Tie

maastoon kulkureitille säännöllistä liikennettä varten rakennettu ja hoidettu kulkuväylä
Tämä artikkeli käsittelee kulkuväyliä. Sanan muista merkityksistä, katso tie (täsmennyssivu).

Tie on maastoon rakennettu tai luonnonvarainen kulkuväylä. Tiet voivat olla joko päällystämättömiä tai päällystettyjä. Päällystämättömien teiden pintakerros on yleensä soraa, joskus myös esimerkiksi hiekkaa tai ruohikkoa. Päällystettyjen teiden pintakerros on yleensä asfalttia tai öljysoraa, kaupunkien keskustoissa myös katukiveä. Myös betonia on käytetty pintamateriaalina jonkin verran, joskaan sitä ei ainakaan Suomessa ole otettu laajempaan käyttöön. Päällysteen alla ovat tien rakennekerrokset.

Ontarion valtatie 401.

Teiden luokittelu ja niiden suunnittelussa käytettävät standardit vaihtelevat maittain. Joitain perusperiaatteita on määritelty Wienin tieliikennettä koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksessa.[1]

Historiaa

muokkaa
 
Kivetty katu Pompejissa

Tieliikenne on eräs vanhimpia liikkumismuotoja; ensimmäiset tiet ovat olleet metsästäjien polkuja. Varhaisimmat tiet olivat päällystämättömiä, mutta päällystettyjä teitä on ollut ainakin Egyptissä. Urin muinaisesta kaupungista, nykyisen Irakin alueelta, on löydetty merkkejä kivellä päällystetystä tiestä, joka on rakennettu 4000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Ensimmäinen asfaltoidun tapainen tie tehtiin Babyloniassa noin vuonna 625 eaa.[2] Varhaisinta organisoitua tienrakennusta harjoitti muinainen Assyrian valtakunta noin 1100 vuotta eaa.: valtakunnan tieverkko rakennettiin palvelemaan ennen kaikkea armeijan tarpeita. Antiikin Rooman tieverkon pituus oli noin 80 000 kilometriä, ja se yhdisti kolme mannerta.[2] Roomalaisten rakentama tieverkosto oli paitsi taidokkaasti suunniteltu, myös edistyksellisin tieverkosto aina nykypäiviin saakka. Tyypillinen roomalainen tierakenne oli noin metrin paksu, ja 2,50–10,50 metriä leveä. 1700-luvulla alettiin teiden rakennusmenetelmänä käyttää muun muassa ahtokiveystä. Nykyisenkaltainen tienrakennus alkoi kuitenkin 1800-luvulla. Asfalttipäällysteiset tiet ovat yleistyneet kuitenkin vasta 1900-luvulla.[3]

Teiden luokittelu ja numerointi

muokkaa

Teiden luokitteluperusteet vaihtelevat maittain. Useimmissa maissa on kuitenkin jonkinlainen valtatieverkko, joka muodostaa tieverkon rungon, sekä eriasteisia alempia teitä. Yleensä tiet on myös numeroitu, ja usein tieluokka voidaan päätellä numerosta.

 
Eurooppatien tunnus

Euroopassa on käytössä kaksi kansainvälistä tieluokitusjärjestelmää: Kansainvälinen E-tieverkko, niin sanotut eurooppatiet, on Yhdistyneiden kansakuntien alaisen Euroopan talouskomission (UNECE) piirissä määritelty yleiseurooppalainen tieverkko, joka nykyisin tosin ulottuu myös Aasiaan. Eurooppatiet tunnistaa siitä, että niiden numeron eteen on merkitty E-kirjain. Numero merkitään tieopasteisiin valkoisella tekstillä vihreälle pohjalle, joskaan kaikissa maissa eurooppateitä ei merkitä opasteisiin.

Euroopan unionin alaisuudessa on määritelty TERN-tieverkko. Tämä määrittely on hallinnollinen ja liittyy unionilta tieinvestointeihin saatavaan rahoitukseen. TERN-tieverkkoon kuuluvia teitä ei mitenkään erityisesti merkitä tiekarttoihin tai -opasteisiin.

Tieinvestointien rahoittaminen ja tiemaksut

muokkaa

Suurimmassa osassa maita teiden rakentaminen ja ylläpito rahoitetaan yhteiskunnan varoista. Yleisimmin rahoittaja on valtio, mutta joskus se voi olla myös esimerkiksi osavaltio, kunta tai vastaava. Teiden käyttö on yleensä maksutonta.

