Turun palo

Turun palo oli Turun kaupungin lähes kokonaan tuhonnut kaupunkipalo, joka tapahtui tiistaina 4. syyskuuta – keskiviikkona 5. syyskuuta 1827. Suomen ja Pohjoismaiden historian suurin kaupunkipalo tuhosi kolme neljäsosaa kaupungista ja jätti kodittomiksi 11 000 turkulaista. Palo tuhosi yhden Pohjoismaiden suurimmista keskiaikaisperäisistä kivikaupungeista.

Turun tuomiokirkon ympäristö heti palon jälkeen vuonna 1827

Turku oli palon sattuessa Suomen suurin kaupunki, ja tulipalo oli Suomessa suuri kansallinen katastrofi. Palo sai alkunsa porvari Hellmanin talosta Aninkaistenmäellä vähän ennen yhdeksää illalla. Palo eteni nopeasti Pohjoisessa korttelissa, levisi Eteläkortteliin ja ylitti Aurajoen sytyttäen Kirkkokorttelin ennen puoltayötä. Vain yksi neljäsosa kaupungista, lähinnä kaupungin länsi- ja etelälaidoilla säilyi tulipalolta. Palo tuhosi kaupungin historiallisen keskustan mukaan lukien Turun tuomiokirkon ja Turun akatemiatalon, jotka säilyivät vain osittain. Verrattuna suuriin aineellisiin menetyksiin henkilövahingot olivat pienemmät, mutta palossa kuoli ja loukkaantui kuitenkin useita ihmisiä.

Turku on palanut historiansa aikana ainakin 31 kertaa, mutta vuoden 1827 palo on näistä tapahtumista tuhoisin ja vaikutuksiltaan pitkäaikaisin. Kolme pääsyytä Turun palon poikkeukselliselle tuhoisuudelle olivat syksyä edeltänyt kuiva kesä, joka kuivatti kaupungin puutalojen pärekatot, iltaan sattunut myrsky sekä se, että suuri osa kaupungin porvareista oli Tampereella markkinoilla, joten sammuttajia ei ollut tarpeeksi. Hannu Salmi on teoksessaan Tunteiden palo: Turku liekeissä 1827 (2022) esittänyt palon leviämisen syyksi kaupungin byrokratian. Zachris Topelius syyllisti aikanaan Maamme kirjassa palvelustyttöä, mutta se on perätön tieto, muistuttaa Salmi.

Palon jälkeisiä uudelleenrakentamistöitä johti kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski. Hänen esityksestään senaatti nimitti arkkitehti Carl Ludvig Engelin laatimaan Turun uuden asemakaavan. Turun keskusta-alueen kaupunkirakenne perustuu edelleen Engelin laatimaan, 15. helmikuuta 1828 vahvistettuun asemakaavaan, joka on säännöllinen ruutukaava. Kaupungin keskustan suurimmat rakennukset Tuomiokirkko ja Akatemiatalo kunnostettiin, ja joitakin muitakin rakennuksia kuten Vanha Raatihuone sekä entinen sokeritehdas kunnostettiin vanhoille muureille. Pääosin kaupunki kuitenkin rakennettiin kokonaan uudestaan. Turun uusi ruutukaava vaikutti merkittävästi muiden Suomen kaupunkien asemakaavoitukseen.

Tapahtumien kulku

Palon lähde

Turun tuomiokirkko ja kirkkokortteli ennen paloa Carl Ludvig Engelin vuonna 1814 maalaamassa akvarellissa.

Palo sai alkunsa ruokatavarakauppias Carl Gustav Hellmanin talosta Aninkaistenmäellä vähän ennen kello yhdeksää tiistai-iltana 4. syyskuuta 1827. Hellmanin talo käsitti Turun kaupungin tontit numero 125, 126 ja 127 kaupungin pohjoisessa korttelissa Aninkaistenmäellä. Talon pohjoispuolella sijaitsi Vähä-Brahenkadun pää ja itäpuolella Brahenkatu. Sen länsipuolella oli kapea kuja. Eteläpuolella oli pieni rakentamaton kallio, jota käytettiin tavaroiden varastopaikkana. Kutakuinkin Hellmanin talo sijaitsi siis nykyisen Puutorin eteläpuolella. Aninkaistenmäen rakennukset kuuluivat kaupungin huonoimmin rakennettuihin. Ne olivat lähinnä tiheissä rykelmissä olleita puutaloja, joissa oli tuohi-, malka- tai turvekatot. Asuinalueella ei myöskään ollut juurikaan vesilähteitä, ja vaikka Hellmanin talon pihassa olikin kaivo, sen vesi ei riittänyt sammuttamaan suurempaa tulipaloa.

Hellmanin talo oli suuri ja siinä asui yli 30 henkeä. Carl Gustav Hellman ja osa talonväestä oli matkalla Tukholmassa palon puhjetessa. Hellmanin vaimo Christina Elisabeth Hellman oli kuitenkin juuri palannut kotiin Paattisilta, jossa perheellä oli maatila. Elokuun 30. päivän vastaisena yönä oli Turussa satanut vettä, mutta pitkän ja kuivan kesän päätteeksi puurakennelmat olivat hyvin kuivia ja katot helposti syttyviä. Kesän heinät oli jo korjattu aiemmin ja ajettu tallin- ja navetanylisille myös Hellmanien talossa. Kämnerinoikeudessa Christina Hellman kertoi heti palon jälkeen, että hän oli ensimmäisenä havainnut jonkin olleen vinossa hieman ennen iltayhdeksää. Hän tunsi savun hajua ja kiiruhti ulos pihalle ja näki, että tuuli lennätti kipinöitä läheisestä talosta Hellmanien navetan heinäparvelle, josta nousi savua. Hän huusi talonväkeä apuun, ja eräs rengeistä juoksi navettaan päästämään karjan irti. Renki myös yritti sammuttaa palon heti alkuunsa mutta ei onnistunut. Myös naapurit hälytettiin paikalle, mutta hekään eivät pystyneet rajoittamaan tulta, joka alusta asti oli päässyt leviämään kovaa vauhtia. Pian palon syttymisen jälkeen Turun tuomiokirkon kellot soittivat hälytyksen kaupunkilaisille, ja kaupungin hyväkuntoista palokalustoa ryhdyttiin siirtämään Turun pohjoisiin osiin. Palokalustolla oli kuitenkin vaikeata päästä lähelle palopesän lähdettä. Ponnisteluja vaikeutti myös nopeasti kiihtyvä tuuli.

