Kuhmoisten taistelu
Kuhmoisten taistelu käytiin Suomen sisällissodan aikana 10. maaliskuuta 1918 Kuhmoisten kirkonkylän tuntumassa. Se liittyi punaisten läntisen rintaman viimeiseen yleishyökkäyseen, jonka tarkoituksena Päijänteen länsirannalla oli Kuhmoisten valtauksen jälkeen edetä Jämsään ja sieltä edelleen kohti strategisesti tärkeää Haapamäen rataa. Punaiset hyökkäsivät Kuhmoisiin noin tuhannen miehen voimin, mutta valkoiset onnistuivat saartamaan heidän joukkonsa kylän eteläpuolella. Osa punaisista onnistui perääntymään iltapäivän kuluessa, mutta saartorenkaan sisään jääneet pääsivät murtautumaan ulos vasta kiivaan taistelun jälkeen illan hämärtyessä. Kuhmoisten taistelu tunnetaan erityisesti Harmoisten kylässä tapahtuneesta joukkomurhasta, jossa valkoiset teloittivat toistakymmentä punaisten kenttäsairaalan potilasta ja hoitajaa.
| Kuhmoisten taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Suomen sisällissotaa | |||||||
 Taistelupaikka Putkistossa kuvattuna heinäkuussa 1918
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
n. 1 000 |
800–1 000 | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
23 kaatunutta |
50–100 kaatunutta ja teloitettua | ||||||
Taustaa
muokkaaHelmikuun lopussa punaisten läntisen rintaman ylipäälliköksi nimitetty Hugo Salmela ryhtyi suunnittelemaan Kuhmoisten ja Jämsän valtausta heti tehtävään siirryttyään. Salmela sekä Tampereen esikuntaan kuulunut K. M. Evä laativat hyökkäyssuunnitelman rintamanoikaisusta, jonka tarkoituksena oli siirtää Vilppulasta Padasjoelle kulkeva itäinen siipi Jämsän pohjoispuolelle. Samalla poistuisi myös Tamperetta uhkaava saarrostus.[1][2]
Rintamapäälliköksi määrättiin Venäjän armeijassa aliupseerina palvellut Lambert Grönroos, jolla oli kolmen vuoden kokemus ensimmäisen maailmansodan itärintamalta.[3] Operaatio oli tarkoitus tehdä noin 1 400 miehen voimin. Mukana olisi reilut 500 Kuhmalahden Vehkajärvelle koottua lähipitäjien punakaartilaista, 250 Padasjoen kautta Hämeenlinnasta ja Riihimäeltä saapuvaa punaista sekä 600 Länkipohjaan majoittunutta Pohjois-Hämeen punakaartilaista, joiden tehtävänä kuitenkin oli ainoastaan valkoisten pakoreitin sulkeminen.[1]
1. maaliskuuta annetun hyökkäyskäskyn mukaan Grönroos sekä Eräjärven punaisia johtanut V. Lahtonen yhdistävät voimansa Vehkajärvellä 8.–9. maaliskuuta ja valtaavat Kuhmoisten kirkonkylän yhdessä Padasjoelle 6. maaliskuuta saapuneiden apuvoimien kanssa. Tämän jälkeen punaisten joukot jäävät Kuhmoisiin odottamaan lisäohjeita. Länkipohjan punaisia johtaneen Vihtori Hurrin tehtävänä oli samanaikaisesti katkaista vihollisen perääntymistie Jämsän suuntaan.[4] Suunnitelma sisälsi myös Längelmäen ja Kuhmoisten välisen maantien puolivälissä sijaitsevan Leppäkosken miehittämisen Grönroosin vasemman sivustan turvaamiseksi. Kuhmoisten valtaamisen jälkeen punaisten oli tarkoitus edetä Jämsään, joka vallattaisiin samanaikaisesti etelästä ja lännestä tapahtuvalla hyökkäyksellä.[1]
Edeltävät tapahtumat
muokkaaEnsimmäinen hyökkäys Kuhmoisiin
