Avaa päävalikko

Vuoden 1952 kesäolympialaisissa Helsingissä järjestettiin yleisurheilussa 33 kilpailutapahtumaa, miehille 24 ja naisille 9. Yleisurheilukilpailut käytiin Olympiastadionilla 20.27. heinäkuuta.[1]

Yleisurheilu
kesäolympialaisissa 1952
Athletics pictogram.svg
Ratalajit
100 m   miehet   naiset
200 m miehet naiset
400 m miehet
800 m miehet
1 500 m miehet
5 000 m miehet
10 000 m miehet
80 m aidat naiset
110 m aidat miehet
400 m aidat miehet
3000 m esteet miehet
4 x 100 m viesti miehet naiset
4 x 400 m viesti miehet
Maraton ja kävelyt
Maraton miehet
10 km kävely miehet
50 km kävely miehet
Kenttälajit
Pituushyppy miehet naiset
Kolmiloikka miehet
Korkeushyppy miehet naiset
Seiväshyppy miehet
Kuulantyöntö miehet naiset
Kiekonheitto miehet naiset
Keihäänheitto miehet naiset
Moukarinheitto miehet
Ottelut
Kymmenottelu miehet

Yleisurheiluun osallistui ennätykselliset 957 osanottajaa, joista naisia oli 184. Kilpailijoita tuli 57 maasta ja eniten urheilijoita lähetti Neuvostoliitto, jonka väreissä kilpaili 77 yleisurheilijaa. Yli 50 urheilijan joukolla olivat liikkeellä lisäksi Yhdysvallat, Suomi, Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska.[1]

Taso Helsingin olympialaisten yleisurheilussa oli todella kova. Peräti 26 lajissa voittotulos oli parempi kuin Lontoossa 1948. Yhteensä 95 kilpailijaa rikkoi vanhan olympiaennätyksen. Tämän lisäksi Helsingissä tehtiin kahdeksan uutta maailmanennätystä.[2]

Monet olympiakisat muistetaan aina kisojen sankareista. Tukholmassa 1912 Hannes Kolehmainen, Pariisissa 1924 Paavo Nurmi, Berliinissä 1936 Jesse Owens ja Lontoossa 1948 Fanny Blankers-Koen ovat jääneet edustamaan kyseisten olympiakisojen muistoa. Helsingin kisoissa tšekkoslovakialaisesta kestävyysjuoksijasta Emil Zátopekista tuli kisojen suurin sankari.[2]

Naisten puolella Australian Marjorie Jackson voitti kaksi henkilökohtaista kultamitalia pikamatkoilla, mutta epäonninen kapulan putoaminen viestissä vei mahdollisuuden kolmanteen olympiavoittoon. Neuvostoliiton Aleksandra Tšudina urakoi kenttälajeista kolme mitalia, ei kuitenkaan kultaista.

Kisojen dramaattisia hetkiä olivat muun muassa Yhdysvaltain George Brownin kolme yliastuttua pituushypyn loppukilpailussa ja Ison-Britannian Chris Chatawayn kaatuminen 5 000 metrin juoksun ratkaisuhetkillä johtoasemassa.

Sisällysluettelo

Parhaat mitalimaatMuokkaa

Sija Maa       Yhteensä
1   Yhdysvallat 15 10 6 31
2   Tšekkoslovakia 4 1 0 5
3   Australia 3 0 1 4

MitalistitMuokkaa

MiehetMuokkaa

Laji Sijoitukset Selostus
100 m
  Lindy Remigino
  Yhdysvallat
10,4 Miesten 100 metrin finaalista tuli todella tasainen. Kaikki kuusi finalistia olivat koko juoksun ajan noin metrin sisällä toisistaan. Voittaja pystyttiin julistamaan vasta pitkän maalikameran kuvan tarkastelun jälkeen. Lindy Remiginon olkapää ylitti maaliviivan juuri ennen toiseksi tullutta Herb McKenleytä. Kisan neljä ensimmäistä saivat tuloksekseen täsmälleen saman ajan.[3]
  Herb McKenley
  Jamaika
10,4
  Emmanuel McDonald Bailey
  Yhdistynyt kuningaskunta
10,4
 
