Wikipedia

Suomen kansanvaltuuskunta

punaisten hallitus Suomen sisällissodassa
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 11. elokuuta 2011 kello 09.49 käyttäjän Risukarhi (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.

Suomen kansanvaltuuskunta oli Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen piiristä muodostettu elin, joka toimi Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallituksena 28. tammikuuta – 25. huhtikuuta 1918. Kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja oli entinen eduskunnan puhemies Kullervo Manner.

Tätä artikkelia on ehdotettu hyväksi artikkeliksi.
Hyvä artikkeli -merkinnän on tarkoitus kertoa, että yhteisön mielestä artikkeli on keskitasoa parempi. Artikkelin ehdokassivulla voit ottaa asiaan kantaa.

Valtuuskunnan puheenjohtaja Kullervo Manner.

Kaapattuaan vallan ja syrjäytettyään porvarien hallitseman senaatin sekä eduskunnan kansanvaltuuskunta antoi lakeja ja asetuksia, idealistisena tavoitteenaan hallittu yhteiskunnallinen muutos työväenliikkeen ohjelman mukaisesti. Sen ohella toimi myös eduskuntaa vastaava Työväen pääneuvosto. Valtuuskunnan lainsäädäntöhankkeista kunnianhimoisin oli ehdotus Suomen uudeksi valtiosäännöksi, jossa pyrittiin pysyttelemään demokratian pohjalla. Esitystä ei sodan keskellä voitu panna toimeen ja kehitys kulkikin vastakkaiseen suuntaan; lopulta valtuuskunnan puheenjohtaja Manner jopa julistettiin Suomen diktaattoriksi. Kansanvaltuuskunta kohtasi suuria vaikeuksia hallinnon ja talouden järjestämisessä, eikä kyennyt estämään punakaartien harjoittamaa terroria.

Neuvosto-Venäjä oli ainoa valtio, joka tunnusti kansanvaltuuskunnan Suomen lailliseksi hallitukseksi. Sisällissodan loppuvaiheessa kansanvaltuuskunta pakenikin ensin Helsingistä Viipuriin ja sitten edelleen Pietariin.

Perustaminen ja välittömät toimet

 
Kaksi ulkomaalaista sosialistijohtajaa kansanvaltuuskunnan haltuunsa ottaman Senaatintalon portailla keväällä 1918.

Kansanvaltuuskunta perustettiin 28. tammikuuta 1918 ja se asettui johtamaan samana aamuna aloitettua kapinaa Svinhufvudin senaattia eli hallitusta vastaan.[1] Jo edellisenä päivänä Suomen työväen toimeenpaneva keskuskomitea oli määrännyt punakaartit pidättämään senaattorit ja joukon johtavia porvarillisia poliitikkoja, mikä kuitenkin epäonnistui täydellisesti.[2] Kansanvaltuuskunnan perustamisesta tiedotettiin Työmies-lehdessä 29. tammikuuta julkaistussa julistuksessa, jossa myös nimettiin valtuutetut ja selostettiin lyhyesti punaisen hallituksen keskeisimmät ohjelmalliset tavoitteet.[3][4][5] Kansanvaltuuskunta otti jo ensimmäisenä päivänään käyttöönsä entiseen senaatintaloon Helsingissä (nykyinen Valtioneuvoston linna).[6]

Kansanvaltuuskunta lakkautti ensi töikseen kaikki porvarilliset lehdet – pääkaupungissa jo 28. tammikuuta ja muualla punaisten hallitsemassa osassa maata 2. helmikuuta "toistaiseksi". Tämän jälkeen saivat ilmestyä vain sosialidemokraattien ja kristillisen työväenliikkeen lehdet. Valkoisten senaatti lakkautti vastaavasti sosialidemokraattien lehdet. Maaliskuussa kansanvaltuuskunnan posti- ja tiedotusosasto asetti jäljellä oleville lehdille ennakkosensuurin sota-asioiden ja ulkopolitiikan raportoinnin osalta.[7][8][9]

Kansanvaltuuskunta määräsi 2. helmikuuta punakaartit valtion ylläpidettäviksi ja kaartit asetettiin periaatteessa sen määräysvallan alaisuuteen. Käytännössä valtuuskunta joutui myöhemmin tunnustamaan, ettei se kyennyt juuri kontrolloimaan kaartien toimintaa, ja vähensi sota-asioiden käsittelyä.[10] Punakaartien ja kansanvaltuuskunnan suhde pysyi ongelmallisena koko sodan ajan, sillä valtuuskunta katsoi kaartien toimivan omavaltaisesti, ja monet kaartilaiset taas pitivät kansanvaltuutettuja rintaman todellisuudesta vieraantuneina "loiseläiminä".[11]