muokkaaPunaiset hyökkäsivät Kuhmoisiin ensimmäistä kertaa jo 20.–21. helmikuuta. Asikkalassa sijaitsevaan Kurhilan kylään koottiin 17. helmikuuta noin 400 punakaartilaisen osasto, joka miehitti Padasjoen ja hyökkäsi edelleen Kuhmoisten kirkonkylään 20. helmikuuta. Hyökkäykseen osallistui ainakin Hämeenlinnasta saapuneita Riihimäen punakaartilaisia sekä pieni määrä venäläisiä vapaaehtoisia. Kuhmoisissa puolestaan oli tuolloin jääkärikapteeni Mauri Rantasalon johtama 90 miehen osasto, joka seuraavana päivänä sai avukseen neljä Pohjois-Hämeen rykmentin komppaniaa.[5]
Punaiset hyökkäsivät Kuhmoisiin kahden päivän ajan, mutta eivät kuitenkaan onnistuneet murtamaan valkoisten puolustuslinjaa, vaan joutuivat lopulta vetäytymään takaisin Padasjoelle.[5] Suomen sotasurmat -tietokannan mukaan taistelussa kaatui viisi valkoista ja yksi punainen.[6]
22. helmikuuta Kuhmoisiin saapui valkoisten avuksi virolaisen upseerin Hans Kalmin johtama 80 miehen osasto, jonka hän oli hieman aikaisemmin muodostanut Lauri Pihkalan ja Niilo Sigellin kanssa Ähtärissä toimivan Tuomarniemen metsäkoulun oppilaista. Samalla myös paikkakunnalla jo olleet Pohjois-Hämeen rykmentin komppaniat siirrettiin Kalmin alaisuuteen.[2]
Taistelu Vehkajärvellä
muokkaa- Pääartikkeli: Vehkajärven taistelu
Punaisilla oli helmikuun lopussa Kuhmoisten naapuripitäjässä Kuhmalahdella noin 500 miestä, jotka oli sijoitettu parikymmentä kilometriä Kuhmoisten kirkonkylän lounaispuolella sijaitsevaan Vehkajärven kylään. Kalm pelkäsi punaisten uutta iskua ja sen estääkseen hyökkäsi Vehkajärvelle 26. helmikuuta. Valkoiset onnistuivat vuorokauden kestäneessä taistelussa lyömään punaiset hajalle ja kaappaamaan heidän elintarpeita kuljettaneen kuormastonsa. Kalmin joukot eivät kuitenkaan miehittäneet kylää pysyvästi, vaan punaiset alkoivat jälleen maaliskuun alussa keskittää joukkojaan Vehkajärvelle. Niiden oli tarkoitus hyökätä Kuhmoisiin pari päivää ennen punaisten kolmannen yleishyökkäyksen alkua 10. maaliskuuta.[2]
Hyökkäysvalmistelut
muokkaaNopeasti Vehkajärven taistelun päättymisen jälkeen kylään koottiin noin 500 punakaartilaista, joista 150 oli lähetetty Tampereelta. Kaupungissa oli tuolloin lähes 8 000 punaista, mutta varustepulan vuoksi paikalle ei pystytty lähettämään enempää miehiä. Lisäksi Padasjoelle kokoontui 250 Hämeenlinnasta ja Riihimäeltä saapunutta punaista, jotka myöhemmin liittyivät Vehkajärven punaisiin.[1]
Alkuperäisen suunnitelman mukaan hyökkäyksen piti alkaa jo 9. maaliskuuta kello 7 aamulla. Rintamapäällikkö Grönroos kuitenkin viivytteli odotellessaan Hämeenlinnasta saapuvia vahvistuksia ja käynnisti hyökkäyksen vasta lähes vuorokautta myöhemmin. Tämän vuoksi Länkipohjassa olleita Hurrin joukkoja ei voitu käyttää suunnitellusti Grönroosin vasemman siiven varmistamiseen, koska ne oli tuolloin jo sidottu toisaalle. Myöskään Salmelalla ei ollut lähettää tehtävään ketään, eikä Grönroos itsekään siirtänyt sivustalleen miehiä, mikä lopulta koitui kohtalokkaaksi. Lisäksi punaiset olivat menettäneet yllätysmahdollisuutensa, kun valkoisten tiedustelu onnistui saamaan haltuunsa Salmelan hyökkäyskäskyn.[1][4]