200 m
  Andy Stanfield
  Yhdysvallat
20,7 Yhdysvaltain Andy Stanfield ja Yhdistyneen kuningaskunnan McDonald Bailey lähtivät suosikkeina 200 metrin finaaliin oltuaan välierissä juoksujen parhaat. Stanfield juoksikin ykköseksi, mutta Bailey jäi neljänneksi. Stanfieldin maanmiehet Thane Baker ja James Gathers ohittivat Baileyn loppuvedollaan varmistaen Yhdysvalloille kolmoisvoiton.[4]
  Thane Baker
  Yhdysvallat
20,8
  James Gathers
  Yhdysvallat
20,8
 
400 m
  George Rhoden
  Jamaika
45,9 400 metrin finaalissakin jouduttiin maalikameraratkaisuun ja 100 metrin tavoin Herb McKenley joutui tyytymään hopeaan samalla ajalla voittajan kanssa. Tällä kertaa George Rhoden oli täpärästi parempi. Voittoaika oli ensimmäistä kertaa olympiahistoriassa alle 46 sekunnin.[4] Lontoon voittoa puolustanut Jamaikan Arthur Wint aloitti todella kovaa juosten ensimmäiset 200 metriä aikaan 21,7[5], mutta hyytyi pahasti loppusuoralla ja jäi viidenneksi[4].
  Herb McKenley
  Jamaika
45,9
  Ollie Matson
  Yhdysvallat
46,8
 
800 m
  Mal Whitfield
  Yhdysvallat
1.49,2 Wint johti 800 metrin finaalia melkein koko matkan. Noin 550 metrin jälkeen neljäntenä kytännyt Mal Whitfield aloitti kuitenkin kirinsä ja ohitti Wintin. Tämä seurasi muttei pystynyt vastaamaan Whitfieldille, joka voitti kilpailun täysin samalla ajalla kuin neljä vuotta aiemmin Lontoossa. Silloin Wint hävisi 0,3 sekunnilla, ja nyt eroa tuli vain 0,2 sekuntia.[4]
  Arthur Wint
  Jamaika
1.49,4
  Heinz Ulzheimer
  Länsi-Saksa
1.49,7
 
1 500 m
  Joseph Barthel
  Luxemburg
3.45,1 Luxemburgilainen Joseph Barthel oli 1 500 metrin yllätysvoittaja. Hän kukisti nimekkäämmät kilpakumppaninsa loppusuoralla parannettuaan omaa ennätystään 3,2 sekuntia.[5] Suurin ennakkosuosikki Yhdistyneen kuningaskunnan Roger Bannister hyytyi loppusuoralla viidenneksi[6]. Maalisuoralle mentäessä johtanut saksalainen Werner Lueg joutui päästämään ohitseen sekä Barthelin että Yhdysvaltain Bob McMillenin jääden pronssille. Kahdeksan parasta juoksijaa alittivat vanhan olympiaennätyksen.[7]
  Bob McMillen
  Yhdysvallat
3.45,2
  Werner Lueg
  Länsi-Saksa
3.45,4
 
5 000 m
  Emil Zátopek
  Tšekkoslovakia
14.06,6 Viidellätuhannella metrillä Saksan Herbert Schade johti kilpailua ensimmäiset neljä kilometriä. Tämän jälkeen johdossa kävivät Tšekkoslovakian Emil Zátopek ja Yhdistyneen kuningaskunnan Chris Chataway. Loppuratkaisussa oli mukana lisäksi Ranskan Alain Mimoun. Loppusuoralle mentäessä Zátopek lähti kiriin ja Chataway menetti mahdollisuutensa kaatumiseen. Zátopek karkasi muutaman metrin voittoon ottaen kisojen toisen kultamitalinsa, ja 10 000 metrin toisintona Ranskan Mimoun joutui tyytymään hopeaan.[8]
  Alain Mimoun
  Ranska
14.07,4
  Herbert Schade
  Länsi-Saksa
14.08,6
 
