Wikipedia

Raudun taistelu

taistelu Suomen sisällissodassa
Tämä artikkeli kertoo Suomen sisällissodan taistelusta. Ruptuurisodan taistelusta katso artikkeli Raudun taistelu (1656).

Raudun taistelu oli Suomen sisällissodan aikainen taistelu, joka käytiin Karjalankannaksella sijainneessa Raudun pitäjässä 20. helmikuuta – 5. huhtikuuta 1918. Pietarin läheisyyden vuoksi enemmistö punaisten puolella taisteluun osallistuneista joukoista oli venäläisiä. Valkoisten voittoon päättynyt Raudun taistelu oli Tampereen ja Viipurin taistelujen ohella yksi sisällissodan verisimmistä. Sen kaksi viimeistä päivää olivat koko sodan ankarimpia yhteenottoja kaikki rintamat mukaan lukien.[1]

Raudun taistelu
Osa Suomen sisällissotaa
Raudun asema palaa taistelun tauottua.
Raudun asema palaa taistelun tauottua.
Päivämäärä:

21. helmikuuta – 5. huhtikuuta 1918

Paikka:

Rautu

Lopputulos:

valkoisten voitto

Osapuolet

valkoiset

punaiset
Neuvosto-Venäjä
venäläiset vapaaehtoiset

Komentajat

Aarne Sihvo
Georg Elfvengren
Lennart Oesch
Evert Ekman
Kyösti Kehvola

K. S. Jeremejev
M. V. Prigorovski
Arvid Leinonen
Oskar Rantala
Heikki Kaljunen
Johan A. Palmu

Vahvuudet

2 000 suojeluskuntalaista, jääkäriä ja asevelvollista

2 700 venäläistä,
850 suomalaista

Tappiot

270 kaatunutta,
yli 300 haavoittunutta

860–1 200 kaatunutta ja teloitettua

Taustaa muokkaa

Suomen sisällissodan taisteluista Raudun tekee erikoiseksi se, että siihen osallistui huomattavasti enemmän venäläisiä kuin millään muulla sodan rintamalla. Myös sisällissodan aikana kaatuneista venäläisistä lähes puolet kuoli nimenomaan Raudun rintamalla. Puna-armeijan sotilaita oli Raudussa enimmillään samaan aikaan noin 1 500, mikä oli yli puolet punaisen osapuolen kokonaisvahvuudesta. Bolševikkien Rautuun kohdistaman kiinnostuksen taustalla oli huoli Pietarin turvallisuudesta. Saksan ja Venäjän välinen aselepo oli päättynyt 18. helmikuuta eli kolme päivää ennen Rautuun tehtyä hyökkäystä. Neuvosto-Venäjän johto halusi sulkea vielä rakenteilla olleen Pietari–Hiitola-radan, jotta Suomen valkoisten kanssa läheisissä suhteissa olevat saksalaiset eivät pystyisi hyökkäämään sen kautta Pietariin. Venäläiset päättivät katkaista radan Suomen puolelta rajaa, jotta he saisivat myös Suomen punaiset mukaan puolustamaan Pietaria.[1]

Valkoisten puolelta taisteluihin osallistui suojeluskuntalaisia, jääkäreitä sekä kutsuntojen kautta värvättyjä asevelvollisia. Heidän vastassaan oli Suomen punakaartien ja puna-armeijan lisäksi myös Venäjältä saapuneita vapaaehtoisia vallankumouksellisia sekä Pietarin suomalaisen punakaartin miehiä. Paikallisia asukkaita kummallakaan puolella sotiminen ei sen sijaan pahemmin kiinnostanut. Rajaseudun asukkaina he olivat perinteisesti olleet kosketuksissa myös venäläisten kanssa, joten sota pelkästään haittasi rautulaisten elinkeinoja.[1]

Kiivaimmat Raudussa käydyt taistelut keskittyivät rakenteilla olevalle rautatieasemalle 4.–5. huhtikuuta. Asema oli tarkoitettu suureksi tulliasemaksi Pietarista Vaasaan johtavalle oikoradalle, jonka rakentaminen aloitettiin vuosikymmenen alussa. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä rakennustyöt olivat keskeytyneet, niin että Raudussa oli valmiina pari kilometriä pitkä asema-alue useine puolivalmiine tiilirakennuksineen. Ne tarjosivat asemalle linnoittautuneille punaisille hyvät puolustusasemat.[2]

Osapuolet ja vahvuudet muokkaa

Valkoiset muokkaa

 
Valkoisten Karjalan rintaman komentaja Aarne Sihvo (oik.) Raudun aseman lähistöllä ennen yleishyökkäyksen kännistymistä.