Valkoisten uusi rintamapäällikkö Oskar Wilkman puolestaan lähetti Kalmin avuksi ruotsalaisen upseerin Allan Wingen komentaman Pohjois-Hämeen 3. pataljoonan, jonka jälkeen Kuhmoisissa oli noin tuhat valkoista. Wilkman saapui itse paikalle johtamaan puolustusta. Vehkajärven onnistuneesta koukkauksesta vakuuttuneena hän antoi Kalmille jälleen samanlaisen tehtävän. Tällä kertaa Kalm hajotti joukot useaan pieneen ryhmään, jotka toimivat omavaltaisesti ilman tietoa taistelun kokonaiskuvasta. Tämä johti kuitenkin siihen, että yksi komppania harhaili taistelun ajan Kuhmoisten lähimetsissä ja Päijänteen jäällä aina seuraavaan yöhön saakka.[1][5] Lisäksi taisteluun osallistui ratsumestari Evert Christian Lagerspetzin komentaman Uudenmaan rakuunarykmentin 2. eskadroona.[7]
Myös punaiset saivat tietoa vihollisen toimista, kun he hyökkäystä edeltävänä päivänä vangitsivat valkoisten tiedustelijan, joka paljasti Kuhmoisten puolustusasemien sijainnin.[4]
Taistelu
muokkaaHyökkäys kirkonkylään
muokkaaPunaisten hyökkäys käynnistyi lopulta aamuyöllä 10. maaliskuuta, jolloin Lambert Grönroosin johtamat joukot lähtivät kirpeässä pakkassäässä Vehkajärveltä kohti Kuhmoisten kirkonkylää. Vajaan parinkymmenen kilometrin marssin jälkeen ne saapuivat kello 8 aikaan Padasjoelle johtavan maantien risteykseen, josta punaiset karkottivat valkoisten etuvartion. Kun Padasjoen suunnasta saapunut pataljoona liittyi kohtaamispaikassa mukaan, hyökkäysosasto oli yli tuhannen miehen vahvuinen.[4]
Valkoisten pääpuolustuslinja oli pari kilometriä kirkonkylän eteläpuolella Päijänteeseen virtaavan Myllyojan takana nousevalla metsäisellä mäellä, jossa Allan Wingen johtama osasto oli asemissaan. Puron eteläpuolella oli laaja peltoaukea, jonka yli punaiset joutuivat etenemään syvässä lumihangessa kahlaten. Varsinainen hyökkäys alkoi kello 11.30, jolloin punaisten tykistö alkoi tulittaa kirkonkylää. Hyökkäys eteni peltoaukean yli noin kilometrin levyisenä rintamana, mutta valkoisten puolustuslinja kesti, kun kaatuneiden ja haavoittuiden tilalle pystyttiin koko ajan lähettämään reservejä. Eversti Wilkman johti kymmenen tuntia kestänyttä taistelua Kuhmoisten apteekkiin perustetusta esikunnasta käsin. Kun taistelukokemusta vailla olleiden suojeluskuntalaisten keskuudessa syntyi kiivaan yhteenoton aikana pakokauhua, uhkasi Wilkman ampua jokaisen karkurin ja sai näin joukkonsa jälleen kuriin.[2][4]
Taistelun pitkittyessä Padasjoelta lähetettiin punaisten avuksi vielä lähes tuhannen miehen vahvuinen joukko. Se ei kuitenkaan päässyt perille, kun yksi Kalmin lähettämistä osastoista sulki maantien Toritun kylän tuntumassa 13 kilometriä Kuhmoisten eteläpuolella.[5]
Kalmin koukkaus
muokkaaHans Kalmin johtama kolmen komppanian vahvuinen osasto lähti liikkeelle samaan aikaan kuin punaiset käynnistivät oman hyökkäyksensa. Hänen tarkoituksenaan oli koukata vihollisen selustaan Padasjoen maantielle ja iskeä hyökkäysjoukkojen perässä seuraavaan kuormastoon. Samalla voitaisiin myös pysäyttää Tampereelta mahdollisesti lähetettävät punaisten apuvoimat.[2]
Kalmin ensimmäinen komppania saavutti punaiset jo Vehkajärvelle johtavalla maantiellä noin kello 13. Yllätyshyökkäyksen myötä punaisten kuormasto joutui sekasortoon ja hajosi, kun osa miehistä pakeni kohti Kuhmoisten kirkonkylää ja osa taas Päijänteen jään kautta Padasjoelle. Valkoiset saivat haltuunsa toista sataa hevosta sekä muun muassa kenttäkeittiön ja runsaasti elintarvikkeita. Saatuaan tiedon jälkijoukkoon tehdystä iskusta, Lambert Grönroos ratsasti kello 14 ottamaan tilanteesta selvää, mutta pakeni Päijänteen jäälle ja jätti joukot oman onnensa nojaan.[2][4] Sodan jälkeen Grönroos kertoi valkoisten kuulusteluissa paenneensa kahden Valkeakosken punakaartin miehen kanssa Padasjoen kautta Hämeenlinnaan. Hänet vangittiin kotoaan Viialasta puolitoista viikkoa myöhemmin ja toimitettiin punaisten esikuntaan Tampereelle.[8]
