Wikipedia

Suomen sisällissodan naiskaartit

Suomen sisällissodan naiskaartit olivat Suomen sisällissodan aikana punakaartin naisista muodostettuja osastoja, joita perustettiin helmikuun alusta 1918 lähtien punaisten hallussa olleen alueen asutus- ja teollisuuskeskuksiin. Kaarteihin kuului yhteensä noin 2 000 nuorta naista, jotka olivat pääosin teollisuustyöläisiä, palvelijattaria ja piikoja. Nuorimmat naiskaartien jäsenet olivat vain 14–15-vuotiaita, eikä heidän keski-ikänsäkään noussut juuri pariakymmentä vuotta korkeammaksi. Ainoastaan osa naiskaartilaisista kuului aseellisiin taistelujoukkoihin, heitä toimi lisäksi huolto-, muonitus- ja sairaanhoitotehtävissä.

Turun naiskomppaniaan kuuluneet Helena Aalto ja Elli Vuokko, jotka teloitettiin Lahdessa toukokuussa 1918.

Lähteestä riippuen taisteluissa kaatui 70–130, teloitettiin 420–460 ja vankileireillä kuoli 80–110 naiskaartien jäsentä. Heidän lisäkseen kuolleeksi julistettiin 180 kadonnutta, joiden kohtalosta ei ole tietoa. Vuonna 1998 julkaistun tutkimuksen mukaan naiskaartien kokonaistappiot olivat 755 kuollutta.[1][2] Teloitettujen keski-ikä oli noin 20 vuotta ja puolet heistä oli alaikäisiä.[3] Naiset joutuivat ennen teloitustaan usein myös seksuaalisen väkivallan uhreiksi. Historiankirjoitus on yleisesti väittänyt, ettei vankileireillä tapahtunut naisten teloituksia ja ne ovat tulleet yleiseen tietoisuuteen vasta 1990–2000-luvuilla.[4] Joidenkin tutkijoiden mukaan naisten ja lasten kohtalot vankileireillä on pidetty tarkoituksella pimennossa.[5] Nykyinen tutkimus on osoittanut, että naiskaartilaisten järjestelmällisesten teloitusten taustalla oli myös rotuhygienisenä pidetty halu yhteiskunnan puhdistamiseen sodan voittaneiden valkoisten naiskuvaan sopimattomista punakaartilaisista.[4]

Naiskaartilaiset olivat itse radikaaleja naisia, jotka halusivat muutosta omaan asemaansa suomalaisessa yhteiskunnassa. He pukeutuivat usein perinteisen hameen sijasta housuihin ja miesten vaatteisiin, jonka vuoksi heitä nimitettiinkin ”housukaartilaisiksi”. Murtautuminen ulos perinteisestä naisen mallista ja aseeseen tarttuminen aiheuttikin suunnatonta vihaa sisällissodan valkoisissa, mikä myös johti myöhempiin teloituksiin. Naiskaarteista on myös jäänyt elämään useita erilaisia myyttejä. Punaiset korostivat omassa propagandassaan heidän poikkeuksellista urheuttaan ja esittivät naiset todellisuutta merkittävämpänä osana punakaartien sotilaallista toimintaa, vaikka naiset todellisuudessa osallistuivat taisteluihin vain viimeisena reservinä sodan loppuvaiheessa. Vastapuoli taas pyrki demonisoimaan ja epäinhimillistämään epäsovinnaisina pitämiään naiskaartilaisia, muun muassa levittämällä väitteitä heidän miehiin kohdistamista hirmuteoistaan.[6]

Yleistä naiskaarteista muokkaa

Perustaminen muokkaa

 
Pyhtään naiskaartin jäseniä.

Suomalaisten naiskaartien esikuvina toimivat vuoden 1917 Venäjän vallankumouksen naispataljoonat, joista ensimmäisen perusti siperialainen talonpoikaisnainen Marija Botškarjova.[7] Suomen punakaartien tavoin myös ensimmäiset naiskaartit syntyivät jo keväästä 1917 lähtien muodostettujen järjestyskaartien ja -toimikuntien pohjalle, joissa oli mukana myös runsaasti naisia.[8] Naiskomppanioita perustettiin vajaalle parillekymmenelle paikkakunnalle eri puolille punaisten hallussa ollutta eteläistä Suomea.[9] Ensimmäiset muodostettiin helmikuun alussa vain muutamia päiviä sisällissodan käynnistymisen jälkeen Helsinkiin, Viipuriin ja tuolloin Sääksmäen pitäjään kuuluneeseen Valkeakosken teollisuustaajamaan.[7] Myöhemmin helmikuun aikana niitä perustettiin myös useihin muihin kaupunkeihin ja teollisuustaajamiin, mutta pelkästään maatyöväestön keskuuteen kaarteja ei syntynyt.[6]

Kansanvaltuuskunta yritti aluksi hillitä naiskaartien syntymistä[7] ja myös antimilitaristinen Sosialidemokraattinen Naisliitto oli naisten aseellista toimintaa vastaan. Maaliskuun 8. päivänä se antoi julkilausuman, jossa liittotoimikunta jyrkästi vastusti naiskaartien perustamista.[8] Kansanvaltuuskunta antoi vihdoin 13. maaliskuuta lausunnon, joka velvoitti punaisen Suomen kansanedustuslaitoksena toimineen Työväen pääneuvoston hyväksymään kaartien perustamisen. Tämän jälkeen naiskaarteja muodostettiin eri paikkakunnille aina huhtikuuhun loppuun saakka. Ensimmäisen virallisen käskyn ne saivat 10. huhtikuuta, jolloin punakaartin ylipäällikkö Kullervo Manner määräsi vartiopalvelun naisten tehtäväksi.[10] Viimeiset naiskaartit perustettiin vasta punaisten perääntymisvaiheessa huhtikuun puolivälin jälkeen, jolloin heidän tappionsa oli jo varmistunut, eivätkä ne ehtineet toimimaan kuin parin viikon ajan.[7]

Naiskaartit syntyivät oma-aloitteisesti niihin liittyneiden naisten toimesta, ilman sodanjohdon tai punaisten siviilihallinnon määräyksiä, kun työväenliikkeessä aktiivisesti mukana olleet naiset halusivat myös itse toimia vallankumouksen hyväksi.[7] Alkuvaiheessa naiskaartilaiset saivat sotilaallisen peruskoulutuksen, joka punakaartien yleiseen koulutustasoon verrattuna oli hyvä.[2] Kouluttajina toimivat miehet, mutta naiskomppanioiden päälliköt olivat pääsääntöisesti naisia.[7] Suurin osa naisista toimi kuitenkin taisteluosastojen ulkopuolella vartiopalveluksessa sekä sairaanhoito-, muonitus- ja huoltotehtävissä.[10] Sanitääriosastoon liittyneet naiset kävivät viikon pituisen sidontakurssin, jonka jälkeen heidät lähetettiin rintamalle.[3] Varsinaisten naiskaartien lisäksi naisia osallistui taisteluihin myös tavallisten punakaartin osastojen mukana.[6]

Kaartiin liittymisen syyt muokkaa

 
Naiskaartilainen Aino Mäkinen.