10 000 m
  Emil Zátopek
  Tšekkoslovakia
29.17,0 Zátopek ratkaisi kisojen ensimmäisen kultamitalin kahdeksan kilometrin juoksun jälkeen. Vain Ranskan Mimoun oli pystynyt seuraamaan häntä tuohon asti, mutta myös hän jäi kahdeksassa kilometrissä. Tämän jälkeen Zátopek juoksi selvään voittoon alittaen olympiaennätyksen yli 40 sekunnilla ja Mimoun oli yhtä selvä kakkonen. Pronssille nousi Aleksandr Anufrijev, joka oli ensimmäinen neuvostoliittolainen olympiamitalisti. Pronssitaistelu oli tiukka, mutta Suomen Hannu Posti ja Yhdistyneen kuningaskunnan Frank Sando joutuivat taipumaan Anufrijeville.[9] Sandon suoritus oli kova siihen nähden, että hän oli menettänyt toisen piikkarinsa jo ensimmäisellä kierroksella[5].
  Alain Mimoun
  Ranska
29.32,8
  Aleksandr Anufrijev
  Neuvostoliitto
29.48,2
 
Maraton
  Emil Zátopek
  Tšekkoslovakia
2.23.03 Maratonjuoksusta Zátopek otti kolmannen kultamitalinsa. Hän lähti juoksemaan maratonia ensimmäistä kertaa urallaan. Zátopek päätti ottaa taktiikakseen seurata brittiläistä maailmanennätysmiestä Jim Petersiä.[10] Peters lähti kuitenkin heti alussa kovaa liikkeelle ja Zátopek jäi seuraamaan ruotsalaista Gustaf Janssonia. Zátopek ja Jansson tavoittivat Petersin 15 kilometrin jälkeen. Peters keskeytti matkan 32 kilometrin kohdalla. Zátopek jätätti Janssonin 25 kilometrin jälkeen ja juoksi voittoon. Argentiinalainen Reinaldo Gorno otti vielä loppumatkalla Janssonin kiinni ja sai hopeaa.[11]
  Reinaldo Gorno
  Argentiina
2.25.35
  Gustaf Jansson
  Ruotsi
2.26.07
 
110 m aitajuoksu
  Harrison Dillard
  Yhdysvallat
13,7 Yhdysvaltain Harrison Dillard otti lopultakin olympiakultaa päälajissaan. Jo Lontoon kisojen aikaan hän oli 110 metrin parhaita maailmassa, mutta jäi Yhdysvaltain olympiakarsinnoissa kisojen ulkopuolelle. Helsingissä hän voitti kultaa olympiaennätysajalla. Yhdysvaltain juoksijat olivat lajissa ylivoimaisia ja heille tulikin kolmoisvoitto.[12]
  Jack Davis
  Yhdysvallat
13,7
  Arthur Barnard
  Yhdysvallat
14,1
 
400 m aitajuoksu
  Charles Moore
  Yhdysvallat
50,8 Neljänsadan metrin aitajuoksussa Charles Moore Yhdysvalloista oli lähellä maailmanennätystä alkuerissä. Finaalissa hän joutui kuitenkin juoksemaan sateen pehmittämää ulkorataa. Moore johti kuitenkin finaalia alusta loppuun. Neuvostoliiton Juri Litujev saavutti häntä viimeisillä aidoilla, muttei yltänyt kuin hopealle. Litujevin aika oli uusi Euroopan-ennätys.[13]
  Juri Litujev
  Neuvostoliitto
51,3
  John Holland
  Uusi-Seelanti
52,2
 
