Suomen huonekaluteollisuus

Suomen huonekaluteollisuus kuuluu valtaosin suomalaiseen puusepänteollisuuteen, joka on kehittynyt Suomen runsaiden metsävarojen ja puunkäytön perinteen ansiosta kansainvälisestikin merkittäväksi toimialaksi. Puupohjaisten materiaalien lisäksi Suomessa on valmistettu huonekaluja myös metallista ja muoveista. Huonekaluteollisuuteen kuuluu kodin huonekalujen valmistajia, toimisto- ja julkiskalusteyrityksiä, keittiökalusteiden ja muiden kiintokalusteiden tekijöitä sekä mittatilauksena erilaisia erikoiskalusteita valmistavia yrityksiä. Ala työllisti suurimmillaan 1980-luvun lopulla lähes 14 000 suomalaista, Suomen 1990-luvun alun lamavuosina noin 5 000[2] ja 2010-luvun lopulla noin 8 000[3]. Huonekalualan osuus Suomen bruttokansantuotteesta oli läpi 2010-luvun noin 0,6 prosenttia[4].

Kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaiskalusteita ovat Alvar Aallon jo 1930-luvulla suunnittelemat puuhuonekalut.
Asko ruotsinkielinen tuoteluettelo 1960-luvun taitteesta.
Toimistohuonekalujen valmistaja Martela laajentui vuonna 2012 yritysmuuttobisnekseen.[1]
Ilmari Tapiovaaran Domus-tuoli syntyi opiskelija-asuntola Domus Academicaan 1946, valmistajana Keravan Puuteollisuus Oy.

Huonekalujen tuotanto kehittyi Suomessa 1800-luvun lopulta lähtien pienistä puusepänverstaista kohti suurempia ja tehokkaampia teollisuuslaitoksia, suurimpina lahtelaiset Asko ja Isku, joskin alalla on yhä paljon pieniä yrityksiä etenkin Lahden seudulla ja muutamissa Etelä-Pohjanmaan kunnissa. Vielä 1900-luvun loppuvuosikymmeninä Suomessa tuotettiin kymmenissä tehtaissa suuria määriä mäntypuisia huonekaluja, joita vietiin erityisesti Ruotsiin, Saksan liittotasavaltaan ja Neuvostoliittoon sekä etenkin ruotsalaisen Ikean kautta muuallekin maailmaan. Sittemmin huonekaluala on Suomessa kustannussyistä painottunut volyymituotannon sijaan korkeamman laatu- ja hintatason tuotteisiin sekä mittatilauksena tehtäviin erikoiskalusteisiin muun muassa Suomessa rakennettuihin risteilyaluksiin.[5]

Huonekaluteollisuus oli merkittävä osa Suomen taideteollisuuden ja muotoilun menestystarinaa 1960-luvulta alkaen, kymmenisen vuotta lasi- ja keramiikkaesineiden maineen nousun jälkeen[6]. Kansainvälisesti tunnettuja suomalaisia huonekaluja ovat Alvar Aallon jo 1930-luvulla suunnittelemat ja Artekin markkinoimat koivuhuonekalut sekä Eero Aarnion ja Yrjö Kukkapuron 1960-luvulta alkaen suunnittelemat futuristiset lujitemuovikalusteet, kuten Pallotuoli ja Karuselli-nojatuoli.

Vuosituhannen vaihteeseen saakka Suomesta vietiin ulkomaille suuremmasta arvosta huonekaluja kuin tänne tuotiin, mutta 2000-luvulla kehitys kääntyi päinvastaiseksi niin, että vuonna 2017 huonekalutuonti oli vientiin verrattuna arvoltaan noin nelinkertainen. Yhtenä syynä tuonnin kasvuun on vuonna 1996 Suomeen laajentunut ruotsalaisjätti Ikea, jonka osuus suomalaisesta huonekalujen vähittäiskaupasta oli vuonna 2017 jo kolmannes. Syinä viennin pienentymiseen ovat muun muassa Neuvostoliiton romahtamisen aiheuttama idänkaupan loppuminen sekä Ikean sopimusvalmistuksen siirtyminen 1990-luvulla Suomea halvempiin maihin, kuten uudelleen itsenäistyneisiin Baltian maihin ja Puolaan.[7][5]