Naiskomppanioihin liityttiin sekä aatteellisista[6] syistä että tuttavien innoittamana, ja kurjien asuinolojen, elintarvikepulan aiheuttaman nälän tai työttömyyden vuoksi. Raha oli yksi tärkeä tekijä, koska punakaarti maksoi jopa kolminkertaista palkkaa naisten normaaliin päivätyöhön verrattuna. Lisäksi vaikuttimena oli yleinen naisten aseman parantaminen, jota kaartilaiset usein korostivat luopumalla perinteiseen naisen malliin kuuluneista ulkonäkövaatimuksista. Punakaartiin liittyneet naiset olivat yleensä kaikki lukutaitoisia ja heistä suurin osa oli mukana työväenyhdistysten naisosastojen tai muiden työväenliikkeen järjestöjen toiminnassa.[11] Osan naisista on kuitenkin väitetty liittyneen myös erehdyksessä, kun he sekoittivat punakaartien lääkintäjoukot Punaiseen ristiin.[3]

Radikaalit housukaartilaiset muokkaa

Naiskaartit olivat huomiota herättävä ilmiö myös kansainvälisesti. Koska aikakauden eurooppalainen yhteiskunta suhtautui kielteisesti naisten sotilaalliseen toimintaan, heitä nähtiin ase kädessä vain yhteiskunnallisia normeja rikkoneissa vallankumouksissa.[7] Naiskaartien jäsenet olivat aikaansa nähden radikaaleja ja heitä onkin luonnehdittu myös ”varhaisfeministeiksi”.[12]

Naiskaartilaiset pukeutuivat usein yhdenmukaisesti, he leikkauttivat tukkansa lyhyeksi ja pukeutuivat housuihin, jotka 1900-luvun alussa olivat ainoastaan miesten käyttämä asuste. Lisäksi naiset käyttivät usein vanhoja venäläisiä asepukuja. Käytännöllisyyden lisäksi housujen pitämisellä haluttiin irtaantua vallitsevista normeista ja niiden käyttö nouseekin jatkuvasti esiin naiskaartilaisista kertovissa tarinoissa. Tämän vuoksi heistä usein puhuttiinkin ”housukaartilaisina”.[13]

Lukumäärä muokkaa

Tutkija Jussi T. Lappalainen on laskenut punaisten palkkalistoilla olleen yhteensä noin 1 440 naiskaartilaista. Ohto Manninen sen sijaan esittää kokonaisluvuksi noin 2 000 naista, koska punakaartien luettelot ovat paikoitellen epätarkkoja, eivätkä myöskään sodan loppuvaiheessa mukaan liittyneet näy palkkalistoissa. Naisten osuus punaisten aseellisten joukkojen kokonaisvahvuudesta oli noin 2–3 prosenttia.[10] Eniten naiskaartilaisia oli Helsingissä ja Tampereella, mutta heistäkin suurin osa toimi muissa kuin aseellisissa tehtävissä.[7] Tavallisissa punakaarteissa ja punaisten siviilihallinnossa oli mukana myös tuhansia muita naisia, sillä Valtiorikosoikeudessa heitä oli syytettyinä yhteensä 5 533. Läheskään kaikkia ei kuitenkaan asetettu syytteeseen, joten todellinen määrä saattaa olla vielä huomattavasti suurempi.[10]

Taistelutoiminta muokkaa

 
Uuuran naiskaartilaisia.

Saamastaan sotilaskoulutuksesta huolimatta naiskaartien osallistuminen taistelutoimintaan jäi vähäiseksi. Niitä käytettiin ainoastaan viimeisinä reserveinä, jotka olivat mukana lähinnä Helsingin, Tampereen ja Viipurin puolustustaisteluissa. Lisäksi naiskaartit osallistuivat joihinkin Kymenlaaksossa ja Karjalan kannaksella käytyihin taisteluihin sekä perääntymisvaiheen yhteenottoihin, kun lännestä tulleet punaisten pakolaiskolonnat yrittivät Etelä-Hämeessä murtautua vastapuolen saartorenkaiden läpi kohti itää.[10]

Ensimmäisenä taistelukosketuksen saivat Tampereen seudun kaartit 26. maaliskuuta lähtien. Ennen 6. huhtikuuta tapahtunutta Tampereen antautumista, ehti yli kymmenen naiskaartilaista saamaan surmansa joko taisteluissa tai teloituksissa. Helsingin naiskaartilaiset puolestaan joutuivat taisteluun, kun Hangossa maihinnousseet saksalaiset etenivät Helsinkiin 10. huhtikuuta. Merkittävin osuus lopputulokseen naiskaarteilla oli 27. huhtikuuta käydyssä Alvettulan taistelussa.[7]

Tutkija Tuomas Hopun mukaan kieltäytymisiäkin nähtiin ainakin Tampereella. Siellä osa naisista ei halunnut lähteä taisteluun, vaan olivat valmiit luovuttamaan aseensa pois ja palaamaan kotiin. Hieman myöhemmin naiskaartilaiset kuitenkin puolustivat sinnikkäästi viimeisiä punaisten asemia Tampereen raatihuoneella ja vaativat jo luovuttamassa olleita miehiä jatkamaan taistelua. Naisten osuutta kuitenkin yleisesti liioiteltiin sekä punaisten että valkoisten sotapropagandassa.[14]

Vangit ja teloitukset muokkaa

Yleistä teloituksista muokkaa

 
Naisvankeja Rauten tehtaalla Lahdessa. Suurin osa heistä teloitettiin pian kuvan ottamisen jälkeen.