Palo etenee räjähdysmäisesti

Palomiehistön tehtävä osoittautui hyvin nopeasti toivottomaksi. Parin tunnin sammutustyön jälkeen kävi selväksi, ettei pohjoista korttelia voitu enää pelastaa. Voimakas tuuli lennätti kipinöitä ja kekäleitä palomiesten yli, ja ne laskeutuivat sammutuslinjojen taakse sytyttäen uusia rakennuksia tuleen. Palomiehistön voimat alkoivat ehtyä. Kun sammutustyö kävi yhä epätoivoisemmaksi, monet palon sammuttajistakin huolestuivat omaisuudestaan. Ensin muutamat lähtivät paikalta ja lopulta lähes kaikki jättivät sammutusrivistöt mennäkseen huolehtimaan omasta talostaan. Osaksi tämä sammutustöiden laiminlyönti johtui palontorjunnan huonosta johtamisesta. Myöhemmin horjuvuudesta ja heikosta panoksesta syytettiin maaherra Erik Walleniusta, jonka olisi pitänyt johtaa sammutustöitä. Turkuun sijoitettu venäläinen varuskunta puuttui tulipaloon myöhäisessä vaiheessa ja ilmeisesti myös melko innottomasti. Myöhemmin venäläisiä sotilaita syytettiin siitä, että heidän ensimmäisenä ajatuksenaan olisi ollut hylättyjen talojen ryöstäminen. Tätä on kuitenkin myöhemmin ollut mahdotonta näyttää toteen.

Kaupungissa puhkesi samana iltana myrsky, minkä vuoksi palo eteni räjähdysmäisesti kaupungin pohjoisesta korttelista kohti etelää. Luultiin, että palo pysähtyisi Aurajokeen, mutta kello 23:n ja 24:n välillä tuli levisi lopulta myös joen vastarannalle ja Turun tuomiokirkkoa ympäröiviin kaupungin keskuskortteleihin. Ensimmäinen joen eteläpuolella syttynyt rakennus oli professori Gustaf Hällströmin suuri, korkea mansardikattoinen kotitalo. Hällström, joka toimi samana vuonna Turun akatemian professorina, oli juuri palannut kaupunkiin, kun hänen talonsa joen varrella syttyi tuleen. Tilanne oli täysin epätoivoinen joen eteläpuolella. Kaupungin palokalusto oli juuri kuljetettu Turun tuomiokirkon läheltä joen pohjoispuolen palopesäkkeisiin ja vain yksi ruisku oli jätetty suojelemaan Turun tuomiokirkkoa. Silläkään ei pystytty pelastamaan juuri mitään.

Hällströmin talosta tuli levisi nopeasti eteenpäin muun muassa vaivaistaloon, koulurakennukseen ja sitten lopulta tuomiokirkkoon. Turun tuomiokirkon tornin kellot löivät viimeisen kerran kello kolme aamuyöllä, jonka jälkeen koko torni romahti alas. Tällöin kaupungin pohjoiskorttelit olivat jo ilmiliekeissä, ja eteläisissä kortteleissa tuli oli leviämässä kohti Uuttatoria ja jokirantaa. Joen eteläpuolella koko kirkkokortteli paloi romahtaneen kirkon ympärillä ja tuli levisi kohti Uudenmaankatua. Ilmanpaine rikkoi tulen levitessä Turun akatemian suuret ikkunat ja tuli pääsi leviämään sisään akatemian suuriin kirjavarastoihin. Suurin osa yliopiston kirjoista saatiin kuitenkin pelastetuksi, ja sekä akatemian juhlasali että konsistorisali säilyivät vahingoittumattomina. Aamun sarastaessa myös joen yli vienyt Pennisilta syttyi tuleen ja tuhoutui. Tulenhohde näkyi hyvin vielä Perniön Kirjakkalassa ja paperinpalasia lenteli Sauvoon asti. Lapualla asti eteläisellä taivaalla nähtiin omituisen värinen pilvi, joka herätti epäilyksiä tulipalosta.

Palon sammuminen

Palo sammui lopulta keskiviikkona 5. syyskuuta noin klo 15 tehtyään tuhoa kaupungissa noin 18 tuntia. Kaupunkiin paloa sammuttamaan jääneet saattoivat vihdoin alkaa muodostaa käsitystä tuhojen laajuudesta. Vaara ei kuitenkaan ollut vielä täysin ohi, sillä kaupungin katukiveys oli yhä polttavan kuuma ja ympäri kaupunkia tuli kyti yhä. Yhtäkkiä saattoi jossakin syttyä vielä uusia tulipaloja ja vielä monta viikkoa myöhemmin 29. syyskuuta kaupunkilaiset säikähtivät kun Trappin talosta leimahti korkeita liekkejä. Koko syyskuun ja vielä lokakuussakin kaupunkiin oli sijoitettuna myös naapuripitäjien sammutusmiehistöjä.