3 000 m estejuoksu
  Horace Ashenfelter
  Yhdysvallat
8.45,4 Vanha olympiaennätys rikottiin 3 000 metrin estejuoksussa jo alkuerissä, kun ensin sen alitti Neuvostoliiton Vladimir Kazantsev ja myöhemmin vielä paremmalla ajalla Yhdysvaltain Horace Ashenfelter.[12] Nämä kaksi kilpailivat finaalissakin tiukimmin voitosta. Kazantsev yritti jätättää Ashenfelterin viimeisen kierroksen vesiesteellä, mutta astui liian syvälle veteen ja Ashenfelter karkasi voittoon uudella olympiaennätyksellä. Väsähtänyt Kazantsev menetti melkein hopeansa, kun brittiläinen John Disley kiri muutaman sekunnin sadasosan päähän.[14]
  Vladimir Kazantsev
  Neuvostoliitto
8.51,6
  John Disley
  Yhdistynyt kuningaskunta
8.51,8
 
4 × 100 m
    Yhdysvallat
Dean Smith
Harrison Dillard
Lindy Remigino
Andy Stanfield
40,1 Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat sadan metrin viestijuoksun ennakkosuosikit. Maat kilpailivatkin tasaisesti, vaikka yhdysvaltalaisten juoksijat olivat nopeampia. Neuvostoliitto onnistui haastamaan vastustajansa loistavan vaihtotekniikan ansiosta. Viimeiselle osuudella Yhdysvaltain Stanfield ja Neuvostoliiton Vladimir Suharev lähtivät tasoissa, mutta Stanfield kukisti Suharevin muutamalla sekunnin sadasosalla.[15]
    Neuvostoliitto
Boris Tokarev
Levan Kaljajev
Levan Sanadze
Vladimir Suharev
40,3
    Unkari
László Zarándi
Géza Varasdi
György Csányi
Béla Goldoványi
40,5
 
4 × 400 m
    Jamaika
Arthur Wint
Leslie Laing
Herb McKenley
George Rhoden
3.03,9 Pitkässä viestissä Jamaikan McKenley sai lopultakin olympiakultaa jäätyään kahdesti hopealle maalikameravertailussa. McKenley juoksi kolmannella osuudella kisan nopeimman yksittäisen ajan (45,1) ja nosti maansa johtoon viimeiseen vaihtoon. Ankkuriosuudella 400 metrin kultamitalisti Rhoden pystyi pitämään 800 metrin kultaa voittaneen yhdysvaltalaisen Whitfieldin takanaan ja toi Jamaikan kultamitaliin.[10] Voittoaika oli uusi maailmanennätys[15].
    Yhdysvallat
Ollie Matson
Gene Cole
Charles Moore
Mal Whitfield
3.04,0
    Länsi-Saksa
Günter Steines
Hans Geister
Heinz Ulzheimer
Karl-Friedrich Haas
3.06,6
 
10 km kävely
  John Mikaelsson
  Ruotsi
45.02,8 Lontoon olympiakultaa puolustanut ruotsalainen John Mikaelsson oli 10 kilometrin kävelyssä ylivoimainen. Hän jätätti toiseksi tulluttua sveitsiläistä Fritz Schwab lähes minuutin. Alkuerien nopein Neuvostoliiton Bruno Junk jäi finaalissa pronssille.[15]
  Fritz Schwab
  Sveitsi
45.41,0
  Bruno Junk
  Neuvostoliitto
45.41,0
 
50 km kävely
  Giuseppe Dordoni
  Italia
4.28.07,8 Lontoon voittoa puolustanut ruotsalainen John Ljunggren johti 50 kilometrin kävelyä ensimmäiset 30 kilometriä, mutta tämän jälkeen väsyi ja putosi lopulta yhdeksänneksi[15]. Voittoon käveli Italian Giuseppe Dordoni, joka laittoi hiuksensa kuntoon shortsien taskussa olleella kammalla ennen tuloaan Olympiastadionille. Voittomarginaali Tšekkoslovakian Josef Doležaliin oli hieman yli kaksi minuuttia.[16]
  Josef Doležal
  Tšekkoslovakia
4.30.17,8
  Antal Róka
  Unkari
4.31.27,2
 