Joissakin maissa peritään teiden käytöstä kuitenkin tiemaksuja. Maksuilla on voi olla useita tarkoituksia: tieinvestointien rahoittaminen, liikenteen vähentäminen tai joukkoliikenteen suosiminen. Joskus maksuja peritään vain tietyiltä ajoneuvoryhmiltä, kuten raskaalta liikenteeltä. Toisinaan taas esimerkiksi joukkoliikenne on vapautettu maksuista. Silloin, kun maksujen ensisijainen tarkoitus on tieinvestointien rahoittaminen, peritään maksuja tavallisesti esimerkiksi moottoriteiltä tai muuten hyvälaatuisilta teiltä, jolloin maksullisille tielle on myös maksuton, joskin hitaampi vaihtoehto.

Tietyypit

muokkaa

Yksiajoratainen tie

muokkaa

Yleismaailmallisesti ylivoimaisesti yleisin tietyyppi on yksiajoratainen, kaksikaistainen tie. Tällaisella tiellä on yksi ajokaista molempiin suuntiin eikä kaistoja ole erotettu toisistaan keskikaistalla, jota ei ole tarkoitettu liikenteelle. Yleensä kaistojen väliin tosin on maalattu jonkinlainen keskiviiva. Yksiajorataisella tiellä voi olla enemmänkin kuin kaksi kaistaa. Näin on esimerkiksi ohituskaistatiellä, jossa molempiin suuntiin on yksi jatkuva kaista, minkä lisäksi tiellä on aika ajoin ohituskaistoja toiselle ajosuunnalle kerrallaan.

Kaksiajoratainen tie

muokkaa
Pääartikkeli: Kaksiajoratainen tie

Kaksiajorataisella tiellä eri suuntiin menevät kaistat eli ajoradat on erotettu toisistaan keskikaistalla, jota ei ole tarkoitettu liikenteelle. Yleensä kaksiajorataisella tiellä on vähintään kaksi ajokaistaa molempiin suuntiin. Joskus kaksiajorataisiksi teiksi lasketaan myös pelkällä keskikaiteella erotetut tiet. Keskikaidetien ajosuunnat on liikenneturvallisuuden lisäämiseksi erotettu toisistaan erityisellä keskikaiteella. Keskikaidetiet ovat yleensä kaksi- tai kolmikaistaisia (ohituskaistatie), mutta neli- tai jopa useampikaistaiset tiet voidaan joskus rakentaa vain keskikaiteella erotettuina.

Moottoritie

muokkaa
 
M4-moottoritie Bristolin lähellä Yhdistyneessä kuningaskunnassa
Pääartikkeli: Moottoritie

Moottoritie on vain moottoriajoneuvoliikennettä varten rakennettu kaksiajoratainen tie, joskin joskus moottoriteilläkin käytetään vain keskikaidetta eri ajosuuntien erottamiseen. Moottoritie ei risteä samassa tasossa toisen tien, rautatien tai jalankulkutien kanssa. Moottoritien kaikki risteykset onkin toteutettu eritasoliittymillä. Myös tien geometrialle on usein asetettu tavanomaisia teitä tiukemmat vaatimukset. Moottoritie on aina erityisesti merkitty moottoritieksi: toisin sanoen tie, joka muuten täyttää kaikki moottoritien kriteerit, ei kuitenkaan ole moottoritie, jos sitä ei ole sellaiseksi merkitty.

Moottoriliikennetie

muokkaa
 
2+1-kaistainen keskikaiteellinen moottoriliikennetie Linköpingin pohjoispuolella Ruotsissa
Pääartikkeli: Moottoriliikennetie

Moottoriliikennetie on joissain maissa käytössä oleva eräänlainen kevennetty moottoritie. Kuten moottoriteilläkin, moottoriliikenneteillä vain moottoriajoneuvoliikenne on sallittu. Tien muille ominaisuuksille asetetut vaatimukset ovat kuitenkin lievemmät. Yleisin ero on, että moottoriliikennetie on yksiajoratainen ja kaksikaistainen, eikä liikennesuuntia siis ole erotettu toisistaan, tosin tämäkin on mahdollista.

Pääartikkeli: Katu

Kadut ovat kaupungissa tai muussa taajamassa kulkevia, asemakaavan mukaisesti rakennettuja teitä. Katujen rakentaminen ja kunnossapito kuuluvat kunnalle. Jalkakäytävien talvikunnossapidosta ovat kuitenkin vastuussa kadun varrella olevien kiinteistöjen omistajat.[4][5] Pelkästään jalankulkuun tarkoitettua katua kutsutaan kävelykaduksi.

