakka. Englannissa järjestetyissä vuoden 1966 MM-kilpailuissa joukkueet kohtasivat puolivälierässä, jonka Englanti voitti 1–0. Englannin pelaajat, kannattajat ja lehdistö syyttivät argentiinalaisia rumasta pelistä[110], ja valmentaja Alf Ramsey kutsui lehdistötilaisuudessa argentiinalaisia eläimiksi. Argentiinalaiset puolestaan väittivät olleensa parempi joukkue[13], ja Etelä-Amerikan media kutsui ottelua ”vuosisadan varkaudeksi”.[110] Ottelu aiheutti vihamielisyyttä Euroopan ja Etelä-Amerikan jalkapalloilun välille.[12] Vuonna 1977 joukkueet kohtasivat harjoitusottelussa, jossa siinäkin nähtiin kovia otteita.[110] Joukkueet olivat vastakkain vuoden 1986 MM-kilpailujen puolivälierottelussa, johon toi jännitettä Argentiinan ja Britannian välillä vuonna 1982 käyty Falklandin sota.[31] Argentiina voitti ottelun Diego Maradonan kahdella maalilla 2–1. Maaleistaan ensimmäisen Maradona teki kädellään, minkä hän itse tuoreeltaan kiisti. Monet englantilaiset ovat herjanneet häntä siitä asti. Joukkueet kohtasivat jälleen vuoden 1998 MM-kilpailuissa, jolloin Argentiina eteni jatkoon rangaistuspotkukilpailun jälkeen. Englannin David Beckham poistettiin ottelun aikana kentältä punaisella kortilla.[110]

PelaajatMuokkaa

Nykyinen joukkueMuokkaa

Seuraavat pelaajat valittiin 20. marraskuuta 2022 alkaviin jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuihin.
Ottelut ja maalit päivitetty 18. joulukuuta 2022 Ranskaa vastaan pelatun ottelun jälkeen.

# Paikka Pelaaja Syntymäaika Maaottelut Maalit Seura
1 M Franco Armani 16. lokakuuta 1986 (ikä 36) 18 0   River Plate
12 M Gerónimo Rulli 20. maaliskuuta 1992 (ikä 30) 4 0   Villarreal
23 M Emiliano Martínez 2. syyskuuta 1992 (ikä 30) 26 0   Aston Villa
2 P Juan Foyth 12. tammikuuta 1998 (ikä 25) 17 0   Villarreal
3 P Nicolás Tagliafico 31. elokuuta 1992 (ikä 30) 48 0   Olympique Lyonnais
4 P Gonzalo Montiel 1. tammikuuta 1997 (ikä 26) 22 0   Sevilla
6 P Germán Pezzella 27. kesäkuuta 1991 (ikä 31) 35 2   Real Betis
13 P Cristian Romero 27. maaliskuuta 1998 (ikä 24) 19 1   Atalanta
19 P Nicolás Otamendi 12. helmikuuta 1988 (ikä 34) 100 4   Benfica
25 P Lisandro Martínez 18. tammikuuta 1998 (ikä 25) 15 0   Manchester United
26 P Nahuel Molina 6. huhtikuuta 1998 (ikä 24) 27 1   Atlético Madrid
5 KK Leandro Paredes 29. kesäkuuta 1994 (ikä 28) 51 4   Juventus
7 KK Rodrigo De Paul 24. toukokuuta 1994 (ikä 28) 51 2   Atlético Madrid
8 P Marcos Acuña 28. lokakuuta 1991 (ikä 31) 49 1   Sevilla
14 KK Exequiel Palacios 5. lokakuuta 1998 (ikä 24) 23 0   Bayer Leverkusen
16 KK Thiago Almada 4. huhtikuuta 2001 (ikä 21) 2 0   Atlanta United
17 KK Alejando Gómez 15. helmikuuta 1988 (ikä 34) 17 3   Sevilla
18 KK Guido Rodríguez 12. huhtikuuta 1994 (ikä 28) 27 1   Real Betis
20 KK Alexis Mac Allister 24. joulukuuta 1998 (ikä 24) 14 1   Brighton & Hove Albion
24 H Enzo Fernández 17. tammikuuta 2001 (ikä 22) 10 1   Benfica
9 H Julián Álvarez 31. tammikuuta 2000 (ikä 22) 19 7   Manchester City
10 H Lionel Messi (Kapteeni) 24. kesäkuuta 1987 (ikä 35) 172 98   Paris Saint-Germain
11 H Ángel Di María 14. helmikuuta 1988 (ikä 34) 129 28   Juventus
15 H Ángel Correa 9. maaliskuuta 1995 (ikä 27) 23 3   Atlético Madrid
21 H Paulo Dybala 15. marraskuuta 1993 (ikä 29) 36 3   AS Roma
22 H Lautaro Martínez 22. elokuuta 1997 (ikä 25) 46 21   Internazionale