Historiaa muokkaa

Suomalainen huonekalutuotanto sai alkunsa maaseudun kotitarvevalmistuksesta ja paikallisten kirvesmiesten ja puuseppien työstämistä kalusteista. Varhaisimmat kansankalusteet olivat tupien seinustojen kiinteitä penkkejä, eri korkeuksilla olevia tasoja ja umpinaisia säilytyskomeroita, joita veistivät kirkonrakentajat ja muut rakennuspuusepät asuintupien oheen. Irrallisten huonekalujen oppia alkoi tulla Suomeen 1600-luvulla hollantilaisten kauppaporvarien aloittamana Saksan ja Tanskan kautta. Ammattikuntalaitoksen aikakaudella, 1600-luvulta 1800-luvulle, Suomen rannikkokaupunkien puuseppien kisälleiksi tuli maaseudulta nuorukaisia, jotka usein palasivat kotiseudulleen puusepiksi. Ympäri maata toimi myös puulaivojen rakentajia, veneenveistäjiä ja hevosajokalujen valmistajia, jotka saattoivat sivutöinään tehdä huonekalujakin.[8]

Kaupungistumisen myötä alettiin kaivata ulkomaisten esikuvien tyylisiä, talonpoikaiskalusteita sirompia, mukavampia ja monipuolisempia huonekaluja kaupunkikotien eri huoneisiin. 1840-luvulla verhoilijamestari Litoniuksen yritys työllisti parikymmentä ihmistä ja oli tuolloisen Suomen suurin alallaan. Vuonna 1850 Suomessa oli vasta kolme yli kymmenen ihmistä työllistänyttä puusepänverstasta, jotka valmistivat kaupunkiensa asukkaille kalusteita tilauksesta käsityönä. Vuonna 1858 Fredrik Svante Lindholmin tehtaassa oli 33 työntekijää. [9]

Höyryvoimalla sarjatuotantoon muokkaa

Ensimmäinen höyryvoimaa käyttävä puusepänverstas Suomen suuriruhtinaskunnassa oli Rikhard Theodor Heimbergerin tehdas Helsingissä, joka vuonna 1876 työllisti 52 ihmistä ja tuotannossa alkoi olla sarjavalmistuksen piirteitä. Samoihin aikoihin myös Nikolai Bomanin tehtaaseen Turussa saatiin höyrykäyttöisiä koneita ja niiden käyttöä ohjaamaan ruotsalaisia työnjohtajia.[10] "Höyrypuusepäntehtaat" olivat usein tuotevalikoimaltaan hyvin monipuolisia: esimerkiksi Hietalahden Osakeyhtiö Helsingissä valmisti päätuotteensa lattiaparketin ohella koulukalusteita, voimistelutelineitä ja ravintolasisustuksia. Billnäsin ruukin maineikas konttorikalustetuotanto sai alkunsa 1909 tarpeesta hyödyntää kirveen- ja lapionvarsien valmistuksessa yli jäänyttä puutavaraa muutenkin kuin polttopuuna.[9]

Muuramen Tuolitehdas oli 1910–1920-luvulla Suomen harvoja vesivoimaa hyödyntäneistä huonekalutehtaista. Sähkökäyttöisten puuntyöstökoneiden markkinoille tulo 1900-luvun taitteessa antoi uutta kilpailukykyä pienille verstaille, joilla ei ollut ollut rahkeita höyry- tai vesivoiman hyödyntämiseen. Toisaalta myös isot puusepäntehtaat hyötyivät sähköön siirtymisestä, kun työpisteitä ei tarvinnut enää järjestellä kaikkia koneita pyörittävän ison valta-akselin ääreen vaan tuotantotiloja voitiin käyttää joustavammin.[11].