Pyörätie

muokkaa
 
Kevyen liikenteen väylä Oulun Toppilansaaressa.
Pääartikkeli: Pyörätie

Polkupyöräliikennettä varten rakennetaan toisinaan pyörätie joko yleisen tien rinnalle tai oikopoluksi esimerkiksi puiston läpi. Suomessa pyörätiet ovat tyypillisesti yhdistettyjä pyöräteitä ja jalkakäytäviä. Mopon kuljettaminen pyörätiellä voidaan sallia lisäkilvellä.

Raitiotie

muokkaa

Kaupungeissa raitioliikenteelle rakennettua tien osaa tai erillistä tietä kutsutaan raitiotieksi.[6]

Muut tiet

muokkaa

Muita tietyyppejä ovat esimerkiksi erilaiset polut, yksisuuntaiset tiet, piennartiet, kapulatiet, talvitiet ja jäätiet. Usein myös maantielautat luetaan osaksi tietä.

Tietoa eri maiden teistä

muokkaa

Seuraavassa on kerrottu lyhyesti tietoja eri maiden teistä ja tieverkosta.

Espanja

muokkaa
 
A-4-tietä Madridin lähettyvillä Valdemorossa
 
A-7-moottoritietä Chiclesissa Castellonin maakunnassa

Espanjan tienumerointijärjestelmä jakaantuu maksullisiin moottoriteihin (AP= Autopista peaje), moottori- tai muihin kaksiajorataisiin eritasoliittymin varustettuihin teihin (A= Autovia), osavaltion sisäisiin teihin (esimerkiksi G= Galicia) ja maakuntien sisäisiin teihin (esimerkiksi MA= Malaga). Lisäksi Madridissa ovat käytössä R- eli Radial (säteittäiset) maksulliset moottoritiet, jotka toimivat muiden moottoriteiden rinnakkaisteinä. Aiemmin tärkeät tiet nimettiin N- eli Nacional (kansallisiksi) teiksi, jotka moottoritiet ovat sittemmin syrjäyttäneet. Nämä ovat säylyttäneet edelleen N-merkintänsä, esimerkiksi Cadizista Barcelonaan vievä entinen 7-tie on nyt nimetty N-340-tieksi, kun taas uusi moottoritie on nimeltään A-7. Espanjan teiden hoidosta ja ylläpidosta vastaa pääosin Espanjan tielaitos eli DGT (Direccion General de Trafico).

Norjan päätieverkko koostuu valtateistä (norj. riksvei, uusnorjaksi riksveg), jotka jakautuvat edelleen eurooppateihin (norj. europavei, uusnorjaksi europaveg), kantateihin (norj. stamvei, uusnorjaksi stamveg) ja muihin valtateihin. Eurooppatiet ovat Norjassa osa kansallista tieluokitusjärjestelmää eikä eurooppateillä siis ole erillistä kansallista tienumeroa. Tieverkon ylläpidosta vastaa Norjan tielaitos, Statens vegvesen.[7][8]

 
Lærdalin tunneli E16-tiellä Norjassa

Eurooppatiet on numeroitu kuten muuallakin Euroopassa. Kantateillä ja muilla valtateillä on 1–3-numeroinen tienumero, joskin kolminumeroiset tiet ovat yleensä merkitykseltään vähäisempiä. Kantatiet ovat Norjan suurkäräjien erityisen tärkeiksi luokittelemia teitä, ja eurooppateiden tapaan myös niiden numero on merkitty valkoisella tekstillä vihreälle pohjalle. E-kirjainta niihin ei kuitenkaan ole merkitty. Samalla tiellä voi olla sekä tavanomainen että tärkeäksi luokiteltu osuus. Valtateiden lisäksi Norjassa on lääniteitä (norj. fylkesvei, norj. fylkesveg) sekä kunnallisia teitä (norj. kommunal vei, uusnorjaksi kommunal veg).[7]

Koko tieverkoston pituus oli vuoden 2006 alussa 92 863 kilometriä, josta valtateitä oli 27 274 kilometriä, lääniteitä 27 048 kilometriä ja kunnallisia teitä 38 541 kilometriä. Norjan vuoristoinen maasto ja rikkonainen rannikko antavat leimansa myös maan tieverkolle. Tiet ovat usein kapeita, mutkaisia ja mäkisiä, ja niillä on paljon tunneleita ja siltoja. Myös lauttavälejä on paljon, jopa pääteillä. Toisaalta parhaat tiet ovat erittäinkin hyvätasoisia. Moottoriteitä on suhteellisen vähän, vuoden 2006 alussa vain 270 kilometriä. Moottoriliikenneteitä oli vastaavasti 447 kilometriä.[7][8]