Teloitettujen naiskaartilaisten määrästä ei ole tarkkaa tietoa, vaan luvut vaihtelevat eri lähteissä. Yleisesti teloitettuja naisia arvellaan olevan ainakin 420–460, jotka ammuttiin joko heti taistelujen jälkeen tai myöhemmin vankileireillä ennen sodan päättymistä toukokuun puolivälissä. Teloituksia suoritettiin yleisesti Tamperetta lukuun ottamatta kaikilla muilla paikkakunnilla, missä naiskaartilaisia jäi vangeiksi. Tampereella tiedetään ammutun ainoastaan kolme naista välittömästi taistelun jälkeen, mutta myöhempiä teloituksia ei kaupungissa päällystön kiellosta johtuen tehty. Ylivoimaisesti eniten naisia teloitettiin Lahdessa ja Hollolassa, joissa parin viikon aikana ammuttiin ainakin parisataa naiskaartilaista. Tunnettu joukkoteloitus tapahtui myös 1. toukokuuta Hauholla, jossa ammuttiin ainakin 20 pari päivää aikaisemmin vangittua Valkeakosken naiskaartin jäsentä. Joidenkin tietojen mukaan naiset raiskattiin teloitusta edeltäneenä yönä.[7] Lisäksi laajoja massateloituksia oli ainakin Viipurissa.

Teloitetut naisten keski-ikä oli noin 20 vuotta ja nuorimmat olivat vain 14-vuotiaita. Ammutuiksi joutuivat erityisesti yhteiskunnan pohjasakkana pidetyt kaupunkien ja teollisuustaajamien työläisnaiset, mutta eivät juurikaan naiskaarteihin liittyneet maaseudun piiat ja palvelijattaret.[15] Joidenkin väitteiden mukaan naisia olisivat teloittaneet saksalaiset, mutta kaikki silminäkijäkertomukset kuitenkin vahvistavat teloittajiksi nimenomaan suomalaiset. Saksalaiset sen sijaan olivat useissa tilanteissa jopa estäneet punavankien teloituksia, mikä huononsi valkoisten ja saksalaisten välejä. Naiset myös yleensä raiskattiin ennen teloitusta.[16]

Teloituksista on vuosikymmenten ajan kiertänyt kertomuksia, että miesten vaatteina pidettyihin housuihin pukeutuneet naiset ammuttiin järjestelmällisesti. Tämän vuoksi naiset vangeiksi jouduttuaan pyrkivät pääsemään housuistaan eroon ja pukeutuivat esimerkiksi pelkkään alushameeseen. Myöhemmässä tutkimuksessa väitettä on joskus pidetty myyttinä, mutta esimerkiksi teloituksia 2010-luvulla tutkineen Marjo Liukkosen mukaan näin todellakin tapahtui.[17][18]

Lahden teloitukset muokkaa

 
Hennalan vankileirillä teloitettujen naisten ruumiita.

Mittavimmat teloitukset nähtiin Lahdessa ja Hollolassa, jossa huhti–toukokuun aikana ammuttiin ainakin 180–220 naiskaartilaista.[19] Lapin yliopistossa vuonna 2016 hyväksytyn lisensiaattityön mukaan Hennalan vankileirillä teloitettiin yhteensä 218 naista, mutta todennäköisesti heitä oli vielä paljon enemmän. Suomen sotasurmat -tietokannassa on ainoastaan 103:n Hennalassa teloitetun tiedot, mutta vastaavasti Työväen Arkiston terroritilaston mukaan teloitettuja oli jopa 600. Leirillä oli nykytiedon mukaan kaikkiaan yli 2 200 naista, vaikka vanhemmat luvut mainitsivat vain 341 naisvankia.[16] Leirillä oli myös lähes 300 lasta äitiensä kanssa, vaikka aikaisemmassa tutkimuksessa on väitetty, että naiset ja lapset lähtettiin kotiin jo Fellmannin pellon kokoamisleiriltä.[15]

Naiskaartilaisten lisäksi vangeiksi joutui Etelä- ja Lounais-Suomesta paenneita punasotilaiden perheenjäseniä, joihin kuului vaimojen ja lasten ohella myös heidän äitejään.[20] Kaikki Lahdessa teloitetut naiset olivat kotoisin Turun ja Porin, Uudenmaan tai Hämeen läänien alueelta.[21] Hennalassa ammuttiin ainakin Hyvinkään, Lahden, Maarian ja Mäntsälän naiskaartilaisia sekä Alastaron, Forssan, Hämeenlinnan, Loimaan, Porin ja Turun punakaartien naisjäseniä tai heidän mukanaan kulkeneita naisia.[18] Teloitettujen joukossa oli myös raskaana olevia naisia ja pienten lasten äitejä.[22] Ainakin osa naisista raiskattiin ennen teloitusta[19][23] ja heiltä kiristettiin seksuaalisia palveluja ruokaa vastaan. Surmattujen naissotilaiden ruumiita häpäistiin riisumalla ne alasti ja jättämällä seksuaalisesti loukkaaviin asentoihin. Myös yleiset olosuhteet Hennalassa olivat erittäin huonot, vankeja kuoli nälkään ja tauteihin. Lisäksi leirillä kuoli runsaasti lapsia.[15]

Tutkija Tuulikki Pekkalaisen mukaan suurimmat teloitukset Lahdessa nähtiin 9. toukokuuta, jolloin ammuttiin ainakin 100 naista.[5] Saksalaisen upseerin Hans Tröbstin vuonna 2008 löytyneen sotapäiväkirjan mukaan heidät ammuttiin konekiväärillä silmät liinalla peitettyinä Mustankallion hautausmaan viereisessä metsikössä. Teloituksista Tröbstille kertonut lääkintäkersantti mainitsi, miten puut olivat täynnä aivojen roiskeita.[24]

Teloitukset puhdistustoimenpiteenä muokkaa

 
Kuva esittää todennäköisesti Syrjäntaan taistelun jälkeen vangittuja Valkeakosken naiskaartilaisia suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden vartioimina. Heistä yli 20 teloitettiin pari päivää myöhemmin Hauholla.