Punaisten läpimurto
muokkaaGrönroosin paon jälkeen punaiset alkoivat vähitellen perääntyä kello 16 mennessä ja noin 400 miestä onnistui ennen pimeän tuloa vetäytymään eri suuntiin.[9] Vehkajärven maantielle yrittäneet 200 punaista jäivät kuitenkin saarroksiin kohdatessaan valkoisten tiesulun puolentoista kilometrin päässä Putkiston talon luona. Paikalla oli kaksi valkoisten komppaniaa sekä Uudenmaan rakuunarykmentin osasto. Punaiset hyökkäsivät epätoivoisesti, yrittäen läpimurtoa, jolloin rakuunoita komentanut jääkäriluutnantti Herbert af Forselles kaatui ja Hans Kalm haavoittui käteen.[2][4]
Taistelun ratkaisijaksi nousi lopulta punaisten sotakoulun konekiväärikomppanian 16-vuotias oppilas Arvo Järvinen. Hän onnistui kaappaamaan takaisin valkoisten haltuun joutuneen konekiväärin, surmattuaan ensin kaksi vihollista. Järvisen konekiväärituli sai komentajansa menettäneiden valkoisten linjat sekasortoon, ja he perääntyivät. Tämän jälkeen loput saarroksissa olleet punaiset pääsivät jatkamaan kohti Vehkajärveä. Järvisen uroteosta tuli yksi sodan tunnetuimmista punaisten sankaritarinoista, jonka johdosta Aleksanteri Vasten antoi hänelle Tampereella 500 markan palkkion.[2][4]
Saatuaan iltapäivällä tiedon selustaan tehdystä iskusta, Tampereen esikunta lähetti Orivedeltä ja Kangasalta apuvoimiksi vajaat 200 miestä, jotka kuitenkin jäivät Kuhmalahdella sijaitsevan Puntarin kylän työväentalolle. Kello 22 esikunta kuuli joukkojen olevan saarroksissa ja lopulta yhden aikaan yöllä lähetti vei Puntariin majoittuneille apuvoimille käskyn lähteä liikkeelle kello 4.40 aamulla. Saarroksissa olleet joukot olivat kuitenkin tehneet läpimurron jo kello 18 illalla ja viimeisetkin miehet pääsivat ulos seuraavaan aamuun mennessä.[1] Yön aikana Kuhmoista kohti ehdittiin vielä lähettämään Länkipohjasta 550 Arvid Jalavan johtamaa Uudenmaan ja Vihdin punakaartilaista, ennen kuin tieto saarrostuksen murtamisesta saavutti aamulla Tampereen esikunnan.[2][4]
Harmoisten joukkomurha
muokkaa- Pääartikkeli: Harmoisten sairashuoneen joukkomurha
Punaisen Ristin lääkintäosasto oli taistelun alkaessa perustanut kenttäsairaalan noin seitsemän kilometriä Kuhmoisten kirkonkylän eteläpuolella sijaitsevaan Harmoisten kylään. Toinen etelään koukanneista valkoisten osastoista saapui Harmoisiin Lummennen jäätä pitkin ja rantautui sairaalan läheisyyteen Harmoiskaivon järven rannalle. Uudenmaan rakuunarykmentin 2. eskadroonasta koottu osasto valtasi kylän, jonka jälkeen yhdentoista valkoisen muodostama hiihto-osasto hyökkäsi kello 17 aikaan kenttäsairaalana toimineeseen Padasjoen ja Kuhmoisten yhteiseen kunnansairaalaan.[2] Ryhmää johtivat ylioppilas Artturi Paimela ja filosofian maisteri Albert Gyllenbögel, mutta joidenkin tietojen mukaan hiihto-osaston päällikkönä oli jääkärivaravääpeli Hans Holopainen.[10] Kuhmoisissa kiertävän muistitiedon mukaan ryhmään kuului myös Lauri ”Tahko” Pihkala.[11]