Helsinki hiipuu, Lahden seutu kasvaa muokkaa

Helsingin kasvu ja vilkas rakentaminen tekivät pääkaupunkiseudusta 1800-luvun lopulla Suomen suuriruhtinaskunnan puusepänteollisuuden keskuksen, jossa erikokoiset verstaat valmistivat huonekalujen ohella myös ovia, ikkunoita ja muita rakennusosia. John Paischeffin huonekaluliike työllisti monia huonekalupuuseppiä, joista monet asettuivat Espoon Soukkaan.[12] Keravan Puuseppätehdas perustettiin uusien sähkökoneiden varaan vuonna 1908. Se loi maineensa näyttävillä apteekkisisustuksilla, siirtyi pian jälleenmyyjänsä Stockmannin omistukseen ja toimi 1980-luvulle saakka.[13].

Kun tallinnalaisen Luther-tehtaan liimamestarit tulivat 1920-luvun keskivaiheilla opettamaan lahtelaisen Fennia Fanerin perustajille viiluvanerin valmistusta, huonekalujen sarjatuotanto sai uuden sysäyksen ja samalla suomalainen huonekalutehtailu alkoi nopeasti siirtyä Helsingin alueelta Lahteen ja sen naapuriin Hollolaan[14]. Tuotannon hiipumiseen Helsingin seudulla Suomen itsenäistymisen aikoihin vaikutti se, että muun muassa Hietalahden Osakeyhtiö, Helsingin Puuseppätehdas Oy ja Sörnäs Snickeri Ab joutuivat lopettamaan toimintansa Venäjän vallankumouksen jälkeen sieltä saamatta jääneiden vientikauppamaksujen vuoksi.[15]

Mikko Nupponen oli Lahden alueen puusepänteollisuuden uranuurtaja 1900-luvun alussa. Aukusti Avonius perusti sittemmin Askona tunnetun Lahden Puusepäntehtaan vuonna 1918, ja se ohitti liikevaihdossa pian Nupposen tehtaan. Nupposelta lähtenyt huonekalusuunnittelija Bernhard Häkli perusti yhtiökumppaniensa kanssa vuonna 1919 Lahden Puuseppä Oy:n ja vuonna 1925 omaa nimeään kantaneen huonekalutehtaan. Eino Vikströmin 1928 perustama Lahden Puukalusto Oy kasvoi sotien jälkeen Askon kokoluokkaan ja tunnetaan nyt nimellä Isku. Sen ohella suurimpia yhä toimivia Lahden seudun tehtaita ovat Lepo Product (ent. Lepokaluste), HT-Collection (ent. Huonekalutuote Oy), Muurame sekä Raute Oy:n 1945 perustama Sopenkorpi Oy, nykyinen Sope. Muita Lahden alueen isompia huonekalutehtaita ovat olleet Peem (1967–1985), Vilka (1945–1981), SOK:n omistama Vakiopuu Oy (1943–1987) sekä Sotka, alun perin OTK:n Puu Oy, joka nykyisin Askon tavoin toimii huonekalualan kauppaketjuna Indoor Groupin omistuksessa.[16]

Siinä missä kaupunkilaiskalusteita valmistettiin yhä isommissa verstaissa, Suomen maaseudulla tarvittavat kalusteet syntyivät 1930-luvullakin valtaosin paikallisten puuseppien pienissä 1–2 miehen verstaissa, joita vielä vuonna 1934 oli liki tuhat[17]. Suurempiakin tehtaita toki oli syntynyt eri puolille Suomea: Helylä Sortavalassa (1881–1939), Tampereen Höyrypuuseppä Oy (1894–1995), Juho Konttinen Oy Kuopiossa, Niemen tehtaat Vammalassa (1898–), teräsputkikalusteita valmistanut Merivaara (1901–), Alvar Aallon huonekaluista tunnettu Korhonen Kaarinassa (1910–), Koulukalusto Oy Salossa (1910–1992), Kylmäkoski Oy Kylmäkoskella (1916−1967), J. Kutvosen huonekalutehdas Suonenjoella (1918–1988) ja toimistokalusteyritys Martela (alun perin Tehokaluste Oy, 1945–) Vihdin Nummelaan.