Aikalaishavainnot

Friedrich Wilhelm August Argelander

Turun Akatemian tähtitieteen observaattori (vuodesta 1828 professori) Argelander oli 4. syyskuuta havaitsemassa observatoriossa Vartiovuorenmäellä. Hänen täytyi tulipalon takia keskeyttää havainnot. Hän kirjoitti havaintopäiväkirjaansa saksaksi:

»Tässä keskeytti havainnot hirveä tulipalo, joka pani Turun tuhkaksi.»

Korkealla mäellä sijainnut observatorio kuitenkin säästyi. Havainnot jatkuivat 9. syyskuuta. Turun Akatemian välttämätön toiminta, kuten konsistorin kokoukset ja rehtorin kanslia, siirtyivät observatorioon.

Näin kuvaili Turun palon etenemistä Adolf Moberg, joka myöhemmin toimi muun muassa yliopiston rehtorina:

»Näky oli kauhistuttava mutta kiehtova. Koko Aningaistenmäen rinne jokeen päin sekä Multavierun seutu oli kietoutunut savuun ja moniväristen liekkien mereen, jota kukaan ei voinut lähestyä ja joka hillitöntä vauhtia levisi yhä laajemmalle.»

»Toivottiin vielä, että joki olisi esteenä tuhon tiellä ja että eteläinen eli ns. kaupungin suuri puoli säästyisi. Mutta sitten kun professori Hällströmin talo joen sillä puolen ja sen vieressä sijaitsevat talot rupesivat palamaan, huomattiin kaiken olevan hukassa, varsinkin, kun kaikkien palokalujen, jotka oli viety pohjoispuolelle, sanottiin palaneen. Miehistökin oli hajaantunut korjaamaan talteen mitä mahdollisesti voitiin liekeistä pelastaa. Näin kuinka tuli lähestyi, kuinka tuomiokirkon ulkokatto alkoi palaa. Pian alkoi tuli loistaa tornin luukkujen läpi ja saavutti kohta ylimmän puurakennelman. Tämä kohosi korkeana tulipatsaana ympärillä lainehtivasta tulimerestä, kunnes vihdoin palava puurykelmä moneen otteeseen kelloineen ja kellokoneistoineen rytisten ja paukkuen romahti alas levittäen liekkejä aukoista ja ajaen niitä ylöspäin.»

Vahingot

Turku talvella 1827 muutama kuukausi palon jälkeen.

Heti palon jälkeen suoritetuissa laskelmissa todettiin, että yhteensä 2 543 rakennusta ja rakennelmaa oli tuhoutunut palossa. Näistä 215 oli useamman huoneen kivitaloja, 38 yhden huoneen kivitaloja, 1 892 useamman huoneen puutaloja ja 398 yhden huoneen puutaloja. Jokaisella tontilla saattoi olla useita erillisiä rakennuksia. Toisen laskelman mukaan kaupungin 1 126 talosta 346 eli runsas neljäsosa oli säästynyt palolta. Säästyneet alueet sijaitsivat lähinnä kaupungin länsi- ja etelälaidoilla: Turun linnan ympäristö, Vartiovuorenmäki, Luostarinmäki ja Puolalanmäki. Kodittomaksi oli jäänyt noin 11 000 turkulaista, loukkaantuneita oli parisataa ja kuolleita 27. Tuhoutuneen omaisuuden arvoksi arvioitiin 1 149 857 hopearuplaa ja kiinteistöjen arvoksi 1 421 123 hopearuplaa. Yhteensä tuhoutuneen omaisuuden arvo oli siis 2 570 980 hopearuplaa, eli 8 998 430 pankinruplaa. Historiantutkija Svante Dahlström arvioi menetykset myöhemmin vähintään 10 tai 12 miljoonaan pankinruplaan, mutta mitään tarkkoja lukuja ei enää jälkikäteen ole saatavilla.

Sanomia Turusta -lehdessä vuodelta 1852 mainittiin palolta säästyneen seuraavat talot:

»Muutama huone Aninkaisten tullin tienoilla, Puolalanmäki, talot sositeettihuoneesta, asessori von Hellensin talot ja uudempi kaupunki linnan suuntaan päin, viisi taloa Luostarinkadun päästä, arkkipiispan talo, professori Laguksen talo ja muutamia muita Uudenmaankadun oikealla puolella, suuren mäen juurella.»

Irtaimiston pelastaminen oli kaupungissa vaikeaa, koska tuli levisi niin valtavalla nopeudella. Lisäksi palon sammuttajia oli kaupungissa vähän, koska suuri osa porvareista oli onnettomuuden sattuessa Tampereella markkinamatkalla ja ylioppilaistakin vain murto-osa oli palannut kaupunkiin näin varhaissyksynä. Muut kaupungissa olleet henkilöt – venäläiset sotilaat sekä kaupungin ja sen laitamien köyhempi väestö – ryhtyivät tarjoamaan apuaan, mutta usein ainoastaan maksua vastaan. Useimmat saivatkin yrittää pelastaa omaisuutensa täysin omin voimin ja siksi monia tärkeitä kohteita laiminlyötiin. Esimerkiksi kaupungin kauppiaat keräsivät merkittävät tappiot siksi, ettei kukaan ollut ryhtynyt ajoissa puolustamaan tai tyhjentämään kaupungin pakkahuonetta. Suuri tavaravarasto paloi kokonaan pakkahuoneen mukana. Myös kuljetuksia oli vaikea järjestää irtaimiston siirtoa varten, koska suurin osa hevosista oli vetämässä vesikärryjä palopaikoille.