Harmoisten kenttäsairaalassa oli tuolloin 13 kirkonkylän taistelussa haavoittunutta punaista. Valkoiset ampuivat ensin sairaalan pihalla olleet kaksi lääkintämiestä, minkä jälkeen sisällä ollut henkilökunta piiloutui komeroihin ja sänkyjen alle. Sairaalasta tavatut miespuoliset sanitäärit teloitettiin, mutta kolme naista päätettiin lopulta säästää ja heidät otettiin vangiksi. Lääkintämiehistä kaksi jätettiin ampumatta ilmeisesti koska he osasivat puhua ruotsia. Tämän jälkeen valkoiset teloittivat yksitellen kaikki sairasvuoteilla maanneet haavoittuneet. Kolmestatoista ammutusta kaksi jäi kuitenkin henkiin.[2]
Punaisten Tampereella toiminut esikunta sai kenttäsairaalan kohtalosta myöhään illalla lähetin tuoman ilmoituksen, jonka mukaan ”Punainen Risti on kadonnut”.[1] Tapaus herätti huomiota myös ulkomailla ja Ruotsissa siitä vaadittiin tehtäväksi selvitystä jopa ministeritasolla.[12]
Tappiot
muokkaaKuhmoisten taistelun aikana kaatui yhteensä 23 valkoista sekä ainakin 50 punaista, joita suuri osa teloitettiin. Valkoisten virallisen taisteluraportin mukaan punaisia kaatui 170 ja haavoittuneita oli 70, mutta tiedot ovat epävarmoja.[2] J. O. Hannulan vuonna 1933 julkaistun Suomen vapaussodan historian mukaan taistelussa kaatui 100 punaista.[13] Kuhmoisten seurakunnan luettelon mukaan punaisia haudattiin 112, mutta kaikki eivät ilmeisesti ole kyseisen päivän uhreja.[14]
Haudat ja muistomerkit
muokkaaOsa punaisten vainajista haudattiin Papinsaaren hautausmaalle, mutta joukkohautoja oli lisäksi Putkistonkankaalla, Kuokkalanmäellä, Kauppilan Vainionmäellä sekä Harmoisten kunnansairaalan vieressä sijaitsevalla Nikulan talon pellolla. Porvoon hiippakunta ilmoitti Kuhmoisten seurakunnalle jo elokuussa 1918, että myös punaisten haudoista on pidettävä huolta. Kirkkoneuvosto kuitenkin myönsi tarvittavat varat vasta kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, jonka jälkeen joukkohaudat aidattiin ja niille pystytettiin yksinkertaiset kiviset muistomerkit. Vuonna 1948 SDP:n kunnallistoimikunta pyysi avustusta vainajien siirtämiseksi kirkkomaahan. Kirkkovaltuusto suostui maksamaan puolet kuluista ja uudelleenhautaus Kuhmoisten kirkolla suoritettiin lopulta vuotta myöhemmin. Vuonna 1951 Kuhmoisten saha- ja metsätyöläisten ammattiosasto pystytti haudalle muistomerkin. Entisten joukkohautojen muistomerkeistä Nikulan pellolla oleva hautakivi on hävitetty, mutta Harmoisten kylän pohjoislaidalla sijainneen Vainionmäen joukkohaudan muistomerkki on edelleen tallella ja myös Kuokkalanmäen joukkohauta on edelleen paikannettavissa. Putkistonkankaan joukkohaudan paikka sen sijaan on kadonnut.[15]
Valkoisten muistomerkkejä Kuhmoisissa on kaksi. Kuhmoisten kirkolle pystytettyyn muistomerkkiin on kaiverrettu taistelussa kaatuneiden valkoisten nimet.[16] Muistomerkin reliefin on tehnyt kuvanveistäjä Yrjö Liipola.[17] Putkiston taistelupaikalla on vuonna 1978 paljastettu valkoisen osapuolen muistomerkki.[15]
Taistelun jälkeen