Kiertokauppaa koppiautoista muokkaa

Lahden ohella toinen huonekalutehtaiden keskittymä muodostui 1950-luvulta alkaen Etelä-Pohjanmaan eteläosiin, etenkin Kauhajoelle, Jurvaan, Teuvalle Ilmajoelle ja Kurikkaan. Se muodostui vähitellen jopa sadoista pienyrityksistä, jotka erikoistuivat etenkin Jurvassa koristeveiston keinoin entisaikojen huonekalutyylejä jäljitteleviin tyylihuonekaluihin tai edullisiin koko kansan sohvaryhmiin. 1970-luvun lopulla jopa puolet Suomessa myydyistä huonekaluista oli peräisin pohjalaisverstaista, ja lisäksi neljännes niiden yhteisestä liikevaihdosta tuli viennistä[18].

Eteläpohjalaisia lastulevyrunkoisia, vaahtomuovilla pehmustettuja ja usein tekonahalla verhoiltuja sohvakalusteita alettiin 1960-luvulla markkinoida ympäri maata kiertävistä katetuista kuorma-autoista. Tuolloin huonekaluliikkeitä oli vielä harvassa ja ihmisten kynnys niihin lähtemiseen oli korkea, mutta television katseluun kaivattiin mukavia olohuonekalusteita[19]. Kiertokaupassa käytettyjä kuorma-autoja oli parhaimmillaan liikkeellä tuhatkunta Vaasan lääninhallituksen myöntämine kiertokauppalupineen,[20] ja parhaita myyntialueita olivat maaseudun kasvukeskukset ja kaupunkien uudet kerrostalolähiöt. Olennainen osa myyntitaktiikkaa oli osamaksukauppa houkuttelevan pienine kuukausierineen. Tarinan mukaan esimerkiksi kauhajokelainen Perälä-Yhtymä myi 1970-luvun alussa 650 taloa käsittävällä Multialla yhtenä päivänä 400 pohjalaissohvaa.[21]

Samaan aikaan myös huonekaluliikkeiden määrä Suomessa lisääntyi. Askon ja Iskun lisäksi omia myymälöitä avasivat osuuskaupparyhmät SOK ja OTK sekä myös keskisuuret huonekalutehtaat. Ne perustivat vuonna 1959 yhdessä pienten huonekaluliikkeiden kanssa Kaluste-Yhtymän, johon 1970-luvun puolivälissä kuului 22 suurta kalustehallia, 16 keskikokoista myymälää ja kymmenkunta pientä huonekalukauppaa. Ketjun yhteiseksi markkinaosuudeksi arveltiin tuollon 30 prosenttia[22].

Design myy, vienti vetää muokkaa

Suomalaisen huonekaluteollisuuden kansainvälinen menestys alkoi 1960-luvulla, jolloin yleinen kiinnostus hyvään muotoiluun kasvoi ja Suomessa alettiin panostaa huonekalujen kansainväliseen markkinointiin eri huonekalumessuilla ja Milanon triennaalissa[6]. Taitavien muotoilijoiden avulla kehitettiin erityisiä vientimallistoja kuten Asko Export ja Asko Finnternational[23]. Puuhuonekalujen ohella Eero Aarnion lujitemuovinen Pallotuoli sai paljon huomiota vuoden 1966 Kölnin huonekalumessuilla[24]. Tämä aloitti suomalaisten muovikalusteiden lyhyen menestyskauden, joka päättyi vuoden 1973 öljykriisin aiheuttamaan muovinhintojen äkilliseen nousuun. Noina vuosina muassa turkulaisesta Trestonista tuli hetkeksi Suomen suurin huonekaluviejä Ristomatti Ratian suunnitteleman Palaset-moduulihyllystön kansainvälisen suosion ansiosta.[25][26] Muovihuonekaluja valmisti myös ainakin Saarioisen tytäryhtiö Artekno ja juuri öljykriisin alla mallistonsa esitellyt Asko-Upo, jonka muovikalusteseikkailu osaltaan aloitti Askon 1970-luvun tappiokierteen[27]. Muovihuonekalujen suunnittelijoina Eero Aarnion ohella olivat muun muassa Perttu Mentula[28] ja Esko Pajamies, joka suunnitteli paljon myös metalli- ja puuhuonekaluja[29].

