Wikipedia

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus

Kolmentoista siirtokunnan julistautuminen itsenäiseksi Iso-Britanniasta 1776

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus oli Pohjois-Amerikan kolmentoista brittiläisen siirtokunnan edustajien allekirjoittama itsenäisyysjulistus, jonka myötä ne julistautuivat itsenäiseksi valtioksi, Yhdysvalloiksi. Philadelphiassa kokoontunut toinen mannermaakongressi julisti siirtokunnat itsenäisiksi 2. heinäkuuta 1776 ja hyväksyi itsenäisyysjulistuksen 4. heinäkuuta. Nykyään juuri heinäkuun 4. päivää juhlitaan Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä.[1]

Kopio Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksesta

Itsenäisyysjulistusta pidetään Amerikan vallankumouksen (1775–1783) kohokohtana ja Yhdysvalloissa lähes myyttisenä kansakunnan perustamistapahtumana. Julistuksen alkuun sisältyvä luettelo ihmisoikeuksista innoitti myöhemmin monia muita liberaaleja vallankumouksia ja ihmisoikeusjulistuksia. Erityisen kuuluisa on julistuksen toinen virke, jonka mukaan kaikki ihmiset (men, kirjaimellisesti ’miehet’) on luotu tasa-arvoisiksi ja heillä on luovuttamaton oikeus elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun (Life, Liberty and the pursuit of Happiness).

Itsenäiseksi julistautuneet kolmetoista entistä Britannian siirtokuntaa ja tulevaa Yhdysvaltain osavaltiota olivat Georgia, Pohjois-Carolina, Etelä-Carolina, Massachusetts, Maryland, Virginia, Pennsylvania, Delaware, New York, New Jersey, New Hampshire, Rhode Island ja Connecticut.[2]

Tausta

muokkaa

Ison-Britannian ja Pohjois-Amerikan kolmentoista siirtokunnan väliset suhteet alkoivat kiristyä 1760-luvulla ja 1770-luvulla. Suhteiden kiristyminen johti aseelliseen selkkaukseen 19. huhtikuuta 1775 Lexingtonissa ja Concordissa. Taistelu oli alkusysäys Yhdysvaltain vapaussodalle.

Vielä vapaussodan alkuvaiheessa pääosa siirtokuntalaisista katsoi taistelevansa vain perinteisten oikeuksiensa puolesta osana brittiläistä imperiumia, ja vain harvat tavoittelivat täydellistä irtautumista emämaasta. Sodan edetessä ja sovitteluyritysten kariutuessa itsenäisyysajatus alkoi kuitenkin voittaa alaa.[1] Vuoden 1776 alussa ilmestynyt Thomas Painen pamfletti Common Sense onnistui vakuuttamaan monet täyden itsenäisyyden välttämättömyydestä. Philadelphiassa kokoontunut siirtokuntia edustanut toinen mannermaakongressi keskusteli itsenäisyysajatuksesta pitkin kevättä.[3] Jo 6. joulukuuta 1775 kongressi ilmoitti kiistävänsä Britannian parlamentin suvereniteetin siirtokuntien alueella ja 10. toukokuuta 1776 se kyseenalaisti myös kuninkaan auktoriteetin ja kehotti siirtokuntia muodostamaan itselleen riippumattomat hallitukset.[1]

Julistuksen laatiminen, hyväksyminen ja allekirjoittaminen

muokkaa
 
John Trumbull: Itsenäisyysjulistuksen allekirjoitus (1819). Todellisuudessa maalaus kuvaa luonnoksen esittelyä kongressille 1. heinäkuuta 1776. Tämän maalauksen kuva on myös Yhdysvaltain kahden dollarin setelin kääntöpuolella.

Pohjois-Carolinan edustajakokous valtuutti 12. huhtikuuta edustajansa äänestämään mannermaakongressissa itsenäisyyden puolesta ja 15. toukokuuta Virginian vastaava kokous neuvoi edustajiaan tekemään aloitteen. Tämän rohkaisemana virginialainen Richard Henry Lee esitti 7. kesäkuuta mannermaakongressille itsenäisyysjulistuksen antamista. Päätöksen hyväksyminen viivästyi vielä kuukaudella, sillä osa edustajista epäröi sitä edelleen, osa odotti valtuutusta omalta siirtokunnaltaan ja osan mielestä olisi ensin perustettava keskushallitus ja varmistettava ulkomainen apu sodassa.[1]

Sitoutumatta vielä itsenäistymispäätökseen mannermaakongressi asetti 11. kesäkuuta viisihenkisen komitean valmistelemaan julistusta, jossa esitettäisiin perustelut itsenäisyydelle. Komiteaan kuuluivat Thomas Jefferson, John Adams, Benjamin Franklin, Robert R. Livingston ja Roger Sherman. Julistuksen kirjoitti pääosin Jefferson.[1] Hän kuitenkin otti siihen ainakin 48 muutosesitystä Franklinilta, ja myös Adams sai kommentoida luonnosta. Luonnos esiteltiin kongressille 28. kesäkuuta, jolloin siihen tehtiin eräitä muutoksia.