Punaisten naisten teloituksia on pidetty myös rotuhygienisenä toimenpiteenä, koska heidän katsottiin muodostavan uhan suomalaisen rodun puhtaudelle.[4] Tutkija Marjo Liukkosen mukaan sodan voittaneiden valkoisten tarkoituksena oli rakentaa porvarillinen Suomi, josta haluttiin karsia kaikki turmeltuneina pidetyt punaiset naiset. Tähän viittaa hänen mukaansa muun muassa se, että miesten kohdalla teloitettiin järjestelmällisesti lähinnä johtajina pidettyjä punakaartilaisia, mutta naisista myös tavallisia rivijäseniä.[16]

Punakaartien naiset eivät sopineet naiskuvaan, jota esimerkiksi veljekset Lauri ja Martti Pihkala levittivät. Martti Pihkalan juuri ennen sisällissodan loppua ilmestyneessä kirjassa Minkälainen Suomi meidän on luotava? hän varoittaa lyhyttukkaisista, miestä jäljittelevistä naisista, jotka eivät ymmärrä tehtäväänsä synnyttäjänä. Pihkala kehottaakin kirjassaan tuhoamaan kaikki kaupunkien työläisnaiset ja yleisinä naisina pidetyt. Veljesten ajatuksista oli innostunut myös valkoisten pahamaineisin teloittaja Hans Kalm, jonka joukot suorittivat suurimman osan Lahdessa tehdyistä naiskaartilaisten teloituksista.[16] Rotuhygiaan liittyivät myös etniset puhdistukset, jossa kaikki venäläisiksi paljastuneet teloitettiin muun muassa Hennalan vankileirillä sekä Viipurissa (ns. Viipurin puhdistus). Molempien ihmisryhmien mahdollinen lisääntyminen nähtiin ongelmana suomalaiselle rodulle ja porvariston puhtaudelle.[15] Naiskaartilaisia pidettiin myös uhkana äitiyden kaltaiselle instituutiolle, koska hoivaamisen sijasta he tarttuivat vallan symboleina pidettyihin aseisiin.[18] He eivät sopineet aikakauden keskiluokkaiseen naisihanteeseen jo pelkästään ulkonäkönsä perusteella, kun naiskaartilaisilla oli lyhyet hiukset ja jaloissaan miesten asusteena pidetyt housut.[16] Useiden teloitettujen naisten pidätyskorteissa olikin heidän pukeutumiseensa viittaavia merkintöjä, kuten ”housut” tai ”hengselit”.[15]

Lisäksi taustalla oli punaisten naisten demonisointi porvarillisessa lehdistössä.[20] Naisten kohtaloon saattoi vaikuttaa myös saksalaisten ja valkoisten kireät välit. Suomalaiset joukot oli alistettu saksalaisten komentoon, eivätkä näin ollen voineet nousta heitä vastaan. Sen sijaan valkoiset pystyivät ampumaan yhteiskunnallisesti arvottomina pidettyjä työläisnaisia, joita saksalaiset taas yrittivät suojella ja joita he mielivät itselleen.[15]

Vangit muokkaa

 
Riihimäen naiskaartilaisia kuljetetaan Suomenlinnan vankileirille Helsingissä.

Sodan loppuessa vielä hengissä olleet naisvangit koottiin kesäkuun aikana Hämeenlinnan ja Suomenlinnan vankileireille odottamaan Valtiorikosoikeuden jakamia tuomioita.[7] Kuulustelussa oli mukana yksi ulkopuolinen todistaja ja oikeus pyysi myös todistajanlausunnon syytetyn kotipaikkakunnan suojeluskunnalta. Lausunnot sisälsivät kuitenkin usein pelkkiä huhuja tai pahansuopien ihmisten kostonhaluisia puheita.[3] Lisäksi oli lomakkeita, joihin oli valmiiksi painettu johdattelevia kysymyksiä. Niissä vihjattiin esimerkiksi ”kuljeksivan elämän” viettämiseen, jollaiseen saattoi riittää pelkästään työn perässä muuttaminen.[25] Esiintyminen kuulusteluissa vaikutti olennaisesti tutkintalautakuntien antamiin lausuntoihin. Hiljaiset ja nöyrästi käyttäytyneet saivat yleensä myönteisen arvion ja lievemmän tuomion, kuin uhmakkaasti esiintyneet naiset.[11] Ankarimmat rangaistukset saivat naiskaartien päälliköt. Esimerkiksi Tampereen ja Pispalan kaartien päälliköt Hilma Andersson ja Emma Oksala saivat kahdeksan vuoden kuritushuonetuomion, josta he kuitenkin vapautuivat yleisen armahduksen myötä jo vuoden 1920 alussa.[7]

Punaisten suorittamat teloitukset muokkaa

Punaiset teloittivat myös neljä naiskaartilaista luokkapetturuuden vuoksi. Tapauksien tarkemmista syistä ei ole tietoa. lähde? Ainoa tunnettu valkoisten teloituksiin osallistunut nainen oli Valkeakosken naiskaartiin kuulunut Liisa Laurén.[26]

Valkoisten suhtautuminen naiskaartilaisiin muokkaa

 
Serkukset Tyyne Natalia Backberg (vas.) ja Rauha Sinisalo Lahdessa huhtikuun lopussa 1918. Kumpikin teloitettiin myöhemmin toukokuussa.

Valkoisten parissa suhtautuminen naiskaartilaisiin on jyrkän vihamielistä ja heidät tuomittiin ankarasti niin kirkon, sanomalehdistön kuin sodanjohdonkin toimesta. Myös valkoisia kannattaneet kulttuurivaikuttajat olivat yleensä naiskaartilaisia vastaan. Punaisia naisia demonisoitiin ja heihin kohdistui suunnatonta naisvihaa, jyrkimmissä puheissa naisilta vietiin kokonaan jopa ihmisarvo.[3] Arkkipiispa Gustaf Johanssonin mukaan heidät piti jättää ”saatanan haltuun”, eikä kirkon pitäisi auttaa punakaartilaisia millään tapaa.[3]

Naisten hylkäämät perinteiset sukupuoliroolit, vaatimukset yhteiskunnallisen aseman parantamisesta ja erityisesti heidän osallistumisensa taistelutoimintaan järkyttivät valkoisia pahoin.[9] Tutkija Tuulikki Pekkalaisen mukaan naisvihaa selittikin miesten pelko naisten astumisesta heidän reviirilleen.[22] Esimerkiksi Mannerheimin lausunnon mukaan sotiminen oli yksinomaan miesten oikeus ja velvollisuus. Myös naisjärjestöt vastustivat naisten osallistumista sotatoimiin, koska sen katsottiin rikkovan totuttuja tapoja ja rooleja. Valkoinen Suomi -lehti taas piti naispataljoonia sairaalloisena ilmiönä.[27] Valtiorikosoikeuden lausunnoissa naisia pidettiin moraalisesti rappeutuneina ja heidän elämäntapojaan kuvailtiin säännöttömäksi, siveettömäksi ja kevytmieliseksi. Valkoiset pitivät työläisnaisia myös yleisesti epäsiveellisinä, verrattuna ihanteellisina pidettyihin keskiluokkaisiin naisiin.[11] Lisäksi naiskaartilaisten työläistaustainen kielenkäyttö järkytti keski- ja yläluokkaisia valkoisia. Myöhemmin merivoimien komentajaksi noussut E. I. Järvinen kertoi omissa merkinnöissään naiskaartilaisten puhumista rivouksista ja piti heitä ”seksuaalisesti epänormaaleina”.[6] Tampereen taisteluun osallistuneen jääkärieversti Erik Gunnar Melinin mukaan kuolema oli naissotilaille ”hyvin ansaittu palkka”.[28]