Kansanvaltuuskunta kokoontui Helsingissä yhteensä 89 kertaa ja Viipurissa vajaa kymmenen kertaa.[12] Se julkaisi asetuskokoelmassa yhteensä 45 säädöstä, suosien lyhyttä ja niukkaa lakitekstiä.[13] Suurin osa kansanvaltuuskunnan ajasta meni uuden lainsäädännön tuottamiseen. On arvioitu, että noin kaksi kolmasosaa sen säätämistä laeista oli reagointia akuutteihin hallinnollisiin ongelmiin ja loput tähtäsivät ideologisiin päämääriin tai kannatuksen lisäämiseen.[14][15] Etenkin ideologiselta pohjalta säädettyjen lakien esikuvana toimivat Pariisin kommuunin ja vähemmässä määrin myös Venäjän bolševikkivallankumouksen tuottama lainsäädäntö, mutta enimmäkseen Suomen työväenliikkeen aiemmat ohjelmat.[16] Valtuuskunnan säätämistä laeista tiedotettiin Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantoja -lehdessä.[17][18]

Organisaatio

Valtuuskunnan kokoonpano

Kansanvaltuuskunnan kokoonpano[19]
Titteli Henkilö
Puheenjohtaja Kullervo Manner
Ulkoasiain valtuutettu Yrjö Sirola
Sisäasiain valtuutetut Eero Haapalainen
Adolf Taimi
Matti Airola (maaliskuun puolivälistä)
Hanna Karhinen (maaliskuun puolivälistä)
Oikeusasiain valtuutetut Lauri Letonmäki (lainvalmistelu ja oikeuslaitos)
Antti Kiviranta (vankeinhoito)
Valistusasiain valtuutettu Otto Wille Kuusinen
Raha-asiain valtuutetut Jalo Kohonen
Edvard Gylling (helmikuun alusta)
Maatalousasiain valtuutettu Evert Eloranta
Elintarvikeasiain valtuutettu Oskari Tokoi
Liikenneasiain valtuutettu Konsta Lindqvist
Posti- ja Tiedotusasiain valtuutettu Emil Elo
Työasiain valtuutettu Jussi Lumivuokko
Sosiaaliasiain valtuutetut Hilja Pärssinen (maaliskuun alusta, kouluasiat)
J. O. Arjanne (maaliskuun alusta)
Prokuraattori Matti Turkia

Kansanvaltuuskunnan jäsenet koottiin eri työväenliikkeen järjestöistä (SDP, SAJ) ja he edustivat pääasiassa SDP:n vasenta laitaa.[20] Nimilista pohjautui pitkälti Suomen työväen toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtaja Eero Haapalaisen ehdotukseen, jonka hän esitteli suljetussa kokouksessa 25. tammikuuta.[21][22] Edellisvuoden eduskunnan puhemies, Kullervo Manner, nimettiin puheenjohtajaksi. Mukana oli myös entinen senaatin puheenjohtaja Oskari Tokoi "elintarvikeministerinä". Sisäasiainvaltuutetut Haapalainen ja Adolf Taimi vastasivat alkuun myös sota-asioista, koska erillistä "sotaministeriötä" ei ollut. Maaliskuussa heitä varten perustettiin erillinen sota-asiain osasto ja siviiliasioita hoitamaan nimitettiin uudet valtuutetut.[23][24]

Maaliskuun alussa kansanvaltuuskuntaan kutsuttiin Hilja Pärssinen ja Hanna Karhinen, joista tuli näin tavallaan Suomen ensimmäiset naisministerit, yli kahdeksan vuotta ennen puoluetoveriaan Miina Sillanpäätä.[25] Pärssisen ura kansanvaltuutettuna jäi tosin lyhyeksi, sillä hän pakeni Helsingistä ja Suomesta miehensä kanssa jo maaliskuun lopussa.[26]

Monet sosialidemokraattisen puolueen keskeiset poliitikot, kuten Väinö Tanner ja Matti Paasivuori, tuomitsivat vallanoton ja pysyttelivät sivussa punaisesta hallinnosta – Wäinö Wuolijoki joutui jopa piileskelemään punakaartilta. Tämä mahdollisti heidän nousunsa SDP:n johtomiehiksi sodan jälkeen.[27] Työväenliikkeen vanhoista johtajista Eetu Salin ja Edvard Valpas kieltäytyivät osallistumasta vallankumoushallintoon, mutta Salin toimi jonkin aikaa komennettuna Kansanvaltuuskunnan Tiedonantajan päätoimittajana ja Valpas jatkoi Työmiehessä. Yrjö Mäkelinin asennoituminen oli hyväksyvämpi, mutta hänkään ei lopulta osallistunut punaiseen hallitukseen.[28]

Kansanvaltuuskunnan alainen hallinto

Kun valtion keskushallinnon virkamiehet julistivat 29. tammikuuta lakon kieltäytyen palvelemasta punaista hallitusta, jouduttiin kansanvaltuuskunnan alaisuuteen järjestetämään punainen keskushallinto, johon rekrytoitiin noin 500 henkilöä sosialidemokraattisesta puolueesta ja ammattijärjestöistä. Joitakuita jouduttiin painostamaan mukaan, toiset ilmoittautuivat oma-aloitteisesti. Lakon ulkopuolelle jääneitä vanhoja virkamiehiä myös ylennettiin esimiestensä paikalle.[29][30][31]