Valkoisten Karjalan ryhmän ylipäällikkönä toimi jääkärimajuri Aarne Sihvo. Rautuun sijoitettujen suojeluskuntalaisten johtajana toimi aluksi insinööri Kyösti Kehvola, kunnes 8. maaliskuuta hänen tilalleen tuli jääkärikapteeni Evert Ekman ja viikon kuluttua edelleen Karjalan armeijakunnan 1. rykmenttiä komentanut ratsumestari Georg Elfvengren. Maaliskuun viimeisenä päivänä rintamalle saapui myös jääkärimajuri Lennart Oeschin johtama 8. jääkäripataljoona,[3] joka oli kuitenkin alistettu Elfvengrenin komentoon.[4]

Punaisten hyökkäyksen alkaessa 20. helmikuuta Raudussa oli ainoastaan 85 suojeluskuntalaista, mutta päivää myöhemmin he saivat Antreasta vahvistuksekseen 300 miehen vahvuisen joukon. Viikon kuluttua valkoisia oli Raudussa noin 500. Maaliskuun 25. päivänä alkaneeseen valtausoperaatioon osallistui 2 000 valkoista.[3]

Valkoisilla oli pulaa miehistä ja he joutuivatkin turvautumaan myös asevelvollisuuslain mahdollistamiin kutsuntoihin. Tämäkään ei ollut helppoa, sillä valkoisten hallitseman alueen asevelvollisissa oli paljon punaisten sympatisoijia. Esimerkiksi Pohjois-Karjalasta värvätyistä miehistä yli 200 jouduttiin riisumaan aseista, kun he olivat junamatkan aikana laulaneet työväenlauluja ja lietsoneet kapinaa. Rintamalle saavuttuaan heidät määrättiin korjaamaan vaurioitunutta rautatiesiltaa. Miehistöluetteloihin oli jo lähtöpaikkakunnalla Nurmeksessa merkitty nimien perään joko P (”punikki”), PP (”paha punikki”) tai PPP (”pirun paha punikki”).lähde?

Punaiset muokkaa

 
M. V. Prigorovski.

Raudun aseman vallanneiden suomalaisten punakaartilaisten ylipäällikkönä oli aluksi Johan A. Palmu. Venäläista osastoa johti bolševikkivallankumouksellinen M. V. Prigorovski, joka ennen Rautuun saapumistaan oli toiminut Pietarin hallintorakennuksen Taurian palatsin komendanttina. Palmu syrjäytettiin tehtävästään kuitenkin jo 27. helmikuuta, jolloin uudeksi ylipäälliköksi nimitettiin Heikki Kaljunen. Hänen tilalleen tuli 13. maaliskuuta Oskar Rantala, joka puolestaan vaihdettiin jo kolmen päivän kuluttua Raudun punakaartilaisten viimeiseksi ylipäälliköksi jääneeseen Arvid Leinoseen. Rintaman todellinen komentaja oli kuitenkin koko ajan Prigorovski. Lisäksi taistelusuunnitelmia laati Pietarin sotilaspiirin päällikkö K. S. Jeremejev, joka ilmeisesti johti Raudun operaatiota myös henkilökohtaisesti maalis–huhtikuun vaihteessa ennen ratkaisutaistelujen alkua.[4] Punakaartin komppanianpäälliköinä toimivat muun muassa Hjalmar Eskelinen, Eino Kaiho, Juho Nygren, August Junell ja Evert Laine.[3][4]