Korkeushyppy
  Walter Davis
  Yhdysvallat
204 cm Korkeushyppymestaruudesta taistelivat tiukimmin yhdysvaltalaiset Walter Davis ja Kenneth Wiesner, jotka ylittivät 201 senttimetriin saakka kaikki korkeudet ensimmäisellään. Davis ylitti 204 toisellaan ja teki uuden olympiaennätyksen. Wiesner jäi 201:een. Brasilialaista José da Conceiçãoa voi sanoa yllätysmitalistiksi.[17]
  Kenneth Wiesner
  Yhdysvallat
201 cm
  José da Conceição
  Brasilia
198 cm
 
Seiväshyppy
  Bob Richards
  Yhdysvallat
455 cm Seiväshyppyfinaali kesti kuusi tuntia, kun karsintaraja oli ollut aivan liian matala. Olympiaennätyskorkeuden 440 onnistui ylittämään neljä hyppääjää Yhdysvaltain Bob Richards ja Donald Laz, Ruotsin Ragnar Lundberg ja Neuvostoliiton Pjotr Denisenko. Seuraavan korkeuden pystyivät ylittämään enää yhdysvaltalaiset ja 455 oli liian kova kaikille paitsi Richardsille, joka ylitti sen kolmannellaan. Lundberg voitti pronssia, sillä hänellä oli vähemmän pudotuksia kuin Denisenkolla.[17]
  Donald Laz
  Yhdysvallat
450 cm
  Ragnar Lundberg
  Ruotsi
440 cm
 
Pituushyppy
  Jerome Biffle
  Yhdysvallat
757 cm Pituushypystä tuli yllätyksellinen, sillä suurin suosikki Yhdysvaltain George Brown astui kolme pitkää lähes kahdeksanmetristä hyppyään yli ja jäi ilman tulosta. Samoin kävi Euroopan parhaalle hyppääjälle Alankomaiden Henk Visserille. Voiton otti lopulta Yhdysvaltain Jerome Biffle vaatimattomalla tuloksella 757. Yhdysvaltain kaksoisvoiton varmisti Meredith Gourdine.[17]
  Meredith Gourdine
  Yhdysvallat
753 cm
  Ödön Földessy
  Unkari
730 cm
 
Kolmiloikka
  Adhemar Ferreira da Silva
  Brasilia
16,22 Brasilialainen Adhemar Ferreira da Silva ylitti omissa nimissään olleen vanhan maailmanennätyksen neljä kertaa. Paras hyppy osui viidennelle kierrokselle, jolloin hän hyppäsi 16,22. Yleisö vaati da Silvan lähtemään kunniakierroksella voiton jälkeen, mikä oli vielä tuolloin harvinaista kenttälajien kilpailijoille.[18] Hopealle yltänyt Neuvostoliiton Leonid Štšerbakov teki kilpailussa uuden Euroopan-ennätyksen[19].
  Leonid Štšerbakov
  Neuvostoliitto
15,98
  Arnoldo Devonish
  Venezuela
15,52
 
Kuulantyöntö
  Parry O'Brien
  Yhdysvallat
17,41 m Kuulantyönnössä yhdysvaltalaiset ylittivät ainoina kilpailijoina 17 metrin rajan ja jakoivat mitalit keskenään. Voittajaksi nousi nuori Parry O'Brien uudella olympiaennätyksellä. Darrow Hooper sijoittui hopealle ja maailmanennätyksen haltija Jim Fuchs kolmanneksi.[20] O'Brien työnsi kisoissa uudella tekniikalla lähtemällä työntörenkaan takaosasta selkä työntösuuntaan päin kyyristyneenä. Hän sai huomattavasti paremmin vartalonsa mukaan työntöön kuin muut kylki edellä työntäneet kilpailijat. Kisojen jälkeen O'Brienin tekniikasta tuli suosittu.[21]
  Darrow Hooper
  Yhdysvallat
17,39 m
  James Fuchs
  Yhdysvallat
17,06 m
 