Valtion keskusvirastojen tilalle perustettiin uudet vastaavat elimet, joiden nimissä sana 'hallitus' korvattiin sanalla 'neuvosto' (esimerkiksi tullihallitus korvattiin tullineuvostolla).[32] Vanha oikeuslaitos korvattiin perustamalla valtuuskunnan määräyksestä uusia vallankumousoikeuksia.[33]

Sodan jälkeen valkoiset surmasivat noin viidesosan punaiseen siviilihallintoon osallistuneista, koska heidän katsottiin syyllistyneen valtiopetokseen tai sen avunantoon.[34]

Työväen pääneuvosto

Pääartikkeli: Työväen pääneuvosto

Toimeenpanovaltaa valvomaan asetettiin kansanedustuslaitosta vastaava 40-jäseninen työväen pääneuvosto, joka kokoontui ensi kerran 14. helmikuuta 1918 Helsingin Säätytalolla [35] ja viimeisen kerran 10. huhtikuuta[36]. Työväen pääneuvostoa ei valittu vaaleilla, vaan sinne saivat nimittää edustajia työväenliikkeen eri järjestöt kiintiöperiaatteella, eli kansanedustuslaitokseksi se oli sangen vähän edustava[37]. Järjestöillä oli oikeus halutessaan edustajiensa takaisinkutsuntaan.[38] Erimielisyyksien jälkeen sovittiin lopulta seuraavat kiintiöt[39]:

  • SDP: 15 paikkaa
  • SAJ: 10 paikkaa
  • Punakaartit: 10 paikkaa
  • Helsingin Työväenjärjestöjen eduskunta: 5 paikkaa (luopui myöhemmin yhdestä paikasta)

Neuvostoon nimettiin sellaisiakin henkilöitä, jotka kieltäytyivät osallistumasta sen työhön, esimerkiksi Eetu Salin[40]. Työväen pääneuvoston puheenjohtajaksi valittiin vuoden 1917 suurlakkokomitean jäsenenä toiminut Suomen kuljetustyöntekijäin liiton sihteeri Valfrid Perttilä[41]. Nimellisesti työväen pääneuvostolla oli oikeus valita ja erottaa kansanvaltuuskunnan jäsenet ja kumota sen päätöksiä.[42] Se laatikin jo 15. helmikuuta kannanoton kansanvaltuuskunnan kokoonpanosta, jossa toivoi siviili- ja sota-asioiden erottamista toisistaan ja Yrjö Mäkelinin nimittämistä edellisten johtoon sekä sosiaaliasiainosaston perustamista. Adolf Taimia pidettiin tehtäväänsä huonosti sopivana, mutta ketään ei vaadittu erotettavaksi. Myöhemmin kansanvaltuuskuntaa järjesteltiin uudestaan pitkälti työväen pääneuvoston toivomusten mukaan. Tällöin valtuutetuksi kohotettiin myös Matti Airola, joka oli ollut neuvostossa valtuuskunnan johtava kriitikko.[43]

Työväen pääneuvoston vaikutus Suomen sisällissodan sekavissa oloissa jäi kuitenkin varsin heikoksi kansanvaltuuskunnan päättäessä asioista. Se oli tarkoitettu vain demokratiaa markkeeraavaksi "kyltiksi", mihin asemaan kaikki neuvoston jäsenet eivät tosin olisi tahtoneet alistua.[44] Kansanvaltuuskunnan perustuslakiesityksen (ks. edempänä) mukaan tulevaisuudessa lainsäädäntövallan olikin tarkoitus kuulua vaaleilla valittavalle kansaneduskunnalle.

Kansanvaltuuskunnan linja

Raha-asiat ja sosialisointi

Punaisten sodan käynnin kokonaiskustannukset kohosivat noin 300 miljoonaan Suomen markkaan. Koska Suomen Pankin kultavaranto oli ennen sotaa siirretty Kuopioon ja jäi siten valkoisille, otti kansanvaltuuskunta haltuunsa sen käteisvarat ja setelipainot sekä talletukset Venäjän pankeissa.[45] Pankin henkilökunnan kieltäytyessä avaamasta holveja ne jouduttiin murtamaan auki.[46] Yksityiset liike- ja säästöpankit sen sijaan saivat jatkaa normaalia toimintaansa, toisin kuin Neuvosto-Venäjällä, jossa kaikki pankkitoiminta kansallistettiin. Suomen Pankin käteisvarannot kulutettiin huhtikuun alkuun mennessä, minkä jälkeen sieltä otettiin lyhytaikaista luottoa ja uusien setelien painamista kiihdytettiin. Kansanvaltuuskunta myös lyötti uusia kolikoita, joissa lukivat sanat "Kansan työ, kansan valta". Veronkanto sen sijaan onnistui punaisessa Suomessa vain heikosti, sillä kruununvoudit ja henkikirjoittajat pääsääntöisesti kieltäytyivät yhteistyöstä punaisen hallinnon kanssa.[45][47]