Esimerkiksi kirjanpainaja Johan Frenckell, jonka talo sijaitsi Kirkkokorttelissa, kertoi myöhemmin, että hän siirsi osan irtaimistostaan kärryihin ja rekiin sijoitettuaan suurimman osan tavaroistaan talon tilaviin kellaritiloihin. Täytetyt kärryt vedettiin sitten käsivoimin Hämeentullia kohti, kunnes Frenckell onnistui lopulta löytämään yhden hevosistaan. Oman talonsa pelastustyöt viivästyivät pahasti, sillä Frenckellin talonväki suojeli palon aikana myös kolmea täysin voimatonta kunnanvaivaista, jotka oli jätetty sänkyihin Akatemiantorille. Frenckellin talo tuhoutuikin lähes kokonaan ja mukana meni hänen omaisuutensa lähes kokonaan sekä kirjapainon varastot ja koneet. Hänen menetyksensä arvioitiin 200 000 ruplan suuruisiksi ja Frenckell sanoikin myöhemmin tunteneensa aivan kuin hän olisi joutunut hyvinvoinnista kerjäläiseksi. Myöhemmin hän onnistui saamaan tukholmalaisilta ystäviltään kuitenkin lainarahaa, jonka turvin hän aloitti kirjapainonsa uudelleen.

Tutkinta ja avustustoimenpiteet

Palovahinkokomitea

Avustukset yksityisiltä tahoilta

Avustustaho	Avustuksen arvo ruplissa
Venäjän muut kaupungit ja maaseutu	117 300
Suomen kaupungit ja maaseutu	105 000
Pietarin keisarilliset henkilöt	70 000
Pietarin yksityishenkilöt	54 100
Lontoon yksityishenkilöt	20 000
Tallinnan yksityishenkilöt	10 200
Riian yksityishenkilöt	5 100
Tukholman yksityishenkilöt	2 100
Hampurin yksityishenkilöt	700
Lissabonin yksityishenkilöt	600
Lyypekin yksityishenkilöt	500

Kaksi päivää palon jälkeen eli 6. syyskuuta 1827 asetettiin kaupunkilaisten esityksestä palovahinkokomitea, jonka tehtävänä oli auttaa erilaisin toimin hädänalaisia. Komitea laati itsenäisesti ohjesääntönsä, jonka Keisari Nikolai I vahvisti 24. syyskuuta 1827 pienin muutoksin. Ohjesäännön mukaisesti komiteaan kuului 14 jäsentä sekä puheenjohtaja. Puheenjohtajaksi määriteltiin pormestari Claes Sacklén, kaupunginnotaari toimi sihteerinä ja kaupungin kassanhoitaja huolehti komitean kirjanpidosta ja tarpeellisista maksuista. Komitean jäsenet olivat:

• Claes Johan Sacklén, oikeuspormestari
• Christopher Richter, tehtailija
• Gustaf Gadolin, tuomiorovasti
• Johan Adam Edman, rovasti
• Abraham Kingelin, kauppaneuvos
• Johannes Wulffert, kaupungin komendantti
• John Jacob von Julin, apteekkari
• Gustaf Hällström, professori
• Carl Daniel von Haartman, tohtori
• Samuel Jakob Linsén, kollegiasessori
• Johan Randén, kirjansitoja
• Pehr Johan Gylich, kauppias
• Johan Erik Hummelin, ruokatavarakauppias
• Johan Jakob Tengström, professori
• Adolf Fredrik von Willebrand, Turun hovioikeuden presidentti

Porvariston kokouksessa 6. syyskuuta 1827 kun komitea alun perin asetettiin, oli maaherra Erik Wallenius (myöh. Wallensköld) valittu puheenjohtajaksi ja pormestari Sacklén varapuheenjohtajaksi. Wallenius kuitenkin laiminlöi kokousvelvollisuutensa ja oli usein poissa komitean tapaamisista. Komitean kokoonpano muuttuikin useita kertoja, ennen kuin sen toiminta lopulta päättyi vuonna 1836.

Komitea sai alusta asti paljon tukea viranomaisilta, erityisesti kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskilta. Jo 5. syyskuuta 1827 heti palon jälkeisenä päivänä kenraalikuvernöörille oli lähetetty tieto palosta ja hän ryhtyi nopeasti toimenpiteisiin. Hän informoi onnettomuudesta Keisaria, ja hänen käskystään senaatin valtiovaraintoimituskunnan esimies Anders Henrik Falck matkusti 6. syyskuuta 1827 Turkuun. Hänellä oli oikeudet luovuttaa jauhoja ja ryynejä venäläisen varuskunnan varastosta palovahinkokomitealle eteenpäin jaettavaksi. Sunnuntaina 9. syyskuuta kenraalikuvernööri Zakrevski saapui itse Turkuun ja oli siellä ollessaan ylin toimeenpaneva taho, antaen ohjeistuksia jatkuvasti maaherralle, poliisille, maistraatille ja venäläisille komentajille. Myös keisari Nikolai I toimi nopeasti. 9. syyskuuta hän kirjoitti Zakrevskille kirjeen, jossa hän ilmoitti hyväksyvänsä kaikki ne toimenpiteet joihin kenraalikuvernööri päättää ryhtyä. Hän tiedotti myös antaneensa 100 000 pankinruplaa hätää kärsivien auttamiseksi.

14. syyskuuta Turkuun saapui keisarin käskystä myös Pietarista matkustanut ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinder. Näin ollen Zakrevski, Falck ja Rehbinder suunnittelivat yhteistyössä paikallisten viranomaisten kanssa ensimmäiset avustustoimenpiteet. Zakrevskin ja maaherra Walleniuksen välille syntyi yhteistyön aikana kitkaa, minkä vuoksi Walleniusta käskettiin siirtymään huhtikuussa 1828 Kymen lääniin. Wallenius kieltäytyi ja erosi tehtävistään kokonaan. Hänen seuraajakseen valittiin Johan Adolf Broberg.