muokkaaEpäonnistuneen Kuhmoisten hyökkäyksen jälkeen punaiset miehittivät tyhjäksi jääneen Padasjoen uudelleen 12. maaliskuuta ja järjestelivät läntisen rintaman itäisen siiven joukkojaan uutta hyökkäystä silmällä pitäen. Uudeksi rintamapäälliköksi nimitettiin vihtiläinen kauppias V. A. Kreander, joka oli entinen vanhan väen aliupseeri. Hänet tunnettiin maltillisena ja sovittelevana työväenliikkeen miehenä, joka valittiin tehtävään ainoastaan sotilaskoulutuksensa vuoksi. Kreander vaati samanaikaista hyökkäystä Päijänteen molemmin puolin, jonka jälkeen punaiset laativat suunnitelman ryhmittää joukot 17. maaliskuuta Oriveden Västilästä Vehkajärven kautta Padasjoen Virmailansaareen ulottuvalle linjalle. Tarkoitus oli 19. maaliskuuta aloittaa hyökkäys samanaikaisesti myös Päijänteen itäpuolella Heinolassa.[4]
Arvid Jalavan johtama Uudenmaan II pataljoona valmistautui Jämsän länsiosassa Kuoreveden ympäristön kylissä, kunnes valkoiset aloittivat Pohjois-Hämeessä suurhyökkäyksen Tampereen valtaamiseksi 15. maaliskuuta. Kun punaisille selvisi vuorokautta myöhemmin käydyn Länkipohjan taistelun päättyminen katastrofiin, aloittivat he perääntymisen Tampereen suuntaan tai etelään kohti Asikkalaa ja Lahtea.[4]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h Kukkonen, E. W.: ”Hugo Salmela. Punaisen pohjoisen rintaman ylipäällikkö v. 1918”, Tiede ja ase Vol 10, s. 29–30, 33–35, 38–40. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen Seura, 1952. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c d e f g h i j k l Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle, s. 55–63. Porvoo–Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-01889-7-2
- ↑ Hell, Juha-Pekka: Viialan punapäällikön kaikki yhdeksän henkeä 15.1.2014. Akaan Seutu. Viitattu 19.8.2017.
- ↑ a b c d e f g h i j k Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 2, s. 56–58. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1981. ISBN 951-85907-1-0
- ↑ a b c d Muranen, Lauri: Punainen ja valkoinen Asikkala, s. 30–33. Asikkala: Päijät-Häme Oy, 1998. ISBN 951-98044-0-4 Teoksen verkkoversio.
- ↑ Suomen sotasurmat 1914–1922 2001. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 1.10.2017. Viitattu 19.8.2017.
- ↑ Sisällissodan taistelupaikkakortisto (PDF) Arkistojen portti. 23.12.2013. Kansallisarkisto. Viitattu 21.8.2017.
- ↑ Grönroos, Juho Lambert - Valtiorikosylioikeuden akti (5981) 1918-1918 Valtiorikosylioikeus. 31.7.1918. Kansallisarkisto. Arkistoitu 21.8.2017. Viitattu 21.8.2017.
- ↑ Klasskriget. En sextonårings hjältebragd. Finlands Folkkommissariats Notisblad, 12.3.1918, nro 40, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 19.8.2017. (ruotsiksi)
- ↑ Rislakki, Jukka: Kauhun aika. Neljä väkivallan kuukautta Jämsäsä 1918. Helsinki: Ajatus, 2007. ISBN 978-951-20748-6-0
- ↑ Pekkalainen, Tuulikki: Lapset sodassa 1918. Helsinki: Tammi, 2014. ISBN 978-951-31693-9-8
- ↑ Virtanen, Jorma: Vapaussoturin synninpäästö 3.5.2007. Hämeen Sanomat. Arkistoitu 19.8.2017. Viitattu 19.8.2017.
- ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia. Porvoo: WSOY, 1933.
- ↑ Punaisten muistomerkit: Kuhmoinen 2006. Työväenmuseo Werstas. Arkistoitu 19.8.2017. Viitattu 19.8.2017.
- ↑ a b Perttilä, Tommi: Kuhmoisten joukkohaudat 16.12.2013. Sekalaista propagandaa. Viitattu 19.8.2017.
- ↑ Muistomerkit 1918 13.6.2010. Kuvagalleria Juha Hotari. Arkistoitu 21.8.2017. Viitattu 21.8.2017.
- ↑ Kuhmoisten ja Padasjoen seurakuntien historiaa Hollolan seurakunta. Viitattu 21.8.2017.