Saksan Itämeren divisioonan komentaja Rüdiger von der Goltz vertasi Helsingin valtauksen jälkeen naiskaartilaisia Pariisin kommuunin naiskommunardeihin ja kutsui heitä raamatullisesti ”raakalaisuuden uuden evankeliumin kannattajiksi”.[29] Valkoisten lehdistössä naiset tuomittiin usein luonnonvastaisina. Tampereella ilmestynyt Aamulehti kirjoitti 24. huhtikuuta naiskaartilaisen olevan ”pahinta törkyä”, joka kehotettiin puhdistamaan ja helsinkiläisen Hufvudstadsbladetin mukaan heitä ei pitäisi kohdella sotavankeina, vaan ”jahdata pitkin metsiä kuin elukoita”.[28]

Tunnetuin ankaria rangaistuksia vaatineista kirjoituksista oli kirjailija Ilmari Kiannon sanomalehti Keskisuomalaisessa 12. huhtikuuta julkaistu artikkeli otsikolla Tuomiotaktiikasta. Kiannon koston- ja murhanhimoinen teksti vaatii julmia rangaistuksia erityisesti punakaartien naisille, joita hän kutsui ”susinartuiksi”. Kiannon mukaan naiskaartilaiset pitää teloittaa, jotta he eivät enää synnyttäisi lisää ”yhtä pahoja penikoita”. Kiihkomielisimmät valkoiset yhtyivät hänen vaatimuksiinsa, mutta Kiannon lukijoissa ne herättivät kummastusta. Hänen saamissaan kirjeissä ihmeteltiin Kiannon raakaa kostonhimoa. Purkaus herätti kummastusta myös siksi, että hänet oli tunnettu työväestön ja köyhälistön kuvaajana. Kiannon kannanotot katkaisivatkin hänen suhteensa suomalaiseen työväenliikkeeseen.[30]

Teloitusten ja raiskausten lisäksi naisten halveksunta näkyi myös ruumiinhäpäisyinä. Tampereen Tammelan kaupunginosassa valkoiset riisuivat kaatuneilta naissotilailta housut, niin että sukuelimet paljastuivat. Tarkoituksena oli ilmeisesti näyttää kaikille, että kyseessä tosiaankin oli naisia.[28] Vuonna 1963 Hämeen Yhteistyössä ilmestyneessä artikkelissa puolestaan kirjoitettiin useiden silminnäkijöiden kertoneen, kuinka kuolleiden naiskaartilaisten yläruumis oli riisuttu paljaaksi ja heidän rintansa viilletty ristinmuotoisesti auki.[6]

Sodan jälkeinen aika muokkaa

Sisällissodan jälkeen punakaartien naisista tuli tabu, eikä heitä huomioitu kirjallisuudessa ennen Emil Saarisen vuonna 1938 julkaisemaa teosta Suomen punakaarti. Vielä tämänkään jälkeen naisista ei yleensä kirjoitettu kuin 1960-luvun jälkipuoliskolta lähtien ja ensimmäiset pelkästään naiskaarteja koskevat akateemiset tutkimukset julkaistiin vasta 1990-luvun lopussa. Myöskään 1970-luvun vasemmistolaisessa kirjallisuudessa ei kerrota naisten osallistumisesta taistelutehtäviin, vaan esimerkiksi Tuure Lehén mainitsee postuumisti vuonna 1978 julkaistussa Punaisten ja valkoisten sota -teoksessaan heidän olleen ainoastaan sairaanhoito- ja huoltotehtävissä. Eino Jutikkala sen sijaan mainitsee myös naiskaartilaisten aseellisen toiminnat vuonna 1979 ilmestyneessä Tampereen historiassaan.[6]

Sodan aikaiset naiskaartit muokkaa

Helsinki muokkaa

Helmikuun alkupäivinä perustettu Helsingin naiskaarti eli ns. ”Helsingin kuolemanpataljoonan” naiskomppania oli jäsenmäärältään suurin naiskaarti, johon kuului yhteensä 466 naista.[10] Erilaisissa huolto- ja vartiotehtävissä toimineet kaartilaiset joutuivat ensimmäistä kertaa taisteluun, kun Hangossa maihinnousseet saksalaiset etenivät Helsinkiin huhtikuun 10. päivän jälkeen. Tarinoiden mukaan he kävivät kiivasta puolustustaistelua Vesilinnanmäellä, mutta koska naiskaartin tappiot jäivät koko Helsingin taistelun aikana pieniksi, ovat kertomukset todennäköisesti liioiteltuja.[7]

Tampere muokkaa

Pääartikkeli: Tampereen naiskaarti

Tampereella perustettuun naiskaartiin kuului kaksi komppaniaa, jotka muodostettiin 7. ja 30. maaliskuuta. Kaartissa oli mukana yhteensä 270 naista, joista Tampereen taistelun aikana kaatui tai teloitettiin yksitoista. Tampereen naiskaarti osallistui ensimmäistä kertaa taisteluun 26. maaliskuuta ja tuli myöhemmin tunnetuksi Tampereen taistelun loppuhetkillä, jolloin he puolustivat urhoollisesti kaupungin raatihuonetta. Muista paikkakunnista poiketen, ainoat naiskaartilaisten teloitukset tehtiin välittömästi antautumisen yhteydessä, mutta vangeiksi jääneitä ei enää ammuttu.[9][7] Syynä oli se, ettei valkoisten päällystö hyväksynyt Tampereella naisten teloituksia.[31]