Kun palovahinkokomitea aloitti toimenpiteensä heti palon jälkeen, päällimmäisenä ongelmana oli elintarvikekysymys. Ensimmäisinä palon jälkeisinä päivinä tarjosi kaupungin parhaan ravintolan, Seurahuoneen, ravintoloitsija Otto Olof Aspelund kaupunkilaisille silliä, perunaa ja reikäleipää. Viiniä ei voitu tarjota, mutta kaljaa kylläkin. Komitea painatti Finlands Allmänna Tidning -lehteen vetoomuksen Suomen kansalle, jossa pyydettiin pikaista apua erilaisissa muodoissa. Vetoomuksen seurauksena kaupungin ympäristön talonpojat toimittivat avustuskuormia kaupunkiin ja kauempaa Suomesta tuotiin elintarvikkeita Turkuun laivoilla. Yksityisten lahjoittamat ruokatavaralahjoitukset koottiin avustusmakasiiniin ja jaettiin sieltä käsin edelleen. Ensimmäisinä viikkoina ruokaa jaettiin päivittäin Surutoin-nimisessä talossa ja Kehruutalossa.

Kun kaikki yksityisten ja muiden tahojen lahjoittamat varat oli siirretty komitean kassaan, oli koossa yhteensä yli 400 000 pankinruplaa. Kassasta maksettiin korvauksia vahinkoja kärsineille vahvistettujen menetysluetteloiden perusteella, jotka komitea tarkasti ja hyväksyi. Kassasta avustusta hakeneet tahot jaettiin kiireellisyysjärjestyksen mukaisesti kolmeen eri luokkaan, joille jaettiin varoja suhteessa 2:1 ja 5:1. Ensimmäiseen avustusluokkaan kuuluneille voitiin maksaa 6 % menetysluettelossa ilmoitetusta hyväksytystä määrästä. Muihin luokkiin kuuluvat saivat siten 4,5 % ja 3 %.

Köyhäinhoito, kuten kaikki muukin toiminta, oli lakannut toimimasta Turussa, joten komitean tuli huolehtia siitäkin. Maaseudulta haettiin rakennus, joka pystytettiin sitten kaupungin tontille lähelle raatihuonetta ja siitä tuli tilapäinen köyhäintalo. Kesällä 1829 organisoitiin uudelleen köyhäinhoitojohtokunta, ja siten kaupungin vähävarainen väestö sai uudelleen oman viranomaisen, jonka puoleen kääntyä. Johtokunta sai käytettäväkseen avustusmakasiinin ylijäämäruoan sekä keisarin lahjoituksesta jäljelle jääneet varat.

Palovahinkokomitean jäseniä

• 
  John Jacob von Julin
• 
  Gustaf Hällström
• 
  Carl Daniel von Haartman
• 
  Johan Jakob Tengström

Hätämajoitus ja väistötilat

Nykyinen Luostarinmäen käsityöläismuseon alue oli ainoa laajempi palolta selvinnyt yhtenäinen kaupunginosa.

Majoituksen saaminen palon jälkeisinä päivinä oli kaupunkilaisille vähintään yhtä vaikeaa kuin ruoan hankinta. Monet hakeutuivat jo ensimmäisen tulipaloyön aikana sukulaisten ja tuttavien luo lähipitäjiin, mutta kodittomiksi joutuneet kaupunkiin jääneet asukkaat turvautuivat Luostarinmäen, Etelä-korttelin ja Uuden kaupungin alueiden säästyneisiin taloihin. Jotkut matkasivat kauemmaksi Turusta joko jalan tai hevosella hakemaan turvaa. Esimerkiksi valtioneuvos Adolf Moberg, joka tuolloin oli opiskelijana Turun katedraalikoulussa, kertoi myöhemmin omaelämäkerrassaan, miten hän ja hänen vuokraisäntänsä, kirvesmies Abraham Wennström, lähtivät 7. syyskuuta jalan kohti Kemiötä. Moberg kantoi käsissään itse häkkiä, jossa oli vihervarpunen, ja Wennströmillä oli mukanaan vain pieni ruokapaketti. Senaatin valtiovaraintoimituskunnan esimies Anders Henrik Falck neuvoikin myöhemmin kaupungin viranomaisia määräämään kaikki kodittomat, jotka eivät tulleet itse toimeen, siirtymään maaseudulle. Asiassa meneteltiin helläkätisesti, mutta kaukaisempiin pitäjiin lähetettiin noin 400–500 henkilöä. Palovahinkokomitea toivoi, että pitäjien kirkkoherrat ja nimismiehet auttavat kodittomia majoittumaan ja myöhemmin ruokaa ja vaatteita lähetettiin Turusta pitäjiin.

Suuri joukko majoitustiloja vapautui, kun keisari lakkautti kaupunkilaiset velvollisuudesta järjestää sotilaille majoitusta. Venäläiset ottivat joitakin kodittomia taloihinsa, muun muassa Willebrandin taloon osoitteessa Läntinen rantakatu 15. Palovahinkokomitea järjesti yli 450 henkilölle 19. syyskuuta mennessä tilapäisen asunnon Surutoin-nimisestä talosta, Kupittaan kaivotalorakennuksista, Willebrandin talosta, jne. Muutamat kodittomat rakensivat itselleen Ryssänmäelle (myöhemmin Yliopistonmäki) tilapäisiä majoja ovista, pöydänlevyistä ja laudoista, jotka pystytettiin kallionseinämiä vasten. Muutamat yöpyivät omissa kellareissaan, ja esimerkiksi Moriabergin ja Kupittaan tupakkaladot olivat täynnä hädänalaisia kodittomia.