Kansanvaltuuskunta äänesti 11. helmikuuta siitä, kansallistettaisiinko tuotantoa ja suurmaaomaisuutta töiden uudelleen käynnistämisen yhteydessä. Eero Haapalaisen maltillisempi ehdotus voitti äänin 7–6 Evert Elorannan ehdotuksen, joka olisi merkinnyt laajamittaista sosialisointia.[48]

Suomen Työnantajain Keskusliitto oli määrännyt työsulun, jonka tarkoituksena oli seisauttaa kaikki tuotanto punaisten hallitsemalla alueella. Kansanvaltuuskunta tai muut vallankumouselimet takavarikoivat sodan aikana haltuunsa 163 teollisuuslaitosta lähinnä varmistaakseen tuotannon käynnissä pysymisen. Määrä vastasi alle 10 prosenttia punaisen Suomen kaikesta teollisuudesta. Useimmat laitokset saivat vapaaehtoisuuden pohjalta jatkaa toimintaansa vanhojen omistajien hallussa.[49] Maatiloista päätettiin kansallistaa ainoastaan yhtiöiden omistamat, sekä sellaiset, jotka omistajat jättivät hoitamatta (esim. pakenemisen johdosta) – vallankumoushallinnon omistukseen päätyi lähinnä muutamia kymmeniä suuria kartanoita. Torpparit, mäkitupalaiset ja lampuodit julistettiin "riippumattomiksi" 31. tammikuuta, mutta jätettiin avoimeksi, tulisiko heistä itsenäisiä maanomistajia vai valtion vuokralaisia.[50][51] Maatalousasiain valtuutettu Eloranta olisi halunnut mennä maaomaisuuden sosialisoinnissa yleistä linjaa pidemmälle, samoin työasiainosaston edustajat tuotannon sosialisoinnissa.[52][53]

Kansanvaltuuskunta pyrki lievittämään työttömyyttä paitsi käynnistämällä omistajien pysäyttämää tuotantoa ja maksamalla palkkaa punakaarteihin liittyneille myös teettämällä hätäaputöitä sekä maksamalla helmikuussa avustuksia vähintään viikon työttöminä olleille. Viimeksi mainittu toiminta kuitenkin keskeytettiin Helsingissä paikallisen punakaartin toivomuksesta, koska se haittasi uusien kaartilaisten rekrytointia.[54] Elintarvikepulan ratkaisemiseksi tuotiin viljaa Venäjältä, kiristettiin säännöstelyä sekä siirrettiin viljelemättömiä tiloja tilattomien käyttöön.[55]

Suhde väkivaltaisuuksiin

Kansanvaltuuskunta asettui alusta alkaen tiukasti tuomitsemaan niin sanotun punaisen terrorin ja vaati jo tapahtuneiden murhien tutkimista ja syyllisten rankaisemista lain mukaan. Yksi aivan ensimmäisiä valtuuskunnan säätämiä lakeja oli ollut kuolemanrangaistuksen lakkauttaminen 2. helmikuuta 1918.[56] Kuultuaan sodan alkupäivinä tapahtuneesta kansanedustaja Antti Mikkolan murhasta kansanvaltuuskunta asetti arvovaltaisen komitean selvittämään tapausta, mutta punakaartit estivät syyllisten vastuuseen saattamisen.[57] Valtuuskunta julkaisi 27. helmikuuta vetoomuksen "Julmuuksia vastaan", jossa uhattiin väkivaltaisuuksiin syyllistyneitä ankarilla rangaistuksilla. Punakaartien terrori laantuikin tämän jälkeen joksikin aikaa, mutta kaikkiaan kansanvaltuuskunnalla ei selvästikään ollut riittävästi keinoja tai auktoriteettia kaartilaisten hillitsemiseen ja järjestyksen säilyttämiseen, ja sen ote heikkeni entisestään sodan loppua kohden.[58] Punakaartien pelko johti myös tietynlaiseen ponnettomuuteen asian suhteen, mikä on jälkeenpäin nähty horjumisena periaatteellisessa kysymyksessä.[59]

Kansanvaltuuskunta kantoi huolta myös punakaartien vangitsemien "vastavallankumouksellisten" oikeusturvasta, mutta ei kyennyt laittamaan kuriin omavaltaisia vangitsemisia harrastanutta tiedusteluosastoa.[60] Muutamissa yksittäisissä tapauksissa laillisuuslinjaa puolustanut kansanvaltuuskunnan prokuraattori Matti Turkia alaisineen sai pelastettua siviilejä uhkaavalta kaartien väkivallalta.[61]