Taistelujen alkaessa oli punaisten vahvuus noin tuhat miestä ja vajaan viikon kuluttua he saivat Pietarista vielä 600 hengen lisävahvistuksen. Maaliskuun toisella viikolla punaisia oli noin 2 200, joista 1 800 oli venäläisiä.[3] He kuitenkin poistuivat Raudusta ilmeisesti 12. maaliskuuta, jolloin Saksan ja Neuvosto-Venäjän välinen Brest-Litovskin rauhansopimus tuli voimaan. Tilalle siirrettiin alun perin Vilppulan rintamalle aiottu Pietarin suomalaisen punakaartin 1. komppania.[5] Maaliskuun lopussa punaiset suunnittelivat suurhyökkäystä ja Rautuun saapui jälleen runsaasti venäläisiä joukkoja, vastoin Brest-Litovskin rauhansopimusta. Jeremejev rikkoi tietoisesti myös Leninin 1. huhtikuuta antamaa käskyä olla lähettämästä lisäjoukkoja Suomeen. Jeremejevin aikomuksena oli toimittaa punaisille apuvoimia aina Tampereelle saakka.lähde? Ratkaisutaistelujen käynnistyessä Raudussa oli noin 1 200 venäläistä ja 700 suomalaista.[3] Punakaartien yksiköt koostuivat Pietarin suomalaisen punakaartin jäsenten lisäksi suurimmaksi osaksi muualta Suomesta tulleista rautatietyöläisistä, jotka olivat rakentamassa Pietarin ja Hiitolan välistä rataa. Paikallisia asukkaita ei mukana juurikaan ollut.[1] Lisäksi joukossa oli joitakin Venäjältä punakaartien riveihin saapuneita vapaaehtoisia vallankumouksellisia,lähde?

Sotatoimet muokkaa

 
Simo Erosen kartta Raudun aseman saartorenkaasta.

Ensimmäiset yhteenotot muokkaa

Ensimmäiset yhteenotot Raudussa nähtiin heti sisällissodan syttymisen jälkeen, kun jääkäri Viljo Hämäläisen johtama suojeluskuntaosasto teki Sakkolan Kiviniemestä käsin tiedusteluretken Rautuun ja onnistui vangitsemaan paikallisen punakaartin päällikön sekä työväenyhdistyksen puheenjohtajan. Lisäksi he rikkoivat junarataa Raasulin kylän suunnassa ja onnistuivat myös hajottamaan vaihteita Raudun asemalla.[6]

Punaiset valtaavat Raudun aseman muokkaa

Raudun hyökkäys oli osa punaisten helmikuun offensiivin II vaihetta, jonka tavoitteena oli aluksi edetä Sakkolan Kiviniemeen ja jatkaa edelleen Vuoksen pohjoisrannan kautta kohti Antreaa ja punaisten pääjoukkoja. Offensiivin kaikkien neljän osaston piti aloittaa hyökkäys 21. helmikuuta, mutta jokainen osasto aloitti kuitenkin oman hyökkäyksensä aivan eri aikaan. Vaikka suunnitelma oli laadittu punaisten Viipurin esikunnassa,[7] toimivat Raudun suunnassa olleet venäläiset joukot kuitenkin varsin omavaltaisesti, tukeutuen Pietarin sotilaspiirin sodanjohtoon.[8]

20. helmikuuta Raasulin asemalle saapui Pietarista noin 1 000 punaisen ryhmä, joka muodosti offensiivin 1. osaston eli ns. Raasulin ryhmän. Punaiset aloittivat hyökkäyksen vuorokautta myöhemmin etenemällä kohti 30 kilometrin päässä sijaitsevaa Rautua. Vastassa oli aluksi vain 85 suojeluskuntalaista, jotka vetäytyivät nopeasti rautatieasemalle. Seuraavana päivänä heidän avukseen saapui Antreasta vajaan 300 miehen lisäjoukko, joka miehittivät aseman sekä pitäjän kirkonkylän.[3]

Helmikuun 23. päivän aamuna punaiset aloittivat asemaa vastaan suurhyökkäyksen kahdella 120 miehen vahvuisella komppanialla, joiden päällikköinä olivat Johan A. Palmu ja M. V. Prigorovski. Kiivaiden taistelujen jälkeen punaiset onnistuivat saamaan haltuunsa rautatieaseman lisäksi myös läheisen Maanselän kylän. Tämän jälkeen punaiset vetivät suurimman osan joukoistaan Raudun asemalle ja aloittivat sen linnoittamisen. Aseman ympärille muodostui valkoisten hevosenkengän muotoinen saartorengas, joka oli avoinna kaakkoon Pietarin suuntaan.[4] Iltapäivällä 27. helmikuuta punaiset yrittivät miehittää Raudun kirkonkylää ja Leinikylää, mutta valkoiset onnistuivat torjumaan hyökkäyksen. Maaliskuun alkupäivinä punaiset yrittivät vielä hyökätä valkoisten selustaan Valkjärven kautta, kuitenkaan onnistumatta suunnitelmassaan.[3] Tämän jälkeen taistelut Raudussa muuttuivat kolmen viikon ajaksi muiden Keski-Kannaksen rintamien tapaan asemasodaksi, jossa punaiset kuitenkin tekivät jatkuvia iskuja valkoisten saartorengasta vastaan.[6]

Valkoisten vastahyökkäykset muokkaa

 
Punaisten puolustusasemia.