ValmentajatMuokkaa

Lähteet:[112][113]

SaavutuksetMuokkaa

Maailmanmestaruuskilpailut

Etelä-Amerikan-mestaruuskilpailut / Copa América

Pan-Amerikan-mestaruuskilpailut

  • Kultaa (1): 1960
  • Hopeaa (1): 1956

Maanosaliittojen cup

Finalissima

  • Kultaa (2): 1993, 2022

Olympialaiset

TilastotMuokkaa

MaailmanmestaruuskilpailutMuokkaa

Selitykset:

  • O = Ottelut
  • V = Voitto
  • T = Tasapeli
  • H = Tappio
  • TM = Tehdyt maalit
  • PM = Päästetyt maalit
  • ME = Maaliero
Vuosi Isäntämaa Kierros Sija O V T H TM PM ME
1930   Uruguay Hopeaa 2. 5 4 0 1 18 9 +9
1934   Italia 1. kierros 9. 1 0 0 1 2 3 -1
1938   Ranska Ei osallistunut
1950   Brasilia Ei osallistunut
1954   Sveitsi Ei osallistunut
1958   Ruotsi 1. kierros 13. 3 1 0 2 5 10 -5
1962   Chile 1. kierros 10. 3 1 1 1 2 3 -1
1966   Englanti Puolivälierä 5. 4 2 1 1 4 2 +2
1970   Meksiko Ei selviytynyt karsinnoista
1974   Länsi-Saksa 2. kierros 8. 6 1 2 3 9 12 -3
1978   Argentiina Mestari 1. 7 5 1 1 15 4 +11
1982   Espanja 2. kierros 11. 5 2 0 3 8 7 +1
1986   Meksiko Mestari 1. 5 4 1 0 14 5 +9
1990   Italia Hopeaa 2. 7 2 3 2 5 4 +1
1994   Yhdysvallat Neljännesvälierä 10. 4 2 0 2 8 6 +2
1998   Ranska Puolivälierä 6. 5 3 1 1 10 4 +6
2002   Etelä-Korea
  Japani
1. kierros 18. 3 1 1 1 2 2 0
2006   Saksa Puolivälierät 6. 5 3 2 0 11 3 +8
2010   Etelä-Afrikka Puolivälierät 5. 5 4 0 1 10 6 +4
2014   Brasilia Hopeaa 2. 7 5 1 1 8 4 +4
2018   Venäjä Neljännesvälierä 16. 4 1 1 2 6 9 -3
2022   Qatar Mestari 1. 7 6 0 1 15 8 +7

PelaajatilastotMuokkaa

Päivitetty 27.9.2022[114]

Eniten otteluita
# Pelaaja Ottelut Maajoukkueura
1. Lionel Messi 164 2005–
2. Javier Mascherano 147 2003–2018
3. Javier Zanetti 145 1994–2011
4. Ángel Di María 123 2008–
5. Roberto Ayala 115 1994–2007
6. Diego Simeone 106 1988–2002
7. Sergio Agüero 101 2006–2021
8. Oscar Ruggeri 97 1983–1994
9. Sergio Romero 96 2009–2018
10. Nicolás Otamendi 92 2009–

Eniten maaleja
# Pelaaja Maalit Maajoukkueura
1. Lionel Messi 90 2005–
2. Gabriel Batistuta 56 1991–2002
3. Sergio Agüero 42 2006–2021
4. Hernán Crespo 35 1995–2007
5. Diego Maradona 34 1977–1994
6. Gonzalo Higuaín 32 2009–2018
7. Ángel Di María 25 2008–2022
8. Luis Artime 24 1961–1967
9. Leopoldo Luque 22 1975–1981
10. Daniel Passarella 22 1976–1986