Norjassa on käytössä tiemaksut. Uudet tiet rahoitetaan usein jälkikäteen perimällä niiden käytöstä määrätyn ajan käyttömaksuja. Myös kaikki maantielautat ovat maksullisia.[7]

Ruotsi

muokkaa
 
E6- ja E20-moottoriteiden liittymä Göteborgissa

Ruotsin tieverkko koostuu valtiollisista teistä, joita ylläpitää Ruotsin tielaitos, Vägverket, kunnallisista teistä sekä yksityisteistä.

Valtiollinen tieverkko muodostuu eurooppateistä (ruots. europaväg), valtateistä (ruots. riksväg) ja lääniteistä (ruots. länsväg). Valtatiet on numeroitu numeroilla 1–99, joskaan kaikki numerot eivät ole käytössä. Eurooppatiet luetaan osaksi valtatieverkkoa ja jokaisella Ruotsissa kulkeva eurooppatie onkin numeroitu samalla kansallisella valtatienumerolla ilman E-kirjainta: esimerkiksi eurooppatie E4 on samalla myös Ruotsin valtatie 4. Eurooppateillä kansallista tienumeroa ei kuitenkaan erikseen merkitä opasteisiin. Lisäksi valtatieverkkoon luetaan hallinnollisesti niin sanotut haaratiet (ruots. grenväg), joiden numeroita ei kuitenkaan merkitä opasteisiin. Läänitiet on jaettu kolmeen luokkaan: ensimmäisen luokan läänitiet on numeroitu numeroilla 100–499. Myös toisen ja kolmannen luokan läänitiet on numeroitu hallinnollisesti, mutta numeroita ei pääsääntöisesti merkitä tieopasteisiin. Suomessa Ruotsin eurooppa- ja valtateitä vastaavat valta- ja kantatiet, ensimmäisen luokan lääniteitä seututiet sekä toisen ja kolmannen luokan lääniteitä yhdystiet.

Ruotsin koko julkisen tieverkon pituus on noin 139 000 kilometriä, josta 98 300 kilometriä on valtiollisia ja 40 300 kilometriä kunnallisia teitä. Valtiollisista teistä 4 900 kilometriä on eurooppateitä, 10 500 kilometriä muita valtateitä, 11 000 ensimmäisen luokan lääniteitä ja 71 900 kilometriä muita lääniteitä. Yksityisiä, valtion tukemia yksityisiä teitä on noin 75 000 kilometriä, mikä lisäksi on vielä runsaasti muita yksityisteitä. Moottoriteitä on yhteensä 1 700 kilometriä ja moottoriliikenneteitä 400 kilometriä.[9]

Ruotsin tieverkko on liikennemääriinsä nähden hyväkuntoinen. Tieverkon kehittämiseen myös panostetaan jatkuvasti. Tiet ovat pääasiassa maksuttomia. Tukholmassa on kuitenkin käytössä ruuhkamaksut keskustaan ja sieltä pois suuntautuvalle liikenteelle.[10]

 
A2-moottoritie Magdeburgissa.

Saksan tieverkon rungon muodostaa kattava moottoritieverkko, jonka kokonaispituus vuonna 2005 oli 12 200 kilometriä. Saksan moottoriteistä käytetään usein ulkomaillakin saksankielistä nimeä Autobahn. Moottoritiet on numeroitu numeroilla A1–A999. Itä–länsi-suuntaisten moottoriteiden numerot ovat yleensä parillisia, pohjois–etelä-suuntaisten parittomia. Yksinumeroiset tienumerot (A1–A9) on annettu tärkeimmille, kansainvälisestikin merkittäville teille. Toisaalta kolminumeroiset moottoritiet ovat yleensä lyhyitä, ja niillä on vain paikallinen merkitys. Kaksi- ja kolminumeroisilla teillä ensimmäinen numero kertoo suuntaa antavasti maantieteellisen alueen, jolla tie kulkee. Moottoriteiden numerot merkitään tieopasteisiin ilman A-kirjainta valkoisella tekstillä siniselle pohjalle.

Saksan moottoriteillä ei joitain vilkkaimpia osuuksia lukuun ottamatta edelleenkään ole nopeusrajoituksia. Suurin suositeltu nopeus on kuitenkin 130 kilometriä tunnissa.