Maaliskuun jälkipuoliskolla valkoisten Karjalan ryhmän komentajana toiminut Aarne Sihvo sai tiedon venäläisten suunnittelemasta suurhyökkäyksestä. Pietarin sotilaspiirin ylipäällikkö K. S. Jeremejev oli tuolloin käynyt esikuntineen tutustumassa Raudun tilanteeseen ja ilmeisesti laatinut suunnitelman hyökkäyksestä. Valkoiset tekivät nopeasti päätöksen omasta suurhyökkäyksestään, jonka tarkoituksena oli aluksi katkaista Pietariin johtava rata ja näin estää punaisten huolto sekä myöhemmin tuhota saartorenkaan sisällä olevat joukot.[4]

Valkoiset aloittivat operaationsa 25. maaliskuuta. Palkealan kylästä käsin he tekivät aluksi hyökkäyksiä Raasuliin sekä Metsäpirtin pitäjässä sijainneeseen Viisjoen kylään, jossa valkoiset tuhosivat tärkeän rautatiesillan. Lisäksi he iskivät Neuvosto-Venäjän puolelle, hävittäen Lempaalan rautatieaseman.[3] Elfvengrenin johtama Karjalan Armeijakunnan 1. Rykmentti aloitti samana päivänä hyökkäyksen Raudun asemalle linnoittautuneita punaisia vastaan, mutta valkoiset joutuivat lopulta vetäytymään.[4] Alex Halosen toimittaman Suomen luokkasota -teoksen mukaan valkoisten ensimmäinen hyökkäys taukosi vasta 44 tunnin yhtämittaisen taistelun jälkeen.[9]

27. maaliskuuta valkoiset valtasivat Maanselän ja onnistuivat katkaisemaan rautatien kolme kilometriä Raudun eteläpuolelta. Myös Raudun kirkko tuhoutui taistelujen aikana. Elfvengren yritti uutta hyökkäystä Raudun asemaa vastaan 30.–31. maaliskuuta, mutta sekään ei tuonut tulosta. Lennart Oeschin johtama 8. jääkäripataljoona puolestaan lähti liikkeelle maaliskuun viimeisen päivän aamuna ja sulki vuorokautta myöhemmin saartorenkaan myös Pietarin puolelta. Huhtikuun 2. päivänä valkoiset valtasivat katkaistulta radalta suistuneen punaisten panssarijunan, josta he saivat saaliiksi muun muassa viisi konekivääriä ja useita tykkejä. Punaiset yrittivät välittömästi junan takaisinvaltausta 300 miehen voimin, mutta valkoiset saivat kiivaan taistelun jälkeen pidettyä sen hallussaan.[3][4]

Yleishyökkäys ja punaisten pakoyritys muokkaa

 
Raudun asemaa taistelujen jälkeen.

Valkoisten varsinaisen yleishyökkäys aseman valtaamiseksi käynnistyi 4. huhtikuuta kello 12.00, jolloin Leinikylään sijoitettu tykistö aloitti viisi tuntia kestäneen tulituksensa. Tämän jälkeen jalkaväki käynnisti oman hyökkäyksensä kello 17.15, mutta valtausyritys epäonnistui lähinnä kiireessä tehtyjen puutteellisten valmistelujen vuoksi. Valkoiset onnistuivat kuitenkin tiivistämään saartorengastaan, jolloin punaiset joutuivat linnoittautumaan aivan asemarakennusten ympärille.[3][4]