Pispala muokkaa

Pääartikkeli: Pispalan naiskaarti

Pispalan naiskaarti perustettiin ilmeisesti maaliskuun puolivälissä ja siihen kuului kaikkiaan noin 50 jäsentä. Pispalan esikaupunkialue kuului tuolloin vielä Pirkkalan pitäjään. Kaartin esikuntapäällikkö oli Hilda Virtanen, sanitääriosaston johtaja Pispalan punakaartin päällikön Aatto Koivusen puoliso Hilma Koivunen ja aseellisen osaston päällikkö Juupajoelta saapunut 18-vuotias Emma Oksala.[32] Hänen asepukunsa on nykyään nähtävissä Työväenmuseo Werstaan kokoelmissa.[33]

Kirjallisuudessa on pitkään elänyt tarina, että Pispalan naiskaarti olisi 27. maaliskuuta häätänyt valkoiset Tampereen Onkiniemestä kiivaan taistelun jälkeen,[6] mutta tutkija Tuomas Hopun mukaan paikalla ei todellisuudessa käyty taisteluja.[14] Sen sijaan Pispalan naiskaarti osallistui hieman myöhemmin taisteluihin Ratinanniemessä.[34]

Viipuri muokkaa

Pääartikkeli: Viipurin merkinantokomppania

Viipurin merkinantokomppanian nimellä tunnettu Viipurin kaarti oli Helsingin ja Valkeakosken kaartien ohella ensimmäisiä perustettuja naiskaarteja, joka muodostettiin 8. helmikuuta. Komppaniassa oli jäseniä noin 150 ja sen päällikkönä toimi sodan loppuvaiheessa Neuvosto-Venäjälle paennut ja siellä myöhemmin punaupseeriksi ryhtynyt Toini Mäkelä. Yksikkö oli alun perin tarkoitettu vartio- ja tiedustelutehtäviin, josta se myös sai nimensä. Myöhemmin naiset kuitenkin osallistuivat muun muassa Raudun ja Viipurin taisteluihin. Muutamia komppanian jäseniä kaatui taisteluissa tai teloitettiin ja osa antautui toukokuun 1. päivänä. Suurin osa kaartin jäsenistä onnistui kuitenkin Mäkelän tavoin pakenemaan Neuvosto-Venäjlle.[35]

Maaria muokkaa

Maarian naiskaarti perustettiin 9. maaliskuuta Turun kupeessa sijaitsevan Maarian pitäjän Raunistulassa, jonka 7 000 asukasta olivat suurimmaksi osaksi köyhiä torppareita tai tehdastyöläisiä. Kaartiin kuului noin 60 naista, jotka osallistuivat Satakunnan rintaman taisteluihin Karkussa, Mouhijärvellä ja Suodenniemellä sekä toimivat huolto- ja vartiotehtävissä Tampereella. Naiskaartin jäsenistä neljä kaatui taistelussa ja yksi kuoli valkoisten teloittamana Karkussa. Lisäksi sodan jälkeen Lahden vankileirillä teloitettiin ainakin kuusi kaartilaista.[36]

Valkeakoski muokkaa

Pääartikkeli: Valkeakosken naiskaarti

Valkeakosken naiskaarti perustettiin 2. helmikuuta ja siihen kuului 115 naista, joka muodosti noin 16 % koko Valkeakosken punakaartin jäsenistöstä. Kaartin aseellisessa osastossa oli kuitenkin vain 50 naista. Sen jäsenet olivat suurimmaksi osaksi Tervasaaren paperitehtaan työläisnaisia, mutta joukossa oli myös useita maaseudun piikoja ja palvelijattaria. 28 naiskaartin jäsentä toimi sairaanhoitajina ja he olivat mukana ainakin Vehkajärven, Kuhmoisten ja Ruoveden taisteluissa. Huhtikuun 25. päivänä Valkeakosken punakaartilaiset aloittivat pakomatkansa kohti itää. Pakomatkan aikana naiskaartilaiset osallistuivat Alvettulan, Hauhon ja Syrjäntaan taisteluihin, minkä jälkeen he kuitenkin jäivät saksalaisten vangeiksi Lahden ympäristössä. Toukokuun 1. päivänä Hauholla teloitettiin 36 naiskaartilaista. Yhteensä Valkeakosken naiskomppanian jäseniä kuoli sodassa ja vankileireillä 47.[10]

Hyvinkää muokkaa

Hyvinkään naiskaartiin kuului noin 150 naista, jotka olivat pääosin paikkakunnalla toimineen Yhdistyneiden Villatehtaiden työläisiä. Taistelutehtäviin he joutuivat huhtikuun puolivälissä, noin viikkoa ennen, kuin saksalaiset valtasivat pitäjän 20. huhtikuuta. Tämän jälkeen Hyvinkään naiset osallistuivat punaisten läpimurtoyrityksiin Etelä-Hämeessä. Yhteensä 27 kaartilaista sai surmansa sodassa tai sen jälkiselvittyjen aikana.[37]

Mäntsälä muokkaa

Mäntsälän naiskaarti perustettiin vasta 15. huhtikuuta eli tilanteessa, jolloin punaisten tappio oli jo varmistunut ja suuri joukko läntisestä Suomesta lähteneitä punakaartilaisia oli aloittanut pakomatkansa kohti itää. Kaartiin kuului 45–50 naista, jotka osallistuivat Orimattilassa Luhtikylän taisteluun 28.–29. huhtikuuta. Mäntsälän naiskaartilaisia kaatui neljä ja 24 saksalaisille antautunutta teloitettiin taistelun jälkeen Lahden Hennalassa. Suurimpaan osaan muita naiskaarteja verrattuna Mäntsälän kaartin erikoispiirre oli jäsenten korkeampi keski-ikä. Vanhimmat olivat 28-vuotiaita.[38][39]

Pyhtää muokkaa

Pyhtään punakaartin naiskomppania muodostettiin Pyhtäällä toimineen Stockforsin puuhioketehtaan työläisistä. Sen jäsenten keski-ikä oli nuori jopa muihin naiskaarteihin verrattuna. Pyhtään naiskaarti osallistui ainakin 8. huhtikuuta saksalaista Osasto Brandensteinia vastaan käytyyn Kyminlinnan taisteluun.[40]

Loviisa muokkaa

Loviisa siirtyi punaisten haltuun 7. helmikuuta kahden kuukauden ajaksi, jolloin kaupunkiin perustettiin myös naiskaarti. Sen jäsenet osallistuivat muun muassa vartiointitehtäviin.[41]

Juupajoki muokkaa

Juupajoelle perustetun naiskaartin päällikkönä toimi 20-vuotias Martta Autio, jonka isä oli valkoisten kannattajiin lukeutunut suurtilallinen. Väärinmajan taistelun yhteydessä Autio tutustui punaisten sodanjohtoon kuuluneeseen Verner Lehtimäkeen, jonka kanssa hän myöhemmin seurusteli parin vuoden ajan.[42]