Suomalaisten metallikalusteiden Hetekasta ja Merivaarasta alkanutta perinnettä jatkaa muun muassa porilainen Messin, joka sai tasavallan presidentin vientipalkinnon jo kansainvälistymisensä alkuvaiheessa 1977[30]. Muita tuon palkinnon saaneita kalustevalmistajia ovat Asko Oy (1967), Muurame (1986), leikkivälinevalmistaja Lappset (1994), avotoimistorakenteita kehittävä Framery (2017) ja hoitokalusteita tekevä Lojer (2020)[31].

Punottuja rottinkikalusteita valmistivat Suomessa aiemmin ainakin näkövammaisten Sokeva ja Parolan Kaluste Oy, kunnes 1980-luvun puolivälissä Indonesia kielsi rottingin maastaviennin muuten kuin valmiina tuotteina. Suomen näkövammaiset saivat kuitenkin jatkaa rottinginpunontaa Indonesian antamalla erityistuontiluvalla. Rottinkikalusteita ei kuitenkaan enää valmisteta Sokevan nimissä vaan Annansilmät-brändin alla pienimuotoisena käsityönä.[32][33][34]

1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla Suomen huonekaluvienti menestyi designkalusteiden ohella yhä enemmän halvoilla ja rustiikkisen tyylisillä mäntykalusteilla, joita valmistettiin ympäri Suomea usein alihankintana kansainvälisille kalusteyrityksille kuten Ikealle. Sen suurimpia suomalaisia alihankkijoita oli Askon ja Iskun tehtaiden ohella 1980-luvun alkupuolella toiminut Vainio-Puhju sekä jurvalainen tyylikalustetehdas Laitala. Kaikkiaan Ikealla oli 1990-luvun taitteessa noin 40 suomalaista alihankkijaa, joiden osuus Suomen huonekaluviennistä oli noin 30 prosenttia.[35] Länsimarkkinoiden, etenkin Ruotsin ja Länsi-Saksan lisäksi huonekaluja vietiin suuria määriä Neuvostoliittoon, kunnes bilateraalikauppa yhtäkkiä loppui[6]. 1980-luvun taitteessa suomalaisia huonekaluja myytiin paljon Saudi-Arabiaan ja Irakiin osana suomalaisten rakennusvientiyritysten projektitoimituksia[36]. Samoihin aikoihin Turun Vanu -konserniin kuulunut Polardesign vei suomalaiskalusteita ainakin Eurooppaan ja Hongkongiin[37][38].

Huonekaluala 2000-luvulla muokkaa

1990-luvulla suomalaiset yritykset alkoivat tutkia valmistuksen siirtämistä palkkatasoltaan halpoihin naapurimaihin, etenkin uudelleen itsenäistyneisiin Baltian maihin. 2010-luvulla esimerkiksi Viroon viedyn sahatavaran vienti Suomesta on ollut kasvussa, mutta siitä osa palautuu Suomeen Virossa valmistettuina kalusteina[39]. Näin toimii muun muassa kalustemarkkinoija Laulumaa[40]. Vaatetusteollisuus lähes katosi Suomesta 1990-luvulla,[41] mutta huonekaluala piti paremmin pintansa uusien suunnittelijoiden ja tehostetun tuotantoteknologian ansiosta. Kun Ikea vuonna 1996 lopulta avasi myymälän jo 1960-luvulla hankkimalleen tontille Espoossa, koko huonekalu- ja sisustusala koki yhä jatkuvan kiinnostuksen ja kysynnän kasvun, mikä valtaosin on ilmennyt huonekalutuonnin kasvuna mutta on hyödyttänyt myös suomalaisvalmistajia.