Maaherra ja hänen virastonsa virkamiehet pystyivät jatkamaan työtä entisissä maaherran kanslian tiloissa, sillä rakennus oli selvinnyt kohtuullisen pienillä vahingoilla. Hovioikeus asettui aluksi hovioikeudenpresidentti von Willebrandin yksityisasuntoon, Eteläkorttelin taloon numero 57, mutta 24. syyskuuta lähtien oikeus työskenteli Seurahuoneella. Postikonttori sai tilapäiset toimitilat kirjakauppias F. A. Meyerin talosta, Eteläkorttelin talosta numero 74. Tullinhoitaja C. M. Rotkirch onnistui löytämään toimitilat kaupungin tullikamarille tullitarkastaja C. F. Engholmin talosta, Eteläkorttelin talosta numero 60. Kaupunginsairaalan rakennukset olivat säästyneet palolta, mutta apteekit olivat palaneet, joten niillekin etsittiin väistötilat muualta.

Tuomiokapituli kokoontui Piispankadun varrella olevassa Arkkipiispan talossa arkkipiispan jäädessä toistaiseksi Paraisille kesäasuntoonsa. Tuomiokirkon ollessa käyttökelvoton, jumalanpalveluksia järjestettiin Turun linnan-, Kehruutalon-, Pyhän Katariinan ja Maarian kirkoissa. Lisäksi Kupittaalla järjestettiin ulkojumalanpalveluksia ja kun sää oli huonompi, järjestettiin palveluksia myös Akatemiatalon juhlasalissa. Katedraalikoulun toiminta siirtyi Raumalle muutamaksi paloa seuranneeksi vuodeksi. Alkeiskoulu sen sijaan aloitti toimintansa vuonna 1828 uusissa tiloissa Eteläkorttelin talossa numero 154. Samasta talosta sai tilat Bell-Lancasterin koulu, joka oli John Jacob von Julinin vuonna 1820 perustama kansakoulun edeltäjä. Ennen vuoden 1828 loppua oli molempien koulujen kuitenkin pakko muuttaa rakennuksesta pois, ja pysyvämmät tilat ne saivat vasta siirryttyään korjattuun Brinkkalan taloon.

Seurahuoneesta, eli nykyisestä Turun kaupungintalon rakennuksesta, saivat sekä maistraatti että kämnerinoikeus toimitilat. Kun maistraatti kokoontui ensimmäistä kertaa 11. syyskuuta seurahuoneen suureen saliin, sen jäsenet totesivat tyytyväisinä, että suurin osa kaupungin arkistosta sekä kaikki kaupungin kassakirstussa säilytetyt varat olivat pelastuneet palolta. Tässä tilaisuudessa maistraatti päätti, että kaikki raatimiehet osallistuisivat Turun palovakuutettujen talojen tarkastukseen.

Jälleenrakennus

Turun vanhan suurtorin ympäristö vuonna 1856. Taustalla vartiovuori, jossa vasemmalla palotorni ja oikealla observatorio.

Ensimmäinen tehtävä kaupungissa oli raivata kaupungin kadut ja torit jälleen kulkukelpoisiksi. Lisäksi sortumavaarassa olleet rakennusten jäänteet, muurit ja savupiiput tuli purkaa. Tämän jälkeen voitiin viemärit, rummut ja ojasillat panna kuntoon ja kaivot kattaa. Töitä valvoi parhaansa mukaan palovahinkokomitea sekä maistraatti. Osa raivaustöistä tehtiin maksua vastaan hätäaputyönä. Tästä huolimatta kesti pitkään, ennen kuin kaikki kaupungin kadut olivat jälleen käyttökelpoisia. Pennisilta joka oli johtanut Vanhalta Suurtorilta Vähätorille oli tuhoutunut palossa, ja sen vuoksi Aurajoki piti alkuun ylittää veneellä. Myöhemmin laivanrakennusmestari A. Malm rakensi tilapäisen ponttonisillan joen ylitse Pennisillan kohdalle. Myöhemmin tämän sillan korvasi toinen ponttonisilta, joka rakennettiin Seurahuoneen alapuolelle, nykyisen Auransillan tienoille.

Keisarin toimenpiteet

Turussa toimenpiteitä johtamassa ollut kenraalikuvernööri Zakrevski palasi Helsinkiin syyskuun lopussa 1827. Helsingissä hän tiedusteli valtiovaraintoimituskunnalta saatavissa olevien varojen määrää jälleenrakennustöitä varten. Lisäksi hän pyysi palovakuutuskonttoria ilmoittamaan millaiset mahdollisuudet sillä oli lunastaa sitoumuksensa. Näiden tietojen pohjalta Zakrevski laati ensimmäisen Turun jälleenrakentamista ja sen asukkaiden avustamista koskevan suunnitelman. 29. syyskuuta hän matkusti edelleen Pietariin ja siellä 9. lokakuuta Keisari antoi kolme erillistä manifestia, jotka koskivat Turun kaupungille, tuomiokirkolle, yliopistolle ja papistolle annettavaa valtionapua.