Uuras muokkaa

Uuraan naiskaarti oli koottu Viipurinlahden rannalla sijaitsevan Uuraan ulkosataman työntekijöistä. Se harjoitteli ja majoittui Uuraan linnoituksen alueella.[43]

Riihimäki muokkaa

Riihimäen naiskaartin päällikkönä toimi poikkeuksellisesti mies, tuolloin vasta 17-vuotias Hannes Mäkinen, jolla kuitenkin oli sotakokemusta aikaisemmista sisällissodan taisteluista.[44]

Kouvola muokkaa

Kouvolan naiskaartin päällikkönä toimi Elli Kokko, joka teloitettiin Kouvolan vankileirillä toukokuun lopussa.[45]

Muut paikkakunnat muokkaa

Naiskaarteja toimi lisäksi ainakin Turussa, Lahdessa[14] ja Lappeenrannassa.[6]

Naiskaartit kulttuurissa muokkaa

Naiskaarteja on erityisesti 1990–2000-luvuilla kuvattu useissa kaunokirjallisissa teoksissa.[46] Niitä ovat käsitelleet muun muassa Raija Westergård sekä Anneli Kanto teoksessaan Veriruusut (2008) ja Rosa Meriläinen vuoden 2012 romaanissaan Nainen punainen, jotka molemmat kertovat Tampereen naiskaartista.[47][12][48] Heinäkuussa 2016 muusikko Heikki Salo kertoi suunnitelmistaan tehdä Kannon teokseen pohjautuva musikaali.[49] Salon sanoittama, Eeva Konnun säveltämä ja Sirkku Peltolan ohjaama musikaali Tytöt 1918 tulee ensi-iltaan Tampereen Työväen Teatterissa tammikuussa 2018.[50]

Runoilija Timo Malmi julkaisi vuonna 2014 Tampereen naiskaartista innoitusta saaneen runokokoelman Tuulensuu, minä rakastan sinua, jonka pohjalta syntyivät myöhemmin näytelmä Raatihuoneen puolustus ja draamadokumentti Tuntemattomat: Raatihuoneen puolustajat 1918.[51]

Vuonna 1997 valmistui Seppo Rustaniuksen ohjaama dokumenttielokuva Punaiset esiliinat, jossa haastateltiin kolmea naiskaartilaista ja yhtä lapsena vankileirillä ollutta naista. Elokuva sisältää myös ainutlaatuista venäläisten kuvaamaa filmimateriaalia Tampereen punakaartilaisista ja punakaartin sairaanhoitajista.[52]