Punaiset onnistuivat aluksi torjumaan hyökkäyksen hyvin rakennettujen linnoitteidensa avulla. Ammusten ja elintarpeiden uhkaava väheneminen pakotti heidät kuitenkin seuraavana aamuna yrittämään ulos saartorenkaasta. 5. huhtikuuta kello 7.30 punaiset murtautuivat aseman länsipuolelle Maanselän suuntaan. Sitä ennen he olivat piilottaneet asemalle jättämiensä konekiväärien ja tykkien lukot, sekä sytyttäneet tuleen kaikki tykistökeskitykseltä säästyneet rakennukset. Punaiset onnistuivat yllättämään valkoisten 50 hengen etuvartion, päästen Haapakylän ja Maanselän väliselle maantielle, jota pitkin he jatkoivat etelään kohti Raasulia. Punaiset onnistuivat etenemään valkoisten kiivaasta tulituksesta huolimatta, kunnes Maanselänmäen ja Pöllönmäen väliseen Kylmäojan laaksoon saapuessaan tielle ruuhkautunut kuormasto joutui valkoisten konekiväärien ristituleen.[3]

Osa punaisista onnistui sekasortoisessa tilanteessa nousemaan ylös rinnettä ja pakenemaan kohti Raasulia tai Maanselkää, mutta laakson konekivääritulessa kaatui kaikkiaan noin 400 punaista ja venäläistä. Joukossa oli myös asemalta paenneita naisia ja lapsia. Punaiset olivat myös sopineet surmaavansa haavoittuneet, etteivät nämä joutuisi valkoisten käsiin. Lopulta antautumaan halukkaat kerääntyivät venäläisen lääkärin nostaman valkoisen lipun luokse. Punaisten esikunnasta pääsi pakoon kolme miestä, mutta esimerkiksi M. V. Prigorovski räjäytti itsensä käsikranaatilla välttääkseen vangitsemisen.[3] Kylmäojan notkoon kaivettiin myöhemmin suuri joukkohauta, jonka jälkeen paikkaa alettiin nimittämään ”Kuolemanlaaksoksi”.[10]

Voiton jälkeen Elfvengren otti suurimman osan kunniasta, vaikka 3. pataljoonan komentajana toimineella jääkäri Weikko Läheniemellä oli saavutukseen vähintään yhtä suuri osuus. Taustalla arvellaan olleet tsaarin upseerien ja jääkärien keskinäisen kaunan tai suomen- ja ruotsinkielisten välisen skisman.[11] Raudun taistelun päätyttyä valkoiset etenivät 7. huhtikuuta vielä Raasulin kautta rajan ylitse Neuvosto-Venäjän puolelle Sahajoelle.[3] Saavuttamansa voiton myötä he pystyivät jatkossa keskittämään Karjalan rintaman sotatoimensa Viipuriin, jonne valkoiset hyökkäsivät 24. huhtikuuta.[12]

Miehistötappiot muokkaa

 
”Kuolemanlaaksossa” tuhoutunutta kuormastoa ja kaatuneita punaisia.

Valkoiset muokkaa

Valkoisten tappiot Raudun rintamalla olivat ainakin 270 kaatunutta ja hieman yli 300 haavoittunutta.[4] Joidenkin lähteiden mukaan valkoisia olisi kaatunut jopa 400.[6] Yleishyökkäyksen aikana 8. jääkäripataljoonasta kaatui 119 miestä ja haavoittui yli 160.[4] Lääkintäeversti Emil Luukkosen mukaan valkoisten kokonaistappiot kaatuneina ja haavoittuneina olivat 645 miestä.[13]

Punaiset muokkaa

Raudun saartorenkaan sisällä oli noin 1 200 venäläistä ja 800 suomalaista.[14] Joukossa oli vajaat kaksisataa naista ja lasta, jotka olivat lähinnä punakaartilaisten perheenjäseniä. He olivat työskennelleet muun muassa erilaisissa taloustehtävissä, mutta osa kantoi myös asetta.[15] Lisäksi Raudun asemalla toimi venäläisten lääkärien perustama sotasairaala, josta ei kuitenkaan ole jäänyt juuri mitään tietoja. Sairaalassa oli haavoittuneiden ohella hoidettavana isorokkoa, pilkkukuumetta ja punatautia sairastaneita potilaita, jotka valtauksen jälkeen jäivät valkoisten käsiin.[15]

Arviot pakoon päässeiden määrästä vaihtelevat 120 ja 300 välillä.[3][14] Aikaisemmasta tutkimuksesta poiketen, professori Heikki Ylikangas väittää vuonna 2013 ilmestyneessä teoksessaan Rata Rautuun, että saartorenkaasta olisikin päässyt pakoon jopa satoja punaisia, jotka pääosin olivat suomalaisia. Kuolemanlaakson suurimmat tappiot koituivat hänen mukaansa kolonnan häntäpäässä hitaasti liikkuneille venäläisille.[16]

 
Kuolemanlaaksossa kaatuneita.

Vangeiksi jääneistä suuri osa teloitettiin, jonka jälkeen heidät peitettiin joukkohautoihin, joten kuolleiden tarkka määrä ei ole selvillä. Punaisten tappioiden määrä on kuitenkin vähintään 860, jotka haudattiin ns. Kuolemanlaakson joukkohautaan.[10] Pakomatkan yhteydessä kaatui noin 400 ja saman verran menetti henkensä myös aseman luona käydyissä taisteluissa.[14] Lisäksi joitakin kymmeniä kaatui jo helmi–maaliskuun taistelujen aikana.[17] Lennart Oeschin mukaan Kuolemanlaakson joukkohautaan olisi kuitenkin haudattu jopa 1 200 punaisten puolella taistellutta, joiden ruumiiden kerääminen lähimetsistä kesti useita päiviä. Vankien määräksi hän arvioi noin 800.[4]

Valkoiset syyllistyivät Raudussa muiden Karjalan paikkakuntien tapaan myös etniseen puhdistukseen, kun kolmetoista Palkealan ortodoksisen seurakunnan siviiliä teloitettiin. He olivat Raudun venäläistaustaisia asukkaita, mutta eivät kuitenkaan kuuluneet punaisten tukijoihin. Yhteensä 169 Raudussa vangittua venäläistä, puolalaisia tai muuta kansallisuutta edustanutta puolestaan kuljetettiin Joensuun vankileirille. Heistä 99 teloitettiin 14. huhtikuuta Siilaisten kaupunginosassa. Punaisten puolella taistelleiden lisäksi joukossa oli myös siviilejä. Joidenkin tietojen mukaan samassa yhteydessä ammuttiin myös suomalainen ortodoksiaktivisti Johannes Karhapää.[18]

Vangeiksi jääneet muokkaa

Kaatuneiden punaisten lisäksi myös arviot vangiksi jääneiden lukumäärästä vaihtelevat. Jääkärimajuri Lennart Oeschin mukaan heitä oli noin 800.[4] Myöhemmistä tutkijoista Jyrki Loiman mukaan suomalaisia vankeja oli 584 ja venäläisiä 287 eli yhteensä 871, kun taas Jaakko Paavolainen arvioi määräksi 400 suomalaista ja 200 venäläistä. Kansallisarkiston hallussa olevan Raudun valtauksessa vangittujen lista käsittää 320 nimeä, joista 112 on lapsia.[15] Vangeiksi jääneitä venäläisiä teloitettiin joidenkin tietojen mukaan jopa satoja.[2] Suurin yksittäinen teloitus tehtiin 14. huhtikuuta, jolloin 99 Raudussa vangittua venäläistä ammuttiin Joensuun teloituksissa.[19]

Heikki Ylikankaan mukaan heti taistelun jälkeen rautatieaseman luota otettiin vangiksi 280 siviiliä. Heitä pidettiin aluksi pari päivää eräässä navetassa, jonka jälkeen lapset siirrettiin pahamaineisen Toivo Tapanaisen johtamalle Sortavalan vankileirille. Naiset kuljetettiin myöhemmin Santahaminan vankileirille, jonne myös osa lapsista edelleen siirrettiin. Nuorimmat heistä olivat vasta sylivauvoja ja vanhimmat 15-vuotiaita. Navettaan sijoitetuista lapsivangeista viisi ehti kuolemaan ennen heidän kuljettamistaan Sortavalaan.[15]

Tapahtumista kirjoittivat myöhemmin muun muassa valkoisten puolella taistelleet Jussi Olkinuora ja Simo Eronen. Heidän mukaansa vangit koottiin Raudusta Mäkrän kylässä sijaitsevalle pellolle perustettuun tilapäiseen vankileiriin, jossa he aluksi olivat paljaan taivaan alla nuotioiden lämmössä. Vankeja leirillä oli noin 200 ja se oli toiminnassa ainakin heinäkuun alkuun saakka, jolloin tiedetään ammutun kaksi pakoa yrittänyttä alaikäistä poikaa. Lisäksi Raudun asemalla toimi työleiri, jonka vangit oli majoitettu ratatyöläisten parakkeihin. Se lakkautettiin ilmeisesti heinäkuun puoliväkin jälkeen.[15]

Muistaminen muokkaa

 
Valkoisten raskasta tykistöä Leinikylässä.

Valkoiset näkivät Raudun taistelussa yhtäläisyyden samaan aikaan päättyneen Tampereen taistelun kanssa ja siksi sen merkitystä korostettiin etenkin heti sisällissodan jälkeisinä vuosina. Vapaussodan ensimmäiset Karjalan muistojuhlat pidettiin 1919 Viipurissa, mutta jo seuraavana vuonna ne päätettiin järjestää Raudussa, vaikka rajaseutu olikin käytännössä sotatilassa heimosotien vuoksi. Muistojuhlaan saapuivat lähiseutujen suojeluskunnat Valkjärveltä, Sakkolasta, Pyhäjärveltä, Metsäpirtistä sekä Käkisalmesta. Paikalla oli myös runsaasti yleisöä seuraamassa suojeluskuntien järjestämiä taisteluharjoituksia ja paraateja.[2]

Raudun taistelun kymmenvuotisjuhlassa 1928 uuden asemarakennuksen seinään kiinnitettiin muistolaatta. Asema kuitenkin tuhoutui jatkosodan aikana ja laatta hävisi.[6] Neuvostoliiton aikana vuonna 1968 taistelun 50-vuotismuiston yhteydessä seinään kiinnitettiin venäjänkielinen muistolaatta, jossa nostetaan esille puna-armeija ja punakaartin taistelu valkosuomalaisia vastaan.[20]

Taistelun myöhempi merkitys muokkaa

Raudun taistelua tutkineen professori Heikki Ylikankaan mukaan se osoitti valkoisten sodanjohdolle, ettei pelkoa Neuvosto-Venäjän tiiviimmästä puuttumisesta Suomen sisällissodan kulkuun ollut. Sodan jälkeen venäläisten läsnäolo Raudussa antoi valkoisille osaltaan yhden perusteen käyttää sisällissodasta nimitystä ”vapaussota”. Tämän vuoksi Raudussa käydyistä taisteluista kirjoitettiin paljon 1920- ja 1930-lukujen aikana. Raudussa taistelleiden venäläisten joukossa esiintyi paljon karkaamisia, koska he olivat paikalla lähinnä palkan vuoksi tai sinne komennettuina ilman vallankumousaatteellista pohjaa. Tämän vuoksi joukkojen vaihtuvuus oli suuri, kun poistuneiden tilalle toimitettiin aina uusia miehiä. Joukkojen taistelutahto oli myös heikko, mikä Ylikankaan mukaan oli osaltaan vaikuttamassa myöhemmin tunnetuksi tulleen lausahduksen ”yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää” syntyyn. Lisäksi hänen mukaansa Raudun taisteluista saadut käsitykset puna-armeijan iskuvoimasta olivat osaltaan vaikuttamassa suomalaisten periksiantamattomuuteen talvisotaa edeltäneissä neuvotteluissa. Jatkosodan päätyttyä syksyllä 1944 Raudun taistelu unohdettiin Suomessa lähes kokonaan ja sisällissodan suurista taisteluista mainittiin yleisteoksissa ainoastaan Tampereen ja Viipurin taistelut. Neuvostoliittoa ei haluttu muistuttaa puna-armeijan Raudussa kärsimästä tappiosta.[1]

Kirjallisuutta muokkaa

Vapaussotakirjallisuutta muokkaa

  • Eronen, Simo: Raudun taistelu. Helsinki: Otava, 1920. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Kojo, Viljo (salanimellä Juho Poutanen): Raudun rintamalla. Helsinki: Kustannusliike Minerva, 1918.

Myöhempää tutkimusta ja muistelmia muokkaa

  • Olkinuora, Jussi: Raudusta Valamoon 1918. Hämeenlinna: Karisto, 1966.
  • Ylikangas, Heikki: Rata Rautuun: ratkaisutaistelu Karjalan Kannaksella 1918. Helsinki: WSOY, 2013. ISBN 978-951-03997-9-8.

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e Ylikangas, Heikki: Karjalaisten penseys lähteä sisällissotaan 1918 28.7.2014. Heikki Ylikankaan blogi. Viitattu 8.9.2016.
  2. ↑ a b c Roselius, Aapo: Isänmaallinen kevät: Vapaussotamyytin alkulähteillä, s. 96–97. Helsinki: Tammi, 2013. ISBN 978-951-31582-1-7.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Jäske, Eros: ”Vapaussodan ajoilta”, Rautu ja rautulaiset III: Historiaa ja kansanelämää, s. 395–398. Mikkeli: Rautulaisten pitäjäseura ry, 1991. ISBN 952-90322-1-8. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l Määttä, Vesa: K. L. Oesch Raudun taistelussa 1918 23.3.2015. Tampereen Suomalainen Klubi. Viitattu 5.9.2016.
  5. ↑ Kotonen, Tommi: Vallankumouksen eturintamassa – Punaupseeri Vilho Rosendahlin elämäkerta 19.9.2012. Ennen ja nyt. Viitattu 7.9.2016.
  6. ↑ a b c d Kähäri, Matti: ”Rauhan ja sodan raja”, Raudun historia, s. 330–334. Mikkeli: Raudun historiatoimikunta, 1965. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. ↑ Kivikari, Jukka: ”Punaisten voimien offensiivinen sodankäynti Suomen vapaussodassa”, Tiede ja ase Vol 2, s. 25–27. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen Seura, 1934. Teoksen verkkoversio.
  8. ↑ Manninen, Ohto: Vapaussota – osana suursotaa ja Venäjän imperiumin hajoamista 1995. Suomen vapaussota 1918. Viitattu 8.9.2016.
  9. ↑ Halonen, Alex: Suomen luokkasota: historiaa ja muistelmia, s. 201–202, 201. Superior, Wisconsin: Amerikan Suom. Sos. Kustannusliikkeiden Liitto, 1928. Teoksen verkkoversio.
  10. ↑ a b ”Muistelmia: Vuoden 1918 sota Raudussa”, Entinen Rautu: kovien kohtaloiden ja rakkaiden muistojen pitäjä Karjalan Kannaksella. Pieksämäki: Muistojulkaisutoimikunta, 1950. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  11. ↑ Kangasniemi, Tapio: Tappajan muotokuva: Heikki Kaljunen ja muutama muu, s. 220–221. Pirkkala: Ay Charis ja Eleos, 2014. ISBN 978-952-67891-1-8. Teoksen verkkoversio.
  12. ↑ Tikka, Marko: ”Warfare and Terror in 1918”, The Finnish Civil War 1918: History, Memory, Legacy, s. 104. Leiden–Boston: Brill, 2014. ISBN 978-900-42436-6-8. Teoksen verkkoversio.
  13. ↑ Ahto, Sampo: ”Sotaretkellä”, Itsenäistymisen vuodet 1917–1920: 2. Taistelu vallasta, s. 414–415. Helsinki: Valtionarkisto, 1993. ISBN 951-37072-8-8.
  14. ↑ a b c Viikko 14: 30.3.–5.4.1918 1998. Suomi 80. Viitattu 8.9.2016.
  15. ↑ a b c d e Pekkalainen, Tuulikki: Lapset sodassa 1918, s. 69–78. Helsinki: Tammi, 2014. ISBN 978-951-31693-9-8.
  16. ↑ Kosunen, Mikko: ”Kolme kirjaa sisällissodasta”, Työväentutkimus vuosikirja 2014, s. 56. Helsinki: Työväenperinne – Arbetartradition ry., 2014. ISSN 0784-1272. Teoksen verkkoversio.
  17. ↑ Suomen sotasurmat 1914–1922 Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 2.10.2016. Viitattu 8.9.2016.
  18. ↑ Loima, Jyrki: ”Raudun taistelu ja venäläiset”, Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914-22: Osa 2.2. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-5-8..
  19. ↑ Partanen, Jukka: ”Joensuussa teloitetut venäläiset”, Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22. Osa 2.2., s. 75–83. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-5-8. Teoksen verkkoversio (PDF).
  20. ↑ Smolitš, Aleksandra: Битва в Рауту 27 февраля – 5 апреля 1918 года. Долина смерти (Kuolemanlaakso) 11.5.2014. Livejournal. Viitattu 6.12.2020. (venäjäksi)

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Raudun_taistelu&oldid=21821801”