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Ekberg, Jari: Kuin taivasta koskettaisi – jalkapallon MM-kisojen historia. Atena, 2018. ISBN 978-952-300-415-3.
  • Eskola, Jussi & Forsblom, Mauri & Lahtinen, Esko S., Tamminen, Juha: Jalkapallon MM-kisat 2002. Vantaa: Intereuropean Publications, 2002. ISBN 951-97920-6-6.
  • Kuusela, Martti & Lamberg, Kalle & Pakkanen, Mitri & Palmunoksa, Jouni & Wiskari, Ari: Jalkapallon MM-kisat Saksa 2006. Vantaa: Intereuropean publications, 2006. ISBN 952-99551-1-1.
  • Lahtinen, Esko S. & Tamminen, Juha: Jalkapallon MM-kisat Uruguay 1930 – USA 1994. Vantaa: Intereuropean Publications, 1997. ISBN 951-96178-9-2.

ViitteetMuokkaa

  1. FIFA Men's Ranking FIFA.com. 23.6.2022. Fédération Internationale de Football Association (FIFA). Viitattu 26.6.2022. (englanniksi)
  2. Argentina-Uruguay Matches 1902-2017 RSSSF.org. Viitattu 14.12.2022. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v Argentina national team - history and facts Footballhistory.org. Viitattu 15.12.2022. (englanniksi)
  4. a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 184.
  5. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 26–29.
  6. Ekberg 2018, s. 58.
  7. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 34.
  8. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 42.
  9. Gowar, Rex: Argentina's 1950 no-show sparked years of gloom Reuters.com. 23.5.2014. Viitattu 1.1.2023. (englanniksi)
  10. a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 186.
  11. a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 187.
  12. a b c Lahtinen & Tamminen 1997, s. 82.
  13. a b Ekberg 2018, s. 187.
  14. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 100–101.
  15. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 188.
  16. a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 115.
  17. Ekberg 2018, s. 259.
  18. a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 108.
  19. Ekberg 2018, s. 260.
  20. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 109.
  21. a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 110–111.
  22. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 113–114.
  23. Ekberg 2018, s. 286–287.
  24. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 120.
  25. a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 190.
  26. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 123.
  27. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 116.
  28. Ekberg 2018, s. 317.
  29. a b c d Lahtinen & Tamminen 1997, s. 143.
  30. a b c Ekberg 2018, s. 318.
  31. a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 138–141.
  32. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 141.
  33. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 148–149.
  34. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 149–150.
  35. a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 191.
  36. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 153.
  37. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 155.
  38. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 155–156.
  39. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 157.
  40. Ekberg 2018, s. 372.
  41. a b Ekberg 2018, s. 390.
  42. Intercontinental Champions Cup Saudi Arabia 1992™ Fifa.com. Viitattu 29.12.2022. (englanniksi)
  43. Kirin Cup 1992 Rsssf.org. Viitattu 29.12.2022. (englanniksi)
  44. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 165.
  45. a b Lahtinen & Tamminen 1997, s. 192.
  46. Lahtinen & Tamminen 1997, s. 166.
  47. Olympic Football Tournaments Atlanta 1996 - Men - Overview Fifa.com. Viitattu 2.1.2023. (englanniksi)