Vertailukohtana valkoisten puolelta voidaan todeta, että Suomen senaatti, jolla olisi ainakin sodan päätyttyä ollut mahdollisuus puuttua tapahtumiin, ei missään vaiheessa asettunut tuomitsemaan huomattavasti laajempaa valkoista terroria.[62]

Perustuslakiehdotus ja suhtautuminen demokratiaan

Vaikka bolševikkien suoraan "proletariaatin diktatuuriin" tähtäävällä linjalla oli kannatusta joidenkin punaisten parissa, oli vallankumouksen johto periaatteessa päättänyt valita demokraattisen linjan.[63]

Kansanvaltuuskunta antoi ehdotuksen Suomen perustuslaiksi.[64] Tekstin laati "opetusministerinä" toiminut O.-W. Kuusinen lankonsa Einari Laaksovirran avustuksella. Se valmistui 20. ja julkaistiin 23. helmikuuta. Esitys annettiin työväen pääneuvoston hyväksyttäväksi, jossa siihen tehtiin runsaasti korjausehdotuksia ja sen myöhemmät vaiheet ovat jääneet hämäriksi.[65][66] Se sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen ja Sveitsin perustuslaeista ja Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista. Kuusinen oli suunnitellut sitä jo vuonna 1917 ollessaan jäsenenä Ståhlbergin johtamassa perustuslakikomiteassa, jonka sihteerinä Laaksovirta puolestaan oli.[67][68]

Esitys olisi toteutuessaan merkinnyt suomalaisen demokratian perinteen jatkumista ja laajenemistakin – siihen sisältyi äänestysikärajan alentaminen silloisesta (17 §), valtionpäämiehen ("Suomen Tasavallan Esimies") peräkkäisten kausien rajaaminen yhteen kolmivuotiskauteen (59 §), kansalaisten aloiteoikeus (45 §) ja mahdollisuus kumota kansanäänestyksillä lakeja, viranomaisten päätöksiä ja jopa oikeusistuimien tuomioita (51 §).[69] Monitulkintaisena ja epäilyttävänäkin on pidetty niin sanottua "Kansa nouskoon" -pykälää (43 §), joka antoi kansalle oikeuden eduskunnan hajotukseen, mikäli eduskunnan enemmistö ryhtyisi rikkomaan valtiosääntöä.[70] Sama periaate tosin sisältyi myös Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen sekä Ranskan vallankumouksen aikaiseen Ihmisoikeuksien julistukseen.[71] Huomiota herättävää on, että sosialismista ei esityksessä puhuttu sanaakaan, joten sitä ei aiottu sisällyttää perustuslakiin – omaisuuden suoja tosin jätettiin pois. Tähtäimessä ei ollut myöskään yksipuoluejärjestelmä, sillä eräissä kohdissa (21 §, 39 §) puhutaan eri puolueiden voimasuhteista eduskunnassa – vaikka Suomen lainsäädäntö ei tuolloin tuntenut lainkaan käsitettä puolue.[64][72]

Propagandatarkoituksessa valtiosääntöehdotusta monistettiin kymmeniä tuhansia kappaleita ja punakaartitkin määrättiin levittämään niitä rintamalinjan toiselle puolelle, jopa lentokoneista pudottamalla.[73] Lakiesityksen ultrademokraattisuus[74] oli vahvassa kontrastissa punaisen hallinnon sota-ajan käytännön toimintatapoihin nähden, jotka perustuivat punakaartien sotilaskomentoon ja itse itsensä valinneen kansanvaltuuskunnan nimittämiin toimielimiin, joiden jäsenet valikoitiin pelkästään työväenliikkeen sisältä.[75][76]

 
Punaisten hallitsema osa Suomea laajimillaan helmi–maaliskuussa 1918.

Kuitenkin kansanvaltuuskunnan johtajat (Kuusinen, Manner, Sirola, Tokoi) olivat sillä kannalla, että sodan päätyttyä valtiosääntöehdotus ja kaikki muutkin tärkeimmät lait asetettaisiin demokraattisen kansanäänestyksen hyväksyttäviksi. He uskoivat, että vallankumoukselle voitaisiin saada kansan enemmistön vilpitön kannatus, kunhan olot maassa sallisivat sen mittaamisen. Tätä perusteltiin myös sillä, että vaikka SDP ei ollutkaan enää eduskunnassa enemmistönä, oli sen kannatus punaisten hallitsemassa Etelä-Suomessa kuitenkin keskimääräistä suurempi. Lisäksi porvarien oli sosiaalidemokraattien propagandassa väitetty väärentäneen joillain paikkakunnilla edellissyksyn vaalituloksia omaksi edukseen.[77] Äänestysikärajan alentaminen olisi luultavasti vielä nostanut puolueen kannatusta[78], sillä puolet työväestöstä oli alle 25-vuotiaita[79], mikä johtui alemmasta keski-iästä ja suuremmasta lapsiluvusta.