Heinäkuun ensimmäisenä päivänä pidetyssä käsittelyssä itsenäisyysjulistusta kannattivat yhdeksän siirtokunnan edustajat, mutta muun muassa John Dickinson vastusti edelleen. Seuraavana päivänä kongressi äänesti Richard Henry Leen kesäkuussa tekemästä aloitteesta ja hyväksyi lauselman, jonka mukaan ”nämä yhdistyneet siirtokunnat ovat ja oikeuden mukaan niiden pitääkin olla vapaita ja itsenäisiä valtioita”. Päätös oli muodollisen yksimielinen, joskin New Yorkin edustajat pidättäytyivät äänestämästä, sillä he eivät olleet vielä ehtineet saada omalta siirtokunnaltaan valtuuksia itsenäisyyden kannattamiseen. Jeffersonin laatima julistusteksti hyväksyttiin kaksi päivää myöhemmin, 4. heinäkuuta. Itsenäisyysjulistuksen hyväksyminen tapahtui mannermaakongressin kokouspaikassa, Philadelphian Pennsylvania State Housessa, joka nykyään tunnetaan nimellä Independence Hall (”Itsenäisyyden talo”).[1] Rakennus, jossa Jefferson luonnosteli julistuksen (alkujaan muurari Jacob Graffin talo) tunnetaan puolestaan nimellä Declaration House. Alkuperäinen Declaration House purettiin vuonna 1883, mutta talo rakennettiin uudelleen kopiona alkuperäisestä vuonna 1975.[4]

 
Itsenäisyysjulistuksen hyväksymispaikka, Philadelphian Independence Hall.

New Yorkin edustajakokous asettui 9. heinäkuuta kannattamaan itsenäisyyttä, ja 15. heinäkuuta myös New Yorkin edustajat mannermaakongressissa äänestivät jälkeenpäin itsenäisyyden puolesta. Neljä päivää myöhemmin kongressi määräsi, että julistuksesta oli laadittava kirjallinen kappale otsikolla ”Kolmentoista yhdistyneen Amerikan valtion yksimielinen julistus” (The Unanimous Declaration of the Thirteen United States of America). Tekstin kirjasi pergamentille todennäköisesti philadelphialainen Timothy Matlack, joka oli kongressin sihteerin Charles Thomsonin avustaja. Läsnä olleet mannermaakongressin edustajat allekirjoittivat sen 2. elokuuta, ja muut myöhemmin.[1] Ensimmäisenä oli kongressin puheenjohtaja (President of the Congress) John Hancock näyttävällä allekirjoituksellaan. Lopulta itsenäisyysjulistukseen tuli kaikkiaan 56 jäsenen nimi.[5] Allekirjoittajien joukossa oli myös pennsylvanialainen John Morton, jonka juuret olivat Suomessa.[6] Viimeisenä paperin allekirjoitti Delawaren Thomas McKean vasta seuraavan vuoden puolella.[1] Jotkut mannermaakongressin edustajista eivät koskaan allekirjoittaneet julistusta. Tässä joukossa oli myös julistuksen valmistelleeseen komiteaan kuulunut Robert R. Livingston.[5]

Ennen kuuluisan pergamenttiversion laatimista julistuksesta ehdittiin teettää siirtokuntien edustajakokouksille ja siirtokuntien armeijan komentajille useita kopioita, joissa oli vain Hancockin allekirjoitus ja Thomsonin varmennus.[5] Nämä itsenäisyysjulistuksen ensimmäiset painetut kappaleet tunnetaan Dunlapin arkkeina (Dunlap broadsides), koska ne teetettiin kirjanpainaja John Dunlapilla, jonka paino oli Philadelphiassa parin korttelin päässä mannermaakongressin työtiloista. Dunlapin painamista noin 200 kopiosta 25 on tiettävästi säilynyt tähän päivään.[7]

Britannia tunnusti Yhdysvaltain itsenäisyyden vapaussodan päätyttyä 3. syyskuuta 1783 Pariisin rauhansopimuksella.