Kiekonheitto
  Sim Iness
  Yhdysvallat
55,03 m Sim Iness rikkoi jokaisella heitollaan kiekonheiton olympiaennätyksen. Inessin pisin kaari 55,03 riitti olympiavoittoon. Lontoon kultaansa puolustanut italialainen Adolfo Consolinikin ylitti vanhan voittotuloksensa kahdesti, mutta hänen tuloksensa 53,78 riitti toiseen sijaan.[22]
  Adolfo Consolini
  Italia
53,78 m
  James Dillion
  Yhdysvallat
53,28 m
 
Moukarinheitto
  József Csermák
  Unkari
60,34 (WR) Unkarin 20-vuotias József Csermák heitti moukaria ensimmäisenä maailmassa yli 60 metrin, mikä riitti Helsingin olympiakultaan. Hopealle nousi 38-vuotias saksalainen Karl Storch, joka oli heittänyt yli 58 metrin jo vuonna 1939. Tämän jälkeen hänen olympiadustuksensa oli pilannut toinen maailmansota ja saksalaisten sulkeminen Lontoon kisoista. Helsingissä hän kuitenkin sai lopultakin mahdollisuutensa.[21]
  Karl Storch
  Länsi-Saksa
58,86
  Imre Németh
  Unkari
57,74
 
Keihäänheitto
  Cyrus Young
  Yhdysvallat
73,78 m Yhdysvaltain Cyrus Young voitti keihäänheiton olympiakultaa heitettyään olympiaennätyksen 73,78 toisella kierroksella. Ensimmäisellä kierroksella johtaneet yhdysvaltalainen William Miller ja suomalainen Toivo Hyytiäinen eivät pystyneet enää tähän vastaamaan.[22]
  William Miller
  Yhdysvallat
72,46 m
  Toivo Hyytiäinen
  Suomi
71,89 m
 
Kymmenottelu
  Bob Mathias
  Yhdysvallat
7887 Kymmenottelussa saatiin olympialaisten ylivoimaisin yleisurheiluvoittaja. Yhdysvaltain Bob Mathias teki uuden maailmanennätyksen 7887 ja kukisti toiseksi tulleen maanmiehensä Milt Campbellin yli 900 pisteellä. Mathias olisi voittanut olympiakultaa jo yhdeksän lajin yhteispisteillään.[22]
  Milt Campbell
  Yhdysvallat
6975
  Floyd Simmons
  Yhdysvallat
6788
 

NaisetMuokkaa

Laji Sijoitukset Selostus
100 m
  Marjorie Jackson
  Australia
11,5 Naisten pikamatkojen ennakkosuosikki Australian Marjorie Jackson oli finaalissa selvä voittaja. Hän juoksi sekä alkuerissä että finaalissa ajan 11,5, joka sivusi Blankers-Koenin maailmanennätystä.[21] Maailmanennätys olisi todennäköisesti siirtynyt kokonaan Jacksonin nimiin, mutta 100 metrin finaalissa Olympiastadionilla puhalsi vastatuuli[23].
  Daphne Hasenjager
  Etelä-Afrikka
11,8
  Shirley Strickland
  Australia
11,9
 
200 m
  Marjorie Jackson
  Australia
23,7 Kahdellasadalla metrillä Jackson otti kisojen toisen kultamitalinsa. Aika ei ollut Jacksonin kisojen paras, sillä välierissä hän oli juossut uuden maailmanennätyksen 23,4, josta jäi finaalissa kolme sekunnin kymmenystä. Alankomaiden Puck Brouwer sijoittui hopealle puoli sekuntia Jacksonille hävinneenä.[21]
  Puck Brouwer
  Alankomaat
24,2
  Nadežda Hnykina-Dvališvili
  Neuvostoliitto
24,2
 