Ensimmäisessä manifestissa säädettiin, että 300 000 pankinruplaa varataan avustuksena omaisuutensa menettäneille. Lisäksi tuli muodostaa rakennusrahasto, jonka perussummaksi annettaisiin 1 400 000 pankinruplaa. Rahastosta myönnettäisiin korottomia lainoja niille kaupunkilaisille, jotka halusivat rakentaa uutta palossa tuhoutuneen tilalle. Vuosittain velkaa tulisi rahastoon lyhentää kahdella prosentilla. Suomen Vakuutuskonttori saisi 300 000 pankinruplaa, joilla se voisi maksaa joitain vakuutussummia. Konttori vapautettiin velvollisuudesta korvata julkisia rakennuksia koskevat vahingot niiden mittavuuden vuoksi. Sen sijaan keisari määräsi, että seuraavien kuuden vuoden ajan suolatullin tuloista tuli 15 % käyttää tuomiokirkon entistämiseen. Kaupungin asukkaat vapautettiin keisarille kannettavista maksuista seuraavien kymmenen vuoden ajaksi. Saman ajan kaupungin kauppiaat saivat oikeudekseen viedä tavaroita ulkomaille tullitta. Ne kaupunkilaiset, jotka pystyttivät palaneiden talojensa tilalle uusia tai korjasivat vaurioituneita, saivat nauttia vapautusta majoitusvelvollisuudesta, kivitalojen omistajat seuraavat 50 ja puutalojen omistajat seuraavat 20 vuotta.

Toisessa manifestissa määrättiin, että yliopiston rakennusrahasto saisi vuosien 1838 ja 1868 välisen ajan kantaa halkojen, lautojen, pien ja tervan viestitullimaksuja omaan käyttöönsä. Lisäksi keisari määräsi, että seuraavien 30 vuoden ajan alkaen 1. toukokuuta 1827, saisi yliopisto tulot kaikista Suomen vapaista pastoraateista. Kolmannen manifestin mukaan Turun tuomiorovasti Gadolin sai Isonkyrön pastoraatin lisäseurakunnakseen ja rovasti Edman sai Loimaan pastoraatin. Molempien rovastien tuli kuitenkin myös maksaa palkkaa niille papeille, jotka huolehtivat kyseisien seurakuntien toiminnasta. Lisäksi manifestissa määrättiin, että kaupungin viisi kappalaista saisivat vuosittain 35 tynnyriä kruunun viljaa.

Kaupungin jälleenrakentamista koskeneiden ohjeiden mukaan minkäänlaista hallinnon tai yliopiston opetuksen paikalleenpysähtymistä ei sallittaisi. Keisari vaati, että vastuullisten viranomaisten tuli viipymättä huolehtia siitä, että virastot mahdollisimman pian saisivat työnsä ja yleisönpalvelunsa käyntiin. Kouluille ja yliopistolle tuli myös järjestää edellytykset jatkaa opetustyötä. Papiston tuli ryhtyä pitämään uudelleen jumalanpalveluksia ja poliisi ja sotilaat olivat velvollisia valvomaan järjestystä ja estämään mahdolliset tuhotyöt. Kaupunkilaiset ottivat ilolla vastaan keisarin ja kenraalikuvernööri Zakrevskin toimenpiteet ja heitä kiiteltiin avokätisyydestä. Kun myöhemmin kävi ilmi, että yliopisto siirrettäisiinkin Turusta Helsinkiin, niin kaupunkilaisten tyytyväisyys laimeni, eikä keskushallintoa kohtaan enää tunnettu kaupungissa ihailua.

Vahingonkorvaukset

Palossa tuhoutuneet korttelit on merkitty tähän vuoden 1808 karttaan harmaalla. Tuomiokirkko on palaneen alueen keskellä. Lähde: Maanmittaushallituksen kaupunkikartat, Kansallisarkisto.

Kysymys palovakuutuksista oli luonnollisesti ajankohtainen heti palon jälkeen. Kaikki ne kaupungin asukkaat, joiden talot olivat vakuutettuina joko Tukholman yleisessä palovakuutusrahastossa tai Suomen vakuutuskonttorissa, halusivat mahdollisimman pian rahansa pois. Oli kuitenkin epäselvää pystyivätkö vakuutusyhtiöt vastaamaan sitoumuksistaan, ja tämä herätti talonsa vakuuttaneissa levottomuutta. Tukholman yleinen palovakuutusrahasto oli vakuuttanut Turusta noin 150 taloa, ja näiden talojen osalta menetykseksi arvioitiin 200 000–250 000 riikintaalaria. Aiemmin samana vuonna 14. kesäkuuta oli Ruotsissa palanut Boråsin kaupunki ja 5. syyskuuta Uddevallassa oli palanut kuusi taloa. Ruotsalaisella vakuutusyhtiöllä oli siis jo ennestäänkin vaikeuksia. Turkulaiset vakuutuksenottajat olivat tyytymättömiä maksujen viivästymisestä johtuen ja ehtivät jo epäillä, etteivät he kenties saisi korvausrahojaan lainkaan. Monet kääntyivät kenraalikuvernööri Zakrevskin puoleen, joka tiedotti keisarille kansalaisten huolista. Tämän seurauksena Venäjän Tukholman-lähettiläs, kreivi Jan Peter van Suchtelen, sai tehtäväkseen valvoa suomalaisten vakuutuksenottajien etuja Tukholmassa. Tämä oli lopulta merkitsevä seikka, kun korvausrahat lopulta maksettiin. 17. toukokuuta 1828 vahvistettiin, että Turun palo oli vahingoittanut tai tuhonnut 146 vakuutettua turkulaistaloa, joiden korvaussumma oli yhteensä 230 000 pankintaalaria. Tästä summasta maksettiin vuoden 1829 alusta lähtien useissa erissä 87,5 %. Tukholman palovakuutuskonttori meni vuoden 1827 palojen jälkiseurauksena selvitystilaan ja lakkasi lopulta toimimasta.

Suomen vakuutuskonttorilla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia vastata sitoumuksistaan omien varojensa turvin. Palaneista turkulaistaloista 46 oli vakuutettuna yhtiössä yhteensä 518 000 ruplan summasta. Keisari ratkaisi ongelman asettamalla 300 000 pankinruplaa palovakuutuskonttorin käyttöön yksityisten vakuutuksenottajien saamisten maksuja varten.

