Martti Pihkala

suomalainen poliitikko

Martti Aleksander Pihkala (vuoteen 1906 Gummerus, 18. tammikuuta 1882 Pihtipudas10. kesäkuuta 1966 Helsinki) oli Kokoomuksen kansanedustaja, joka tuli tunnetuksi jääkäriliike-aktivistina, Pohjanmaan suojeluskuntien perustajana, 1920- ja 1930-luvulla lakkojen murtamiseen keskittyneen Vientirauha-yhtymän eli ”Pihkalan kaartin” johtajana sekä lapuanliikkeen ja Isänmaallisen kansanliikkeen vaikuttajana.

Martti Aleksander Pihkala
Martti Pihkala asepuvussaan vuonna 1918.
Martti Pihkala asepuvussaan vuonna 1918.
Kansanedustaja
21.10.1930 – 31.8.1933[1]
Vaalipiiri Vaasan läänin itäinen vaalipiiri
Henkilötiedot
Syntynyt 18. tammikuuta 1882
Pihtipudas
Kuollut 10. kesäkuuta 1966 (84 vuotta)
Helsinki
Tiedot
Puolue Kokoomus (–1933), Isänmaallinen kansanliike (1933–)

ElämäMuokkaa

Martti Pihkala syntyi pappis- ja sivistyssukuna tunnettuun Gummerus-sukuun. Hänen vanhempansa olivat valtiopäiväedustajana toiminut Pihtiputaan rovasti Aleksander Gummerus ja Alma Maria Nordlund. Martti Pihkalan veljiä olivat Tampereen piispa Jaakko Gummerus sekä professorit Lauri ”Tahko” Pihkala ja Rurik Pihkala. Pihkalan poika oli maatalouspolitiikan professori K. U. Pihkala.[2] Hän on myös piispa Juha Pihkalan isoisä.[3] Gummerus-kustantamon perustaja Kaarle Jaakko Gummerus oli Martti Pihkalan setä.[2] Keskikoulun suoritettuaan Pihkala valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista 1903. Hän toimi tämän jälkeen opettajana Jyväskylän kuuromykkäin koulussa vuosina 1904–1920.[4]

Jääkäriliike, suojeluskunnat ja sisällissotaMuokkaa

Pihkala oli mukana jääkärivärväyksessä. Vuonna 1917 hän kiersi yhdessä veljensä Lauri Pihkalan kanssa Keski-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla puhumassa suojeluskuntien perustamisen tärkeydestä.[4] Yhdessä Sakari Kuusen kanssa hän oli merkittävin vaikuttaja Keski-Suomen suojeluskuntien perustamiseen.[5] Pihkala osallistui Suomen sisällissotaan valkoisten puolella virolaisen Hans Kalmin johtamassa Pohjois-Hämeen rykmentin 1. pataljoonassa, joka on myöhemmin tullut tunnetuksi väkivallastaan ja sotarikoksistaan.[6] Hän oli valkoisen armeijan esikunnassa organisoimassa lentäviä osastoja, joiden osuus sisällissodan aikana tapahtuneessa valkoisessa terrorissa oli keskeinen.[7] On esitetty, että Pihkala olisi osallistunut myös vankileirien teloituksiin.[8]

Nämä eläintä alemmaksi vajonneet ihmislajit on kerta kaikkiaan ensiksi poistettava niiden ihmisten kirjoista, joilla on oikeus jatkaa sukua, ja tämä poistaminen on ehdottomasti suoritettava säälimättömästi.
—Martti Pihkala: Minkälainen Suomi meidän on luotava? s. 129-130[9]

Vuoden 1918 huhtikuussa Pihkala julkaisi kirjan Minkälainen Suomi meidän on luotava? Kirjassaan hän piti kulttuurin suurimpana vihollisena nautinnonhimon yliotetta elämässä suvun jatkuvuuden tavoitteen sijaan.[10] Hän kannatti pakkosterilointeja[11] ja paheellista elämää viettäneiden eristämistä yhteiskunnasta[12] keinona jalostaa suomalaista rotua. Pihkala asetti yhteiskuntaluokkien välisen harmonian vastapainoksi moraaliselle rappiolle ja sosialismille.

Lakonmurtojärjestö Yhtymä VientirauhaMuokkaa

Sisällissodan jälkeen lisääntynyt vasemmistolainen toiminta näkyi erityisesti työmailla. Lakkojen määrä lisääntyi ja useat niistä politisoituivat. Lakkoilun taustalla nähtiin kommunistien ja Neuvostoliiton intressejä ja ohjailua.[13] Työnantajajärjestöt päättivät vuonna 1920 perustaa erityisen lakkojen murtamiseen keskittyneen organisaation. Tämän Vientirauha-nimisen järjestön johtoon tuli Martti Pihkala, joka oli käynnistänyt aiemmin suojeluskuntajärjestöä.[4] 'Pihkalan kaartina' tunnetulla Vientirauhalla oli kortistossaan enimmillään 34 000 miestä, joista voitiin tarvittaessa koota lakonmurtajia. Erityisesti Etelä-Pohjanmaalla Pihkalan organisaatio oli vahva. Myös lapuanliikkeen tuleva keulakuva Vihtori Kosola oli Vientirauhan asiamies. Tunnetuin järjestön murtamista lakoista oli vuonna 1928 alkanut vuoden kestänyt satamalakko.[4]

Pihkala tarjosi Vientirauhassa mahdollisuutta ”valkoista mielipidettä johtaville miehille ... aktiiviseen liikkeeseen tai vapaustaistelun valmisteluihin osallistuneille ... vapaaehtoinen aktiivisin muoto tällä hetkellä taistella bolschevismia vastaan.” Kyseessä oli sisällissodan vastakkainasettelun jatkaminen. Vientirauha oli merkittävä niin sanotun valkoisen Suomen ideologian jatkaja ja aktivistiverkoston ylläpitäjä. Lakkojen murtaminen johti myös verisiin yhteenottoihin.[14] Vientirauhan toiminta päättyi lopullisesti vuonna 1940 talvisodan aikana työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen välillä solmittuun tammikuun kihlaukseen.

Lapuanliike ja tie Kokoomuksen kansanedustajaksiMuokkaa

Kommunismin ja sosialismin täydelliseen kieltämiseen pyrkinyt lapuanliike syntyi osittain lakonmurtojärjestöjen työn jatkajana. Yksi lapuanliikkeen keskeisistä vaatimuksista oli alusta alkaen työrauhan turvaaminen ”isänmaallisille työmiehille”.[15] Vientirauhan koko maan laajuinen verkosto oli keskeisessä asemassa lapuanliikkeen syntyvaiheen kansalaiskokousten järjestämisessä.[16] Pihkala oli yksi lapuanliikkeeseen keskeisistä vaikuttajista ja neuvotteli yhdysmiehen roolissa esimerkiksi pääministeri Kyösti Kallion ja presidentti Lauri Kristian Relanderin kanssa. Hänen roolinsa Svinhufvudin hallituksen muodostamiseen johtavissa neuvotteluissa ja tapahtumissa oli keskeinen.[17] Ennen lapuanliikkeen kiihkeintä vaihetta kesäkuussa 1930 Pihkala kävi kysymässä pääministeri Kyösti Kallion halukkuutta ryhtyä lapuanliikkeen johtajaksi ja käytännössä Suomen diktaattoriksi.[18] Pihkala valittiin lapuanliikkeen kannattajien äänillä kokoomuksen kansanedustajaksi syksyllä 1930.[4]

Isänmaallinen kansanliike IKLMuokkaa

Lapuanliikkeen toiminnan päätyttyä 1932 Mäntsälän kapinaan Pihkala liittyi liikkeen tilalle perustettuun Isänmaalliseen kansanliikkeeseen (IKL). Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa IKL:n ja Kokoomuksen yhteistyötä kannattanut Pihkala jäi kuitenkin valitsematta. Seuraavien vuosien aikana Pihkala vieraantui kuitenkin IKL:stä, koska puolue kansankokonaisuuden nimissä koetti lähestyä työväestöä muun muassa perustamalla oman ammattijärjestön ja tuomitsemalla lakonmurtamisen. Pihkala erosi itse IKL:stä ja erotti Vihtori Kosolan Vientirauhan asiamiehen tehtävästä.[4]