80 m aitajuoksu
  Shirley Strickland
  Australia
10,9 Australian juoksija hallitsi myös naisten pika-aitoja. Shirley Strickland rikkoi Blankers-Koenin nimissä olleen maailmanennätyksen finaalissa sekunnin kymmenyksellä. Venäjän Marija Golubnitšaja sijoittui toiseksi.[21] Lontoon nelinkertainen olympiavoittaja Blankers-Koen tuli kisoihin sairastelleena ja joutui keskeyttämään finaalin kompastuttuaan toiseen aitaan[8].
  Marija Golubnitšaja
  Neuvostoliitto
11,1
  Maria Sander
  Länsi-Saksa
11,1
 
4 × 100 m
    Yhdysvallat
Mae Faggs
Barbara Jones
Janet Moreau
Catherine Hardy
45,9 Australia lähti suurena suosikkina viestifinaaliin. Maa oli tehnyt uuden maailmanennätyksen alkuerissä ja johti ennen viimeistä vaihtoa. Kaksi henkilökohtaista kultamitalia voittanut Jackson pudotti kuitenkin ankkuriosuudella kapulan. Jackson sai sen vielä poimittua takaisin käteensä, mutta Australia jäi viidenneksi. Yhdysvallat ja Länsi-Saksa rikkoivat maailmanennätysajan ja Yhdysvallat selvisi täpärästi voittajana.[21]
    Länsi-Saksa
Ursula Knab
Maria Sander
Helga Klein
Marga Petersen
45,9
    Yhdistynyt kuningaskunta
Sylvia Cheeseman
June Foulds
Jean Desforges
Heather Armitage
46,2
 
Korkeushyppy
  Esther Brand
  Etelä-Afrikka
167 cm Eteläafrikkalainen Esther Brand ja brittiläinen Sheila Lerwill taistelivat tasaisesti korkeushypyn voitosta. Ratkaisu tuli korkeudessa 167, jonka Brand pystyi ylittämään. Lerwill pudotti korkeuden kolmesti ja jäi hopealle.[10] Voittotulos jäi sentin päähän olympiaennätyksestä[23].
  Sheila Lerwill
  Yhdistynyt kuningaskunta
165 cm
  Aleksandra Tšudina
  Neuvostoliitto
163 cm
 
Pituushyppy
  Yvette Williams
  Uusi-Seelanti
624 cm Pituushyppykilpailu oli kovatasoinen, sillä yhdeksän parasta hyppääjää ylittivät vanhan olympiaennätyksen. Voittoon leiskautti uusiseelantilainen Yvette Williams, jonka voittotulos 624 jäi vain senttimetrin päähän maailmanennätyksestä.[24]
  Aleksandra Tšudina
  Neuvostoliitto
614 cm
  Shirley Cawley
  Yhdistynyt kuningaskunta
592 cm
 
Kuulantyöntö
  Galina Zybina
  Neuvostoliitto
15,28 m Kuulantyönnössä Neuvostoliiton Galina Zybina voitti olympiakultaa maailmanennätystuloksella 15,28, jonka hän työnsi viimeisellä kierroksella. Hän voitti Länsi-Saksan Marianne Wernerin 71 senttimetrillä.[25] Karsinnoissa olympiaennätyksen tehnyt Klavdija Totšenova jäi kilpailussa pronssille.[26]
  Marianne Werner
  Länsi-Saksa
14,57 m
  Klavdija Totšenova
  Neuvostoliitto
14,50 m
 
Kiekonheitto
  Nina Romaškova
  Neuvostoliitto
51,42 m Nina Romaškovasta tuli olympiahistorian ensimmäinen neuvostoliittolainen kultamitalisti. Maahan menivät melko odotetusti kaikki kolme mitalia, mutta yllätyksellisesti maailmanennätysnainen Nina Dumbadze jäi vasta kolmanneksi. Romaškovan voittotulos oli olympiaennätys.[27]
  Jelizaveta Bagrjantseva
  Neuvostoliitto
47,08 m
  Nina Dumbadze
  Neuvostoliitto
46,29 m
 