Sisältö

muokkaa
 
Thomas Jefferson

Itsenäisyysjulistuksen tekstin voi jakaa viiteen osaan: esipuheeseen, asian esittelyyn, Britannian kuningas Yrjö III:n syytelistaan, Britannian kansan moittimiseen ja viimein lopetukseen, jossa osavaltiot julistautuvat itsenäiseksi.

Julistuksessa ilmenee vaikutteita englantilaisten poliittisten teoreetikkojen, erityisesti John Locken ajattelusta. Tuomitessaan kuningas Yrjö III:n julistus ei vetoa enää siirtokuntalaisten laillisiin oikeuksiin Britannian kansalaisina, vaan luonnonoikeuksiin ja yhteiskuntasopimusteorioihin.[1] Myös Thomas Painen Common Sensen vaikutus on nähtävissä.

Kun mannermaakongressi käsitteli julistusta, Thomas Jeffersonin laatimaan alkuperäistekstiin tehtiin joitain poistoja ja täydennyksiä. ”Kaikki ihmiset ovat syntyneet vapaiksi ja tasa-arvoisiksi” sai jäädä, samoin useimmat ihmisoikeudet, mutta orjakaupan tuominnut kohta poistettiin, sillä monet edustajista pitivät sitä hyökkäyksenä itseään kohtaan. Kongressi poisti myös kohdan, jossa tuomittiin britit kansakuntana, mutta lisäsi kuninkaaseen henkilönä kohdistuneita syytöksiä. Lisäksi poistettiin lause, jossa skotit määriteltiin ulkomaalaisiksi.[1][8] Kuuluisassa lauseessa, jossa puhutaan luovuttamattomista ihmisoikeuksista, sana inalienable vaihtui tuntemattomasta syystä muotoon unalienable, jota nykyään pidetään kieliopillisesti virheellisenä.[9]

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus vaikutti paljon sitä seuranneisiin vastaavanlaisiin julistuksiin. Vuonna 1789 laadittu Ranskan vallankumouksen ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus tarkastutettiin tuolloin suurlähettiläänä Pariisissa toimineella Jeffersonilla ennen sen hyväksymistä.lähde?

Itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajat

muokkaa

Itsenäisyysjulistuksen kaikki allekirjoittaneet olivat miehiä ja heitä oli 56. Itsenäisyysjulistuksen allekirjoittivat:

Allekirjoittajista Yhdysvaltain toinen presidentti John Adams ja kolmas presidentti Thomas Jefferson kuolivat tasan viisikymmentä vuotta myöhemmin 4. heinäkuuta 1826.[10][11]

Itsenäisyyden tunnustaminen

muokkaa

Kymmenen ensimmäistä Yhdysvaltain itsenäisyyden tunnustanutta maata olivat:

Maa Päivämäärä Muuta Lähde
  Marokko 2. syyskuuta 1777 Sulttaani Muhammad III avasi maansa satamat Yhdysvaltain lipun alla seilaaville laivoille vuonna 1777 samoilla ehdoilla kuin muillekin Marokon tunnustamille valtioille. Marokko virallisti suhteet 23. kesäkuuta 1786 allekirjoitetulla ystävyyssopimuksella. [12]
  Ranskan kuningaskunta 6. helmikuuta 1778 Ranska allekirjoitti samassa yhteydessä sopimuksen, jolla se aloitti sotatoimet Englantia vastaan. [13][14]
  Yhdistyneet provinssit 19. huhtikuuta 1782 Tunnustus tapahtui hyväksymällä John Adamsin suurlähettilään valtakirja. [15]
  Portugalin kuningaskunta 15. helmikuuta 1783 Kuningatar Maria I tunnusti Yhdysvallat ennen kuin allekirjoitti Pariisin rauhansopimuksen. [16]
  Espanja 20. helmikuuta 1783 Tunnustus tapahtui hyväksymällä William Carmichaelin chargé d’affaires -valtakirja [17]
  Ruotsi 3. huhtikuuta 1783 Kuningas Kustaa III oli jo 1777 ilmaissut myötämielisen suhtautumisensa Yhdysvaltoihin, koska tämän henkilökohtainen ystävä Axel von Fersen toimi tulkkina amerikkalaisten puolella. Maiden välinen ystävyys- ja kauppasopimus allekirjoitettiin vasta 1783. [18]
  Ragusan tasavalta 7. heinäkuuta 1783 Tunnustus jäi de facto -tasolle [19]
  Yhdistynyt kuningaskunta 3. syyskuuta 1783 Tunnustus tapahtui Pariisin rauhansopimuksen yhteydessä [20]
  Kirkkovaltio 15. joulukuuta 1784 [21]
  Preussi 18. syyskuuta 1785 [22]