Voidaan laskea, että vielä syksyn 1917 eduskuntavaaleissa SDP sai ainakin niukan enemmistön äänistä sillä alueella, josta punainen Suomi muodostui (n. 60 % Satakunnassa ja Hämeessä sekä Pirkanmaalla, liki 50 % Uudellamaalla ja Viipurin läänin läntisessä vaalipiirissä, n. 40 % Varsinais-Suomessa).[80] Puolueen äänestäjien hyväksyntä varsinaiselle vallankumoukselle jäi tietenkin mittaamatta; väkivaltaan turvautuminen lienee tuskin ainakaan nostanut kannatusta.[81]

Kansanvaltuuskunta oli siis idealistisesti sitoutunut periaatteellisella tasolla demokratiaan, vaikka sota kuljetti sitä yhä enemmän sotilasdiktatuurin suuntaan.[82]

Suhtautuminen uskontoon

Kansanvaltuuskunta määräsi lakkautettavaksi kirkollisverot ja -maksut ja lakkautti valtion määrärahat pappien palkkaukseen ja muihin kirkollisiin tarkoituksiin sekä yliopiston teologisen tiedekunnan. Punaisen Suomen alueella lisäksi useat kunnat lakkauttivat koulujen uskonnonopetuksen.[83][84]

Valtiosopimus Neuvosto-Venäjän kanssa

Suomen kansanvaltuuskunta teki 1. maaliskuuta 1918 Pietarissa valtiosopimuksen[85] Neuvosto-Venäjän kanssa, joka siten tunnusti sen Suomen lailliseksi hallitukseksi ja Svinhufvudin senaatin seuraajaksi. Yksikään toinen valtio ei sitä tunnustanut, vaikka useiden ulkovaltojen edustajien kanssa oltiin epävirallisessa yhteydessä käytännön asioiden tiimoilta[86]. Kyseessä oli tiettävästi historian ensimmäinen valtiosopimus kahden sosialistisen hallituksen välillä[87].

Sopimuksessa Venäjä luovutti punaiselle Suomelle Petsamon. Sopimusneuvotteluissa kansanvaltuuskunnan edustajat olivat tavoitelleet jopa koko Itä-Karjalan yhdistämistä Suomeen, mutta asia päätettiin lykätä tuonnemmaksi, jottei sopimuksen solmiminen viivästyisi. Lenin oli vaatinut sopimukseen kirjattavaksi, että Venäjän kansalaiset saisivat Suomessa täydet poliittiset oikeudet ja päinvastoin, mitä kansanvaltuuskunta piti mahdottomana vaatimuksena. Venäläiset taipuivat, ja sopimuksessa venäjän kansalaiset saivat ainoastaan lupauksen "mahdollisimman helpoista ehdoista" valtiollisten oikeuksien saamiseen Suomessa, minkä ajateltiin tarkoittavan yhden tai useamman vuoden pituista asumista maassa.[88] Venäjä sitoutui samalla kotiuttamaan Suomessa oleskelevat joukkonsa.[89]

Kansanvaltuuskunta pyrki ottamaan valtiosopimuksesta irti kaiken mahdollisen propagandahyödyn, sillä sen katsottiin todistavan, että nimenomaan punaiset eivätkä valkoiset olivat Suomen itsenäisyyden ja vapauden asialla. Kun valkoisten puolelle levisi virheellinen ennakkotieto, että Neuvosto-Venäjä luovuttaisi sopimuksessa Suomelle jopa Vienan Karjalankin, joutui kenraali Mannerheim antamaan vastavetona julkisuuteen niin sanotun miekkavalansa.[89]

Kansanvaltuuskunnan loppu

Kansanvaltuuskunta pakeni eteneviä saksalaisia ja siirtyi 4.–9. huhtikuuta Helsingistä Viipuriin, missä sen toiminta lamaantui. Punakaartien johdon toivomuksesta kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja Kullervo Manner julistettiin vastahakoisuudestaan huolimatta 10.–11. huhtikuuta välisenä yönä pidetyssä kokouksessa "Suomen diktaattoriksi" (sekä hallituksen että punakaartien komentajaksi) ja Edvard Gylling hänen esikuntapäällikökseen. Diktaattori esikuntineen piti työhuonetta Viipurin linnassa. Pari päivää myöhemmin laitettiin uusiksi muukin valtuuskunta: sisä-, ulko-, oikeus- ja valistusasiat sekä prokuraattorin virasto yhdistettiin yleisten asiain osastoksi, jonka johtoon tuli J. O. Arjanne, Gylling siirtyi vastaamaan elintarvikeasioista ja Emil Elo työasioista sekä Lauri Letonmäki johtamaan uutta huoltoasiain osastoa. Taimi, Lindqvist ja Kohonen jatkoivat viroissaan. Puheenjohtajaksi nimettiin ensin Kuusinen ja hänen lähdettyään Venäjälle viime vaiheessa Gylling.[90]