Keihäänheitto
  Dana Zátopková
  Tšekkoslovakia
50,47 m Keihäänheitossa Tšekkoslovakian Dana Zátopková pystyi toistamaan aviomiehensä Zátopekin suorituksen. Zátopek oli samana päivänä voittanut 5 000 metrin juoksun ja Zátopková otti olympiakultaa keihäänheitossa. Hän heitti heti ensimmäisellä kierroksella olympiaennätyksen 50,47. Vasta viimeisellä kierroksella neuvostoliittolainen Aleksandra Tšudina pääsi lähelle heitettyään sentin yli 50 metriä.[8]
  Aleksandra Tšudina
  Neuvostoliitto
50,01 m
  Jelena Gortšakova
  Neuvostoliitto
49,76 m
 

LähteetMuokkaa

  • Arponen, Antti O.: Olympiakisat Ateenasta Atlantaan. Porvoo: WSOY, 1996. ISBN 951-0-21072-2.
  • Kolkka, Sulo: The Official Report of the Organizing Committee for the Games of the XV Olympiad. Porvoo: WSOY, 1955. Official Olympic Reports (pdf). (englanniksi)
  • Raevuori, Antero: Viimeiset oikeat olympialaiset: Helsinki 1952. Helsinki: Ajatus, 2002. ISBN 951-20-6108-2.
  • Wickström, Mika: Helsinki 1952. Helsinki: Suomen Urheilumuseosäätiö, 2002. ISBN 951-97773-8-5.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Kolkka, Sulo: The Official Report of the Organizing Committee for the Games of the XV Olympiad, s. 247
  2. a b Kolkka, Sulo: The Official Report of the Organizing Committee for the Games of the XV Olympiad, s. 248
  3. Raevuori, Antero: Viimeiset oikeat olympialaiset: Helsinki 1952, s. 123
  4. a b c d Kolkka, Sulo: The Official Report of the Organizing Committee for the Games of the XV Olympiad, s. 250
  5. a b c Arponen, Antti O.: Olympiakisat Ateenasta Atlantaan, s. 155
  6. Wickström, Mika: Helsinki 1952, s. 106
  7. Kolkka, Sulo: The Official Report of the Organizing Committee for the Games of the XV Olympiad, s. 252
  8. a b c Wickström, Mika: Helsinki 1952, s. 100
  9. Wickström, Mika: Helsinki 1952, s. 86
  10. a b c Wickström, Mika: Helsinki 1952, s. 109
  11. Wickström, Mika: Helsinki 1952, s. 110
  12. a b Kolkka, Sulo: The Official Report of the Organizing Committee for the Games of the XV Olympiad, s. 255
  13. Kolkka, Sulo: The Official Report of the Organizing Committee for the Games of the XV Olympiad, s. 255-256
  14. Wickström, Mika: Helsinki 1952, s. 102
  15. a b c d Kolkka, Sulo: The Official Report of the Organizing Committee for the Games of the XV Olympiad, s. 256
  16. Wickström, Mika: Helsinki 1952, s. 91
  17. a b c Kolkka, Sulo: The Official Report of the Organizing Committee for the Games of the XV Olympiad, s. 258
  18. Arponen, Antti O.: Olympiakisat Ateenasta Atlantaan, s. 156
  19. Kolkka, Sulo: The Official Report of the Organizing Committee for the Games of the XV Olympiad, s. 259
  20. Wickström, Mika: Helsinki 1952, s. 89
  21. a b c d e f Arponen, Antti O.: Olympiakisat Ateenasta Atlantaan, s. 157
  22. a b c Kolkka, Sulo: The Official Report of the Organizing Committee for the Games of the XV Olympiad, s. 260
  23. a b Kolkka, Sulo: The Official Report of the Organizing Committee for the Games of the XV Olympiad, s. 263
  24. Wickström, Mika: Helsinki 1952, s. 96
  25. Arponen, Antti O.: Olympiakisat Ateenasta Atlantaan, s. 158
  26. Wickström, Mika: Helsinki 1952, s. 105
  27. Wickström, Mika: Helsinki 1952, s. 85

Aiheesta muuallaMuokkaa