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Lindstedt, Risto: ”Susinartut”: Naiset punakaartissa 1918 28.10.2011. Suomen Kuvalehti. Viitattu 4.10.2016.
  2. ↑ a b Eerola, Jari & Eerola, Jouni: Henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, s. 28, 159, 173. Turenki: Tie Tammisaareen -toimikunta, 1998. ISBN 952-91000-1-9.
  3. ↑ a b c d e f Haatanen, Kalle: Susinartut ja pikku immet (audio) 21.11.2011. Yle Areena. Viitattu 4.10.2016.
  4. ↑ a b c Katja Kärki: Lahdessa murhattiin yli 200 naista – ”Pidettiin uhkana suomalaiselle puhtaalle rodulle” 1.4.2016. Kaleva. Viitattu 4.10.2016.
  5. ↑ a b Tutkija: Totuus vankileirien kauhuista ei selviä koskaan kokonaan – "Tilastoja kaunisteltiin" 1.4.2016. Yle Uutiset. Viitattu 6.10.2016.
  6. ↑ a b c d e f g h i Suodenjoki, Sami: Naiskaartilaiset Tampereen taisteluissa Koskesta voimaa. Viitattu 31.3.2020.
  7. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Hoppu, Tuomas: ”Sisällissodan naiskaartit”, Työväentutkimus vuosikirja 2008, s. 12–14. Helsinki: Työväenperinne – Arbetartradition ry, 2008. ISSN 0784-1272.
  8. ↑ a b Jokela, Arto: Katsaus historiaan XIII: Naisyhdistys punakaartille; ei naisia aseisiin 16.5.2016. Turun sos.dem. naisyhdistys. Arkistoitu 9.10.2016. Viitattu 6.10.2016.
  9. ↑ a b c Leppänen, Veli-Pekka: Sodan lempeä oikku: Tampereen punaiset naissotilaat säästyivät teloituksilta keväällä 1918 12.11.2008. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 9.10.2016. Viitattu 7.10.2016.
  10. ↑ a b c d e f g Anttonen, Varpu: Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918, s. 29–32. Tampere: Tampereen yliopisto, 2009. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  11. ↑ a b c Kainulainen, Siru: Hurja naisjoukko Raunistulasta 4.1.2007. Turun Sanomat. Viitattu 4.10.2016.
  12. ↑ a b Koskinen, Sirpa: Naiskaarti oli varhaisfeminismiä 5.12.2008. Kansan Uutiset. Viitattu 4.10.2016.
  13. ↑ Peltonen, Ulla-Maija: Muistin paikat: Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta, s. 137. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 978-951-74646-8-0.
  14. ↑ a b c Lintunen, Tiina: Naarastiikereitä vai naisia? 18.9.2008. Agricolan kirja-arvostelut. Viitattu 4.10.2016.
  15. ↑ a b c d e f Liukkonen, Marjo: ”Hennalan naismurhat 1918”. Lectio praecursoria 4.4.2016 15.4.2016. Ennen ja nyt. Viitattu 6.10.2016.
  16. ↑ a b c d e Tutkimus sisällissodasta: Valkoiset teloittivat yli 200 punaista naista Hennalan vankileirillä 1.4.2016. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 5.10.2016. Viitattu 6.10.2016.
  17. ↑ Tikka, Marko: Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918, s. 344. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 978-951-74665-1-6.
  18. ↑ a b c Tutkimus: Rotuhygienia innoittajana Suomen suurimpaan naismurhaan 1.4.2016. Lapin yliopisto. Viitattu 6.10.2016.
  19. ↑ a b Keväällä 1918 Lahdessa ammuttiin jopa nuoria tyttöjä 20.5.2007. Etelä-Suomen Sanomat. Viitattu 4.10.2016.
  20. ↑ a b Tutkimus: Hennalan vankileirillä tapettiin mielivaltaisesti yli 200 naista – nuorimmat 14-vuotiaita 1.4.2016. Yle Uutiset. Viitattu 6.10.2016.
  21. ↑ Palkka ja ruoka vetivät naisia punakaarteihin 9.1.1998. Verkkouutiset. Viitattu 8.10.2016.
  22. ↑ a b Tutkija: Punaisiin naisvankeihin kohdistui erityistä naisvihaa 6.10.2011. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 9.10.2016. Viitattu 4.10.2016.
  23. ↑ Tukkinen, Tauno: Punaisten teloitustappiot 1918. Karjalohja: TT, 2013. ISBN 978-952-67926-0-6.
  24. ↑ Kiimalainen, Kimmo: Hans Tröbstin päiväkirja: taistelut Lahdessa 1918 13.9.2014. Suomen Sotahistoriallinen Seura. Viitattu 4.10.2016.
  25. ↑ Naisviha rehotti vuoden 1918 vankileireillä 6.10.2011. Iltalehti. Viitattu 5.10.2016.
  26. ↑ Paavolainen, Jaakko: Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 II: Valkoinen terrori, s. 184–185, 203–204. Helsinki: Tammi, 1967.
  27. ↑ Lintunen, Tiina: ”Naiset sodassa”, Sisällissodan pikkujättiläinen, s. 283–284. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-03545-2-0.
  28. ↑ a b c Siltala, Juha: Sisällissodan psykohistoria, s. 439. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-12379-5-2.
  29. ↑ Latva-Äijö, Annika: Lotta Svärdin synty: Järjestö, armeija, naiseus 1918-1928, s. 53. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 978-951-11931-4-2.
  30. ↑ Hyöty, Helena: "Toiset rakastavat, toiset vihaavat" : Ilmari Kiannon tuotannon julkinen reseptio Suomessa, s. 208–210. Oulu: Oulun yliopisto, 2015. ISBN 978-952-62096-1-6. Teoksen verkkoversio.
  31. ↑ Tampereen naiskaartit: Hurjia raivopäitä, vai vallankumouksen pelastajia? 26.8.2008. Iltalehti. Viitattu 4.10.2016.
  32. ↑ Pieni pala Pispalan historiaa – iso osa naisten historiaa 2/2013. Pispalalainen. Viitattu 4.10.2016.
  33. ↑ Punakaartilaisen asu Arjenhistoria. Viitattu 4.10.2016.
  34. ↑ Onko Pyynikillä teloitettujen punaisten joukkohauta? 24.8.2012. Kansan Uutiset. Viitattu 4.10.2016.
  35. ↑ Katainen, Elina: ”Punaisen amatsonin jäljillä”, Elämää arkistossa. Kansan arkisto 60 vuotta, s. 129. Helsinki: Yhteiskunnallinen arkistosäätiö, 2005. ISBN 952-91890-2-8. Teoksen verkkoversio.
  36. ↑ Leppänen, Veli-Pekka: Kuusikymmentä Laurilan Elmaa: Tutkija etsii syitä, miksi naiset lähtivät sotaan HS.fi. 7.1.2007. Viitattu 2.1.2021.
  37. ↑ Ylitalo, Esa: "Innokas punikki": Hyvinkään punakaartilaisnaiset sisällissodan jälkiselvittelyissä 1918. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2011. Teoksen verkkoversio.
  38. ↑ Olga Marian, 18, sota kesti vain kuusi päivää – loppu tuli teloitusryhmän edessä 14.3.2016. Helsingin Uutiset. Viitattu 4.10.2016.
  39. ↑ Susinarttu, evakko ja mamu – kolme kertomusta epäluulosta ja vihasta 13.3.2016. Yle Uutiset. Viitattu 4.10.2016.
  40. ↑ Leivo, Teemu: Kyminlinnan taistelu 8.4.1918 27.8.2011. Suomen Sotahistoriallinen Seura. Viitattu 4.10.2016.
  41. ↑ Uusi teos sisällissodan tapahtumista Itä-Uudellamaalla 3.12.2010. Loviisan Sanomat. Arkistoitu 19.9.2016. Viitattu 4.10.2016.
  42. ↑ Lehtimäki, Kimmo: Verner Lehtimäki: Punapäällikkö. Jyväskylä: Revontuli, 2005. ISBN 952-51704-1-1.
  43. ↑ Verenpunainen Viipuri, valkoinen voitonnäyttämö 10.11.2013. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 9.10.2016. Viitattu 4.10.2016.
  44. ↑ Lebedeva, Natalia & Rentola, Kimmo & Saarela, Tauno: "Kallis toveri Stalin!": Komintern ja Suomi, s. 510. Helsinki: Edita, 2002. ISBN 951-37356-8-0.
  45. ↑ Turunen, Mirja: Veripellot: sisällissodan surmatyöt Pohjois-Kymenlaaksossa 1918. Jyväskylä: Atena, 2005. ISBN 951-796-382-3.
  46. ↑ Järveläinen, Elisa: ”Siis ei muuta, kuin seiso paikalla, ole kuin mies!”: Kaunokirjallisuus ja tutkimuskirjallisuus naispunakaartilaisten kuvaajina 1990–2000-luvulla. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto, 2011. Teoksen verkkoversio.
  47. ↑ Koskinen, Sirpa: Raija Westergård toi vaietut asiat päivänvaloon 6.1.2017. Kansan Uutiset. Viitattu 30.12.2017.
  48. ↑ Punainen naiskaarti lähikuvassa Rosa Meriläisen esikoisromaanissa 16.8.2012. Demokraatti. Viitattu 4.10.2016.
  49. ↑ Heikki Salo tekee musikaalin naiskaartista 29.7.2016. Fun! Tampere. Arkistoitu 9.10.2016. Viitattu 4.10.2016.
  50. ↑ Vasara, Päivi: Tampereen punainen naiskaarti astuu TTT:n suurelle näyttämölle ensi tammikuussa 22.4.2017. Aamulehti. Arkistoitu 31.12.2017. Viitattu 4.5.2017.
  51. ↑ Lapsisotilas liikennevaloissa 19.5.2015. Sydän-Hämeen Lehti. Viitattu 4.10.2016.
  52. ↑ Punaiset esiliinat - naisten kohtaloista Suomen punakaartissa 1918 11.2.1997. Yle TV2. Viitattu 4.10.2016.

Kirjallisuutta muokkaa

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_sisällissodan_naiskaartit&oldid=22183337”