  48. Olympic Football Tournaments Atlanta 1996 - Men - Teams - Argentina U23 Fifa.com. Viitattu 2.1.2023. (englanniksi)
  49. FIFA.com - Results, South American Zone fifa.com. Arkistoitu 23.6.2009. Viitattu 9.7.2010. (englanniksi)
  50. FIFA.com - 1998 FIFA World Cup France Preliminaries Fifa.com. Arkistoitu 15.10.2008. Viitattu 9.7.2010. (englanniksi)
  51. Ekberg 2018, s. 433–435.
  52. a b Virallinen 2002 FIFA World Cup Korea/Japan kisajulkaisu, s. 102. Alprint Rahola, 2002. ISBN 951-876-946-X.
  53. Virallinen 2002 FIFA World Cup Korea/Japan kisajulkaisu, s. 135. Alprint Rahola, 2002. ISBN 951-876-946-X.
  54. Eskola & Forsblom & Lahtinen & Tamminen 2002, s. 162.
  55. Eskola & Forsblom & Lahtinen & Tamminen 2002, s. 52–57.
  56. Eskola & Forsblom & Lahtinen & Tamminen 2002, s. 54.
  57. Argentiina juhlii jalkapallokultaa Turun Sanomat. Viitattu 29.12.2022.
  58. a b Copa América - History, Winners & Facts Britannica.com. Viitattu 14.12.2022. (englanniksi)
  59. Confederations Cup 2005 Transfermarkt.com. Viitattu 14.12.2022. (englanniksi)
  60. FIFA.com - 2006 FIFA World Cup Germany - Preliminaries Fifa.com. Arkistoitu 28.2.2009. Viitattu 11.7.2010. (englanniksi)
  61. Kuusela & Lamberg & Pakkanen & Palmunoksa & Wiskari 2006, s. 30–32.
  62. Kuusela & Lamberg & Pakkanen & Palmunoksa & Wiskari 2006, s. 78.
  63. Kuusela & Lamberg & Pakkanen & Palmunoksa & Wiskari 2006, s. 114–115.
  64. Kuusela & Lamberg & Pakkanen & Palmunoksa & Wiskari 2006, s. 118.
  65. Argentiinan päävalmentaja otti loparit Mtv3.fi. 17.10.2008. Viitattu 16.7.2010.
  66. Maradonalle raudanluja valmennusryhmä Mtv3.fi. 1.11.2008. Viitattu 16.7.2010.
  67. Argentiinan tuskien taival päättyi Mtv3.fi. 15.10.2009. Viitattu 19.7.2010.
  68. FIFA pisti Maradonan pannaan Mtv3.fi. 15.11.2009. Viitattu 19.7.2010.
  69. Ekberg 2018, s. 550–552.
  70. Uruguay järjesti paukun - Argentiina putosi Yle. 11.7.2011. Viitattu 15.12.2022.
  71. Ekberg 2018, s. 581.
  72. Ekberg 2018, s. 552.
  73. Ekberg 2018, s. 582.
  74. a b c Ekberg 2018, s. 607.
  75. Ekberg 2018, s. 598–601.
  76. Ekberg 2018, s. 608–609.
  77. Rothwell, Eliot: Alejandro Sabella resigns as Argentina manager following World Cup final defeat Mirror.co.uk. 30.7.2014. Viitattu 17.12.2022 (englanniksi).
  78. Ekberg 2018, s. 610.
  79. 2018 FIFA World Cup Russia Fifa.com. Viitattu 17.12.2022 (englanniksi).
  80. Who is Argentina manager Lionel Scaloni? Givemesport.com. 20.12.2022. Viitattu 21.12.2022 (englanniksi).
  81. Argentiina otti Copa American pronssia Messin ulosajosta huolimatta Savon Sanomat. 7.7.2019. Viitattu 19.12.2022.
  82. Arkko, Simo: Messi saavutti vihdoin Copa American mestaruuden – Argentiina kaatoi hallitsevan mestarin Yle. 11.7.2021. Viitattu 17.12.2022.
  83. Shemeikka, Anssi: Lionel Messin magia häikäisi täpötäydellä Wembleyllä – italialaisikonin maajoukkeura päätökseen jättimaiden ainutlaatuisessa yhteenotossa MTV3. 2.6.2022. Viitattu 27.12.2022.
  84. Rautiainen, Reima: Saudi-Arabia räjäytti yllätyspankin – Messin Argentiina hävisi MM-avausottelunsa, tappioton putki meni poikki Salon Seudun Sanomat. 22.11.2022. Viitattu 26.12.2022.
  85. Lionel Messiltä painavia sanoja: "Olen puhunut siitä ihmisille" – katso Argentiinan sankarin urotyöt Meksiko-voitossa MTV3. 27.11.2022. Viitattu 26.12.2022.
  86. Argentiina kaatoi Puolan 2–0 ja otti lohkovoiton, myös Puola pääsi jatkoon Helsingin Sanomat. 30.11.2022. Viitattu 26.12.2022.
  87. Argentiina selvisi Australian loppukiristä ja kohtaa Hollannin puolivälierissä Helsingin Sanomat. 3.12.2022. Viitattu 26.12.2022.