Itsenäisyysjulistus fyysisenä dokumenttina nykyään

muokkaa

Itsenäisyysjulistuksen pergamenttikappale on ollut vuodesta 1952 nähtävillä Yhdysvaltain kansallisarkiston näyttelyssä Washingtonissa.[1] Se on sijoitettu arkistorakennuksen Rotunda for the Charters of Freedom -nimiseen näyttelytilaan. Dokumentin mitat ovat 75,5 × 62 cm. 1800-luvun huonojen konservointimenetelmien vuoksi teksti on nykyään pahasti haalistunut.[23]

Populaarikulttuurissa

muokkaa

Elokuvassa National Treasure – kansallisaarre (2004) julistuksen takana on näkymätön kartta, joka toimii johtolankana temppeliherrojen aarteeseen. Todellisuudessa takapuolella lukee vain ”Original Declaration of Independence, dated 4th July 1776”[23].

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e f g h i j k Declaration of Independence (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 24.1.2014.
  2. ↑ Preparing For The Oath: U.S. History And Civics For Citizenship americanhistory.si.edu. Viitattu 3.7.2023.
  3. ↑ Sisko Haikala: Vallankumousten aikakausi, teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen, s. 591. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1988.
  4. ↑ The Declaration of Independence: The Declaration House (Graff House) US History. Viitattu 3.2.2014.
  5. ↑ a b c Declaration of Independence (1776) U.S. News. Viitattu 24.1.2014.
  6. ↑ Harri Rinta-aho, Marjaana Niemi, Päivi Siltala-Keinänen & Olli Lehtonen: Historian Tuulet 7, s. 82. Otava, 2004.
  7. ↑ The Declaration of Independence:Broadside printed by John Dunlap US History. Viitattu 3.2.2014.
  8. ↑ Haarla, Pekka: Yhdysvallat: Taustatietoa maasta, valtiosta ja taloudesta, s. 23. Amer-yhtymä, 1985.
  9. ↑ The Declaration of Independence: Unalienable / Inalienable US History. Viitattu 3.2.2014.
  10. ↑ Three Presidents Die on July 4th: Just a Coincidence? National Constitution Center. 4.7.2022. Viitattu 9.4.2024. (englanniksi)
  11. ↑ Jefferson and Adams die hours apart, July 4, 1826 Politico. 7.3.2016. Viitattu 9.4.2024. (englanniksi)
  12. ↑ History of the U.S. and Morocco U.S. Embassy & Consulates in Morocco. 2024. Viitattu 9.4.2024. (englanti)
  13. ↑ Guerre d'indépendance des États-Unis lhistoire.fr. 2024. Viitattu 9.4.2024. (ranska)
  14. ↑ France Office of the Historian. 2024. Viitattu 9.4.2024. (englanniksi)
  15. ↑ The Netherlands Office of the Historian. 2024. Viitattu 9.4.2024. (englanniksi)
  16. ↑ United States of America Portuguese Governmental Portal. 2024. Viitattu 9.4.2024. (englanniksi)
  17. ↑ Spain Office of the Historian. 2024. Viitattu 9.4.2024. (englanniksi)
  18. ↑ Amerika uppåt väggarna Kungliga slotten. 2024. Viitattu 9.4.2024. (ruotsiksi)
  19. ↑ Žarko Muljačić: Odnosi Dubrovnika i Sjedinjenih Američkih Država. NAŠE MORE : znanstveni časopis za more i pomorstvo, 4.6.1956, 3. vsk, nro 1, s. 65–70. ISSN 0469-6255 Artikkelin verkkoversio. (kroatiaksi)
  20. ↑ The United Kingdom Office of the Historian. 2024. Viitattu 9.4.2024. (englanniksi)
  21. ↑ Papal State* Office of the Historian. 2024. Viitattu 9.4.2024. (englanniksi)
  22. ↑ Germany Office of the Historian. 2024. Viitattu 9.4.2024. (englanniksi)
  23. ↑ a b The Declaration of Independence: Scan of the Engrossed Version US History. Viitattu 3.2.2014.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Yhdysvaltain_itsenäisyysjulistus&oldid=22386979”