Avaa päävalikko
Erik Cainbergin tekemä kirkonrakentaja Jacob Rijfin muotokuva.

Kirkonrakentajilla tarkoitetaan sanan yleisen merkityksen lisäksi 1600–1800-lukujen Suomen hirsirakenteisten puukirkkojen rakennusmestareita.[1] Suomalainen kirkonrakentaja saattoi myös suunnitella kirkkorakennuksia, mutta vähitellen suunnitteleminen siirtyi arkkitehdeille.[2]

Keitä kirkonrakentajat olivat?Muokkaa

Kirkonrakentajat pätevöityivät alalle työkokemuksen kautta. He liikkuivat laajalla alueella maassa, sen mukaan missä työtä oli tarjolla. Heillä ei ollut asiaa kaupunkien rakennustöihin, koska he eivät kuuluneet porvarien ammattikuntiin. He olivat yleensä lähtöisin talonpoikaisluokasta, mutta toimivat yrittäjien ja urakoitsijoiden tapaan. Rakennuksen rahoitti ja tilasi paikallinen seurakunta. Kun se oli päättänyt rakentaa kirkon, se teetti kustannusarvion ja piirustukset paikallisella rakennusmestarilla. Itse rakentaminen tehtiin kuitenkin kirkonrakentajan johtamana.[2]

Kirkonrakentajien tekemät rakennustekniset ja taiteelliset ratkaisut antavat nykytutkijalle mahdollisuuden seurata, miten uudet opit ovat levinneet rakentajien keskuuteen. Esimerkiksi ristikirkko nousi 1600-luvulla suosituimmaksi pohjaratkaisuksi pitkäkirkon tilalle. Monien taiteellisten ratkaisujen esikuva on suomalaisille rakentajille ollut Ruotsissa.[2]

Puukirkkojen rakentaminen oli vilkkaimmillaan 1700-luvun jälkipuolella, samaan aikaan kuin Suomen väkiluku kasvoi ja talonpojat vaurastuivat. Vuosina 1760–1809 rakennettiin Suomeen 120 kirkkoa. Kirkonrakentajilla teetettiin lisäksi kirkkojen korjauksia ja uudistuksia.[2]

Arkkitehtien osuus lisääntyyMuokkaa

1700-luvun jälkipuolelta alkaen piti kaikkien julkisten rakennusten piirustukset hyväksyttää Tukholmassa Kuninkaallisessa intendentinkonttorissa. Asia oli säädetty vuoden 1776 rakennusasetuksessa, jossa edellytettiin myös, että julkisten rakennusten piti olla kivitaloja. Puurakennuksen sai tehdä poikkeusluvalla, mutta Suomen puolella puukirkko oli ylivoimaisesti yleisempi kuin kivinen. Intendentinkonttori ohjasi rakennusten tyyliä uusklassistiseksi.[2]

Seurakunta aloitti rakennustyön valmistelun jo ennen luvan saamista. Työmaalle tuotiin rakennustarpeita, joita pitäjän asukkaiden oli työvelvollisuutensa mukaan tuotava paikalle. Rahaakin kerättiin joihinkin rakennustarpeisiin sekä kirkonrakentajan ja hänen apumiestensä palkkoihin. Kun piirustusten hyväksyminen usein viipyi useita vuosia, saatettiin rakentaminenkin aloittaa, joten lopputulos ei aina ollut arkkitehdin tarkoittama. Kirkonrakentaja saattoi myös tulkita piirustuksia varsin suurpiirteisesti.[2]

Tunnettuja kirkonrakentajiaMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. "Kirkonrakentaja = Suomalaisia kirkonrakentajia 1600–1700-luvulla." Nykysuomen sanakirja 1 (A–K), s. 404. Helsinki: WSOY, 1989. ISBN 951-0-09105-7.
  2. a b c d e f Rainer Knapas: Suomen kulttuurihistoria: 2. Tunne ja tieto, s. 340–345. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1843-6.