Suuriin kappalemääriin perustuva huonekalutuotanto on Suomesta lähes kadonnut ja tilalle ovat tulleet erikoistuneet, muotoiluun ja suunnitteluun sekä laajaan palvelutarjontaan panostavat yritykset sekä yhteistyöhön perustuvat alihankintaverkostot[42]. Suomen viidenneksi suurimmaksi alan yritykseksi on muutamassa vuodessa kasvanut vuonna 2010 perustettu tamperelainen Framery Oy, joka on erikoistunut avotoimistoissa tarvittaviin, ääntä eristäviin ja työrauhaa tuoviin rakenteisiin[43][44]. Muita tämän hetken trendejä suomalaisessa huonekalusuunnittelussa ja -tuotannossa ovat ympäristötietoisuus, kiertotalous ja uusiutuvien materiaalien käyttö sekä itse tuotteissa että niiden pakkauksissa[45]. Jotkin perinteiset huonekalutehtaat kuten Hakola ovat onnistuneet uudistumaan ja pysymään kilpailussa mukana verkkokauppaa, suunnittelijayhteistyötä ja sosiaalista mediaa hyödyntäen[46]. Vuodesta 1992 ruotsalaisomistuksessa ollut Artek sai vuonna 2013 uudeksi omistajakseen sveitsiläisen designjätti Vitran, joka vuonna 2014 osti myös Alvar Aallon huonekaluja valmistavan Korhosen ja laajensi Artekin mallistoa Avartelta periytyneillä Yrjö Kukkapuron kalusteilla[47].

Suurimmat yritykset 2018 muokkaa

Lähde:[43]

  1. Isku-Yhtymä Oy 161 milj. € (toimistokalusteet ja kotikalusteet)
  2. Martela Oyj 95,8 milj. € (toimistokalusteet)
  3. Novart Oy 85,1 milj. € (kiintokalusteet)
  4. Puustelli Group Oy 72,8 milj. € (kiintokalusteet)
  5. Framery Oy 39,5 milj. € (toimistokalusteet)
  6. Topi-Keittiöt Oy 38 milj. € (kiintokalusteet)
  7. Hilding Anders Finland Oy 32,8 milj. € (sängyt ja patjat)
  8. Pohjanmaan Kaluste Oy 21,6 milj. € (kodinkalusteet)
  9. I. S. Mäkinen Oy 18,7 milj. € (laivahyttikalusteet)
  10. Mellano Oy 11,9 milj. € (kiintokalusteet)

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Sarantola-Weiss, Minna: Kalusteita kaikille. Suomalaisen puusepänteollisuuden historia. Puusepänteollisuuden liitto, 1995. ISBN 952-90-6138-2.
  • Sipiläinen, Inkariina: Toimialaraportit - Huonekaluala. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriö, 2019. ISBN 978-952-327-389-4. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 12.11.2021).