Moottoritieverkkoa täydentävät liittovaltion tiet (saks. Bundesstraße), jotka on numeroitu numeroilla B1–B999, joskaan niilläkään B-kirjainta ei merkitä opasteisiin. Liittovaltion teiden numerot merkitään opasteisiin mustalla tekstillä keltaiselle pohjalle. Lisäksi Saksassa on osavaltioiden ja kaupunkien ylläpitämiä teitä.

Saksassa eurooppateitä ei aina merkitä tieopasteisiin etenkään moottoriteillä.

Saksan moottoritieverkko on Yhdysvaltain ja Kiinan jälkeen maailman kolmanneksi pisin. Liikennemäärätkin ovat kuitenkin valtavat, ja tiet ruuhkautuvatkin pahoin etenkin kesälomaliikenteen aikana.[lähde? ]

 
Tähtiniemen silta valtatiellä 4 Heinolassa.
 
Talvinen valtatie 20 Kuusamossa.
Pääartikkeli: Suomen tieverkko

Suomessa tieverkko muodostuu valtion omistamista ja Väyläviraston ylläpitämistä maanteistä, kuntien omistamista ja ylläpitämistä kaduista sekä yksityisten omistamista yksityisteistä. Koko tieverkon pituus on noin 453 000 kilometriä, josta maanteitä rampit ja lauttavälit mukaan lukien 79 251 kilometriä, katuja noin 25 000 kilometriä ja yksityisteitä lähteestä riippuen 330 000–350 000 kilometriä.

Maantiet luokitellaan edelleen seuraavasti:

Tieluokka Tienumerot Tiepituus (km) Tarkoitus
Valtatiet 1–39 8 570 valtakunnallinen ja maakuntien välinen pitkämatkainen liikenne
Kantatiet 40–99 4 694 valtatieverkon täydentäminen ja maakuntien liikenne
Seututiet 100–999 13 519 seutukuntien liikenne ja niiden liittäminen valta- ja kantateihin
Yhdystiet (sis. paikallistiet) 1000–19999 51 407 muut maantiet
Yhteensä 78 189
Lisäksi
Ramppeja 1 000
Lauttavälejä 61
Yhteensä 79 251
Yhteenveto Suomen maantieverkosta 1. tammikuuta 2007

Lisäksi maanteihin kuuluu ramppeja ja lauttavälejä. Eurooppatiet on Suomessa merkitty tieopasteisiin, mutta ne eivät ole osa kansallista tieluokitusjärjestelmää vaan lähinnä opastuksellinen lisätieto.

Suurin osa Suomen teistä on kaksikaistaista ja yksiajorataista. Moottoriteitä on 700 kilometriä ja muita kaksiajorataisia maanteitä 271 kilometriä. Moottoriliikenneteitä on 116 kilometriä, minkä lisäksi on jonkin verran ohituskaista- ja leveäkaistateitä.

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. Tieliikennettä koskeva yleissopimus 8.11.1968 (SopS 30/1986) Finlex. Edita Publishing Oy. Viitattu 23.9.2007.
  2. a b Tieteen kuvalehti: Historialähde tarkemmin?
  3. Ahokas, Jaakko et al. (toim.): Spectrum tietokeskus. 16-osainen tietosanakirja. 12. osa Tal–Uzb, s. 176–179. WSOY, 1980. ISBN 951-0-07251-6.
  4. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990132 (Arkistoitu – Internet Archive) Rakennus- ja maankäyttölaki (132/99), 84 §
  5. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1978/19780669 Laki kadun ja eräiden yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta (669/78), 4 §
  6. Tieliikennelaki (Arkistoitu – Internet Archive) 2 §, (267/1981)
  7. a b c d Grönroos, Matti: Norja-FAQ mattigronroos.fi. toukokuu 2007. Viitattu 12.8.2007.
  8. a b Nøkkeltall / Annual report 2005 (PDF) Statens vegvesen. Arkistoitu 10.10.2007. Viitattu 12.8.2007.
  9. Pocket Facts 2006 – Swedish Road Administration, Roads and Traffic, s. 7–8. Borlänge: Swedish Road Administration, toukokuu 2006. Publication 2006:23E. ISSN 1401-9612. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 12.8.2007). (englanniksi)
  10. Tukholman ruuhkamaksut vakinaistettiin HS.fi. 1.8.2007. Helsinki: Helsingin Sanomat Oy. Arkistoitu 30.9.2007. Viitattu 12.8.2007.

Aiheesta muualla

muokkaa