Vakuutusasiakirjoja myöhemmin tutkimalla on selvinnyt, että naapurit seurasivat usein toistensa esimerkkiä vakuutuksen ottamisessa. Tämän vuoksi Turussa oli palon sattuessa naapurustoja, jotka oli vakuutettu kokonaan ja naapurustoja, joita ei ollut vakuutettu lainkaan. Vakuutusasiakirjoissa on kerrottu tarkasti vakuutettujen kiinteistöjen tiedot, joten niitä tutkimalla on saatu selville millaisia kiinteistöjä Turussa on palon sattuessa sijainnut. Vakuutuskirjoista selviää, että Turkulaiset kaupunkiasunnot ovat vuoden 1827 palon sattuessa olleet lähestulkoon maalaispihoja. Melkein kaikilla tonteilla oli esimerkiksi oma navetta ja talli ja joissakin oli myös oma kanala. Kaupunkiasuminen kuitenkin myös erosi selvästi maaseutuasumisesta. Turussa palon aikana sijainneissa taloissa oli muun muassa vessoja sijoitettuna toiseen kerrokseen. Asukkailla oli myös kansainvälisten tyylivirtausten mukaisia huonekaluja, kirjahylly ja muitakin kuin kirkollisia kirjoja. Varakkailla oli kodeissaan myös hienot astiastot ja esimerkiksi ulkomailta tuotuja juomalaseja. Vakuutuskirjoista on nähtävissä myös, että köyhemmän väestön talot sijaitsivat kaupungin laitamilla, kun rikkaampi väestö asui Turun keskustassa. Laitakaupungin talot olivat vakuutusarvoltaan vain noin kahdeskymmenesosa varakkaamman väen taloista.

Palon seuraukset

Palon seurauksena Turun akatemia siirrettiin Helsinkiin ja palo vaikutti Turun merkityksen pienentymiseen Helsingin kasvaessa. Palon jälkeisiä nopeasti alkaneita jälleenrakentamistöitä johti kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski. Hänen esityksestään senaatti nimitti arkkitehti Carl Ludvig Engelin laatimaan Turun uuden asemakaavan. Turun keskusta-alueen kaupunkirakenne perustuu edelleen Engelin laatimaan, 15. helmikuuta 1828 vahvistettuun asemakaavaan, joka on säännöllinen ruutukaava.

Kenraalikuvernööri Zakrevski määräsi, että asemakaavan pääkadut on tehtävä 45 kyynärää ja sivukadut 30 kyynärää leveiksi. Asemakaavan mukaan pää- ja jokikatujen samoin kuin torien ja aukioiden reunoille tuli rakentaa vain kivitaloja. Venäjän kaupunkitaiteessa korostettiin 1800-luvun alussa kaupungin leveitä pääkatuja usein määräyksellä, että niiden varrelle sai rakentaa vain kivitaloja. Lisää venäläisen kaupunkikuvan vaikutteita palon jälkeiseen kaupunkikuvaan toi se, että Turun harrastaja-arkkitehdit, muun muassa poliisimestari C. Jonsson, kauppias P. J. Gylich, kasööri C. F. Bäck ja muurari E. J. Wennerqvist käyttivät rakennusten suunnitteluun venäläisiä mallikirjoja.

Turun akatemian kirjasto tuhoutui kirjoineen lukuun ottamatta niitä teoksia, jotka sattuivat olemaan lainassa kaupungin ulkopuolella. Näin pelastui noin 800 nidettä.

Turun kaupunkikuva muuttui huomattavasti Turun palon seurauksena. Kaupunkiin rakennettiin suuria puistoalueita ja kaduista rakennettiin aiempaa leveämpiä mahdollisten uusien kaupunkipalojen estämiseksi. Kaupunkiin rakennettiin myös uudet palotornit Vartiovuoren ja Puolalanmäen korkeimmille kohdille. Uudessa asemakaavassa kaupungin keskustan suurimmat rakennukset, tuomiokirkko ja Akatemiatalo kunnostettiin, ja joitakin muitakin rakennuksia kuten Vanha Raatihuone sekä entinen sokeritehdas kunnostettiin vanhoille muureille. Pääosin kaupunki kuitenkin rakennettiin kokonaan uudelleen. Turun ruutukaava vaikutti merkittävästi muiden Suomen kaupunkien asemakaavoitukseen.

Turun palon seurauksena Suomeen perustettiin kaupunkien yhteinen palovakuutusyhtiö, jonka osakkaat korvasivat yhdessä ne vahingot, jotka rakennusten palaminen oli omistajalle tuottanut. Jälleenrakennusta varten Turun kaupunki sai kymmeneksi vapautuksen kruunun veroista.

Lähteet

• Junnila, Olavi: Turun palo. Teoksessa: Suomen historia, osa 5, s. 98–99, 102. Weilin + Göös, 1986.
• Nikula, Oscar: ”Vuoden 1827 palo”, Turun kaupungin historia 1809–1856. Turku: Turun kaupunki, 1972. ISBN 951-99003-2-2

Kirjallisuutta

• Salmi, Hannu: Tunteiden palo: Turku liekeissä 1827. Otava, 2022. ISBN 978-951-1-44586-9.

Aiheesta muualla

• Salmi, Hannu: "Catastrophe, Emotions and Guilt – The Great Fire of Turku 1827", teoksessa Catastrophe, Gender and Urban Experience, 1648–1920. Eds. Deborah Simonton, Hannu Salmi. Routledge, New York 2017, 121–138
• Turun palo 100 vuotta sitten, Suomen Kuvalehti, 03.09.1927, nro 36, s. 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Turun palo v. 1827, Helsingin Sanomat, 04.09.1927, nro 238, s. 8, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Turun suurpalo, Turun Sanomat, 04.09.1927, nro 239, s. 9, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot