Avaa päävalikko

Suomen metsätalous käsittelee Suomen valtion alueella harjoitettavaa metsätaloutta. Suomessa on metsää noin 230 000 neliökilometriä eli 78 prosenttia pinta-alasta.[1] Metsien osuus pinta-alaan suhteutettuna on Euroopan valtioista suurin ja maailman valtioista kymmenes.[2] Suomen metsien lajimäärä ei ole suuri. Yleisimmät puut ovat mänty (50 %),[1] ja metsäkuusi (30 %).[1] Muita yleisiä lajeja ovat hieskoivu, rauduskoivu, kotipihlaja, haapa, harmaaleppä, tervaleppä, raita ja kataja. Etelä-Suomessa esiintyy myös jaloja lehtipuita[3] (metsävaahtera, metsälehmus, tammi, saarni, vuorijalava ja kynäjalava).[4]

Metsänhoitoyhdistyksien pakkojäsenyys poistui vuoden 2014 alussa ja metsänhoitomaksun kerääminen veromuotoisena poistui vuoden 2015 alusta.[5]

Kasvaneet puut myydään puunostajille, joita ovat muun muassa metsäyhtiöt. Puuta käytetään yleisimmin sellun- ja paperinvalmistuksen raaka-aineena sekä puutavaran tuotannossa. Puusta voi tehdä myös puupolttoaineita, kuten polttopuita ja pellettejä. Tähän tarkoitukseen käytetään yleensä puuta, joka ei käy teollisuuden käyttöön esimerkiksi pienen läpimitan tai huonon runkomuodon vuoksi. Myös hakkuutähteet, eli oksat ja kapeat latvukset, kannot kootaan usein energiakäyttöön.

Sisällysluettelo

RahatalousMuokkaa

Metsätalous on sanansa mukaisesti taloudellista toimintaa, jolla tuotetaan uusiutuvaa raaka-ainetta metsäteollisuuden ja energiateollisuuden käyttöön. Hyvä metsänhoito takaa omistajalle parhaan puunmyyntitulon, koska sen ansiosta taloudellinen tulos on paras mahdollinen. Investointien kannattavuuslaskennassa käytetään yleisesti investointikustannusten diskonttausta eli tulevaisuudessa saatavien tulojen siirtämistä nykyaikaan. Metsätalous ja siihen kiinteästi liittyvä metsäsektori tuottaa arvonnousua nopin 64 miljardia euroa vuodessa Suomen kansantalouteenlähde?.

SuunnitteluMuokkaa

Metsänhoidon järjestelmällisyyttä helpottaa metsäsuunnitelma. Se sisältää kartan metsäalueesta, metsäalueen jaon kuvioihin, käsittelyehdotukset kullekin kuviolle sekä ennusteen metsikön tulevasta kasvusta, kehityksestä sekä tuotoksesta. Kuviolla tarkoitetaan metsikköä, joka on iältään, puulajiltaan ja kasvupaikkatyypiltään samankaltaista, eli jolle voidaan ehdottaa yhtä ja samaa käsittelyvaihtoehtoa. Kuviot on numeroitu. Metsänhoidolliset toimenpiteet tehdään aina koko kuviolle ja kuvioittain. Metsäsuunnitelma ei ole pakollinen. Se tehdään yleensä noin kymmeneksi vuodeksi kerrallaan, mutta suositellaan päivitettäväksi tätä lyhyemmällä aikavälillä.

UudistaminenMuokkaa

Metsänhoitoon kuuluu maanmuokkaus ja puiden istutus, kylvö tai luontaisen uudistumisen odottaminen, taimikon perkaus ja hoito, ensiharvennus, harvennus ja lopuksi päätehakkuu. Päätehakkuun jälkeen huolehditaan uuden puuston syntymisestä joko istuttamalla taimia tai jättämällä siemenpuita hakkuualueelle. Uusien taimien nousu siemenistä tehostuu, jos metsämaan pintarakenne rikotaan, jotta siemenpuiksi jätetyistä puista karisevat siemenet päätyisivät suoraan kivennäismaahan. Metsälaki (1093/1996) määrittelee, kuinka tiheäksi taimikko tulee perustaa ja missä ajassa uusi metsä on saatava kasvamaan hakkuun jälkeen.[6]

Ojitus ja metsäautotietMuokkaa

Metsätalouteen kuuluvat myös soistuvien metsien ja soiden ojitus ja kunnostusojitus, sekä metsäautoteiden rakentaminen ja niiden kunnossapito. Metsäautotieverkosto on Suomessa maailman tiheimpiä, ja sen rakentamista on tuettu ja tuetaan verovaroin metsätalouden kannattavuuden parantamiseksi. Ojituksia Suomessa on tehty runsaimmin 1970-luvulla. Suometsien kasvatuksen ekologinen kestävyys on viime aikoina asetettu kyseenalaiseksi, sillä turpeen ravinnevarat hiipuvat karuimmilla suotyypeillä nopeasti. Tuhkalannoitus on todettu tehokkaaksi tavaksi lisätä ravinteita turvemaille.

NeuvontaMuokkaa

Metsänomistajan neuvojaksi ja toimenpiteiden tekijäksi on perustettu metsänhoitoyhdistyksiä. Samoja tehtäviä suorittavat myös monet yritykset. Valtion viranomaisina toimivat alueelliset metsäkeskukset ohjaavat ja valvovat metsissä tapahtuvaa taloudellista toimintaa.

Metsän rinnakkaiskäyttöMuokkaa

Suomessa on yleisenä tavoitteena, että metsätalouden harjoittaminen ei estäisi metsien rinnakkaiskäyttöä. Metsän rinnakkaiskäyttö tarkoittaa sitä, että metsää voidaan hyödyntää yhtä aikaa monella eri tavalla. Samaa metsää voi olla mahdollista hyödyntää yhtä aikaa esimerkiksi puuntuotantoon, marjastukseen ja virkistykseen. Virkistyskäyttäjät suosivat talousmetsiä, koska niihin pääseminen on suhteellisen helppoa kattavan metsäautotieverkoston ansiosta. Talousmetsissä on sallittu kattavammin erilaiset käyttömuodot, kuin suojelualueilla. Matkailualueilla matkailuyritykset tekevät usein metsänomistajan kanssa yhteistyötä matkailureittien suunnittelussa ja sopivat lumipeitteisten metsäautoteiden käytöstä esimerkiksi safarien järjestämiseen. Rinnakkaiskäytön monipuolisuuden vuoksi valtion talousmetsiä kutsutaan monikäyttömetsiksi.

Metsätalouden kestävä kehitysMuokkaa

Suomen metsätaloudessa tapahtui raju käänne 1990 -luvulla, kun metsäluonnon monimuotoisuuden vähenemiseen herättiin. Tästä alkoi monimuotoisuustyö, joka jatkuu edelleen. Metsälaki, luonnonsuojelulaki, sertifiointi, luonnonhoidon koulutukset, uudet toimintamallit ja kevyemmät hakkuutavat ja maanmuokkaukset ovat saaneet talousmetsien monimuotoisuuden hyvään kehitykseen. 2019 julkaistu uhanalaisarviointi (punainen kirja) paljasti, että talousmetsien osalta uhanalaisella lajistolla menee paremmin, kuin millään muulla alueella. Metsälajien määrä oli vähentynyt vuodesta 2010 yli 5 % kaikista uhanalaisista. Suomen metsätaloudessa otetaan laajasti huomioon kaikki kestävän kehityksen osa-alueet.

Ekologinen kestävyysMuokkaa

Talousmetsä on lajistoltaan köyhempää kuin luonnontilainen metsä, sillä metsänomistaja pyrkii usein kasvattamaan vain taloudellisesti kannattavia puulajeja tavalla, joka takaa suurimman tuoton. Suomessa yleisimpiä kasvatettavia puulajeja ovat mänty, kuusi ja koivut. Lahopuuta ei talousmetsissä juuri esiintynyt aiemmin, mutta nykyään talousmetsissä lisätään lahopuuta aktiivisesti hakkuiden yhteydessä. Säästöpuuryhmät, kuolleiden puiden jättäminen metsään ja tekopökkelöiden tekeminen on lisännyt lahopuun määrää nopeasti. Ojitukset ja purojen perkaamiset ja lähteiden kuivattamiset ovat vaikuttaneet metsien rakenteeseen. Nykyisissä metsähoitosuosituksissa pyritään kuitenkin ohjaamaan metsänomistajia käsittelymenetelmiin, joista koituisi vähemmän haittaa metsäluonnolle ja sen monimuotoisuudelle. Metsälaki ja -asetus (1200/1996) sekä Luonnonsuojelulaki (1096/1996) ja -asetus (160/1997) määrittelevät vaaditun luonnonhoidon minimitason.[7]

Taloudellinen kestävyysMuokkaa

Metsätalouden harjoittamisen taloudellinen kestävyys on pyritty ottamaan Suomessa huomioon jo 1900-luvun alkupuolelta alkaen. Tämä tarkoittaa, että metsiä on pyritty käsittelemään siten, että tulevaisuuden hakkuumahdollisuudet eivät kärsi nykyhetken toiminnasta, vaan seuraavan kiertoajan päätyttyä puustoa olisi jälleen sama määrä hakattavaksi. Tavoitteena on voinut olla myös tasaiset hakkuutulot, mikäli metsämaata on omistettu niin paljon, että puustoa on voitu hakata ja uudistaa esimerkiksi viiden vuoden välein. Tällöin on käytetty normaalimetsän käsitettä, jolloin vuotuinen hakkuumäärä ei ylitä vuotuista kasvua, ja kaikkia ikäluokkia edustavia metsiköitä on tilalla yhtä paljon.