Vanhat jäsenet katsottiin erotetuiksi sitä mukaan kun he pakenivat maasta.[91] Vielä 20. huhtikuuta kansanvaltuuskunta epätoivoissaan vetosi kaikkien maiden työläisiin, jotta nämä estäisivät maidensa porvareita auttamasta sotilaallisesti Suomen valkoisia.[92] Sotilaallisen romahduksen häämöttäessä valtuuskunta kohtasi myös kassakriisin, kun Viipuriin evakuoidut Suomen Pankin varat olivat ehtymässä ja setelipainon koneet jääneet Helsinkiin. Viimeisenä hätäsuunnitelmana päätettiin ruveta painamaan seteleitä tavalliselle paperille, sillä yksityisomaisuuden äkillistä takavarikkoa ei pidetty viisaana.[93]

Koko jäljellä oleva kansanvaltuuskunta Gyllingiä ja Kivirantaa lukuun ottamatta pakeni Viipurista höyrylaivalla Pietariin 25. huhtikuuta vastaisena yönä, mitä kaupunkia puolustamaan jääneet punaiset pitivät petoksena. Valtuuskunta kokoontui viimeisen kerran Pietarissa 27. huhtikuuta tilinteon hengessä.[94] Valtuuskunta onnistui paetessaan ottamaan mukaansa osan Viipuriin siirretyistä Suomen Pankin varoista[93] ja jo aiemmin oli evakuoitu Venäjälle ainakin 200 junavaunullista tavaraa[95]. Sisällissodan viimeiset päivät punaiset joutuivat taistelemaan Suomessa kokonaan ilman keskusjohtoa.

Monet kansanvaltuuskunnan jäsenet olivat jo samana syksynä perustamassa Suomen Kommunistista Puoluetta (SKP).lähde?

Kansanvaltuutettujen paluu Suomeen

Kansanvaltuuskunnan jäsenet eivät voineet myöhemmin palata Suomeen, jossa heitä olisivat odottaneet raskaimmat mahdolliset valtiopetossyytteet ja useimmat jäivätkin Neuvostoliittoon loppuiäkseen.[96] Hilja Pärssinen palautettiin vuonna 1919 Virosta Suomeen ja hän joutui yli kolmeksi vuodeksi vankilaan.[26] Turkia palasi 1927 ja sai kahdeksan ja puolen vuoden tuomion, josta armahdettiin puolentoista vuoden kuluttua.[97] Vuonna 1936 palannut Arjanne istui vastaavasti vajaan vuoden yli viiden vuoden tuomiostaan.[98] Useat SKP:hen liittyneet kansanvaltuutetut olivat jossain vaiheessa 1920-lukua salaa maanalaisessa puoluetyössä Suomessa. Näissä puuhissa 1928 kiinni jäänyt Adolf Taimi joutui yli vuosikymmeneksi vankilaan, kunnes hänet 1940 palautettiin Neuvostoliittoon.[99] Helmikuussa 1944 eduskunta sääti viimein Lex Tokoina tunnetun lain, jolla entiset kansanvaltuuskunnan jäsenet armahdettiin. Laki räätälöitiin lähinnä Oskari Tokoin paluun mahdollistamiseksi. Yhdysvaltoihin asettuneena hän ei enää muuttanut takaisin Suomeen, mutta vieraili maassa useasti saatuaan siihen mahdollisuuden.[100]

Katso myös

Lähteet

  • Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu: Sisällissodan pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35452-0.
  • Osmo Jussila, Seppo Hentilä ja Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–2006. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-31572-9.
  • Ohto Manninen ym. (toim.): Itsenäistymisen vuodet 1917–1920: 2. Taistelu vallasta. Helsinki: Valtionarkisto, 1993. ISBN 951-37-0728-8.
  • Osmo Rinta-Tassi: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Helsinki: Opetusministeriö, 1986. ISBN 951-860-079-1.
  • Vesa Vares: Demokratian haasteet 1907–1919, teoksessa: Vesa Vares, Mikko Uola ja Mikko Majander: Kansanvalta koetuksella. Helsinki: EDITA, 2006. ISBN 951-37-4543-0.