  88. Hellanto, Riku: Argentiinan maalivahti piti Lionel Messin MM-haaveet elossa – Hollannin turnaus päättyi dramaattisesti MTV3. 9.12.2022. Viitattu 26.12.2022.
  89. Argentiina murskasi Messin johdolla Kroatian 3–0 ja eteni MM-finaaliin Helsingin Sanomat. 13.12.2022. Viitattu 26.12.2022.
  90. Karjalainen, Anssi: Argentiina on maailmanmestari! Lionel Messi sai kruununsa uskomattomasta trilleristä Iltalehti. 18.12.2022. Viitattu 19.12.2022.
  91. Hellanto, Riku: Lionel Messi valittiin MM-kisojen parhaaksi pelaajaksi – Argentiinan tähdet putsasivat palkintopöydän MTV3. 18.12.2022. Viitattu 19.12.2022.
  92. ¿Sorpresa? La Selección Argentina no jugará en el Monumental ante Venezuela por las Eliminatorias Tntsports.com.ar. 4.3.2022. Viitattu 27.12.2022. (espanjaksi)
  93. La Selección Argentina volverá a jugar en River Afa.com.ar. 16.9.2021. Viitattu 27.12.2022. (espanjaksi)
  94. 1978 FIFA World Cup Argentina: Argentina - Netherlands Fifa.com. Viitattu 27.12.2022. (englanniksi)
  95. La Selección Argentina y Messi volverán a jugar en Santiago del Estero por las Eliminatorias Elcomercial.com.ar. 8.12.2021. Viitattu 27.12.2022. (espanjaksi)
  96. a b En marzo la Selección Argentina será local en Santiago del Estero por Eliminatorias Tycsports.com. 28.10.2020. Viitattu 27.12.2022. (espanjaksi)
  97. Dellocchio, Christian: ¿Cómo le fue a la Selección Argentina en San Juan? Pagina12.com.ar. 16.11.2021. Viitattu 28.12.2022. (espanjaksi)
  98. Estadio GEBA sede Jorge Newbery Entradasx.com. Arkistoitu 25.6.2012. Viitattu 28.12.2022. (espanjaksi)
  99. a b c Argentina Kit History - from 1902 to 2020 Footballshirtculture.com. Viitattu 27.12.2022. (englanniksi)
  100. Argentina National Team Archive - 1902-1910 Rsssf.org. Viitattu 1.1.2023. (englanniksi)
  101. Mello, Igor: World Cup kits 2018: Ranking the best and worst uniforms to be showcased in Russia this summer Cbssports.com. 27.6.2018. Viitattu 27.12.2022. (englanniksi)
  102. Nemer, Roy: Argentina to wear alternate purple kit vs. Poland at the World Cup Mundoalbiceleste.com. 27.11.2022. Viitattu 28.12.2022. (englanniksi)
  103. Argentina Kit History Footballkitarchive.com. Viitattu 29.12.2022. (englanniksi)
  104. Tilghman, John: Argentina-Brazil: South America's Biggest Rivalry Bleacherreport.com. 26.8.2009. Viitattu 3.1.2023. (englanniksi)
  105. Duke, Greg: Top 10 international rivalries Edition.cnn.com. 6.11.2008. Viitattu 3.1.2023. (englanniksi)
  106. Argentina in Brazil - The essence of football rivalry Fifa.com. 6.6.2014. Arkistoitu 7.6.2014. Viitattu 3.1.2022. (englanniksi)
  107. a b c Top 10 international rivalries Worldsoccer.com. 31.12.2015. Viitattu 3.1.2023. (englanniksi)
  108. Vázquez, Antonio: ¿Por qué al Argentina vs Uruguay le dicen el Clásico del Río de la Plata? Goal.com. 18.6.2015. Viitattu 3.1.2023. (espanjaksi)
  109. Arndt, Gary: History of the FIFA World Cup Everything-everywhere.com. Viitattu 3.1.2023. (englanniksi)
  110. a b c d e Nesbit, David: England and Argentina: A Rivalry Beyond the Norm Footballpink.net. 11.1.2021. Viitattu 7.1.2023. (englanniksi)
  111. Eskola, Jussi & Lamberg, Kalle & Pakkanen, Mitri & Partanen, Mikko & Tamminen, Juha: Kuningas jalkapallo, s. 26. Intereuropean Publications, 2003. ISBN 951-97920-7-4.
  112. Argentina National Team Archive - Coachs Rsssf.org. Viitattu 2.1.2023. (englanniksi)
  113. Como Pep Guardiola: José Lago Millán, el español que dirigió a la Selección Minutouno.com. 4.7.2018. Viitattu 2.1.2023. (espanjaksi)
  114. Mamrud, Roberto: Argentina - Record International Players Rsssf.org. Viitattu 1.1.2023. (englanniksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Argentiinan jalkapallomaajoukkue.