Sosiaalinen kestävyysMuokkaa

Sosiaalinen kestävyys on ensisijaisesti paikallisen väestön työmahdollisuuksien lisäämistä ja kunnan tulojen muodostumista yhteiskunnallisten palveluiden järjestämiseksi. Metsien virkistyskäyttö kuuluu metsätalouden sosiaaliseen kestävyyteen. Monissa maissa metsien käyttö virkistykseen on kiellettyä ilman maanomistajien lupaa, mutta Suomessa on voimassa jokamiehen oikeudet, jotka takaavat kaikille oikeuden liikkua metsissä.

Kulttuurinen kestävyysMuokkaa

Metsätalouden kulttuuriseen kestävyyteen on määritelty kuuluvaksi muun muassa uskonnon harjoittaminen. Monilla alkuperäiskansoilla on metsissä pyhiä paikkoja ja rituaaleja, jotka suoritetaan metsissä. Metsistä saadaan myös monia perinteisiä lääkeaineita sekä rituaalimenoissa käytettäviä kasveja. Metsän katoaminen tai rakenteen muuttuminen voi uhata kulttuurin olemassaoloa, mikäli sen harjoittamisen edellytykset katoaisivat. Kulttuuriperintökohteiden suojeleminen metsätalouden toimenpiteiden yhteydessä on yleisin tapa suojella kulttuuriperintöä. Pyyntikuoppien, tervahautojen ja rakennusten raunioiden päältä poistetaan puusto juuriston aiheuttamien vahinkojen minimoimiseksi ja kohteen ympäriltä katkaistaan puut noin 2 metrin korkeudelta merkiksi kulttuuriperintökohteesta.

MetsälakiMuokkaa

Uusi metsälaki ei enää rajoita avohakkuita keskenkasvuisissa metsissä.[8]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c Euroopan metsäisin maa Luonnonvarakeskus. 4.6.2013. Viitattu 22.12.2015.
  2. Enkama, Kai: Suomi maailman kymmenenneksi metsäisin maa Tilastokeskus. 13.1.2003. Viitattu 22.12.2015.
  3. Suomen luontaisia puulajeja Metsämaailma. UPM. Viitattu 14.5.2016.
  4. Jalot lehtipuut Ympäristöverkko. Tampereen kaupunki. Viitattu 15.5.2016.
  5. Laki metsänhoitoyhdistyksistä muuttui (Arkistoitu sivu) 12.12.2014. Maa-ja metsätalousministeriö. Viitattu 30.12.2015.
  6. Metsälaki Finlex. 12.12.2014. Edita Publishing Oy. Viitattu 12.9.2014.
  7. Luonnonsuojelulaki Finlex. 20.12.1996. Edita Publishing Oy. Viitattu 12.9.2014.
  8. http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mets%C3%A4/pankit-leikanneet-metsien-vakuusarvoja-1.78224

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Outi Rantala: Metsä matkailukäytössä - Etnografinen tutkimus luonnossa opastamisesta. Acta Universitatis Lapponiensis 217. Lapin yliopistokustannus: Rovaniemi 2011. ISBN 978-952-484-492-5. ISSN 0788-7604.
  • Hyvämäki, Touko (toim.) (2002): Tapion Taskukirja. Helsinki: Metsälehti Kustannus Oy. ISBN 952-5118-32-0
  • Huikari, Olavi: Arktisten metsien kasvun ihme. Helsinki: Terra cognita, 1998. ISBN 952-5202-21-6.
  • Anssi Niskanen (toim.): Menestyvä metsäala ja tulevaisuuden haasteet ISBN 952-5118-71-1
  • Ari Lehtinen ja Pertti Rannikko (toim.): Leipäpuusta arvopaperia ISBN 952-5118-62-2
  • Jari Hynynen, Sauli Valkonen ja Satu Rantala (toim.): Tuottava metsänkasvatus ISBN 952-5118-72-X
  • Tyrväinen, Liisa ym. (toim.): Hyvinvointia metsästä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2014. ISBN 978-952-222-587-0.

Aiheesta muuallaMuokkaa