Viitteet

  1. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 104.
  2. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 100–101.
  3. ↑ Suomen asetuskokoelma 1918. (Punaisten julkaisemat numerot) N:o 10 (ensimmäinen)
  4. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 104–106, 118.
  5. ↑ Manninen ym. 1993, s. 498–499.
  6. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 158–159.
  7. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 222–223
  8. ↑ Haapala & Hoppu 2009, s. 252–253, 476.
  9. ↑ Manninen ym. 1993, s. 499–503.
  10. ↑ Manninen ym. 1993, s. 75.
  11. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 331–332.
  12. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 287.
  13. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 310–311.
  14. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 311–312.
  15. ↑ Haapala & Hoppu 2009, s. 254.
  16. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 317–321.
  17. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 295.
  18. ↑ Manninen ym., s. 501.
  19. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 104–105, 163–243, 289.
  20. ↑ Haapala & Hoppu, s. 249.
  21. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 88, 105.
  22. ↑ Manninen ym. 1993, s. 490–492.
  23. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 104–105, 162.
  24. ↑ Manninen ym. 1993, s. 492–493.
  25. ↑ Manninen ym. 1993, s. 493.
  26. ↑ a b Pärssinen, Hilja Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  27. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 134–135.
  28. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 130–133.
  29. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 249–255, 500.
  30. ↑ Haapala & Hoppu, s. 251–252.
  31. ↑ Manninen ym. 1993, s. 553–554.
  32. ↑ Manninen ym. 1993, s. 539.
  33. ↑ Haapala & Hoppu, s. 260–261.
  34. ↑ Haapala & Hoppu 2009, s. 268.
  35. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 153.
  36. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 158.
  37. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 154–155.
  38. ↑ Manninen ym. 1993, s. 506.
  39. ↑ Rinta-Tassi 1986, s.151–152.
  40. ↑ Rinta-Tassi 1986, 152
  41. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 153.
  42. ↑ Rinta-Tassi 1986, s.154–156.
  43. ↑ Rinta-Tassi 1986, s.160–162.
  44. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 155–156, 500.
  45. ↑ a b Haapala & Hoppu 2009, s. 255.
  46. ↑ Rinta-Tassi 1986, 193–194.
  47. ↑ Manninen ym. 1993, s. 561–563, 567.
  48. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 121.
  49. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 234, 366–369, 374.
  50. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 204–207
  51. ↑ Kansanvaltuuskunnan antama laki torpparien, lampuotien ja mäkitupalaisten julistamisesta maanomistajista riippumattomiksi Viitattu 9.3.2011.
  52. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 205, 314–315, 374–375.
  53. ↑ Manninen ym. 1993, s. 604–606.
  54. ↑ Haapala & Hoppu 2009, s. 263.
  55. ↑ Haapala & Hoppu 2009, s. 265–266.
  56. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 320, 355–356; Kansanvaltuuskunnan antama laki kuolemanrangaistuksen poistamisesta Viitattu 9.3.2011.
  57. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 359
  58. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 357, 361; Jussila, Hentilä & Nevakivi 2006, s. 112.
  59. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 362–363.
  60. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 349, 351.
  61. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 240, 362.
  62. ↑ Jussila, Hentilä & Nevakivi 2006, s. 113.
  63. ↑ Manninen ym. 1993, s. 610–614.
  64. ↑ a b Suomen Kansanvaltuuskunnan ehdotus Suomen valtiosäännöksi
  65. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 322
  66. ↑ Manninen ym. 1993, s. 611.
  67. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 323–324, 330.
  68. ↑ Manninen y. 1993, s. 514–517.
  69. ↑ Vares 2006, s.93–94.
  70. ↑ Vares 2006, s. 94.
  71. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 330.
  72. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 325–327.
  73. ↑ Manninen ym. 1993, s. 517, 524–525.
  74. ↑ Vares 2006, s. 93.
  75. ↑ Vares 2006, s. 94.
  76. ↑ Manninen ym. 1993, s. 505.
  77. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 109–113, 326–327.
  78. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 327.
  79. ↑ Minna Harjula: Kelvoton valtiokansalaiseksi? Yleisen äänioikeuden rajoitukset ja äänioikeusanomukset Suomessa 1906–1917, s. 372. Historiallinen aikakauskirja 4/2006.
  80. ↑ Suomen virallinen tilasto XXIX: Vaalitilasto 8, Eduskuntavaalit vuonna 1917, Valtioneuvoston kirjapaino, Helsinki 1919, s. 38–39; Myös Rinta-Tassi 1986, s. 564–565.
  81. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 110.
  82. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 499.
  83. ↑ Haapala & Hoppu 2009, s. 267.
  84. ↑ Manninen ym. 1993, s. 678.
  85. ↑ Sopimus Venäjän ja Suomen sosialististen tasavaltain välillä
  86. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 414–437, 447–460.
  87. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 428.
  88. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 424–425.
  89. ↑ a b Manninen ym. 1993, s. 510.
  90. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 474–477.
  91. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 478–479.
  92. ↑ Haapala & Hoppu 2009, s. 479–480.
  93. ↑ a b Manninen ym. 1993, s. 563–564.
  94. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 490–492.
  95. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 487–489.
  96. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 492.
  97. ↑ Turkia, Matti Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  98. ↑ Arjanne, Oskari Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  99. ↑ Adolf Taimi Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  100. ↑ Oskari Tokoi Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_kansanvaltuuskunta&oldid=10533790”