Svinhufvudin testamenttiMuokkaa

Pihkalan viimeinen yritys vaikuttaa Suomen politiikkaan tapahtui syksyllä 1944, kun hän ilman viranomaisten lupaa levitti entisen presidentin P. E. Svinhufvudin kanssa yhdessä tekemäänsä kirjaa Pehr Evind Svinhufvud: Testamentti kansalleni.[19] Kirjassa vaadittiin, että Suomi pysyisi sodassa Saksan rinnalla loppuun saakka ja tuomittiin kaikki erillisrauhapyrkimykset.[4] Kun Suomi katkaisi suhteensa Saksaan syyskuussa 1944 Pihkala oli yksi kymmenestä vaarallisimmiksi katsotusta suomalaisesta, jotka pidätettiin ennaltaehkäisevästi. Pidätetyt olivat näkyviä suomalaisia kansallissosialisteja, fasisteja ja saksalaismielisiä.[20] Svinhufvud-kirjan levittämisen katsottiin haittaavan Suomen rauhantekoa.[19] Pihkala asetettiin kotiarestiin kolmeksi vuodeksi Helsingin maalaiskunnan Rekolassa omistamalleen maatilalle. Viimeiset vuotensa Pihkala vietti syrjässä politiikasta viljellen maatilaansa.[4]

LähteetMuokkaa

  • Uola, Mikko: ”Pihkala, Martti (1882–1966)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7: Negri-Pöysti. ISSN 1799-4349 (Verkkojulkaisu). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7. Artikkelin maksullinen verkkoversio (viitattu 4.4.2020). (suomeksi)

ViitteetMuokkaa

  1. https://www.eduskunta.fi/FI/kansanedustajat/Sivut/911252.aspx
  2. a b Veli-Matti Autio: Gummerus (1600 - ) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 8.6.2004. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. Pisara : Jakso 31. Sisällissodan varjo ja syyllisyys (video) 30.6.2018. Yle Areena. Viitattu 1.7.2018.
  4. a b c d e f g h Uola 2006
  5. Silvennoinen & Tikka & Roselius 2016 s. 59
  6. Ylikangas 1993 s. 55-63
  7. Silvennoinen & Tikka & Roselius 2016 s. 94
  8. Stranius, Pentti: Hennalan naismurhat, kansalaissodan julma loppunäytös (Arvio Marjo Liukkosen kirjasta 'Hennalan naismurhat 1918') Kulttuurivihkot.fi. 26.4.2018. Kulttuurivihkot. Viitattu 4.4.2020. (suomeksi)
  9. Silvennoinen & Tikka & Roselius 2016 s. 60
  10. Pihkala, Martti: Minkälainen Suomi meidän on luotava?, s. 106–107. Gummerus, 1918. – – nautinto on kohotettu avioelämän tarkoitukseksi, sen sijaan että se luonnon taloudessa on asetettu vain halvaksi välikappaleeksi takaamaan suvun jatkuvaisuuden. – – Nautinnonhimo – kulttuurin suurin vihollinen – kulttuurin kuolema!
  11. Pihkala 1918, s. 129: ”– – ryhtyessämme puhdistustyöhön meidän ehdottomasti on riistettävä oikeus jatkaa sukua siltä ihmislajilta, jolta puuttuu kaikki edellytykset jättää kunnollisia jälkeläisiä.” S. 131: ”Niiden, jotka taudin saastuttamina, parantumattoman juoppouden tähden taikka muuten ovat suvun jatkamiseen kelvottomia, on alistuttava sellaisen leikkauksen alaiseksi, joka tekee heidät kykenemättömiksi jatkamaan sukua ja saastuttamaan terveitä naisia.
  12. Pihkala 1918, s. 130: ”– – kaikki ns. yleiset naiset suurkaupungeista ja tehdasseuduilta kootaan ja erikoisiin laitoksiin , joissa niitä asianmukaisesti käsitellään, eikä heitä ole koskaan päästettävä vapaaksi.
  13. Siltala 1985 s. 43
  14. Siltala 1985 s. 43-44
  15. Siltala 1985 s. 44, 64
  16. Silvennoinen & Tikka & Roselius 2016 s. 154-157
  17. Siltala 1985 s. 84-86, s. 88-91
  18. Silvennoinen & Tikka & Roselius 2016 s. 165-166
  19. a b Mikko Uola: ¨"Suomi sitoutuu hajottamaan...": Järjestöjen lakkauttaminen vuoden 1944 välirauhansopimuksen 21. artiklan perusteella, s. 18. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1999.
  20. Silvennoinen & Tikka & Roselius 2016 s. 397-398

Aiheesta muuallaMuokkaa