Viitteet muokkaa

  1. Martela Oyj osti tilamuutospalveluyhtiö Grundell Oy:n Cision. 2.1.2012. Viitattu 19.11.2021.
  2. Sarantola-Weiss 1995, s. 200.
  3. Sipiläinen 2019, s. 20.
  4. Sipiläinen 2019, s. 30.
  5. a b Sipiläinen 2019, s. 32–33.
  6. a b c Huonekaluteollisuuden historia Puusepänteollisuus ry. Viitattu 18.11.2021.
  7. Sarantola-Weiss 1995, s. 194–197.
  8. Heinonen, Jorma: Suomalaisia kansanhuonekaluja, s. 9–10. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Kirjapaino, 1969.
  9. a b Sarantola-Weiss 1995, s. 49.
  10. Sarantola-Weiss 1995, s. 38–41, 50.
  11. Sarantola-Weiss 1995, s. 46–47.
  12. Sarantola-Weiss 1995, s. 39, 65.
  13. Nykyaikaisia huonekaluja 21.5.-31.8.2014 Taide- ja museokeskus Sinkka. 2014. Viitattu 18.11.2021.
  14. Sarantola-Weiss 1995, s. 50.
  15. Sarantola-Weiss 1995, s. 71.
  16. Sarantola-Weiss 1995, s. 80–82.
  17. Sarantola-Weiss 1995, s. 43.
  18. Etelä-Pohjanmaan kalusteita markkinoidaan yhteistyössä. Helsingin Sanomat, 14.5.1979, s. 21. Näköislehti (maksullinen).
  19. Sarantola-Weiss 1995, s. 157.
  20. Kiertokaupan keskus Etelä-Pohjanmaalla. Helsingin Sanomat, 4.10.1967, s. 11. Näköislehti (maksullinen).
  21. Sarantola-Weiss 1995, s. 215.
  22. Calonius, Henrik: Kedjebildningarna i finländsk distribution, s. 62. Helsinki: Nordic Marketing & Consulting Grönroos Co., 1976. ISBN 951-9340-12-2.
  23. Forth, Jonas: Asko – the history of a legendary furniture company Forthzine-blogi. 21.3.2008. Viitattu 18.11.2021.
  24. Nyman, Hannele & Poutasuo, Tuula: Muovikirja, Arkitavaraa ja designesineitä, s. 96. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29132-3.
  25. Koroma, Johannes: Laatikkoleikillä miljoonakauppoja. Helsingin Sanomat, 9.1.1973, s. 18. Näköislehti (maksullinen).
  26. Kupila, Sanna: Sisua, siloa ja sinappia: merkkituotteita Turusta, s. 235–260. Turku: Turun maakuntamuseo, 2004. ISBN 951-595-090-2.
  27. Mikkonen, Isto: Yrittäjyys, omistajuus, kansainvälisyys. Uponor Oyj 90 vuotta, s. 147–149. Uponor, 2008. ISBN 978-952-92-4174-3. Teoksen verkkoversio.
  28. Nyman, Hannele & Poutasuo, Tuula: Muovikirja, Arkitavaraa ja designesineitä, s. 133. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29132-3.
  29. Leena Maunula: Sisustusarkkitehti Esko Pajamies – Tunnetun Koivutaru-lepotuolisarjan isä (maksullinen artikkeli) Helsingin Sanomat 17.10.1990. Viitattu 20.11.2021.
  30. Laadukkaita kotimaisia huonekaluja yli 40 vuoden kokemuksella (Arkistoitu – Internet Archive), Messin Oy. Viitattu 1911.2021.
  31. Tasavallan presidentin kansainvälistymispalkinto Team Finland. Viitattu 19.11.2021.
  32. Björklund, Susanna: Natinaa verannalla. Helsingin Sanomat, 22.7.2012. Artikkelin maksullinen ditigaaliversio. Viitattu 7.12.2021.
  33. Pensseleistä pesuaineisiin eli kuinka rottinkituolien tekijästä tuli pinnallisuuden ammattilainen Sokeva. Viitattu 7.12.2021.
  34. Bagge, Paula: Koti täynnä rottinkia!. Ilta-Sanomat, 26.1.2011. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 7.12.2021.
  35. Sarantola-Weiss 1995, s.196.
  36. Sarantola-Weiss 1995, s.197.
  37. Karo, Leena: Suomalaiset mäntyhuonekalut alkavat kiinnostaa ranskalaisia. Helsingin Sanomat, 19.1.1981. Näköislehti (maksullinen).
  38. Kalusteita rikkaille hongkongilaisille. Helsingin Sanomat, 21.10.1979, s. 35. Näköislehti (maksullinen).
  39. Sipiläinen 2019, s. 34.
  40. Yrityksen historiaa, Laulumaan vanhat verkkosivut maaliskuulta 2016, Internet Archive. Viitattu 19.11.2021.
  41. Suomen tekstiiliteollisuuden tarina 14.6.2006. Tekstiiliteollisuusmuseo. Arkistoitu 14.7.2014. Viitattu 26.7.2019.
  42. Sipiläinen 2019, s. 32.
  43. a b Sipiläinen 2019, s. 18–19.
  44. Joonas Alanne: Tamperelaisesta Framerysta kasvoi maailmanlaajuinen menestystarina Tamperelainen. 29.5.2019. Viitattu 11.2.2020.
  45. Sipiläinen 2019, s. 26.
  46. "Emme koskaan anna sohvaa ilmaiseksi, mutta myymme sen alennuksella bloggarille" – Näin tytär herätti isänsä perustaman yrityksen henkiin (Perustuu juttuun "Isä, tytär ja yritys", joka ilmestyi Talouselämässä 15.4.2016.) Talouselämä. 24.12.2016. Viitattu 6.2019.
  47. Artek Acquires Alvar Aalto Furniture Production of HKT Korhonen i+s. 3.2.2014. Viitattu 19.11.2021.